Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 29. syyskuuta 2015

#889 (epätäydellistä)

En tiedä. Tuli paha olo kun teen näin monta postausta peränjälkeen :C Ei siitä pitäisi tulla huono olo, eihän? Mutta joo. Kuten edelliseen kirjoitin, tuntui väärältä masennella samassa postauksessa hauskojen/ihanien asioiden kanssa. Asiaan: menin eilen nukkumaan joskus vaille kuuden aikoihin - iltapäivästä/illasta siis, loogisesti, ja heräsin tänään yhdentoista jälkeen edelleen eilisen päivän vaatteissa. Pysyin pystyssä hetken, jonka jälkeen totesin että ei vittu tästä tule mitään, ja menin vielä pariksi tunniksi sänkyyn makaamaan (vailla unta tosin tällä kertaa, tuskin yllättää ketään noiden superunien jälkeen). Lopulta sain ajettua itseni ylös, ja sen jälkeen tää päivä on ollutkin yhtä helvetillistä ylä- ja lähinnä alamäkeä. Koko ajan, lyhyillä varoitusajoilla. Ahdistusta, tärinää, hihittelyä, naurua, itkua, väsymystä, itsetuhoisia ajatuksia, kuolemantoiveita, ilonläikähdyksiä, ahdistusta, tärinää, väsymystä, ylipirteyttä, tärinää, itsetuhoisia ajatuksia, ahdistusta. Mä en jaksaisi. Olen itkenyt, olen lyönyt, olen istunut terä kädessä ja todennut etten vain ehdi viiltää tarpeeksi hyvin ennen kyydin saapumista - sillä olen taas porukoilla. Oli pakko vaihtaa maisemaa, en jaksanut tehdä ruokaa, en jaksanut tiskata, halusin vain tuhota itseäni. Ei sillä, voin tuhota itseäni täälläkin, mutta. Ainakin äiti näki musta etten voi kovin hyvin ja mainitsi siitä mulle. Ärsyttää tavallaan, nyt se kyttää mua tarkemmin, pitää pitää haavat visusti piilossa. Äsh.

No, nyt sitten siis tärisen ja olen ahdistunut täällä porukoiden luona. Tahdon vain viiltää. Kättä särkee, en muistanutkaan että haavoja voi särkeä. Mulla ois teräkin. Vaikka päätin etten viillä täällä, tai muutenkaan, ennen kuin saan entiset paranemaan. Multa loppuu laastari. Mut ei tässä ole enää kuin kaksi päivää ennen perjantaita - ja perjantaina saa lisää laastaria. Perjantaina, jos vain onnistuu, menen takaisin kaupunkiin. Ja näen ehkä Saran. Ja menen valittamaan kun mulle on joskus kesällä jo myyty kolmen millin koru septumiin neljän millin korun sijaan. Huomasin vain tänään kun kokeilin toista, neljän millin paksuista, korua nenukkiin ja se ei tahtonut mennä. Perkele. Tälleen asiasta kukkaruukkuun ovelasti siirtyen.

Aaaa. On vaan niin. Tyhmä olo. Ei sekava tällä hetkellä, mut koko päivän melkein ollut. Satuttaakkin tahtoisin vain koska se on... mukavaa. Yritin eilen polilla selittää että se oikeasti toimii, auttaa, helpottaa. Mutta ne eivät tajunneet kai sitä, vaan ymmärsivät sanani väärin. Ongelma kuitenkin on, että toista puolta kädestäni peittää arvet, toista laastari. En haluaisi viiltää olkavarteen, koska se on sotkuisempaa, ja arpien yli en jotenkin vain pysty. Ja ei, en pidä nilkoista tai sääristä tai reisistä, ne oksettavat mua (vaikka olen niihinkin viiltänyt joskus). Tuntuu et oon nyt vain niin turha. Tuntuu etten saa voida huonosti, sillä en ansaitse sitäkään. En ansaitse mitään, vähiten elämän. Mut just nyt on niin lamaantunut fiilis etten jaksaisi edes yrittää tappaa itseäni. Siksi viiltäminen kuulostaa hyvältä. Ja muutenkin. Helvetinsaatana. Tavallaan. Enhän mä haluaisi kuolla. En, jos ois olemassa joku toinen vaihtoehto. Ehkä en oo tappanut itseäni vielä sen takia, että mussa elää joku sairas pieni toivo että joku keksii ihmeparannuksen parantumattomaan. Hah.

Jotenkin oon vaan helvetin säälittävä tapaus. En osaa mitään, en ole mitään, en pysty mihinkään. Olen turha. Niin vitun turha. En osaa edes olla sairas, tai viiltää, tai muutenkaan oikeuttaa turhuuttani. Mun päässä kaikuu aina ja ikuisesti vain että "dissosiaatiohäiriö ei ole sairaus", joten en mä kai ole sairas ollenkaan. Koska en tiedä tosta skitsofreniastakaan, koska kukaan ei vastaa mun kysymyksiin siitä. Ei kukaan vastaa muutenkaan mihinkään kysymyksiini. En saanut edes vastausta siihen kun laitoin sen tekstiviestin että voitaisiinko nähdä lääkärin kanssa. Pitäisi kai uskaltaa soittaa ja kysyä "päin naamaa". Mutta. Pelottaa vastaus. Pelottaa etten saa vastausta. Pelottaa. Pelkään ja inhoan tuollaisia tilanteita, kun vaivaan ihmisiä turhaan. Hoitajillakin varmasti kaikkea oikeasti tärkeää ja jos häiritsen niin... Ääh, tulee huono omatunto ja olo. Täytyy katsoa. Mut tässä tekstissä ei ole ollut missään vaiheessa mitään ideaa, kunhan vaan olen helvetti kuluttanut näppäimistöä. Joten taidan lopettaa. On mulla paljon muutakin tekemistä tähän aikaan illasta.


np: Woods of Ypres - Silver

Lush lush lush lush

Lupaan että teen tän jälkeen enää yhden postauksen. Tuntuu vain väärältä kertoa tähän samaan omista (paskoista) tuntemuksistaan. Joten ottakaa tässä lyhyt, paskalaatuisilla gif-kuvilla varustettu pläjäys mun toisesta Lush -tilauksesta (ne on ihania, ja ah! materiaa) ♥♥:

anteeksi en ole vielä ehtinyt testata mitään näistä, joten kommentointi on vähän tuoksukeskeistä :(
JA ANTEEKSI GIFFEISTÄ! toivottavasti aivonne eivät mene solmuun :/


tuoksuu hieman pahalle? mut väri on ihana! :---D se on vaaleanpunaisempi kuin tuossa kuvassa!


tää tuoksuu TAIVAALLISELLE ♥ ja toi väri on piristävä!


tää oli hassun tahmaista, mut tuoksui ihanalle ♥____♥ ihan joltain karkilta lapsuudesta!


oi tän väri; se tappaa mut täydellisyydellään! ja tääkin tuoksuu mahtavalle! oijoi! ♥

Ja nyt ottaa päähän että oon onnistunut laittamaan tohon vikaa giffiin noi kuvat eri järjestyksessä kuin muihin ja se näyttää epäsynkatulta :------D Voi jumaleissön mun kanssa, en osaa sitten mitään tehdä kunnolla :C Mutta joo. Sellaista. Teen vielä yhden postauksen tossa joskus tänään (?), anteeksi kamalasti, mutta jos oisin änkenyt nää kaikki kolme samaan postaukseen niin se ois ollut niin sekalainen, niin pitkä ja niin raskas selata että. Oisitte tipahtanu kaikki :( Sitä en halua. Joten. Pyydän ymmärrystä (ja joo en voinut jättää mitään seuraavalle päivälle, noin esim., en vain voinut, so live with it!).

np: Robun Schultz - Yellow

Jätän tän vain tähän



anteeksi että kuiskaan jotain randomia loppupuolella
(ja anteeksi että (video ja) seuraavat kuvat ovat epätarkkoja; mutko ne liikku koko ajan!!)




