Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 31. lokakuuta 2015

Virran tuolla puolen meitä kutsuu ikuisuus

Tuntuu kovin hauraalta. Ei kuitenkaan ole niitä oikeita sanoja kuvaamaan. En osaa enää kirjoittaa kuin ennen, jokin on muuttunut. Tunteet on sekamelskaa, josta en saa ollenkaan otetta; en tiedä mitä tunnen, tunnenko mitään, mitä edes on tunteminen. Ahdistus painaa rinnassa. Joudun pettymään itseeni - jälleen kerran. Pelottaa olla elossa, pelottaa kuolla. Mä en pysty tähän, en taaskaan, en ikinä. Pää tuntuu räjähtävän hetkellä millä hyvänsä - vaikka ei sitten toisaalta tunnu yhtään miltään. Ehkä se on enemmän pelko kuin tunne, vaikka toisaalta pelkokin on kai tunne. Mä en enää jaksa valehdella itselleni tai kenellekään: ei musta tule koskaan mitään. Oksettaa, ahdistaa, pelottaa - mutten saa mistään kiinni. Kaikki katoaa ulottumattomiin ja se on eniten kamalaa. Pelkään räjähtäväni kappaleiksi sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ehkä tää on vain sitä, etten osaa elää. Ehkä mun ois parempi vaan vetää kaikki mahdolliset lääkkeet naamaani mahdollisimman pian. Olo on epätodellinen ja olen jossain kaukana. Olen vain niin uponnut valheisiin, etten tiedä miten täältäkään noustaan. Valhetta valheen perään; "voin hyvin". Niin paljon valhetta, että melkein jo itsekin uskoin niihin.


Päätä särkee, on särkenyt koko päivän. Väsyttää, on väsyttänyt jo useamman päivän, mutta mä olen paahtanut menemään. Ihminen, joka on nukkunut ennen kahdentoista tunnin yöunia, on selvinnyt alle kahdeksalla. Jalkoja särkee. Oon syönyt liikaa, ja paino on noussut. Kadotan hallinnan. Nyt oikeasti haluan vain kadota. Ei ole kuin puoli purkkia Truxalia, vähän Ketipinoria, vähän muuta. Mutta menin lupaamaan hoitajille että soitan jos tekee mieli ottaa yliannostus. Nyt en voi soittaa, taitaa olla lauantai. En tiedä onko mulla nyt edes oikeasti paha olo, en tunnista tätä. Jokin on vain vialla. Pahasti. Usein olen miettinyt miksi olen tällainen. Tyhmä, paha ihminen. Tekee mieli vain satuttaa, tappaa, kuolla. Huimaa ja on vaikea olla. Hyvin, hyvin vaikea. Olen vain kadottanut kyvyn ja ihmiset, joille kertoa tästä olosta - enkä halua häiritä. Eihän mussa pitänyt olla mitään vikaa. En kyllä usko että onkaan, tää taitaa olla vain heikko luonteenlaatuni, muttei se tee tästä yhtään vähemmän totta. Se ehkä jopa pahentaa tilannetta, sillä luonnetta on vaikea tai jopa mahdoton muuttaa eikä siihen ole lääkettä. Pelkään niitä lääkkeitä, mutta pelkään myös kuolemaa. En tiedä, kuka voittaa.

Ei musta ole tähän, ei musta ole tähän. Jos kokeilen muutamalla Truxalilla, ehkä ne auttavatkin nyt kun ei ole muita neurolepteja kehossa. Pelkään vain mihin muutama johtaa, mut lääkärihän sanoi ettei noilla henkeään pois saa (ei ainakaan tolla määrällä) ja jos alkaa taas pyörryttää ja tulee huono olo fyysisesti niin sitten nukun. Yksinkertaista? Koska tää olo on nyt helvetin vaarallinen, ja tästä on päästävä pois hinnalla millä hyvänsä. Päässä heittää, en tunne kehoani kunnolla ja on muutenkin hyvin outo olo. Otan sen satasen Truxalia, jos vaikka uni edes tulisi. Tai rauha itseltään. Yritän tosiaan pysyä tuossa satasessa, viissataa alkoi tuntua jo hieman höpöltä yhtäkkisesti (olin kuin löysä makaroni ja pyörtyilin). En haluaisi joutua viiltämäänkään, mutta jos se uni ei tule niin en tiedä. Tosin siitäkään eivät ole niin huolissaan, joten ei se kai niin paha ole. Itkettää, mutta - yllärillä - itku ei tule. On vain puristava ja rutistava tunne joka puolella kehoa. Mä tahdon pois, oikeasti vain pois. Ei tätä jaksa. Palelen. En taida jaksaa viedä koiraa iltalenkille tänään itse. Oon mä kuitenkin tänään kävellyt - kerrankin - sen yli kymmenentuhatta askelta. Kai sen pitäisi riittää yhdelle päivälle.

Jokin vain repii mua sisältä. En tiedä mikä tai kuka se on, mutta tuntuu pahalta. En vain jaksa, en halua jaksaa, jatkaa, olla olemassa. Eniten pelottaa se, että tää ei ole pohja vaan alku. Mä en, tai siis, mua ei kiinnosta katsoa tätä enää. Mä en halua tätä, ja olen kai elossa vain velvollisuudentunnosta muita kohtaan. Sen ei kai pitäisi olla niin. Mutta kun ei tunne mitään kuin korkeintaan pahaa niin on vaikea olla. Mitään. Hyvää varsinkaan. Ajatukset alkavat katkeilla. Ihmiset juhlivat, pitävät hauskaa ja nauttivat toistensa seurasta - tänäänkin. Mä tahdon vain kuolla ja kadota, ja lähimpänä sitä on se että menen nukkumaan. Ei mulla olisi edes sanoja muille. Mä olen pettymys, epäonnistuja, taakka, riippakivi. Ehkä se Truxal väsyttää, ehkä mä saan unta jo vaikka kello on vasta puoli seitsemän. En vain tahdo olla enää tässä hetkessä. On parempi kadota kuin kärsiä. Joten mä vaihdan yöpaitaan, kääriydyn peittoon, nukahdan ja katoan levottomaan uneen. Olkoonkin levotonta, mut olen siellä turvassa. Kai mun pitää harkita että soittaisin maanantaina polille. En oikein tiedä miksi, kai velvollisuudentunteesta, kai pelosta. Ja joku paljon viisaampi voisi sanoa ettei sillä syyllä taida olla niin väliä, jos siltä tuntuu. Kai.

np: Lasten Hautausmaa - Naulat

torstai 29. lokakuuta 2015

The queen of sabotage

Mä kuljen kaasu pohjassa - ja enemmän - just nyt. Tiedän etten kai saisi, mut kuka tai mikä estää? Mä olen kunnossa, olen aina ollut, pakkohan sen on niin olla, joten. Turhaa vain olen valittanut vuosia, nyt on aika ottaa itseään niskasta kiinni. Kolmesta kahdeksaan tuntia unta yössä - ei enempää, ehei. Mulla on siis mahdollisesti jopa yhdeksän tuntia enemmän aikaa päivässä olla hereillä; pyöriä, tehdä ja toimia. Mä siivoan. Mä lenkitän koiraa. Mä teen ruokaa, tiskaan, täytän ja tyhjennän tiskikonetta, käyn kaupassa, muistan suihkut, jaksan hoitaa muidenkin asioita. Nyt ei voi pysähtyä. Tuntuu että äänet päässä loppuivat samalla kun lääkityskin - jäljellä on vain tyhjä kuori joka toimii, toimii, toimii, toimii ja tekee. Tyhjyys ei ole ollenkaan paha asia, se ei ole asia ollenkaan! Jos uskaltaisin, lopettaisin Venlafaxininkin. Tyhmänä pelkään vieroitusoireita, vaikka ne menisivät ohi kuitenkin suht nopeasti. Ne on tahtoneet vain jarruttaa mua lääkkeillä, estää mua olemasta minä. Paljastin juuri salaliiton. Ilmankos olivat niin pettyneitä kun kerroin lopettaneeni lääkkeet.

