Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 29. syyskuuta 2015

#889 (epätäydellistä)

En tiedä. Tuli paha olo kun teen näin monta postausta peränjälkeen :C Ei siitä pitäisi tulla huono olo, eihän? Mutta joo. Kuten edelliseen kirjoitin, tuntui väärältä masennella samassa postauksessa hauskojen/ihanien asioiden kanssa. Asiaan: menin eilen nukkumaan joskus vaille kuuden aikoihin - iltapäivästä/illasta siis, loogisesti, ja heräsin tänään yhdentoista jälkeen edelleen eilisen päivän vaatteissa. Pysyin pystyssä hetken, jonka jälkeen totesin että ei vittu tästä tule mitään, ja menin vielä pariksi tunniksi sänkyyn makaamaan (vailla unta tosin tällä kertaa, tuskin yllättää ketään noiden superunien jälkeen). Lopulta sain ajettua itseni ylös, ja sen jälkeen tää päivä on ollutkin yhtä helvetillistä ylä- ja lähinnä alamäkeä. Koko ajan, lyhyillä varoitusajoilla. Ahdistusta, tärinää, hihittelyä, naurua, itkua, väsymystä, itsetuhoisia ajatuksia, kuolemantoiveita, ilonläikähdyksiä, ahdistusta, tärinää, väsymystä, ylipirteyttä, tärinää, itsetuhoisia ajatuksia, ahdistusta. Mä en jaksaisi. Olen itkenyt, olen lyönyt, olen istunut terä kädessä ja todennut etten vain ehdi viiltää tarpeeksi hyvin ennen kyydin saapumista - sillä olen taas porukoilla. Oli pakko vaihtaa maisemaa, en jaksanut tehdä ruokaa, en jaksanut tiskata, halusin vain tuhota itseäni. Ei sillä, voin tuhota itseäni täälläkin, mutta. Ainakin äiti näki musta etten voi kovin hyvin ja mainitsi siitä mulle. Ärsyttää tavallaan, nyt se kyttää mua tarkemmin, pitää pitää haavat visusti piilossa. Äsh.

No, nyt sitten siis tärisen ja olen ahdistunut täällä porukoiden luona. Tahdon vain viiltää. Kättä särkee, en muistanutkaan että haavoja voi särkeä. Mulla ois teräkin. Vaikka päätin etten viillä täällä, tai muutenkaan, ennen kuin saan entiset paranemaan. Multa loppuu laastari. Mut ei tässä ole enää kuin kaksi päivää ennen perjantaita - ja perjantaina saa lisää laastaria. Perjantaina, jos vain onnistuu, menen takaisin kaupunkiin. Ja näen ehkä Saran. Ja menen valittamaan kun mulle on joskus kesällä jo myyty kolmen millin koru septumiin neljän millin korun sijaan. Huomasin vain tänään kun kokeilin toista, neljän millin paksuista, korua nenukkiin ja se ei tahtonut mennä. Perkele. Tälleen asiasta kukkaruukkuun ovelasti siirtyen.

Aaaa. On vaan niin. Tyhmä olo. Ei sekava tällä hetkellä, mut koko päivän melkein ollut. Satuttaakkin tahtoisin vain koska se on... mukavaa. Yritin eilen polilla selittää että se oikeasti toimii, auttaa, helpottaa. Mutta ne eivät tajunneet kai sitä, vaan ymmärsivät sanani väärin. Ongelma kuitenkin on, että toista puolta kädestäni peittää arvet, toista laastari. En haluaisi viiltää olkavarteen, koska se on sotkuisempaa, ja arpien yli en jotenkin vain pysty. Ja ei, en pidä nilkoista tai sääristä tai reisistä, ne oksettavat mua (vaikka olen niihinkin viiltänyt joskus). Tuntuu et oon nyt vain niin turha. Tuntuu etten saa voida huonosti, sillä en ansaitse sitäkään. En ansaitse mitään, vähiten elämän. Mut just nyt on niin lamaantunut fiilis etten jaksaisi edes yrittää tappaa itseäni. Siksi viiltäminen kuulostaa hyvältä. Ja muutenkin. Helvetinsaatana. Tavallaan. Enhän mä haluaisi kuolla. En, jos ois olemassa joku toinen vaihtoehto. Ehkä en oo tappanut itseäni vielä sen takia, että mussa elää joku sairas pieni toivo että joku keksii ihmeparannuksen parantumattomaan. Hah.

Jotenkin oon vaan helvetin säälittävä tapaus. En osaa mitään, en ole mitään, en pysty mihinkään. Olen turha. Niin vitun turha. En osaa edes olla sairas, tai viiltää, tai muutenkaan oikeuttaa turhuuttani. Mun päässä kaikuu aina ja ikuisesti vain että "dissosiaatiohäiriö ei ole sairaus", joten en mä kai ole sairas ollenkaan. Koska en tiedä tosta skitsofreniastakaan, koska kukaan ei vastaa mun kysymyksiin siitä. Ei kukaan vastaa muutenkaan mihinkään kysymyksiini. En saanut edes vastausta siihen kun laitoin sen tekstiviestin että voitaisiinko nähdä lääkärin kanssa. Pitäisi kai uskaltaa soittaa ja kysyä "päin naamaa". Mutta. Pelottaa vastaus. Pelottaa etten saa vastausta. Pelottaa. Pelkään ja inhoan tuollaisia tilanteita, kun vaivaan ihmisiä turhaan. Hoitajillakin varmasti kaikkea oikeasti tärkeää ja jos häiritsen niin... Ääh, tulee huono omatunto ja olo. Täytyy katsoa. Mut tässä tekstissä ei ole ollut missään vaiheessa mitään ideaa, kunhan vaan olen helvetti kuluttanut näppäimistöä. Joten taidan lopettaa. On mulla paljon muutakin tekemistä tähän aikaan illasta.


np: Woods of Ypres - Silver

2 kommenttia :

  1. Pakko kommentoida, sen vähän perusteella mitä oon joskus sun blogia stalkannu, että vaikutat tosi vahvalta ihmiseltä. Koska yhä olet täällä kaikkien niiden olotilojen jälkeen, mitä oot kokenut. Mitä diagnooseihin tulee, ihmiset ei todellakaan tiedä niistä vielä tarpeeksi, ei ehkä koskaan. Ihmisaivot kun on niin kummallinen ja monisyinen asia. Sen takia muun muassa oikea diagnostiikka on niin vaikeaa. Mutta joka tapauksessa voimia sulle! Elämä ei todellakaan oo millää muotoa reilua, mutta on vaan pakko tulla toimeen niillä lähtökohdilla, jotka kullekin ihmiselle on suotu.. Tai tuhoutua. Kuitenkin pakko uskoa, että kaikelle on joku syy, edes jokin. Ateistina itse uskon, ettei kuolema ainakaan mitään muuta tarjoa kuin tyhjyyttä.

    VastaaPoista