Pitivät mahtavaa ääntä wow. Ja olivat upeita muutenkin, jotenkin maagista. Ja ilma oli nätti, ja sormet jäätyi, mistä pidin, koska se on oikean syksyn merkki ja kertoo siitä että talvi tulee ja että oon elossa. Syksy on ihanaa aikaa. Ah. Muttamutta. Jätän tän vain tähän nyt. :3

np: Robin Schulz - Save Tonight

maanantai 28. syyskuuta 2015

Täällä vielä


Yritin nukahtaa, sillä nukuin viime yönä vajaat puolitoista tuntia, mutta taidan olla liian väsynyt nukahtaakseni. Näin aamupäivästä Milkaa, oli oikein mukaisaa taas vaihteeksi, mut sit. Sit oli poli. Pelkäsin aivan törkeästi, jännitin, ahdisti, levottomuus valtasi. En muista juurikaan mitään - halua muistaa? - muuta kuin ne sanat jotka kaikuvat mun päässä edelleen: "jos sä haluat kuolla niin ei kukaan voi sua estää, kukaan ei voi viedä sulta sitä vaihtoehtoa". Mä itkin, säälittävän vähän, mut itkin kuitenkin. Oon niin väsynyt, niin loputtoman väsynyt, mutta se ei kai välity, tai sit mun suhteen on jo luovutettu ja sen takia mun sähköpostissa esittämiin kymmeniin kysymyksiin ei annettu vastausta. Eikä kukaan edes maininnut tekstiviestiäni, jossa pyysin saada tavata lääkärin. Tuntuu kun mun jalkojen alta ois vedetty matto. Tahdon vain viiltää lisää, ihansama, en jaksa. Ehkä viillänkin, ehkä sitten kun olen nukkunut ja mulla on voimia. Nyt kädet on väsyneet ja veltot, nyt ei pysty. Mut terä odottaa mua, se odottaa aina. Mielitekona myös köysi kaulan ympärillä, parvekkeen kaiteen ympärillä, minä siinä, roikkumassa köysi kaulassa. Tai koko lääkevaraston kumoaminen alas lightkolan kanssa. En tiedä miksi estän itseäni. Käsi kutiaa kuin viimeistä päivää. En saa unta, ehkä illalla, ja onhan mulla mun löytö-Tenoxit. En tahdo ajatella mitään just nyt, kaikki tuntuu raskaalta ja vaikealta, ajattelin purkee mun yli kaksisataa kirjaa kirjahyllystä ja järjestää ne uudestaan. Ihan vain jotta ei tarvi ajatella, sillä oon liian levoton uneen enkä halua käyttää Tenoxeja jos äiti sattuukin soittamaan ja herään kesken ihanien, tiedottomien unien. Kaikki paha, sekava ja kielletty haamuna tietoisuuden rajoilla - en tahdo kuulla. Mä olen vain väsynyt. Mä en jaksaisi rimpuilla, mä haluan kaiken tai en mitään, nyt, heti, sillä mulla ei ole aikaa odottaa, kello käy, tik-tok, tik-tok.

"Näinä aikoin mietin, et syksyki ois vikani ku kaikki ympärillä kuolee niin hitaasti.
Maailmaani muokkaan, ja luon mielikuvii, jonka avul kestäis pari vuotta.
Venaan pari vuotta ni kyl se siit mut pari vuotta päättyy usein kyyneliin.
Ja se oli pelkästään maailman tekosii, ku mä ja universumi toisistamme erottiin.
Kai toisia vaan pelotti liikaa, eli toisistaan ja se verotti liikaa.
Ja nyt ku eteenpäin tsiigaan, nousee myrsky etelässä, veteen ei vedetty viivaa.
On eletty liikaa ja menetetty niin paljon, kuin ympärillä himmenneet varjot.
Ku täällä moni on jo kadonnu kauas. Ei niitä voi tuoda takas, ei se oo sama asia.
Turvaan turhaa roikkuen reunalla, ku pois muuttaa aina ettii seuraavaa.
Vaik täällä kaikki jää yksin. Täällä, missä rakkaus on enää synti."

(Teen teille postauksen mun toisesta Lush-tilauksesta ... joskus. Ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä se jää kokonaan tekemättä. Äsh.)

np: Ruger Hauer - Täällä vielä

Elämä on tulta

En saa unta. Tosin, en ole vielä yrittänytkään. Kello on aivan juuri puoliyö, ja mulla on kuuma, limsa on loppunut ja olo on... sanoinkuvaamaton. Siis ei pahassa, muttei hyvässäkään. En tiedä miltä tuntuu, tää on tällain välitila, josta tippuu tai kohoaa. Jossain vaiheessa päivää olin hyvin levoton ja ylienerginen, mut se meni ohi. Sitten taas masentunut, melankolinen, miksi sitä tahtoo kukakin sanoa mun tapauksessa. Jännittäviäkin tapahtui, nimittäin se aamulla vuotanut viisi päivää vanha haava alkoi vuotaa taas. Outoa. Se on oudon näköinenkin. Ja kaikki kolme taas vaihteeksi tulehtuneita, hip ja hei! Tulehdus, laastarin liima ja siitä johtuvat pienenpienet vesikellot - ah tätä kutinan määrää :C ... En vain. Tiedä. Katselin netin syövereistä vanhoja Annun videoita, yhdessä se mainitsi minut, hymyilytti ja surutti samaan aikaan. En tiedä. Tavallaan väsyttää, mutta en halua nukkua. Ristiriitaista, sillä tavallaan en halua kuin nukkua. Herätys on kuitenkin kuudelta. Mutta jos nukahdan nyt niin voi olla helvetin vaikea päästä ylös, lyhyempien unien jälkeen on helpompi nousta.

En tiedä yhtään mitä sanon huomenna hoitajille. Tai miten se tapaaminen menee. Päiväpolia voin tunnustaa miettineeni, osastoa en näe vaihtoehtona. Se vain passivoi mua entisestään, tylsistyttää mut ja saa mut esittämään jotain mitä en ole. Mutta. Faktahan on, että päiväpolille on ainakin ennen ollut aina about kolmen viikon jono. Eli, koska mun vointi kuitenkin vaihtelee, mua ei "kannata" edes laittaa jonoon, koska "toi menee kyllä ohi". Joten mun pitää sinnitellä. Sinnitellä pään kanssa, joka tahtoo kuolla ja/tai vahingoittaa kehoa, jossa elää. Sinnitellä ahdistuksen kanssa. Masennuksen kanssa. Sen jonkin pimeän kanssa, jolle ei ole kai nimeä. Musta se on helvetin epäreilua. Lääkkeitä en saa lisää - syitä on kai monia - vaikka tahtoisinkin. En vain helvetti tiedä mitä pitäisi tehdä! Apua joko tyrkytetään vain osaston muodossa, tai sitten ei mitään. Sanotaan vain että "se menee ohi" ja "tää on vaan vaihe" ja "voi voi on se kurjaa". Systeemi on joustamaton ja kyvytön auttamaan mua. Ja naurattaa että tässäkin on osaksi ainakin kyse vain puhtaasti rahasta - Lahden kaupungilla ei ole varaa (toivon että "ei varaa", eikä että "ei mielenkiintoa") parempaan mielenterveyshoitoon. Jaa vituttaako?

Mä olen aina ollut ihan semityytyväinen - tai enemmän - mun hoitotahoon, noin niinko, ihmisinä. Mut nyt kun oon tässä reilut seitsemän vuotta katellu tätä touhua. Niin alkaa vituttaa. Mä olen edelleen suht samassa pisteessä kuin silloin ennen. Vuosiin ei ole edetty mihinkään, ja tuntuu ettei se ole edes tarkoituksena. Ne haluavat vain että oon hengissä, okei check, seuraava sisään. Näyttää tilastoissa paremmalta kun ei ole taas yksi huonovointinen mt-potilas tappanut itseään. Ainakin Lahdessa avohoito tuntuu toimivan samalla tavalla kuin osastotkin: sinne säilötään ihmisiä (jotka eivät syystä tai toisesta tarvi osastoa / mahdu osastolle). Vai olenko mä vaan niin menetetty tapaus ettei mun kanssa voi tehdä enää mitään? Epäilen tätäkin useita kertoja päivässä, päivittäin. Ja se on tää "hoito" mikä saa mut epäilemään näin, uskon vahvasti. Ei sillä että pitäisin pakollisista päivätoimintakeskusten toiminnoista, mutta niitäkään ei ole tarjottu mulle kunnolla vuosiin. Eikä tosiaan, voi olla että ovat todenneet etten hyödy niistä koska en pysty sitoutumaan niihin pitkäksi aikaa, mut sekin on voinnista kiinni yleensä (ja siitä että mua ei kiinnosta tason "pujota helmiä lankaan" -duuni). Musta tuntuu et me keskustellaan kerrasta ja vuodesta toiseen vaan samoista asioista.