Niin kauan kun tää jatkuu näin, on hyvä. Ei tunteita, ei tahtoa, vain robottikäsi ohjaamassa robottiminää. Mut tätä se taitaa olla, normaalielämä. Ainakin musta tuntuu täysin normaalilta. Tylsältä, tyhjältä, keskiverrolta. Tätähän mä halusin. Täysin tavallisen elämän. Välillä väsyttää ja ärsyttää, mut ne ovat normaaleja tunteita, ja muistutan itseäni siitä jatkuvasti. Ainoa mikä hieman harmittaa on ettei mulla ole enää juuri aikaa tai mielenkiintoa ihmisille. Aktiivisuusranneke valittaa jos istun vain koneella, enkä enää oikein osaakaan. Tahdon olla koko ajan liikkeessä, tehdä jotain, muuten tylsistyn - ja tylsistyminen on vaarallista. Enkä mä oikein tiedä mitä mä sanoisin ihmisille. Ei ole asiaa, eihän mulle tapahdu mitään ihmeellistä (ei sillä että olisi tapahtunut ennenkään, mutta nyt ymmärrän sen), ja mielipiteenikin ovat jotenkin... no, ne ovat kadonneet. Ne vähätkin. Mutta parempi näin, tuntuu ihanalta olla tässä tyhjyydessä ja tehdä tylsiä, tavallisia asioita oikeasti ensimmäistä kertaa vuosiin!

Tänään oon tosiaan herännyt hieman kuuden jälkeen. Käyttänyt koiran ulkona. Istunut siinä aamun tunteina kylläkin myös koneella, mutten muista teinkö mitään. Pyörinyt ympäriinsä, auttanut siivoamaan ja muutenkin kotitöissä. Syönyt liikaa herkkuja. Tehnyt ruokaa. Käynyt kaupungissa ja kaupassa. Ostanut isänpäivälahjan. Istunut liikaa autossa. Istunut kun mun hiukset värjättiin, ja käynyt siinä samalla suihkussa kun pesin värin pois päästäni. Tehnyt juustokakun huomista varten. Käyttänyt koiran jälleen lenkillä. Riehunut tiskikoneen kanssa. Syönyt lisää herkkuja. Lopulta nyt istun tässä ja perseeni leviää. En ole vielä kertaakaan päässyt aktiivisuusrannekkeen toivomaan 10000 askeleeseen, ja vaikka 8000 on käynyt näytöllä kai jopa kerran niin silti aktiivisuustaso on jäänyt alle 50%. On siis runsaasti parannettavaa vielä! Sentään paino taitaapi pyöriä aika vakituiseen jo hieman yhdeksänkymmenenkolmen puolella!

Tunteiden tappaminen oli oikeasti hyvä idea. Tai siis. Tää tuntuu mahtavalta! Musta on tullut taas ihminen. Tai ehkä mä en tappanut siis kaikkia tunteita, vain tarpeettomat ja hidastavat. Kai se oikeasti toimii jotenkin et kun päättää että nyt loppui masistelu niin se loppuu (ja täähän tukee vain mun teoriaa siitä etten ole koskaan edes ollut sairas, huomiohakuinen paska vain - ja/tai muiden vietävissä). Ja jos ikinä mua painaa liian suuri väsymys, mä tiedän miten sitä pääsee pakoon. Nytkin jalat painaa tonnin, ja pää, mut mä keskityn olemaan ajattelematta sitä. Se toimii, sen täytyy toimia, mä laitan sen toimimaan. Mä oon voimakkaampi kuin mun mieli, mä voitan tän. Mä niin toivon, et ens vuonna mä olen vihdoin täysin lääkkeetön, täysin vapaa, täysin minä. Musta tulee vielä tän kaiken voittaja.


np: Queen of Hearts - Neon

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Katon reunalla en enää pelkää

Herään aamuviideltä pyörittyäni jo pitkältä tuntuvan ajan. Aktiviisuusranneke oli mitannut kolme ja puoli tuntia unta, joista oli reilut kaksi levollista ja reilu tunti levotonta. Ei tässä muuten mitään, mutta kukaan ei ole hereillä tähän aikaan ja muutenkin on vaikea tehdä mitään kun pelkään herättäväni veljen ja agikjgaslg. Eilen oli ihan jees polikäynti. Puhuttiin lähinnä vain siitä, miten mun pitää oppia raottamaan mun sietoikkunaa edes vähän, mennä pois mukavuusalueelta ja kohdata se kaikki paska. Ei oo helppo duuni edessä, mua ahdistaa jo pelkkä ajatus tuosta. Sanoin sen, ja se kuulemma riitti sietoikkunan laajentamiseksi sillä kertaa. Tulee niin paljon asioita kerralla, että on vaikea hallita ja sisäistää niitä (vaikka todellisuudessa niitä asioita on ehkä... kaksi?).

Sain mä myös sanottua jotain tärkeää (sitten lopulta, kun pää antoi myöten, itkun säestämänä): en ole syönyt kaikkia lääkkeitäni nyt kolmeen viikkoon, eli voi sanoa että olen lopettanut mulle määrätyt neuroleptit. Älkää kysykö, en enää edes tiedä miksi, kiitos. Pelkäsin huutoa, pelkäsin vihaa, raivoa. Sain osakseni pettyneitä katseita, mutta sanat että saan tehdä niin jos se tuntuu paremmalta kunhan muistan ilmoittaa jos olo huononee. Lupasin, ja tällä hetkellä olo on ihan yhtä hyvä tai huono kuin ennenkin. Korkeintaan tuntuu - kuten hoitajillekin sanoin - että jotain pahaa on otettu musta pois. On tyhjempi olo, hyvällä tavalla. Tässä on aina riskinsä, tiedän, tiedän, enkä aio puolustella tätä mitenkään - enhän mä edes muista tai tiedä miksi näin tein, en vaikka olen sitä tässä reilun viikon pyöritellyt mielessäni päivittäin aktiivisesti.


