Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 28. syyskuuta 2015

Elämä on tulta

En saa unta. Tosin, en ole vielä yrittänytkään. Kello on aivan juuri puoliyö, ja mulla on kuuma, limsa on loppunut ja olo on... sanoinkuvaamaton. Siis ei pahassa, muttei hyvässäkään. En tiedä miltä tuntuu, tää on tällain välitila, josta tippuu tai kohoaa. Jossain vaiheessa päivää olin hyvin levoton ja ylienerginen, mut se meni ohi. Sitten taas masentunut, melankolinen, miksi sitä tahtoo kukakin sanoa mun tapauksessa. Jännittäviäkin tapahtui, nimittäin se aamulla vuotanut viisi päivää vanha haava alkoi vuotaa taas. Outoa. Se on oudon näköinenkin. Ja kaikki kolme taas vaihteeksi tulehtuneita, hip ja hei! Tulehdus, laastarin liima ja siitä johtuvat pienenpienet vesikellot - ah tätä kutinan määrää :C ... En vain. Tiedä. Katselin netin syövereistä vanhoja Annun videoita, yhdessä se mainitsi minut, hymyilytti ja surutti samaan aikaan. En tiedä. Tavallaan väsyttää, mutta en halua nukkua. Ristiriitaista, sillä tavallaan en halua kuin nukkua. Herätys on kuitenkin kuudelta. Mutta jos nukahdan nyt niin voi olla helvetin vaikea päästä ylös, lyhyempien unien jälkeen on helpompi nousta.

En tiedä yhtään mitä sanon huomenna hoitajille. Tai miten se tapaaminen menee. Päiväpolia voin tunnustaa miettineeni, osastoa en näe vaihtoehtona. Se vain passivoi mua entisestään, tylsistyttää mut ja saa mut esittämään jotain mitä en ole. Mutta. Faktahan on, että päiväpolille on ainakin ennen ollut aina about kolmen viikon jono. Eli, koska mun vointi kuitenkin vaihtelee, mua ei "kannata" edes laittaa jonoon, koska "toi menee kyllä ohi". Joten mun pitää sinnitellä. Sinnitellä pään kanssa, joka tahtoo kuolla ja/tai vahingoittaa kehoa, jossa elää. Sinnitellä ahdistuksen kanssa. Masennuksen kanssa. Sen jonkin pimeän kanssa, jolle ei ole kai nimeä. Musta se on helvetin epäreilua. Lääkkeitä en saa lisää - syitä on kai monia - vaikka tahtoisinkin. En vain helvetti tiedä mitä pitäisi tehdä! Apua joko tyrkytetään vain osaston muodossa, tai sitten ei mitään. Sanotaan vain että "se menee ohi" ja "tää on vaan vaihe" ja "voi voi on se kurjaa". Systeemi on joustamaton ja kyvytön auttamaan mua. Ja naurattaa että tässäkin on osaksi ainakin kyse vain puhtaasti rahasta - Lahden kaupungilla ei ole varaa (toivon että "ei varaa", eikä että "ei mielenkiintoa") parempaan mielenterveyshoitoon. Jaa vituttaako?

Mä olen aina ollut ihan semityytyväinen - tai enemmän - mun hoitotahoon, noin niinko, ihmisinä. Mut nyt kun oon tässä reilut seitsemän vuotta katellu tätä touhua. Niin alkaa vituttaa. Mä olen edelleen suht samassa pisteessä kuin silloin ennen. Vuosiin ei ole edetty mihinkään, ja tuntuu ettei se ole edes tarkoituksena. Ne haluavat vain että oon hengissä, okei check, seuraava sisään. Näyttää tilastoissa paremmalta kun ei ole taas yksi huonovointinen mt-potilas tappanut itseään. Ainakin Lahdessa avohoito tuntuu toimivan samalla tavalla kuin osastotkin: sinne säilötään ihmisiä (jotka eivät syystä tai toisesta tarvi osastoa / mahdu osastolle). Vai olenko mä vaan niin menetetty tapaus ettei mun kanssa voi tehdä enää mitään? Epäilen tätäkin useita kertoja päivässä, päivittäin. Ja se on tää "hoito" mikä saa mut epäilemään näin, uskon vahvasti. Ei sillä että pitäisin pakollisista päivätoimintakeskusten toiminnoista, mutta niitäkään ei ole tarjottu mulle kunnolla vuosiin. Eikä tosiaan, voi olla että ovat todenneet etten hyödy niistä koska en pysty sitoutumaan niihin pitkäksi aikaa, mut sekin on voinnista kiinni yleensä (ja siitä että mua ei kiinnosta tason "pujota helmiä lankaan" -duuni). Musta tuntuu et me keskustellaan kerrasta ja vuodesta toiseen vaan samoista asioista.

Ehkä se olen vain minä. Ehkä mä en osaa parantua, ehkä mä olen mätä ja viallinen. Ehkä mä vaan kuvittelen kaiken, ja maailma nauraa mulle mun selän takana. Ehkä tää on joku testi. Ehkä olen vain koekaniinina tässä. Ehkä, ehkä, ehkä, ehkä. Mä en tiedä enää mistään mitään. Oon vaan väsynyt. Kaikkeen. Ja jotenkin tuntuu et jos mua ei saa kuntoon niin miks mut pakotetaan keikkumaan täällä? Eikö se ole ihan sama minkä vuoden itsemurhatilastoja kartutan? Päätä särkee oikein kun ajattelen liikaa (eh). Mut käteen sattuu. Se vuotanut haava on jotenkin... outo. Sitä kiristää ja sitä särkee. Ei noita kahta muuta. Mut ehken valita siitä enempää. Eksyin jo katselemaan kirjoja (miksei Viktor Peleviniltä ole suomennettu - tai edes käännetty englanniksi - kaikkea?!), joten paras kai lopettaa tän tekstin kirjoittaminen vielä kun melkein muista mistä aloitin. Huh.


np: Ghost Brigade - Elämä on tulta

4 kommenttia :

  1. Laita niistä viilloista kuvaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. en usko että kenelläkään on _tarvetta_ erityisesti juuri niille + en halua triggeröidä ketään. piste.

      Poista