Ehkä se olen vain minä. Ehkä mä en osaa parantua, ehkä mä olen mätä ja viallinen. Ehkä mä vaan kuvittelen kaiken, ja maailma nauraa mulle mun selän takana. Ehkä tää on joku testi. Ehkä olen vain koekaniinina tässä. Ehkä, ehkä, ehkä, ehkä. Mä en tiedä enää mistään mitään. Oon vaan väsynyt. Kaikkeen. Ja jotenkin tuntuu et jos mua ei saa kuntoon niin miks mut pakotetaan keikkumaan täällä? Eikö se ole ihan sama minkä vuoden itsemurhatilastoja kartutan? Päätä särkee oikein kun ajattelen liikaa (eh). Mut käteen sattuu. Se vuotanut haava on jotenkin... outo. Sitä kiristää ja sitä särkee. Ei noita kahta muuta. Mut ehken valita siitä enempää. Eksyin jo katselemaan kirjoja (miksei Viktor Peleviniltä ole suomennettu - tai edes käännetty englanniksi - kaikkea?!), joten paras kai lopettaa tän tekstin kirjoittaminen vielä kun melkein muista mistä aloitin. Huh.


np: Ghost Brigade - Elämä on tulta

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Mitä sopulit tekee? Ne juoksee mereen!


Viis päivää vanha haava alkaa vuotaa verta. Tarot neuvoo puhumaan totta tänään, kaikille. En halua paljastaa salaisuuksiani, valehtelen siis. Pakko pestä verinen paita ja vaihtaa laastareita - kaikkien epäilykset ovat varmasti heränneet kun salaperäisesti liikkuen pyörin vessaan ja takaisin. Käsi on veressä vieläkin kun en pystynyt kuivunutta verta ilman vettä pyyhkimään pois (how logical, eh?). Mut olo on ainakin parempi, hieman tai hieman enemmän, kuin viime päivinä. Ehkä se johtuu noin seitsemäntoista tunnin yöunista? Käsi myös kutisee, aivan helvetillisesti, halusitte tietää. Mä pelkään huomista politapaamista aivan saatanallisesti. Ne tulee olemaan niin pettyneitä, niin vihaisia. Oon epäonnistuja, mut ainiin, senhän mä osasin!

Vaikka nukuin ihan liikaa, mua väsyttää vieläkin. Mä pelkään mennyttä, mä pelkään tulevaa. Huomenna tosiaan takaisin kämpälle, poli ja pelkoni kasvaa hetki hetkeltä. Anteeksi etten jaksa nyt vastata teille, en tiedä edes mitä vastaisin, mutta olen lukenut teidän kommentit. Yritän nyt vain keskittyä hyviin asioihin. Eilen oli esimerkiksi niin kaunista ulkona että harmitti etten ottanutkaan kameraa tänne mukaan. Taivaassa värejä vaaleansinisestä vaalenapunaiseen ja erittäin tummaan, lähes mustaan. Puut hohtivat kaikissa mahdollisissa vihreän, keltaisen, oranssin, punaisen ja ruskean sävyissä. Puidut pellot upean kullankeltaisia, naakkojen suuret parvet mustia ja äänekkäitä. Kirpeä syksyillan ilma kipristelee poskissa ja nenänpäässä, ja laskeva aurinko korostaa kaiken kauneutta. Tän takia mä rakastan syksyä. Onneksi sää näyttää nyt lopultakin viilentyvän eikä tarvi hikoilla halutessaan näyttää erittäin kh00lilta laittaessaan huivin kaulaan. Ah. Tätä mä olen odottanut, tekee mieli lähteä ulos nytkin, mutta jotenkin en vain jaksa. Onneks on ikkunat, ha!

np: Ruger Hauer - Iso paha susi

lauantai 26. syyskuuta 2015

Ei

Aamulla herätessäni kaikki on tuskaisen selvää: olen idiootti. Miksi aamut ovat aina tällaisia? Selvempiä kuin päivät, illat ja yöt. Herätessä en tunne kunnolla jäseniäni, ne painavat ja ovat löysää spagettia; tunne jatkuu edelleen ja kirjoittaminen on hankalaa. Kyllä tälle on syy, muistan sen. Kirjoitan hoitajalle viestiä, kerron ottaneeni turvaluku kahdenkymmenenyhden verran Truxalia, ja toisen samanlaisen annoksen. Kirjoitan avoimesti, kirjoitan mitä kaikkea pelkään (kaikkea), kirjoitan että en usko että tän jälkeen saan mitään lääkkeitä, mutta kirjoitan silti, kirjoitan väsymyksestä, oudoista oloista, kirjoitan. Puran kaiken sekavaksi tekstiksi. Pelkään joutuvani sairaalaan, ja kirjoitan senkin. Pelkään, pelkään aivan törkeästi.

Yöllä vaellan spagettijaloin vessaan. Selviän, mutta astuttuani takaisin olohuoneen puolelle päässä sumenee ja jalat pettävät alta. Joku jossain kaukana puhuu suullani ja ulos livahtaa "apua". Jossain kaukana äiti kysyy olenko kunnossa. Makaan reagoimattomana lattialla hetken, kunnes järki pakottaa ylös, "et voi vain jäädä siihen ne arvaavat". Nousen spagettijaloilleni ja harhailen takaisin sänkyyn. Maailma pyörii, ja nukahdan.

En tiedä kumpi on pahempi tällä hetkellä; se että heräsin vai se että on vaihtoehto jossa en olisikaan herännyt. Heräämällä tähän päivään joudun kohtaamaan kaiken paskan joka eilisestä sekoilusta mun päälleni kaadetaan - ja sitä riittää! Jos en olisikaan herännyt... ei tarvisi kohdata paskamyrskyä. Taas pääsen tähän että mä pelkään. Oon yks iso tummanharmaa pelkopallo, jonka kädet ja jalat on edelleen puolitunnotonta spagettia. En tiedä. Kai mä teen tätä jotta saisin apua, jotta mut otettais todesta, en siksi että kuolisin, vaikka niinkin voi käydä. Ja silti mulle nauretaan päin naamaa. Ehkä se on rangaistus siitä että valehtelen taas ("otin kai vahingossa kaks iltalääkettä, siksi outo olo" - vaikka todellisuudessa unohdin koko iltalääkkeet). Voi kunpa joku ymmärtäisi ja auttaisi!


np: Bring Me the Horizon - Avalanche

perjantai 25. syyskuuta 2015

Se mikä tappaa

Niin helvetin ahdistava olo. Eilen illalla pahuus valuu avoimien kaapinovien välistä, se vuotaa suhun vasemman rinnan alta, leikkaa se pois, pahuus pääsee silloin paremmin suhun, paljon sekavia ajatuksia, väsymystä muttei unta, kuolemaa mutta hengitän. Jatkuvia ajatuksia kuolemasta, tavoista, keinoista, rauhasta. Pelkään koko ajan - en vain tiedä mitä tai miksi. Tästä puhuminen tai kirjoittaminen tuntuu niin turhalta, turhan raskaalta, väsyttävältä ja kun olen sanonut tän kaiken kai tuhannesti niin ketään ei kiinnosta enää. Mä tunnen itseni samaan aikaan helvetin moniongelmaiseksi ja sulla ei ole mitään mt-ongelmaa, olet kehittänyt kaiken, kyllä sä tiedät, sä olet vain esittäjä, sun ainoa sairaus on se että sä esität sairasta ja mä en tiedä mistään mitään. Kurkkua kuristaa. Oispa ne kämpältä löytämäni yksitoista kakskytmillistä Tenoxia mukana, nukkuisin. Muistan tärisseeni yöllä sängyssäni. Persoonaton ääni puhuu mulle ja käskee mutten tiedä onko se ääni vai puuttuuko multa vain persoona. Oon niin väsynyt. Ajatukset on puuroa ja tahtoisin purkaa sen jonnekin mutta ei ole ketään eikä ne tule ulos. Saako oksentaa? En pysty elämään, en osaa kuolla. Auttakaa.


Mä en tiedä mitä mä enää tekisin. Ei ole lääkettä, ei ole ketään kelle puhua, ei edes unta sillä olen nukkunut jo lähemmäs kolme tuntia tänään - ollut hereillä vain hieman kauemmin. Jos jaksaisi edes viiltää... Tärisen taas, kukaan ei usko tätä, kukaan ei usko mua, mä elän kuplassa, joka on puhkeemaisillaan ja korkeella, mä tipun maahan mutten kuole. Saako mennä pois, saako mennä pois? Tuntuu et elämä on kilpailu siitä kuka kuolee ekana ja mä haluan voittaa itseni. Ehkä kourallinen Truxalia, ei, ei se auta, tarvin niitä myöhemmin. Tahtoisin itkeä, ehkä pitää jättää lääkkeet väliin, en kestä tätä oloa joka on iskemässä päälle muttei kuitenkaan, en kykene tuntemaan edes tätä kunnolla, vitun lääkkeet, tahdon vain maanantain, tahdon vain istua sille punaiselle tuolille ja todeta etten voi purkaa tätä ulos ja sit mulla on lupa kadota, jooko? Vielä jaksan yrittää esittää, mut se paistaa läpi musta, pahuus, samoin kun laastarit paistaa läpi paidasta jos vain osaa katsoa. Mun jalkoja särkee ja mä tahdon särkeä peilit ja ikkunat ja viiltää kurkkuni auki. Maailma ennustaa mun kuolemaa. Mä en tiedä pystynkö mä enää siihen, tähän, mihinkään. Mä vain tunnen liikaa tyhjyyttä. Auttakaa.