Nyt siis olen hereillä, kello on kuusi ja ...en tiedä. Tuntuu kuitenkin ihan hyvältä alulta päivälle, silti - ainakin tässä vaihessaa vielä - ja vaikka päätä särkee. Väsyttää, joo, mutta kai sekin menee ohi kun parin tunnin päästä raahaan koiran pihalle (ollaan siis veljen kanssa kahdestaan täällä porukoilla, porukat on juhlistamassa äidin pyöreitä kymppejä laivalla). Ulkoilma piristää, ja siellä taitaa (ainakin vielä) olla pakkastakin! ♥ Pidän juuri tuollaisesta pienestä pakkasesta lenkeillä, joo, saattaa tulla hieman viileä, ja helvetin kuuma kun tulee takaisin sisään ja yrittää kaikissa vaatteissaan pestä koiran tassuja, mut silti. Niissä on jotain rauhallista, kylmissä aamuissa (ja illoissa) ja lenkeissä. Kohta kai voi heittää jogurtinkin naamaan, ei ihan vielä ettei nälkä yllätä hetikohta uudestaan, mutta pian.

Kohta on joulu. Mä pidän joulusta paljon. Oon jo ostellut oikeastaan kaikki vähän lahjat, joita aion ostaa - vähät koska yritän pitää kiinni siitä vähästä järjestä kiinni mikä mulle on suotu raha-asioissa. Ois ihana olla miljonääri vain jotta vois antaa paljon lahjoja! :D Joulussa on kivaa se tunnelma, ja lahjojen antaminen, ja vähän ruokakin, mutta eniten se tunnelma. Ah! Ehkä mä nyt meen makaamaan vielä hetkeksi sänkyyn, kun koirakin tosiaan vain nukkuu veljen vieressä. Ehkä tää päänsärkykin hieman helpottaisi kun lepää - en viitsisi ottaa särkylääkettä ihan vielä kun tää ei ole sellainen kova särky vaan lähinnä vain ärsyttävä pieni. Oon kaiken lisäksi ihan lauantaissa jostain kumman syystä, mut ehkä se tästä lähtee - päivä - taas :D Meinasin toivottaa hyvää viikonloppua teille, mut sit tajusin mitä just kirjoitin, joten... ehkä kuitenki vielä toistaiseksi vain hyvää keskiviikkoa :3!

np: Lampela & Lampi - Kun mikään ei riitä

maanantai 26. lokakuuta 2015

Viisi

Tänään on blogin viisivuotissyntymäpäivä. En tiedä pitäisikö tätä juhlistaa jotenkin - vuosia, jotka olen aina vain voinut huonosti. Ei ainakaan ole juhlafiilis. Olo on tällä hetkellä jäätävä. En saa kiinni mikä tän pahan olon tarkalleen saa aikaan, mutta ainakin väsyttää sekä ahdistaa hieman. Lisäksi oksetus kehossa. Palelee. Ja mystinen, ahdistava tyhjyys sisällä: lopulta ei tunnu oikein miltään. Mä en vain jaksa. Huomenna ois poli. Niin paljon sanottavaa (kai) muttei ollenkaan sanoja (ainoa totuus jonka tiedän). Kuolema tuntuu taas vaihtoehdolta - ainoalta vaihtoehdolta. Olen väsynyt, mutten saa kunnolla nukuttua ja uni ei virkistä. Taidan silti nukahtaa nyt.


Tää blogi on vain pintaraapaisu musta, mä olen vain pintaraapaisu jostain (mistä en tiedä sen enempää kuin tekään). Kiitos teillekin näistä viidestä vuodesta, kiitos. Musta ei irtoa nyt mitään suurta ja juhlallista. On vain kamalaa että olen täällä vieläkin valittamassa.

np: Edorf - Jäisessä virrassa

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Control

And I've grown familiar
With villains that live in my head
They beg me to write them
So I'll never die when I'm dead


Olen pitänyt jonkinlaista somehiljaisuutta tässä yllä perjantaista lähtien. En ole koskenut puhelimen sovelluksiin, käynnistänyt facebookia tai muutakaan koneella. Bloggerissa annoin itselleni luvan lukea päivitykset kerran päivässä jos siltä tuntui ja tehdä muuta "epäsosiaalista" internetissä - kaipasin jotenkin vain omaa aikaa ja koska en osannut sitä muuten ottaa, päätin tehdä sen ns. väkisin ja rajusti: kielsin itseltäni oikeastaan kaiken sosiaalisuuden johon ei liittynyt kasvokkain näkemistä. En tiedä helpottiko tämä sitä myllerrystä pään sisällä, mutta ainakin jonkinlaista rauhaa tää toi. Alkuun rehellisesti ahdisti - ja ahdisti että ahdisti joku niin typerä asia kuin etten saanut kurkata viestejä. Mutta tänään, lopulta kun päätin et somehiljaisuus saa loppua, tuntui jopa inhottavalta (ja ahdistavalta) palata. Ei sen takia, etten haluaisi pitää yhteyttä ihmisiin. Oli vain jotenkin... pitäisi oppia rajoittamaan hieman jotenkin? Ottamaan sitä omaa aikaa joka päivä?

Näinä päivinä en jaksa - tai oikeastaan tahdo - ajatella juuri mitään. Pidän tunteet etäällä; fiilikset, olot, tapahtumat sekä ilot ja surut. Tiedän, että ajattelu vain ahdistaa. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Tyhjä pää, tyhjä mieli. Joten en osaa sanoa kuinka todella voin; en halua tietää. Tunnen ahdistuksen tuolla jossain sisälläni, mutten anna sille valtaa. Ei edes pitäisi ajatella sisäistä maailmaa, keskittyä vain ulkoiseen. Se on hankalaa, ja nyt tässä tietokoneella istuessani paniikki tahtoo nostaa päätään, tunnen sen, hyperventilaatio ja tärinä tulevat jostain - mutten anna niille lupaa nousta ajatuksiini. Olkoon jos haluavat, mä en niitä tunne. Mikään ei tunnu miltään, ja se on ihan hyvä. Mä yritän kai tietoisesti tappaa kaiken itseni sisältä, kun en saa fyysisesti itseäni loppumaan. Parempi kai näin päin?

Oksettaa. Oksetan itseäni. Pitäisi olla ajattelematta tuotakin. Paino ei ole tippunut, edelleen ollaan siinä yhdeksänkymmenenneljän ja puolen vaiheilla. Sain kuitenkin erittäin etukäteiseksi syntymäpäivälahjaksi aktiivisuusrannekkeen, ja nyt voin todeta että mä liikun erittäin vähän myös päivinä, jolloin en ole istunut oikeastaan ollenkaan koneella. Jos käyn vain kahdella noin kahden kilometrin lenkillä koiran kanssa, en pääse millään tän asettamaan kymmenentuhannen askeleen päivittäiseen tavoitteeseen. Onneksi tää sentään kertoo myös kalorinkulutuksen, jonka puolesta mun pitäis kuitenkin laihtua myös näin (paitsi kun tänään sorruin roskaruokaan oikein kunnolla - oops). On myös hauska tsekkailla aamulla miten sitä on tullut nukuttua yöllä. Tai ei kyllä hauska siinä mielessä että tänä aamunakin sain huomata että levollista unta oli kertynyt vain viitisen tuntia ja levotontakin vain tunti siihen päälle - en osaa enää oikein nukkua, mutta haitanneekohan tuokaan mitään? Enemmän ongelmia on tuottaneet ne kuusi ylimääräistä tuntia vuorokaudessa, joiden aikana pitäisi tehdä jotain.

