Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 25. syyskuuta 2015

Se mikä tappaa

Niin helvetin ahdistava olo. Eilen illalla pahuus valuu avoimien kaapinovien välistä, se vuotaa suhun vasemman rinnan alta, leikkaa se pois, pahuus pääsee silloin paremmin suhun, paljon sekavia ajatuksia, väsymystä muttei unta, kuolemaa mutta hengitän. Jatkuvia ajatuksia kuolemasta, tavoista, keinoista, rauhasta. Pelkään koko ajan - en vain tiedä mitä tai miksi. Tästä puhuminen tai kirjoittaminen tuntuu niin turhalta, turhan raskaalta, väsyttävältä ja kun olen sanonut tän kaiken kai tuhannesti niin ketään ei kiinnosta enää. Mä tunnen itseni samaan aikaan helvetin moniongelmaiseksi ja sulla ei ole mitään mt-ongelmaa, olet kehittänyt kaiken, kyllä sä tiedät, sä olet vain esittäjä, sun ainoa sairaus on se että sä esität sairasta ja mä en tiedä mistään mitään. Kurkkua kuristaa. Oispa ne kämpältä löytämäni yksitoista kakskytmillistä Tenoxia mukana, nukkuisin. Muistan tärisseeni yöllä sängyssäni. Persoonaton ääni puhuu mulle ja käskee mutten tiedä onko se ääni vai puuttuuko multa vain persoona. Oon niin väsynyt. Ajatukset on puuroa ja tahtoisin purkaa sen jonnekin mutta ei ole ketään eikä ne tule ulos. Saako oksentaa? En pysty elämään, en osaa kuolla. Auttakaa.


Mä en tiedä mitä mä enää tekisin. Ei ole lääkettä, ei ole ketään kelle puhua, ei edes unta sillä olen nukkunut jo lähemmäs kolme tuntia tänään - ollut hereillä vain hieman kauemmin. Jos jaksaisi edes viiltää... Tärisen taas, kukaan ei usko tätä, kukaan ei usko mua, mä elän kuplassa, joka on puhkeemaisillaan ja korkeella, mä tipun maahan mutten kuole. Saako mennä pois, saako mennä pois? Tuntuu et elämä on kilpailu siitä kuka kuolee ekana ja mä haluan voittaa itseni. Ehkä kourallinen Truxalia, ei, ei se auta, tarvin niitä myöhemmin. Tahtoisin itkeä, ehkä pitää jättää lääkkeet väliin, en kestä tätä oloa joka on iskemässä päälle muttei kuitenkaan, en kykene tuntemaan edes tätä kunnolla, vitun lääkkeet, tahdon vain maanantain, tahdon vain istua sille punaiselle tuolille ja todeta etten voi purkaa tätä ulos ja sit mulla on lupa kadota, jooko? Vielä jaksan yrittää esittää, mut se paistaa läpi musta, pahuus, samoin kun laastarit paistaa läpi paidasta jos vain osaa katsoa. Mun jalkoja särkee ja mä tahdon särkeä peilit ja ikkunat ja viiltää kurkkuni auki. Maailma ennustaa mun kuolemaa. Mä en tiedä pystynkö mä enää siihen, tähän, mihinkään. Mä vain tunnen liikaa tyhjyyttä. Auttakaa.

np: Ruger Hauer - Marraskuu

1 kommentti :