np: Ruger Hauer - Marraskuu

torstai 24. syyskuuta 2015

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Z, X, E


Käsivarren yläpuolta koristaa koko matkalta laastariarmeija. Yhteensä kolme viiltoa (kyllä, menin viiltämään vielä toisen kerran eilen), juuri niin että laastarit mahtuvat olemaan. Olen väsynyt, niin kovin väsynyt, mutta kun kaadun sänkyyn uni ei tule, ja pyörin tunteja tyhjyydessä. Välillä jaksan lukea - hetken - sitten väsymys vie voimat ja vain olen. Harmittelen, että käsi on joko arpien tai laastarin peitossa. Olisihan olkavarressa hieman tilaa, mutta yritän pysyä erossa siitä. Toistaiseksi. En tiedä mitä mulle tapahtuu, on tapahtumassa. Pelkään harhoja, joita ei ole. Kai. Pää tuntuu raskaalta, ajatukset samoin. Mahdottoman, mahdottoman raskaita kummatkin. Pelkään menettäväni kaiken, koska en vain jaksa. Jokin potkii mua eteenpäin, pakottaa hymyilemään ihmisille. En osaa enää lopettaa. Kättä repii välillä inhottavat tuntemukset, mutta ne kertovat vain mun olevan elossa. (En ehkä tahtoisi olla.) Itku repii kurkkua, muttei koskaan tule esiin. Mä en ole mitään, mä en ole mitään. Väsyttää, mutta tiedän etten saa unta. Väsymyksessä on vain yksi hyvä puoli: en jaksa ajatella viiltämistä. Vaikka tahtoisin. There will be a shitstorm. Enkä jaksaisi kohdata sitä kaikkea paskaa, joka mun niskaan kaadetaan. Miksi, miksi, miksi, miksi? Miksi aina on kyse teistä? Tässä on kyse vain minusta. Auttaisitte sen sijaan että rankaisette. Ruoka homehtuu jääkaappiin. Syön, mutta huomaan välillä että mua huippaa mystisesti. Ehkä mä kuolen tähän, ehkä mä...

Ei tarpeeksi, ei koskaan tarpeeksi. Ei tarpeeksi verta. Ei tarpeeksi rasvakudosta. Ei tarpeeksi väsynyt, jotta olisi oikeutettua vain olla. Ei tarpeeksi viiltoja. Ei tarpeeksi kuvitteellisia tikkejä. Ei tarpeeksi huono olo, jotta se olisi huono. Ei tarpeeksi unta. Ei tarpeeksi kipua. Ei tarpeeksi lightkolaa. Ei tarpeeksi. Sä et ole tarpeeksi, sä et osaa olla tarpeeksi, sä et ole. Ei paitsi, olet sä hyvä yhdessä: hyvä epäonnistumaan. Siinä sä loistat, siinä sä olet paras.

np: Lana Del Rey - Swan Song

tiistai 22. syyskuuta 2015

(Hyssss)


Valehtelin viime postauksessa. Nimittäin olen surkea arvioimaan pituuksia. Kuusi senttiä ei ole lähelläkään kymmentä. Anteeksi. En ole silti pettynyt, se on kaunis vaikka ei pääsekään kymmenen sentin pituuteen. Sille ilmestyi ystäväkin. Samanmoinen, hieman leveämpi. Tekisi taas mieli, vaikka äsken lopetin. En tiedä mikä mua vaivaa, mutta olen huumaantunut veren tuoksusta, ritinästä ja ratinasta, rasvakudoksesta ja virtaavasta verestä. Lähinnä väsyttää - paitsi viiltäessä. Havahdun aina liian myöhään ajatukseen, etten halua sun näkevän näitä. Yritän itkeä - tahtoisin - mutta sen sijaan huulilleni leviää hymy. Mitä mulle tapahtuu? En tiedä onko tämä totta vai ei. En tiedä onko tämä hyvä vai huono juttu. Tiedän vain sairaita asioita, joita ei saa sanoa ääneen, hysssss. Käsi tuntuu kevyeltä. Tavallaan toivon että pelkäisin, tavallaan en osaa. Joku käskee, että pitäisi pyytää anteeksi, olla pahoillaan. Se joku toinen vain hymyilee. En tiedä kuka olen. En tiedä mitä teen. Tiedän vain sairaita asioita, joita ei saa sanoa ääneen, nyt hysshyss.

En tiedä miten voin enää koskaan kohdata kenenkään katsetta. Tahdon vain kadota kuplaani, yksin. Anteeksi, etten ole pahoillani. Anteeksi, että katoan. Olen huono, ja huonompi sillä se ei tunnu pahalta. Löisin, mutta viiltäminen on tehokkaampaa. Hah.

np: Mirel Wagner - The Dirt

maanantai 21. syyskuuta 2015

Voiko pimeä itseensä imeä

Asunnossani mystinen pimeys, tai lähinnä valaistus. Ulkoa virtaa harmaata, mutta kirkasta valoa. Huone on silti pimeä, muttei niin pimeä että viitsisi sytyttää valot. Kohta ehkä antaudun silti kääntymään valojen puoleen, sillä silmät sekoavat tässä valaistuksessa. Näin tosiaan Milkan, ja tajusin jälkikäteen että seikkailtiin lähes kolme tuntia ... ei juuri missään - ja vähän kaikkialla. Oli erittäin mukaisa nähdä, tuli avauduttua ja naurettua ja pröötpräätpriit ♥ Ulkona ei ollut lainkaan niin kylmä kuin miltä siellä näytti, ja meinasimme sulaa jo ensimmäiseen kohteeseemme Postiin. Onneksi Pepsi Max pelasti pahimmalta kuolemalta - hetkeksi. Kaiken jälkeen (...) palasin kämpille, söin ja nukuin, sillä viime yönä tuli nukuttua parisen tuntia ja joku kämänen tunti kämpille saavuttuani. Saa nähdä monelta huomenna jaksaa herätä... Argh. Viime yönäkin yritin, mä tosiaan yritin, nukkua, mut eihän siitä mitään paskanvitun apua ollut.

Eilinen ilta tosin... no, se meni vähän huonosti. Päättyi. Huonosti. Ajattelin ensin, etten edes kirjoita tästä blogiin, mut toisaalta, miksi en? Takapakkien pitäisi kuulua asiaan. Joten, siis. Saatoin viiltää. Nyt kättä koristaa kymmenen sentin mittainen railo. Reaktioni, rehellisesti? Olin tyytyväinen. En nyt iloinen, mutta. You know. Eniten mua vituttaa tässä että "normaali" laastari on niin liimapitoista että iho menee rakkuloille pelkästä ajatuksesta, mutta pikasiteet ovat nykyään ainakin Lahdessa apteekin kassojen takana, ja pelottaa että alkavat tenttaamaan mihin tarvin pikasidettä ja tulee "moi pitää mennä" -tilanne. Sairas mieleni laski heti mielessään, monta tikkiä tuohonkin ois saanut - eikä tietenkään mennyt niitä hakemaan. Ja miksi olisin mennyt. En mä ennenkään ole "tarvinut". Ja miksi olisin 1) herättänyt porukat ja 2) ajanut yhteensä seitsemänkymmenen kilometrin matkan vain tullakseni haukutuksi? No deal.