Kaikki vain kauhistuttaa jotenkin. Elämä ja kuolema, ja kaikki siinä välissä. Leijun jossain välitilassa, jossa ei oo aikaa eikä paikkaa - en ole. Kai mä aion elää jouluun, sillä olen ostellut pieniä joululahjoja perheelle. Pelkään niin paljon. Kaikkea. En vain anna sen nousta pintaan, en halua, en tahdo, tahdon olla tunteeton ja täydellinen. Tässä koneella istuminen muistuttaa muista ihmisistä, muut ihmiset tunteista, tunteet siitä mitä en halua tuntea. Paha olla, yksin on tavallaan helpompi. On kai vaikea hengittää just nyt, en halua analysoida. Mieluiten vain nukkuisin koko ajan. Pelottaa tiistainen poliaika, en edes tiedä miksi, pelottaa vain. Ehkä sen takia, että tiedän ettei mikään kuitenkaan muutu. Tää on tätä hamaan loppuun asti. En tiedä. (Nyt on vain kovin paha olla vaikken sanokaan sitä ääneen.)

np: Halsey - Gasoline

perjantai 23. lokakuuta 2015

Aamuun päin me ajetaan

Kello tulee yksi yöllä, ja mä valvon taas. Uni ei tule enää. Se tulee siinä ennen kahdeksaa illalla vain kadotakseen ennen puoltayötä. On helvetin turhauttavaa olla yksin hereillä - yksin, vaikka tiedän etten ole ainoa. Tänään eilen heräsin tosiaan seiskalta aamulla - väsyneenä, noin kolmen tunnin unien jälkeen, mut hei! mä heräsin (enhän mä ollut kunnolla edes nukahtanut niin hei! kyllä heräsin). Söin viilin, odotin että äiti heräis ja jossain vaiheessa käytiin koiran kanssa lenkillä hyytävän ihanassa aamusumusateessa ja tuulessa (äiti tosin ei arvostanut - saati koira). Käytiin kaupungissa, ostin ne pari vyötä ginasta (olen iloinen, sopivia one size -vöitä ja kaksin kappalein! kaikki mun vyöt ovat jääneet isoiksi, tai no, niin, pieniksi). Tultiin kotiin, mussutin eilisen pitsanjämät. Nukuin, koska silmät eivät enää ruokapöydässä enää kestäneet auki ja aloin sössöttäämussuttaasammaltaa. Taisin nukkua kolmisen tuntia, nousin ylös. Tein jotain (oletettavasti), kunnes syötiin (söin spagettia), jonka jälkeen vein koiran vielä hyytävämmän ihanaan vihmontaan ja astetta kovempaan tuuleen. Käveltiin nopeasti tai juostiin koko kahden kilometrin matka - ja siis, kuten olettaa saattaa, lähinnä kävelimme, emme juosseet. Ei mun kunto oo nyt "ihmeparantunut" hetkessä mihinkään. Suihkuun, ja aika pian sänkyyn. Ja sitten heräsin.


Huomenna tänään on ohjelmassa herätys seiskalta. Jossain vaiheessa suuntana taas Lahti, josta lopulta Vantaan Ikea. Tällä hetkellä... no, ahdistaa. Ylläri? Ei kovin suuri. Myös levoton olo, joka on suurin syy etten saa unta (toinen syy on mystiset, kylmät, varpaista päähän nousevat väristykset). Ajatus vain lentää, juoksee kehää pääsemättä mihinkään tai oikein tietämättä mitä edes on tekemässä. Äsken (...yhdentoista? aikoihin...) oli myös nälkä, mutta se johtui yksinkertaisesti liian vähästä ruoasta ja yritin korjata asian syömällä raejuustoa, patonkia ja ...salaatinkastiketta ♥ Jalkoja särkee, mutta tää nyt on tätä tavallista taas. Fyysisestikin hieman huono olo; oksettaa ja päätä särkee. Ehkä se on vain pimeä huone ja kirkas näyttö. Vaikka oli aika tyhjä päivä tänään niin hieman parempi olo, mikäli tyhjää ja turtaa oloa voi paremmaksi sanoa. Positiivisinta tässä päivässä oli harvinaisen kaunis syksysää! En voi mitään, mut puiden keltaiset lehdet vasten harmautta on vain rakkautta. Pieni tihkusade oli vain plussaa myös. Nautin kun ei ollut vielä jäätävän kylmä, vaan sopivan viileä ja sade tihkusi silmälasit sumuun. Nyt en vain tiedä. Pitkä yö vielä edessä. Ehkä yritän kohta taas nukahtaa? Saa nähdä.

np: Vesala - Tequila

torstai 22. lokakuuta 2015

From the shadows - into the black light

"I have waited all my life
for someone to get me out of here
I never knew the view from the edge
of the world would look like this"


En vaan saa unta. Luin. Pyörin sängyssä. Söin hieman (sipsiä, hyi), jotta vatsa hiljenisi. Pyörin lisää sängyssä. Ei unta. Ei, vaikka haukottelisin kuinka. Ei, vaikka olen tänään sentään kävellyt yhdeksänkymmentä minuuttia tai seitsemän kilometriä, kuinka sen vain haluaa ottaa. Ei, vaikka yritän rauhoittua, olla ajattelematta mitään ylimääräistä, keskittyä hengittämiseen (tästä seuraa ahdistus, joten lopetan pian keskittymisen) tai nimenomaan yritän ajatella jotain tiettyä asiaa. Liikaa häiritseviä tekijöitä: tärinä, särky (päässä ja jaloissa), sisäinen levottomuus, ahdistus. Olisipa jo aamu - laitoin tahallani herätyksen kello seitsemän nolla ja nolla, jotta heräisin ajoissa, ehtisin koiran aamulenkille mukaan ja en vain nukkuisi koko ajan. On pakko pysyä liikkeessä, pysähtymistä ei sallita juuri nyt.

Mulla on tällä hetkellä niin paljon salaisuuksia, että meinaan pakahtua niiden voimasta (ei, kaikki eivät ole "pahoja" salaisuuksia, mutta siltikin). Ne sanovat että hiljaisuus on kultaa, ja mä yritän uskoa tällä kertaa; olenhan mä aina lopulta muutenkin väärässä. Olen myös miettinyt sitä, että karsisin myös täältä blogista pois kaiken negatiivisen. Mutta toisaalta, pitäähän mulla olla joku paikka jossa saan olla rehellisen tylsä, epätoivottu, ahdistunut ja paskana? En tiedä kyllä, olenko koskaan ollutkaan ahdistunut ja paskana - tylsä ja epätoivottu kyllä. Tuntuu vain, että mulla menee tällä hetkellä niin hyvin, etten ansaitse tätä - tai mitään. Mussa ei ole pitkään aikaan ole ollut sellaista ongelmaa, joka vaatisi hoitoa tai apua. Kaikki tuntuu turhalta, eniten minä. Mutta mä olen turha, mitä oikein kuvittelin?

Levottomuus, se on voimakkaana läsnä. Pelko. Mä olin suunnitellut kaiken tulevaisuuteen jo valmiiksi, valheet ja sanat ja teot - mutta nyt pitää järjestää ajatuksia uudestaan, tilanne on muuttunut. Ahdistaa, ja hymyilyttää samaan aikaan. Silti, levottomuus, se valtaa mun kehon ja mielen. Vielä niin kauan. Ja silti haluan nähdä päivän jolloin painoni alkaa numerolla seitsemän. Se on mahdollista, ja samalla koko ajatus naurattaa. Olen laihtunut ihan pian viisitoista kiloa siitä, mitä olin vajaa vuosi sitten. En näe muutosta missään, paitsi että ne jo valmiiksi isot housut ovat edelleen isot. Ainakaan en ole siis lihonut. Ahdistus kasvaa sisälläni, mutta en anna sen tulla esiin, pidän sen vain ahdistuksena, ja valvon vaikka aamunkoittoon kunhan se ei saa valtaa minusta. Ei nyt, sitä ei sallita. Ja mieleni laulaa aina vain:

from the shadows - into the black light
from the shadows - into the black light
from the shadows - into the black light
from the shadows - into the black light

Ja mua itkettää vaikkei kyyneltäkään valu pitkin uhkean pulleita poskiani. Oksetan itseäni niin paljon juuri nyt, nyt, nyt, nyt ja aina. Olen niin täynnä, täyteenahdettu, jumissa, filled and stuffed with, oksettavan täynnä kaikkea. Itseäni, ihmisiä, ruokaa, läskiä. Aina vain minäminäminäminä ja sinäsinäsinäsinä ja hän sekä se. Itkettää, rintaa puristaa, naamaa vääntää ja sisällä roihuaa tyhjiö; se palaa, polttaa itseään loppuun, hitaasti mutta varmasti tuhoaa itsensä - ja mä nautin mukana. Tiesitkö että luku neljä on täynnä taikaa? Se on melkein yhtä mahtava kuin yhdeksän, tai kaksikymmentäyksi, tai neljäkymmentäyhdeksän, tai kaksisataayhdeksäntoista. Mutta helppo valinta. Ja lopulta kaikki mussa tiivistyy (kyyneleiksi silmälasien alapintaan) sanoihin: from the shadows - into the black light.

np: Ghost Brigade - Aurora

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Fate, destiny, mitä näitä nyt on


Makaan sängyssä, nukun sängyssä, makaan sängyssä. Välillä nousen ylös, mut totean et olo on niin kamala, että sänkyyn palaaminen on paras vaihtoehto. Olen niin väsynyt, etten jaksa edes miettiä kuolemaa - siis käytäntöä. Kuolemaa ajattelen aina kun jaksan olla hereillä. Sattuu, ei tällä kertaa fyysisesti, mutta psyykkisesti. Ja paljon sattuukin. Söin äsken, kun oli pakko esittää jaksavaa ja hyvinvoivaa ja nälkäistä, niin herkkuruokaa - tai sitä sen olisi pitänyt olla: patonkia, grillattua broileria ja raejuustoa. Mutta se ei maistunut miltään. Petyin, vaikka ruoka ei ole kyllä muutamaan päivään (? olen sekaisin ajoista) maistunut juuri millekään. Nukun ja valvon vuorotellen, aina yleensä tunnin tai maksimissaan kolmen sarjoissa. Aamuöisin saan nukuttua hieman enemmän. Tärisen vaikken jaksaisi. Kello on kolme iltapäivällä, mutta se on liian vähän. Toivoisin ajan kuluvan nopeammin, en jaksa odottaa enää. Kuolemaa. Tällä hetkellä mulle on aivan sama et miten kuolen, kunhan kuolen. Luonnollisesti, oman käden kautta, luonnottomasti. Kunhan tää tuska loppuisi.

Kaikki pyörii tällä hetkellä sen ympärillä, että oon turha ja ansaitsen kuolla. Kuolla, vaikka se ei ole edes pahin rangaistus, jonka voisin saada. Se on oikeastaan helpoin tie. Ristiriitoja. Oksettaa, mutten oksenna, sillä vihaan oksentamista (enkä edes osaa) - vaikka se helpottaisikin. Päätäkin särkee hieman, jotenkin oudosti tuolta takaa. Oon vihainen, sillä annoin itseni taas hetken uskoa parempaan (niin, oliko se jopa reilun kahden päivän ajan? tuntui ikuisuudelta). Mä oon riippakivi, turhuus, vaiva ja taakka. Jos joku kehtaa valehdella väittää, etten hänelle ole, niin sanotaan sitten että itselleni ainakin olen. Ja se riittää, siinä on jo aivan liikaa. Yritän pitää itseni kaikissa keskusteluissa mahdollisimman neutraalina ja jättää omat tunteet ja tuntemukset pois - siinähän mun pitäis olla hyvä. Mä yritän lopullisesti irroittaa itseni tästä maailmasta ja kadota johonkin. Tyhjä kuori, se musta jää jäljelle. Ehkä sit on hyvä, ehkä sit kelpaan, ehkä sit olen tarpeeksi. Kun en enää ole mitään. Ja sitähän mä olen aina halunnutkin: kadota. Ehkä mä nyt saan sen, vihdoin?

np: Shade Empire - Human Sculpture

Her lips are sealed

Kävin maanantaina nukkumaan siitä yhdentoista aikaa illalla. Nukuin kaksitoista tuntia, heräsin. Olin valveilla reilun tunnin ja nukahdin uudestaan. Laskin että maanantai-iltaisen nukahtamisen jälkeen oon tähän hetkeen mennessä viettänyt enimmäkseen nukkuen, vähän pyörien niin sängyssä sellaiset reilut kaksikymmentä tuntia. Valvoin koko eilisen tiistain aikana ehkä maksimissaan kuusi tuntia - sen verran, että ehdin syödä kahdesti vähän ja käydä kerran ulkona lenkillä koiran kanssa. Nyt sitten, yllättävää, ei väsytä juuri lainkaan. Tai väsyttää, mutten saa enää enempää unta. Joten valvon ainakin hetken.

Pari päivää tuntui ihan hyvältä, oikeastaan ihan hurrrrrrrrjan hyvältä. Nyt en enää tiedä. Pelottaa liikaa, kaikki (asiat joista en saa puhua). Kylmät väreet kulkevat alituiseen pitkin kehoani, alhaalta ylös, varpaista kohti päätä. En tiedä mitä pitäisi tehdä, liikaa ajatuksia, liikaa vastauksettomia kysymyksiä, joita en ole edes lausunut. Vatsa kurnii, mutta satsuma jonka olisin syönyt oli oudon samea ja karvainen - en siis uskaltanut syödä sitä, ja se oli viimeinen laatuaan. Harmittaa hieman. Päätä särkee, ehkä se on liiallinen uni. Toivon näin. Toivon, vaikkei mulla ole juuri toivoa minkään suhteen. Sitä ei vaan ole jäljellä.