Nyt. Nyt mä aion vain olla. Ehkä mussuttaa hieman sipsejä... Oops. Ja valaistus on edelleen surkea vaikka suljin kaihtimet ja laitoin valon päälle. TARVITSEN LISÄÄ VALOJA. En kestä tätä keltaista paskavalaistusta. Murrh. Mutta joo. Hoitajasta tai lääkäristä ei kuulunut mitään, mikä on ehkä hyvä - tai huono. Muistaakseni viikon päästä aika polille, joten ehkä sitten sanovat jotain kysymykseeni. Tää ny oli taas vähän tällanen ja sellanen postaus, mutta tulipahan kirjoitettua. Ottakkee tänpäiväinen instagram -naamakuva!


np: Pyhimys - Celeste

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Ihan täyttä hömppää vain

Ollut vaikeampia päiviä. Tavallaan. Kyllä, joo. Vauhti hidastunut sadasta lähes nollaan. Toissayönä en nukkunut juuri silmällistäkään, viimeyönä sen sijaan lähemmäs seitsemäntoista tuntia. Huomenna menen takaisin kämpille, kotiin, pois porukoilta, ja näen Milkan! ♥ Ehkä jossain vaiheessa viikkoa koetan änkeä isovanhemmille käymään. Mulla on isoäidille pieni virkkausprojekti, ja onhan niitä mukaisa nähdä - aina. Lauantaina, siis eilen (mihin päivät katoavat?), laitoin hoitajalle viestiä, että haluaisin nähdä lääkärin. Lääkärin ja hoitajat. Kaikki. Yhdessä. Että mulla on kysymyksiä, joihin kaipaan vastauksia. Ja niitä on. Tai no ei montaa, mutta sitäkin suurempia. Kai. Ainakin mulle ne on suuria ja tärkeitä. Kaikki ne taitaa tiivistyä pyörimään mikä vittu mulla edes on -kysymyksen ympärille :----D


Alan olla ylläolevan kuvan kannalla kovin usein näinä päivinä. Maailma tuntuu kaikesta välipaskasta huolimatta olevan liian kohtelias, pehmeä ja kiltti mua kohtaan. TÄÄLLÄ ON KAKSI KÄRPÄSTÄ JOTKA AJAVAT MUT HULLUUDEN PARTAALLE ISTUMALLA HIIRELLE JA NÄYTTÖÖN JA MUN KÄDELLE KOKO AJAN. Niin, takaisin aiheeseen. "Aiheeseen" - lähinnä höpötykseen. Mutta niin. Pelkään että alan kuvitella olevani kaikkivoipa, koska paskaa ei kaadukaan koko ajan niskaan. Pelkään että kusi nousee päähän. Pelkään että alan kuvitella itsestäni suurempia ja mahdottomampia kuin olen. Pelkään että unohdan olevani sairas - kaikesta huolimatta sairas - ja alan kiivetä vuorta, johon mulla ei ole voimavaroja. Pahinta ois että selviäisin ensimmäisestä vuoresta, valitsisin vielä korkeamman ja kuolisin sen puoliväliin, vierisin alas murtaen jokaisen luuni - ja sieluni (en usko sieluun) rippeet. Eli tää on taas tätä: pelkään pahinta, odotan pahinta. Pitäis oppia siitäkin pois - eli lopulta en kovinkaan paljon usko tuohon ylläolevaan kuvaan. :----D RISTIRIITA ON TOINEN NIMENI ♥ Kolmas on vammapääpaskaidiootti.

Yritin ottaa kuvia tänään puolihämärässä (-pimeässä) kun vietiin koiraa lenkille. No. Sehän meni vituiks, ei onnistunut, vain epätarkkuutta ja tärähdyksiä. Se siitä kaikkivoipaisuudesta. Ja kuukin oli vajonnut jonnekin puiden taakse kun äsken yritin mennä sitä uudestaan kuvaamaan. Jeah. ... Koko päivän - oikeastaan jo aika monta päivää - on vaivannut mystiset kylmät ja kuumat aallot, yhtä aikaa ja erikseen. Hikoilen kuin pieni sika ja se oksettaa. Pakko änkeä vielä suihkuun tässä kohta. Levottomuus valtaa kehoani ja asgkigajagsdg. Ehkä ois parempi nostaa perseensä ylös, mennä sinne suihkuun ja vaikka lukea. Tosin oon hieman täynnä lukemista: luin silloin toissayönä kun valvoin niin loppuun Heroiinipäiväkirjan, Enkelten verta ja Kausaalienkelin. Ja aivan, jatkoin taas kerran Hulluuden historian lukemista. Se pitäisi saada loppuun kyllä. Ehkä mä sitä voisin... Tälleen tässä ääneen pohdiskelen -_____-


Lopuksi (kevennykseksi, lol, haha) vielä että nää ylläolevan kuvan nestemäiset mattahuulipunat, jotka mä shoppasin hm.comista. Rakastuin täysin. Oikeanpuoleinen on violetimpaa huulilla kuin uskoisi, ja pinkki erittäin pinkki (hieman jopa pelottava musta, mutta kierolla tavalla pidän siitäkin). Vaaleanpunaista en kyllä ole vielä kokeillut, kamalaa, joten siitä en voi olla varma sillä yleensä mulle ei sovi vaaleanpunertavat sävyt vaan ne näyttävät... no, pahalta. Mutta kun sain yhden niistä kampanjan ansiosta ilmaiseksi niin tuota... Haitanneeko tuo lainkaan? :-----D (PS. instagram -kuvanlaatu = ♥) Nyt mä poistun sinne suihkuun, oikeasti, enkä jää tähän enää hetkeksikään jumittamaan (juu sen kun näkis)! Hyvää loppuiltaa, yötä ja alkavaa viikkoa!

np: Placebo - Infra-Red

perjantai 18. syyskuuta 2015

Puristus

Väsyttää. Väsyttää niin kovin. Toivon sen olevan alkava flunssa. Tiedän sen olevan mun pää. Mä tiedän kulkeneeni äärirajoillani niin kauan, nimenomaan kulkeneeni, menneeni, tehneeni, olleeni. Tähänkö se päättyy? En tahdo. Rimpuilen, mut se tekee musta väsyneemmän. Pää kieltää syömästä lääkkeitä (oi miksi unohdin sen Abilifyn eilen?) ja haukkuu mua sekä huutaa mulle kuin viimeistä päivää. Mä en jaksa vastata viesteihin - tai lukea niitä. Mä roikun ja potkin ja rimpuilen. Keskityn kivoihin asioihin, mut pää kääntää ne mua vastaan. En tiedä mitä tekisin. Pitkästä, pitkästä (?) aikaa mä toivon katoavani, kuolevani unessa. Ehkä se Abilifyn haittavaikutuksissa listattu äkkikuolema iskee just muhun, just nyt? Kiitos. Tuntuu, että kaikki mihin kosken, hajoaa. En uskalla puhua kenellekään, ja pelkään sitäkin että kuka tahansa voi lukea tätä blogia. Pelkään. Pelko. Käsky lyödä itseään kasvoihin. Toive siitä että uskaltaisin viiltää kasvoni tunnistamattomiksi. Se vaivaa jatkuvasti, jatkuvasti. Tahtoisin vain nukkua, nukkua, nukkua ja nukkua, mutta uni ei tule loputtomasti. Sen sijaan pyörin sängyssä. Ja pahinta on tietää, että tämä olo menee ohi koska tahansa. En hallitse itseäni. En nyt, en taaskaan, en koskaan. Ikinä. Ahdistaa, tahdon leikata käteni irti. Väkivaltaisia kuvia mielessäni. En jaksaisi. Tyhmä, idiootti, ruma, idiootti, idiootti, idiootti, ruma, tyhmä, lyö, lyö, lyö, lyö, viillä. Kaipaan vain tasapainoa, edes jonkinlaista, onko se liikaa pyydetty? Ei vuoristorataa, ei kiitos. Oksettaa, tahdon kotiin, mutten tiedä mitä tai mikä tai missä koti on. Tahdon vain hiljaisuutta. En pysty kunnolla keskittymään, teksti virtaa musta - meistä? - ja mä en tiedä kuka tai mikä tai missä olen. Ikuisesti kirottu. Päätäkää pois.


np: Diablo - Silver Horizon

torstai 17. syyskuuta 2015

Paniikin paniikki

Ahdistus kiertää koko kehoa. Tieto siitä, että mulla ei olekaan Abilifya mukana täällä porukoilla, vaikka kuvittelin niin. Mä en ole koskaan, en koskaan, jättänyt sitä välistä. Tiedän millaisia sivuoireita esim. Seroquel Prolongin väliinjättämisestä tulee, mutta Abilify. Apua. Pelkään kovin. Pelkään sekoavani hetkenä millä hyvänsä - täysin. Se on kuitenkin mun päälääke. Miten onnistuin? Miten vitussa onnistuin tässä? Syytä paniikkiin ei luultavasti ole, mutta se ei helpota mun oloa, koska aina on olemassa se mahdollisuus että sekoan. Onhan se. Onhan. On. Pelkään kylmää hikeä ja muita epämiellyttäviä kehontuntemuksia. Pelkään psykoottisia ajatuksia. Pelkään skippaavani liian helposti seuraavankin. Pelkään etten saa unta ensi yönä. Koska en voi pakottaa ketään ajamaan yli kuuttakymmentä kilometriä vain koska minä feilasin. Uskon, että joku menee huomenna kaupunkiin kauppaan. Tai viimeistään lauantaina. Sitten voin hakea lääkkeeni. Voi vittu että toivoisin että olisin muistanut ettei niitä ole! Olin niin varma, että mulla oli mukana vielä toinen liuska.

Tää on tyhmää, ja tiedän että se vain pahentaa mahdollisia sivuoireita, mutta mä kyttään, tarkkailen, odotan. Skannaan kehoani ja mieltäni jatkuvasti. Vaikka en normaalisti tähän aikaan ole vielä edes ottanut koko saatanan Abilifya! Heräsin tänään näin aikaisin, koska jonkinsortin loka-auto pörräsi mun ikkunan takana. Olen sentään syönyt (pika)puuroa (sitä vadelmaista, se on parasta) ja pian aion vähän neuloa ikuisuusprojektiani. Yritän keskittyä kaikkeen muuhun kuin itseeni. Vaikka tiedän, että se on lopulta melko mahdotonta. Hikoilen jo pelkästä tiedosta, etten saa lääkettäni tänään, joten en erota sitä siitä että hikoilisin koska en ole syönyt lääkettäni. Ylianalysoin kuitenkin kaikkea. Vaikka tiedän olevani väärässä. Vaikka tiedän etten kuole. Vaikka.


Nyt jumalauta Elina rauhoitu, ota puikot käteen, ja unohda!

PS!! Ainiin, kiitos kaikille edelliseen kommenttia heittäneille! Olette ihania - tekin ♥ Purrrrrr ~

np: Eva & Manu - Save Me

tiistai 15. syyskuuta 2015

maanantai 14. syyskuuta 2015

Some galaxies


Mystisiä oloja. En oikein... tiedä. Mistään mitään. Viikonloppu meni mukaisasti Katarinan (ja hieman myös Katarinan kameran) kanssa. Olen oikeasti iloinen että tämä tapaaminen tapahtui! Kuvattavanakin oli yllättävän helppo olla, ja jopa musta sai ihan jees (LOISTAVIA!) kuvia. Ja jos tässä vaiheessa jotakuta kiinnostaa ne kuvat niin ei, ne eivät tule yleiseen jakoon koska ovat osa Katarinan The Projektia. Eli niitä pääsee ihastelemaan "joskus kolmenkymmenen vuoden sisään" - jossain, joskus, jotenkin ;) Salaperäistä! Mutta otti se kilttinä musta pari "ihan vaan randomkuvaa", jotka laitan tänne kun Katarina ne nettiongelmiltaan saa mulle asti taiteiltua :3 ♥

Mutta niin. Mystisiä oloja. Ja en oikein. Tiedä. Ahdistaa, hieman. Vituttaa, hieman. Ahdistaa hieman enemmän. Levoton olo. Oli niin mukaisa viikonloppu, että ehkä se on tää hienoinen (muka)tyhjyys taas mikä korostuu ja saa mut voimaan hieman huonommin? Yritän täyttää taas elämääni etten tippuisi tyhjiöön. Tänään täällä porukoilla pesin pyykkiä, ulkoilutin koiraa, leivoin pullaa ja saunoin. Huomenna illasta takaisin kaupunkiin. Pelkään myös, että elämän täyttäminen (pienilläkin) asioilla saa mut väsymään jossain kohtaa, ja tippumaan kovaa ja vielä korkealta. Mutta mä yritän, oikeasti yritän, olla olematta pelkojen ja jossittelun vanki. Olla ja mennä ja tehdä mitä tahdon. Tätä vain vaikeuttaa se, että olen täysin peeaa - paska ihminen toisin sanoen. Huomenna äidin kanssa kauppaan, se lupasi ostaa mulle ruokaa. Hävettääkö edes? OI KYLLÄ.

- -

En varmaankaan ole kirjoittanut miten ihanaa on, kun pystyn olemaan kämpillä ilman että jäätävä ahdistus pakottaa jatkuvalla syötöllä viiltämään, hyppäämään, hirttäytymään, lyömään, nielemään tai muuten vain keksii kaikenlaisia tapoja satuttaa / tuhota itsensä. Niitä oloja tulee, tietysti tulee. En mä ole ihmeparantunut (vaikka pää niinkin usein väittää). Mutta että se ei ole jatkuvaa. Koko ajan päällä. Ilman taukoja. Tääkin itseasiassa rehellisesti sanottuna pelottaa mua. Sillä pelkään tän olevan aina vain joku uusi pelottava oire. Että oon hypomaaninen. Että tää on "vain" joku persoona. Että en minä. Vaikka kyllä, tiedän, persoonatkin ovat osa minua. Mut. You know. Ja eniten tosiaan pelkään tiputusta. Kuilun pohja on niin kaukana, jää koko ajan kauemmas - ja mua nostaa ilmapallo. Kaikki tietää miten ilmapallot toimii, eiks? Ne sanoo poks, aina, jossain vaiheessa, yleensä yllättäen. Lapsena sitä ei tajua pelätä, koska uskoo kaiken hyvän ikuisuuteen, mut aikuisena sitä on nähnyt sen pallon poksahtavan jo niin vitun monta kertaa - lapsuudesta asti - että. No deal, I'm not gonna trust that balloon.

- -

Olen ristiriita, se on toinen nimeni. Aika kuluu, ei ole kirjoitettavaa vaikka sanoja virtaa pääni halki - tuhansia. Siri Pettersenin Odininlapsi on puolivälissä ja jo nyt harmittaa ettei seuraavaa osaa julkaista suomeksi vielä aikoihin (?). Ja nyt. Nyt on aika mennä jatkamaan sen lukemista. Jalkoja särkee, selkää särkee ja väsymys painaa. Joten sopiva olotila kirjan lukemiselle. Hyvää yötä.

np: Bring Me the Horizon - Run

torstai 10. syyskuuta 2015

There's a voice in my head, says I'm better of dead


Levoton olo. Hyvin levoton olo. Asd. Aamuni alkoi siinä kahden aikaan iltapäivällä jäätävällä ahdistuskohtauksella. Itkin, itkin, löin, löin ja hyperventiloin. Pää käski viiltää, pää käski hypätä parvekkeelta. Etsin epätoivoissani kaikki kaapit löytääkseni rauhoittavia, mutta eihän niitä ollut. Sen sijaan löysin lääkekätköni, ja pää käski vetää kaiken kerralla. Onnistuin välttämään kuitenkin kaiken muun, paitsi itsensä lyömisen, ja nyt jalka sinertää ja kuumottelee. Kohtaus meni ohi yhtä nopeasti ja yllättäen kuin alkoikin, ja tilalle jäi tyhjyys. Tyhjyys ja päänsärky. Eilen iski flunssantapainen ja lähinnä se päänsärky ajoi hulluuden partaalle. Mutta nyt vähän parempi. Ibumaxin voimalla.

On erittäin huono naamapäivä kaiken lisäksi. Oksettaa katsoa peiliin. Halusitte tietää. Ja kaikesta huolimatta on olo että tahtoisin puhua, puhua niin perkeleesti. Tuntuu taas etten näe näyttöä ja pelottaa jos näkö huononee taas. Sekavaa. On niin kamalan levoton olo. Niin levoton että tekisi mieli vain heitellä tavaroita, juosta ympäri yksiötäni ja lopulta hypätä parvekkeelta. En arvosta, en pidä, ei, ei, ei, ei. Yritän rauhoittua, mutta se on vaikeaa kun tuoli, näppäimistö, vaatteet, lävistykset, silmälasit, hiukset, kaikki tuntuu väärältä ja pahalta. Koko ajan joku on huonosti, tuntuu liikaa. En pidä. Paniikki tahtoisi nousta taas pintaan, mutten halua. Taistelen vastaan. Mutta tuntoaisti käy ylikierroksilla ja kaikki ahdistaa. Tää alkaa mennä siihen että tunnen taas luuni (niin järjetöntä kuin se onkin). Hyi.

Todella ällöttävä olotila. Toistelen sitä, koska en voi keskittyä muuhun. Kevyet kosketukset (esim. hiukset) tuntuvat todella, todella pahoilta. On pakko painaa käsillä kovaa kun koskee kehoon, sillä hipaisut ovat tuskallisia. Käsiä on väänneltävä jatkuvasti sormissa tuntuvat paineen takia. Sama outo paine leviää käsivarsiin ja hieman jo jalkoihinkin. Tiedän, että pitäisi keskittyä muuhun, mutta ihmiselle kehon tuntemukset ovat kuitenkin aika tärkeitä ja häiritseviä tuntemuksia on vaikea saada mielestään. Ugh. Nukkuisin tätä pois, mutta nukuttuani viime yönä yli kuusitoista tuntia en usko saavani vielä unta.