- -

Kaksi tuntia on taas kulunut. Ahdistaa, väsyttää (muttei uneta) ja on nälkä. Luonnollista kai, siis nälkä, sillä söin kai liian vähän eilen. Paljon kaloreita, mutta vähän määrällisesti. On siis kai loogista, että vatsa tuntuu tyhjältä. Ja enhän mä paljoa olisikaan ehtinyt syödä kun en ollut edes hereillä. Porkkanaraastetta, juustokakkua, riisiä, pallaskalaa, maxi-tupla. Edelleen kylmiä väreitä. Tahtoisin vain nukkua. Oikeastaan tahtoisin lihaisan pitsan! Tai sittenkin vain nukkua. Tai no, mielellään molemmat. Aamupalaksi pitsaa sen jälkeen kun olisin saanut nukuttua. En tiedä, kaikki tuntuu vaikealta. Ehkä vain menen ja pyörin sängyssä. Aika (toivottavasti) katoaa nopeammin niin.


np: Draama-Helmi - Terroristit voittaa

maanantai 19. lokakuuta 2015

Blogiystävänkirja

Tää pyöri (ja pyörii edelleen? en tiedä) hetki sitten ainakin blogeissa, joten myöhäisherännäisenä (ja tylsyyksissäni) teen sen (vasta) nyt (paljon sulkuja)! Toivottavasti jollekin edes tulis jotain yllättävää "tietoa" hehs... :3


SUOSIKKI...

...kaupunki? Lahti! Se on vaan paras ((ruman)kaunis järvikaupunki), tarviiko edes hei perustella?? Sit tulee Jyväskylä (kaunis järvikaupunki) ja sit Tampere (kaunis järvikaupunki)!

...lomakohde? En ole lomaillut vuosiin silleen niinko matkustamalla jonnekin kauas. Eihän sen aina tarvisi niin ollakaan, että menee kauas, mutta oletan että "sänky tossa vieressä" ei ole se mitä tässä nyt haetaan. En oo oikeen käynyt missään kivassa, en pidä turistilomarannoista tai kuumasta. Ehkä kaupunkiloma Berliinissä ois mitä toivon? Tai sit kaks viikkoa Uudessa-Seelannissa? En tiedä.

...biisi? Apuaaaa. Tällä hetkellä vai paras ikinä? Ehkä sanon vaan muutaman tänhetkisen kivan, ei mitään absoluuttista parasta? Draama-Helmi - Vihalista ja sit samalta Ginirynnäkkö! Pyhimys - Celeste ja samalta Kaikkea pahaa! Ja Sipuli :---D! Tove Lo - My Gun! Ruger Hauer - Sig Sauerkraute! Ja sit pari vähän enemmän tai vähemmän vähän vanhempaa: Placebo - A Million Little Pieces ja sit Song to Say Goodbye! Lasten Hautausmaa - Kiputyttö! Capital Cities - Safe and Sound!

...ravintola ja annos? Apua taas, en mä käy ravintoloissa? Ehkä... Amarillosta ribsejä ;_____;!

...juoma? NO TARVIIKO TÄTÄ EDES KYSYÄ?? :-------------DDDDDDDDD (Pepsi Max 4ever)

...leffa? Nnnnnnnnnnngh. En ole nähnyt paljoa elokuvia :( Kaunis mieli ainakin. Anime -puolelta vaikka Tuulen laakson Nausicaä (lols). Potterit! Mut en mä toisaalta tiedä oikeen :----D Monet!

...tv-sarja? En katso. Piste.

...kirja? AAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!!!!11111 En voi olla liian innoissani tästä kysymyksestä. Mut siis. Laitetaan lyhyt listaus niistä jotka tulee ekana mieleen, ok? Pilvikartasto. Johanna Sinisalon ja Leena Krohnin kirjat. (Oon mä lukenut tietokirjallisuuttakin joten:) Hulluuden historia. Torey Haydenin kirjat. Nancy. Routasisarukset -trilogia. Murakamin 1Q84. Jalostamo. Plath ja tietty se The Bell Jar. Ready Player One. Ja hei tietty ei saa unohtaa tätä: Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää! Ja sanotaan ny viel vaik et... Pimennys. Itsemurhamuistelmat! Se oli lievästi vaikuttava teos!

...asu? Saako tähän vastata vaate tai asuste? Tai kengät? En tiedä apua! Jotain mustaa sen on oltava kuitenkin >:3 ♥

...meikkituote? You've gotta be kidding me? MEIKKEJÄ? Hyi. Huulipuna(t).

...hiustuote? NNNNNNNNNNNGHHHH. Lushin palashampoot? Ah.

...sovellus? Whatsapp, eli kavereiden kesken wasabi.

...instagrammaaja? Äääh, en mä ees muista ketä seuraan *menee katsomaan*... En mää tierä. Minä!

...aamurutiinisi? (Pitiks tän olla kans suosikki? No, nyt se on! :D) Ei mulla oo aamurutiineja. LÄÄKKEET!


Mitä vaatekaapistasi löytyy? Se on vähän ko Anssi Kelan vaatekaappi: mustaa, mustaa, mustaa, tääl on yks harmaa oho, mustaa, mustaa, mustaa... HEHHEHHEE!

Mitä pakkaat mukaan matkalle? Eh. Lasken matkaksi matkan ystävän luo yöksi: vaatteita, hygieniakamaa, lääkkeet. En mä kai muuta. Oon harjotellu vähentämään, etten lähe siis aina yhen yön reissulle kolmen ison matkalaukun kanssa - siis enää... XD

Mitä teet kotona kun kukaan ei näe? Tuota. Kaivan nenää ja piereskelen. :3

Mitä laukustasi löytyy aina? Jos olen siis liikkeellä niin: puhelin, lompakko, avaimet. Oon aika tylsä :( Ei mitään jännää siellä yhyy.

Viimeisin sisustusostoksesi? Eeeeeeeeh (sanoin ton muuten ääneen). Itseasiassa en maksanut edes itse mut sellain rautakehikkolamppu tai you know se sellain "varjostin"? En osaa selittää, niitä saa/sai ainakin Clas Ohlsonilta! (mainos ei maksettu ;)!)

Viimeisin Whatsapp-viesti? Retu sanoo: "Onneks kukaa ei kattonu"

Kotikaupunkisi paras paikka shoppailuun, syömiseen ja drinkeille? Shoppailuun Trio (mut sekin vaikuttaa jotenkin kuolevalta, koko keskusta kuolee, yhyhyhyhyyy, pitää shopata enemmän et pidän sen hengissä!), syömiseen (jos tahtoo oikeesti parasta ja on varaa) ni El Toro ja drinkeistä en tiedä paskanvittua :3

Mitä ostoslistallasi on tänä syksynä? Oon syksyshopannut aikalailla kaiken mitä tarvin ja "tarvin" (ja mihin on varaa). Se vyö / ne vyöt, jotka edellisessä postauksessa mainitsin - ja ne New Rockit myös (mainittu edellisessä postauksessa linkin kera). Haluisin myös jonkun hameen ja/tai mekkosen vielä! Ja tekoturkiskaulahuivin!