- -

Aikaa kului. Rauhoituin. Söin pikapuuroa ja leipää ja nyt väsyttää. Levottomuus on poissa. Taidan mennä lukemaan Odininlasta ja odottamaan unta, joka ehkä saapuu, ehkä ei, ennen puoltayötä. Flunssakin tuntuu hieman hellittäneen, tai ainakaan päänsärky ei ole (vielä...) palannut. Mä yritän muistuttaa itseäni et näin se onkin. Siis että olot tulee ja menee, ja se kuuluu mun sairauteen, mutta että ne myös menee aina. Huomenna Katarina tulee! Huomenna on hyvä päivä. Tahdon sen olevan niin. Tai edes sellainen... ihan hyvä päivä? Jooko? (Pelottaa muuten että hammastakin alkaa särkeä, voi perkele, ei ole nyt sen aika saatana sentään!) Mutta nyt sitä kirjaa. Sitten unta. Sitten uusi päivä. Hyvää yötä :3 PS. Lupaan tehdä tuolle rumalle bannerille jotain tässä lähiaikoina :D

np: ☽ WIICCA ☾ - horrors in my backyard

tiistai 8. syyskuuta 2015

Ja peilistä katsoo


Eilinen ilta; katastrofi. Väsyttää, joten menen sänkyyn ja toivon nukahtavani. Mä en todellakaan nukahda. Niin paljon kaikkea pahaa. Kun yritän ajatella sitä kaikkea, mun pää kieltäytyy näyttämästä, kertomasta mulle. Sekalaisia pätkiä, ajatuksia, ääniä, sanoja - joista en saa kirjoittaa. Viha. Voimakas viha. Ahdistus, niin voimakas - mutta silti se peittyy sen alle. Se puhuu pahoja asioita, asioita joita en sanoisi ikinä. Asioita, jotka eivät voi olla totta. Katoan sen kaiken alle. Huudan sisäisesti, ole hiljaa, mutta se jatkaa. Elinaa ei ole olemassa, Elina on poissa, sairautta ei ole, on vain minä, on vain iso huijaus, on vain salaliitto, ne syöttävät lääkkeitä jotta uskoisin, en usko se on valhe se on iso valhe, ne tahtovat pahaa, väittävät että on olemassa Elina, jota ei oikeasti ole, on vain minä, minä, joka tiedän kaiken, joka olen parempi kuin kaikki muut. Se jatkuu, huutaa, haukkuu, on vihainen, ei usko, pelkään, pelkään niin paljon, se ei hiljene millään. En saa edes kiinni mitä kaikkea se sanoi, tuo edellinen on vain pintaraapaisu, pitemmälle se ei minua päästä. Salaisuuksia.

Pelkään menettäväni otteen, ja mä menetänkin. Mä en ole enää se joka hallitsee, vaan joku muu. Se huutaa mun pään sisällä. En tunne mun jalkoja, on pakko painaa kynnet niihin, en tunne siltikään. Se ei kerro nimeään, se ei kerro mitään muuta kuin miten ylivertainen se on, miten se tietää kaiken, pystyy kaikkeen, on kaikki. Mä pyörin, pyörin, pyörin, pyörin sängyssä. Yritän maadoittua, mutta se ei auta, se estää mua, se sanoo että mua ei ole olemassa, että mä olen paska ja mä kadotan kaiken. Mä pelkään psykoosia, mutta se sanoo etten mä ole koskaan edes ollut psykoottinen joten mitä mä horisen. Mä en pysty nousemaan sängystä, se ei anna, se ei anna mun mennä koneelle tai puhelimen luo, se ei anna kertoa kenellekään. Nyt se on jossain, jossain, jossain jossainkaukanapoissa, toivottavasti. Se pelkää päivänvaloa, uskoisin, vaikka mä kuulen kuinka se huutaa ettei pelkää. Mutta se ei uskalla. Se on pelkuri. Se tahtoo että mä tapan itseni, koska se ei itse pysty siihen. Mua oksettaa.

Mä en taas tunnista itseäni peilistä, en kuvista, en mistään. Kädet eivät tunnu omilta, ne ovat jonkun muun, se kirjoittaa mun sanelemia sanoja. Tuntuu pahalta koskettaa mihinkään. Tahdon pois tästä. Vaikka painan kynnet ihoon, vaikka tunnen kosketuksen ja kivun, se ei ole tarpeeksi. Ei aitoa, ei minun. Kaikki hajoaa. Mä en ole mä. Mä katson käsiäni ja yritän todistaa itselleni että mulla on tatuointi, jonka minä olen ottanut. Mulla on arpia, jotka minä olen tehnyt. Ja pää sanoo että ne eivät ole aikuisen kädet, eivät mun, katso, lapsen kädet - ja niin mä ne näen. Mä en koe että oisin ollut minä pitkään aikaan. Olen mennyt, tehnyt, ollut, nauranut, mennyt, tehnyt, mennyt, tehnyt, koko ajan liikkeessä, se en ole minä. En voi katsoa käsiäni kauempaa, käskevät lyödä niitä. En anna ahdistukselle sijaa, en halua, en suostu, en. Olisi parempi jos olisin aineeton, ei olisi mitään, mikä olisi outoa ja oksettavaa silmissäni, ei olisi mitään mitä lyödä tai vahingoittaa. Tahdon kadota. Hajottaa peilit, tuhota ihmiset, olla yksin, rauhassa. Kaikki mikä muistuttaa Elinasta, on pahaa.

Mut koska ketään ei kiinnosta, kukaan ei jaksa kuunnella, tai lähinnä koska kukaan ei voi ymmärtää täysin, mun on parempi olla hiljaa. Jatkaa kuin ei olisi mitään. Hymyillä, nauraa, mennä ja tehdä. Mä en halua tätä, mä haluan olla hyvä ja normaali. Nyt, heti. Sillä mikään ei ole rikki, kaikki on kunnossa, mä vain kuvittelen, niin sen täytyy olla. Kuvitelmaa, aina vain kuvitelmaa. 

np: Lana Del Rey - Ultraviolence

maanantai 7. syyskuuta 2015

Potkin

Tuntuu kuin kaikki voima ja into ois imetty musta pois. Kävin nukkumaan seiskalta illalla ja heräsin hieman vailla kaksitoista tänään. Käsien nostaminen tuntuu raskaalta, ajatus elämästä väärältä. Mä haluan vain kuolla. Sänky näyttää kutsuvalta, ajatus siinä makaamisesta loputtomiin ainoalta järkevältä muodolta elää. Mut mä haluan potkia tätä tunnetta päähän - ehkä ensimmäistä kertaa ikinä? Mä en vain osaa kuolla, joten miksen voisi elää vielä hetken? Mutta mä en halua elää paskaa, en paskaa, en. Mä haluan ihan hyvän elämän. Sellaisen, joka ei lamauta. Se yrittää sitä nyt kovin. Joudun tauottamaan kirjoittamista, koska aivot eivät vain saa aikaiseksi järjestää niitä sanoja, jotka tahdon kirjoittaa, oikeaan järjestykseen. Kädet eivät jaksa kirjoittaa. Silmät vaipuvat kiinni. Mut mä potkin.


Lauantaina mä kävin tosiaan Helsingissä. Z-juna oli aivan täynnä kumpaankin suuntaan. Näin ensimmäistä kertaa elämässäni tarkastajan junassa (WOOOOW). Wilman bussi tuli hieman myöhemmin kuin mun juna, joten marssin Elielinaukiolle ja sain kuulla tuntemattomalta mieheltä että kauempaa hän luuli mun lävistyksiä (septum + medusa) Chaplin -viiksiksi ("ihmettelin et mikä uus katumuotivillitys tää on mutta menitkin jollain perinteisemmältä ja hyvältä näyttää"). Hymyilytti. Lähes myös törmäsin erääseen naiseen, joka kauhistui kun häntä väistäessäni astuin vesilätäkköön. "Oh, your boots!", ja kysyi samalla tiesinkö tietä paikkaan x. No, en tietenkään tiennyt, mutta selvisin englannin puhumisesta ja sain hymyn. Hymyilytti. Löysin myös Wilman. Hymyhymyhymyhymy.

Kävin Paradisessa kyselemässä uutta korua labrettiin - tai lähinnä olisin kysynyt, jos lävistäjät olisivat olleet paikalla. No, laitoin myöhemmin sähköpostia ko. asiasta. Sitten Fantasiapeleihin, koska olin luvannut ostaa äidille töihin työkaluiksi noppia. Käteen saattoi myös jäädä Chrononauts -korttipeli (sitä voi pelata yksinkin!, joten testasin sitä jo: monimutkaisuudessaan aika yksinkertaisen hauskanoloinen :D). Käytiin myös ostamassa mulle vesipiippaan ... ööh. Poltettavaa? :D (Hyihyihyihyi tytöt - tai siis minä!) Pyörittiin parissa mystisessä kirjapuodintapaisessa (en muista enää mitä ne oli, mutta yksi kirja jäi käteen: Maria Turtschaninoffin Helsingin alla hintaan 15€!! ja ihan sidottuna versiona) Syötiin jättimäiset pitsut! Oli mahtavaa ♥ Sit pyörittiin Kampissa, tsekattiin Indiska ja lautapelit.fi -kauppa ja Forumissa maailman ... mystisimmät pöksyt H&M:llä.

Tän jälkeen oli aika sanoa paipai ja hiipata takaisin Lahteen, että ehdin kauppaan ostamaan ruokaa (köh pakastepitsaa köh). Lopulta eksyin vielä illaksi kävelemään jätkien seuraksi kun katsoivat airsoft-kamoja. Söin sitten pitsani siellä. Myöhään illalla kävellessäni takaisin kämpille jokainen ihminen oli mahdollinen raiskaaja ja pelotti, mutta selvisin ilman juoksemista tai itkua kämpälle ja kaaduin aika pian sänkyyn. Laskin, että kävelin lauantain aikana lähes kymmenen kilometriä, et ehkä se sai riittää yhdelle päivälle?

On mulla toinenkin uusi kirja, jota olen jo aloitellut! Nimittäin Siri Pettersenin Odininlapsi, joka aloittaa Korpinkehät -sarjan. Vaikuttaa aivan helvetin kovalta tai ainakin siis helvetin mielenkiintoiselta. Jotenkin kevyt lukea, mutta mielenkiintoinen, tai ehkä ne onkin samaa asia :D Lukisin nytkin, ellen olisi jotenkin niin levoton. Luulin jo että mun rahatilannekin on ihan päin persettä, mutta paljastui tänään vuokranmaksun jälkeen, että se onkin vain päin persettä, eli selviän jotenkin. Voisi jopa ostaa hiusvärin, tää paskanruskeus mun päässä ahdistaa. Yritän kovasti vain keskittyä kaikkeen kivaan nyt, ja luoda sitä ympärilleni. Mun on pakko selvitä. Ja perjantaina tulee Katarina! Jännittää. Pelottaa suorastaan että jos vointi notkahtaa enemmän. En vain tahdo. Tahdon voida hyvin. Aina vain hyvin.

Ja jos joku tahtoo nyt tulla sanomaan että OISIT VITTU TAHTONUT AIKAISEMMIN EI SUN TARVINNUT VALITA SAIRAUTTA niin kiitos vinkistä, mutta en mä valinnut missään vaiheessa. Ei mulla ole ollut aikaisemmin minkäänlaisia voimia jaksaa näin. Enkä mä tiedä käynkö mä nytkin varavoimilla, jollain, joita ei saisi käyttää vaan pitäisi ottaa paljon rauhallisemmin - ja kohta tulee syvä kuoppa tiehen josta ei pääse ylös. Ehkä kaivan sitä kuoppaa itse, ehkä en. Mutta. Mä yritän vain nauttia nyt. Mun elämä ei ole ollut ainakaan seitsemään vuoteen näin helpon tai kevyen tuntuista. En mä tätäkään tahtomalla esiin taikonut. Ainoa mitä tahtomalla oon tehnyt niin pitänyt päätä vähän pinnalla tässä, sillä sitä tää on: pää pinnalla oloa. En mä luota - sillä se olisi valehtelua - vieläkään että oisin noussut suosta. Ei tästä suosta noin vain nousta, vaikka tekiskin päivittäin mieli jättää lääkkeet koska mähän olen nyt parantunut whehee. Mutta siinä vaiheessa mä muistutan itselleni että ei, et ole. Tää ehkä tarkoittaa sitä tää parempi olo että nyt mä voin yrittää alkaa parantua. (Ja psst, mä en luultavasti "parane" ikinä, joten :3) Joten. Nyt syön banaanin. Moi.

np: Placebo - Running Up That Hill

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Pitäisi









PITÄISI -lista: 1) pitäisi pestä hiukset (menen kohta) 2) pitäisi värjätä hiukset 3) pitäisi oppia käyttämään rahaa 4) pitäisi rakastaa enemmän 5) pitäisi syödä pian 6) pitäisi rauhoittua (olen vieläkin hysteerihepulissa mm. koska simini tyttöystävä olikin alien, maailma on ihana ja ei ole vielä lauantai ... tai jotain) 7) pitäisi opetella juomaan vettä (mutten aio, en halua) 8) pitäisi pitää parempaa huolta itsestään 9) pitäisi ottaa enemmän kuvia 10) pitäisi löytää viininpunainen kaulahuivi (iso, paksu, pyöreä !!) 11) pitäisi muka olla kauniimpi, pyh 12) pitäisi pelätä vähemmän 13) pitäisi siivota 14) pitäisi lukea enemmän, paljon, paljon enemmän - ja useammin 15) pitäisi olla aktiivisempi 16) pitäisi neuloa (!!!!) kaulahuivia joka jäi kesken viime talvena 17) pitäisi muistaa olla armollinen - kaikille 18) pitäisi nauttia elämästä nyt kun voi 19) pitäisi kertoa useammin ystäville kuinka tärkeitä he ovat (tässä se tuli: olette tärkeitä ♥) 20) pitäisi nauttia syksystä nyt kun se vihdoin on 21) pitäisi vähemmän miettiä että "pitäisi" ja enemmän tehdä!

Olen rakastunut aina vain uudestaan Placeboon (tulispa niiltä pian taas lisää uutta musiikkia, yyh, jooko, jooko?). Mun polvitaipeissa on hyttysenpuremia. Tää on muuten (Placebosta juontuen) ollut harvinaisen hyvä musiikkivuosi jotenkin! On ollut (ja tulee olemaan), odottakaas, Paperi T:tä, Lasten Hautausmaata, Pyhimystä, Lana Del Reytä, CMX:ää, Apulantaa, Bring Me the Horizonia, Chelsea Wolfea, Metriciä... Unohdin varmasti puolet! Mutta apua, niin paljon hyvää musiikkia! ♥ Ihminen, joka elää musiikista ja musiikille, on hyvin onnellinen tästä :3 Olen ollut tänä vuonna myös hyvin onnellinen monien ihmisten puolesta, monista syistä - ja monista ihmisistä! Oikeestaan oon ollut aika vitun harvinaisen paljon onnellinen, vaikka paskaakin on satanut niskaan aika urakalla välillä. Mutten muistele sitä. Haluan edelleen voida hyvin, pystyä, voida, tehdä, kokea, nähdä jne. Mä hoen itselleni "mä selviän", ja usein jopa uskon siihen.

np: Placebo - Bosco

tiistai 1. syyskuuta 2015

Syyskuu, syksykuu, ihanaa

Tänään mä olen. Herännyt. Pyörinyt ympäriinsä. Pessyt lakanapyykkiä. Keittänyt kahvia äidille ja veljelle (wow). Tehnyt äidin kanssa seitsemän kilometrin kävelylenkin ja käynyt kaupassa. Leiponut muffinsseja (banaani-hasselpähkinä + tummaa vadelmasuklaata). Istunut koneella. Kävellyt puolentoista kilometrin lenkin koiran kanssa. Ollut raha-ahdistunut, hieman. Yrittänyt ottaa kuvia lärvistäni, mutta todennut että on liian pimeää, näytän sähkövaloissa (ja salamavaloissa) vaalenapunaiselta porsaalta ja että on parempi etten julkaise kuvaa pärstästäni tänään. Olen myös ollut iloinen, että tulee syksy, vaikka kaihoisasti mietin kesän valoa. Siis kuvausmielessä.


Lauantaina mä käyn pikaisesti visiitillä Helsingissä ja miittaan Wilman samalla, pikaisesti, mutta kuitenkin. Söin äsken neljä näkkileipää, mut tekis mieli lisää, oli niin hyvää. Oon myös hieman masennellut, silleen, "normaalilla" tavalla (!). Miettinyt et miks mun hiukset ei ole koskaan hyvät aka en ole koskaan tyytyväinen niihin. Että miks oon läski ja ruma ja KEINOVALO SAATANA. Eli siis en lainkaan masennellut, ollut vain epätyytyväinen. Se vaan nyt on sellainen juttu että ihmiset käyttää sanaa "masentaa" aivan väärin. Pyyyyh. - - Ja eksyin interneettiin tässä välissä. Fug. Mut eipä siinä mitään. Hyviä päiviä. Pelottavan, jopa. Välillä iskee pelko tän lopusta, mut. Yritän olla sisäistämättä pelkoa. Nyt vain odotan että pääsen käyttämään neuleita, tekoturkista, kaikkea ihanaa, ja näkemään syksyn värit! Ehkä vois... hakea sittenkin lisää näkkileipää ja lukea Orwellia (Vuonna 1984)? Tai sit uppoan TS4:n maailmaan. Tai jotain. Kuka tietää, kyllä sen ajan saa aina kulumaan jotenkin. Pfiiuf. PS. Syksyssä vituttaa eniten ne sisälle väkisin änkeävät pikkukärpäsenPASKAT!!1 Murr. Nyt. Näkemiin ♥

np: The Beauty of Gemina - La Rêve De l'infidèle