Paras tapa tuhlata 50€? Tällä hetkellä laittaisin sen... varastoon :( Joko sitä orbitalia tai kenkiä varten! Pakko. Tai sit maksaisin laskuja, saatana sentään!


np: SMMMY - Apua apua!

Sä tahdot kiipee pitkin piikkilanka-aitoja

Tänään on hyvä päivä! Vaikka paino on jämähtänyt (väliaikaisesti, perkele! se kävi jo ysineljän puolella, täältä mä tuuuuuun!) yhdeksäänkymmeneenviiteen, niin hymyilen. Polilla tosin itkinkin, mutta se taisi vain tehdä hieman hyvää. En nukkunut viime yönä silmällistäkään, eikä se tunnu haittaavan. Ei väsytä, päätä ja silmiä hieman särkee, mutta. Mutta. I just don't give a shit. Ehkä saisin unirytmiä korjattua hieman, ettei menis aina sinne aamuneljään sen valvomisen kanssa (se on vittumaista). Toisaalta hoitaja sanoi et hyvä et nukun, samantekevää se koska nukun, joten en stressaa. On vain niin hyvä fiilis! Hieman jopa toiveikas (ei saisi olla, mut once again: I don't give a shit). Odotan perjantaita, jolloin (viimeistään, haha >:D) käyn ostamassa tarvitsemani hopeasolkisen vyön (ja ehkä yhden toisenkin, jos se on sopivanlainen - mut ei hätää, näihin menee max. 20€!). Kaikki tissivyöni ovat nimittäin joko 1) kullansävyisiä 2) isoja tai 3) pieniä. Oikeutan siis tämän ostoksen sillä - ja sillä että myyn käyttämättömänä lojuvat taikakuutioni Retulle (myöskin perjantaina) ♥ Perjantaina myös Ikeaan! Ei, ei mun rahoja shoppaamaan, mut onhan siellä ihana ihastella :3


ig-laatu

Tänään kävin äidin kustantamana leikkauttamassa otsahiukseni takaisin kuosiin. Pidän kovin, näytän jälleen melkein ihmiseltä. Vielä kun äiti lupasi värjätä nämä jossain vaiheessa niin ♥♥! Tärisen (hieman), mut sekään ei haittaa nyt. Nälkäkin on hieman, vaikka kävin äidin kanssa kahvilla kaupungissa ja vedin läskeimmän syömäni wnb-snickerskakkupalan! ja join chili mochan (oo, Elina joi kahvinsukulaista, wtf?). Hoitajat yritti polilla muistuttaa mua siitä, että mulla on oikeus voida hyvin, eikä se tarkoita et mun pitäis heti tehdä asioita. Naurahtaen sanoivat jotenkin et "sun pitää voida hyvin aika monta hetkeä ennenko voit miettiä esimerkiksi opiskelua", ja se lohdutti. Mulle tulee niin helposti heti syyllinen olo jos oon "tekemättä mitään" ja voin hyvin pitempään kuin pari päivää. Juteltiin vähän mun mystisistä kivuista ja säryistäkin. Siitä jäi jotenkin vähän ristiriitaiset fiilikset. Vaikka tiedänhän mä ettei ne ole kovin yksiselitteisiä asioita nää pää-asiat, ah ah ah ja ah. Vaikka sitä joskus ehkä toivois että oliskin.

Paha juttu tässä paremmassa olossa on, että ois voimia shopata eri tavalla vielä kuin siitä pahassa voinnissa :------D Perkele! En sentään ole tilannut tai ostanut mitään - vielä (...). Yritän nyt käyttää järkeä ja harkintaa. Esimerkiksi nämä New Rockin 110-S1 -kengät ois vaan niiiiiin täydelliset, mutta en suin päin tilannut niitä, vaan odottelen ja katselen ensi kuun rahatilannetta ja mietin jos vaikka vasta joululahjaksi pyytäisin avustusta noihin. New Rockeista oon haaveillut jo pitempään, mut en ole katsellut edes kunnolla koska oon tiennyt että hinta on suolainen. Mutta laadukkaita pitäis olla kuulemani mukaan, en ole muistaakseni kuullut mitään huonoa näistä popottimista noin yleisesti (nyt tietty kamala paskavyöry, antaa tulla vaan!), joten mä harkitsen (ja kaiken lisäks mun maiharit alkaa olla hajoamispisteessä niin... - lisää teko-oikeutusta MUTKU!). Lisäksi ois ihana saada vasemman korvan rustoon orbital -lävistys vähän niinko ton oikean korvan industrialin pariksi, mutten tiedä tehdäänkö niitä laadukkaasti Lahdessa missään, ja mielelläni matkustaisin vaikka Helsinkiin Paradiseen. Laskeskelin vain että tuo reissu maksaisi kaikkineen lähes 100€, joten... harkintaan. Ehkä joskus keväämmällä - jos uskallan (en ajattele liikaa sitä kipua koska muuten jänistäisin varmasti haha! :D mulla industrialkin oli yhtä tuskaa toiselta kohtaa jossa rusto oli helvetin paksu, mut joo. onhan sitä jo kaikennäköistä koettu :3 ei siihen kuole vaikka se sattuisikin!). Jos kengät eka, orbital keväällä. Jos mä sittenkin selviäisin tästä elämästä...? :3 Ggjhkagsg.

np: SMMMY - Saanko luvan?

lauantai 17. lokakuuta 2015

Oi pimeyttä kuinka taas sinuun rakastuinkaan uudestaan

Ahdistaa aivan jumalattomasti, tärisen. Mietin vain kuolemaa, vain kuolemaa, vain kuolemaa, kuolemaa. Ja hieman laihtumista. Ja sitten taas... Ei, se ei ole oikeutettua kenenkään muun silmissä, mutta kyllä, mun sisimmässäni, kyllä, kyllä, kyllä. Mä humallun tästä varmuudesta: mä pystyn siihen. Jos mä en saa kunnon apua, kun kaikki on ohi - mä lähden. En vielä, en ehkä aikoihin, mut mä lähden. Ehkä jo ennen sitä kirottua vanhenemispäivää. Mua oksettaa ajatus kahdestakymmenestäkuudesta eletystä vuodesta, joita en ole elänyt.


Askelmia uupuu, kaiteet loppuu kavaluuteen
Hetken laulu antaa etumatkan ikuisuuteen

Alhaalla odottaa vain loimi syvän veen,
valmiina peittelemään kylkeen syvänteen, laupeuteen laineillansa

Mä niin pidän sanoista. Sanat on jotain voimakasta - parasta mitä olen kohdannut. Mut lopulta sanatkin loppuu; kaikella on rajansa - ja loppunsa - myös sanoilla. Pitäisi tietää niin monta asiaa vielä, lähinnä miten järjestän käytännön puolen. Mut täs on vielä aikaa. Aikaa myös pelätä. Aika on juuri nyt - kliseisesti - mun paras ystävä, ja pahin vihollinen. Ehkä mun pää käännetään, ehkä ei. Mut kun aika on lopussa, myös mä katoan. Surullista, lohdullista. Mä tiedän olevani heikko ja säälittävä, itkeväni kuolemanpelon edessä, mutta rauha ja vapaus ovat suurimmat arvot mulle. Mä vien sanat mukanani, ja elän niiden kanssa ikuisesti valkoisessa tyhjyydessä.

PS. Kiitos sinä anonyymi, joka poistit(?) kommenttisi tuosta edellisestä postauksesta (vai eikö se vain näy? lagaako blogger?). Sain sen kuitenkin. Kiitos kauniista sanoistasi. Liikutuin.

np: Viikate - Avoimen maan äärellä

perjantai 16. lokakuuta 2015

I feel the storm rising again


Tyhjä olo. Haluan vain huutaa, pahaa oloani, mut sen sijaan mä hymyilen ja olen normaali. Ei mulla ole oikeutta, sanoo pää. Oon todennut, ettei huutaminen auta, rimpuilu ei auta, avunpyynnöt ei auta. Mä oon ollut tätä kaikkea pahaa liian kauan, joten on parempi lakata olemasta sitä. Ei, mä en aio kokea mitään vitun ihmeparantumista. Mä vain yritän tukkia suuni ja olla sanomatta sanaakaan oloistani enää. Hoitajille ehkä. Ehkä, jos osaan. (Ja kyllä, blogiin, kyllä - aion suoltaa tänne kaiken pahan voi jumalauta sentään ja sitä on!) Ei, mä en aio olla mikään saatanan marttyyri, mä olen vain helvetin väsynyt. Turha tulla sanomaan että oot lapsellinen, kuole pois koska mä tiedän ja sitä tässä yritetään. Mä en vaan halua luovuttaa vielä, en vielä kun -4kg ja aion laihtua sen kymmenen kiloa tän vuoden puolella vielä yhteensä, painaa alle yhdeksänkymmentä kilogrammaa. Se on mun ainoa tavoite tällä hetkellä. Tänään vaaka valehteli näytti yhdeksänkymmentäviisi kiloa ja kaksisataa grammaa. Oon laihtunut jo lähes neljä kiloa siitä yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä mihin olin päästänyt itseni. Tänään kalorit karkasivat tosin läskityksen ansiosta reilusti yli sallitun, mutta. Kai sitä kerran viikossa voi vetää överiksi. 

On vain, tiedättekö, turhauttavaa. Olla tällainen kuin minä. Voimaton, väsynyt, tylsä, yksinäinen, sekaisin, masentunut, turha. Joskus (ala-asteella) mulla oli vielä jonkinmoisia unelmia, mutta ne kaikki on tukahdutettu jo aikoja sitten. Mun "luovuus" on kutistunut päiväkirjamerkintöihin. Musta on tullut kertakaikkisen turha, tylsä, yksinkertainen ja tyhmä. Eikä mulla ole voimia, ei halua, tehdä asialle mitään. Oon miettinyt taas paljon Annua ja kuolemaa ja Annua ja kuolemaa ja kuolemaa ja kuolemaa. Mut sekään ei sykähdytä enää kuin ennen - siis kuolema. Siitä on vain tullut fakta muiden joukossa; mä kuolen. Mulla ei ole enää intohimoa siihen, se on lähinnä vain jatkuvalla syötöllä päässä pyörivä ajatus - ei pakottava, mutta muistutus lopullisuudesta. Jos tuntisin surua, tuntisin sitä sen takia etten kykene tuntemaan. Asiat, jotka liikuttavat muita, eivät tunnu musta juuri miltään. Usein naurukin tuntuu siltä, että nauran vain koska niin kuuluu tehdä. Se ei tunnu missään. Ei näin aina ole, useinhan mä olen aivan tunnekuohujen peitossa, mutta usein. Tunteet, ne kirotut tunteet. Vaikka tuntisin nyt iloa ystävän näkemisestä, se samalla hetkellä kuin ystäväkin - enkä osaa palata ko. tuntemukseen enää. Se on. Tur-haut-ta-vaa.

Ja tuosta kuvasta tuli mieleen, että kukaan ei ole onneksi vuosiin sanonut että "it will be okay" tai muutakaan. Tuntuuhan se pahalta tajuta että on vähän niinko beyond help and repair, mutta parempi tavallaan sekin kuin turhat toiveet. Toisaalta mun on edelleen ihan helvetin vaikea uskoa, että mä oikeasti olisin sairas. Tarkoitan siis sitä, että eihän mussa ole mitään näkyvää vammaa. Kun musta ei tunnu sairaalta, on hyvin, hyvin vaikea uskoa et tarvisin apua. On vaikea syödä lääkkeitä, on vaikea hyväksyä sitä faktaa että mun on käytävä polilla juttelemassa (tai saisinhan mä sen varmasti lopettaakin, ja olen taas harkinnut sitäkin). Ja pahinta on se tunne, etten kuulu joukkoon. Mulla ei ole tällä hetkellä mitään viiteryhmää, johon kokisin kuuluvani. On vain Elina, yksin. Ja joku voi sanoa että niinhän sen pitäisikin olla, mutta olen aika vahvasti sitä mieltä että jokainen meistä kokee kuuluvansa jonkinlaiseen viiteryhmään, pieneen, suureen - yleensä useaan. Ja ei, en laske nyt "ihmistä" viiteryhmäksi, se ei nyt kelpaa.

Anteeksi vielä loppuun, etten ole vastannut teidän kommentteihinne pitkiin aikoihin. Luen ne kyllä, ja arvostan käyttämäänne aikaa suuresti. Mulla ei ole vain mitään tähdellistä kommentoitavaa, joten olen hiljaa. Oon kai liian lukossa itsessäni, jotta pystyisin ajattelemaan - no, mitään. Anteeksi siis. Ois myös mukava tietää, lukeeko tätä moni oikeasti. Oon harkinnut nimittäin (once again) blogin poistamista / lopettamista / salaiseksi siirtymistä. Liian monia asioita harkitsen, harvoja toteutan. Ei vain... en tiedä. Pelottaa. Pitäisi joskus kai uskaltaa ja ylittää raja.

np: Ghost Brigade - Rails at the River

torstai 15. lokakuuta 2015

Ecstatic



Yön tunteita - rauha, hiljaisuus. Kukaan ei tahdo mun kuolevan, kukaan ei tahdo vahingoittaa. Päässä on hiljaista. Outo, ihana tunne. Ehkä ne nukkuvat, ja vain mä olen valveilla? En tiedä kuka tai mikä mä olen, mutta joku. Kai. Ei väsytä tosiaan, mua. Unirytmi on kai perseellään, pitäisi valvoa iltaan asti, mutta jaksanko, kiinnostaako? Ei. Tekee suunnattomasti mieli paistettua kananmunaa ja lihapullia. Naurattaa, mutta silti. Taidan mennä huomenna kauppaan. Oon lukenut (Oneiron) ja kuunnellut musiikkia, nyt yöllä siis. Puhunut niille harvoille, jotka vielä valvovat. On energinen olo. Inhottaa ja vituttaa tosin kun en saa unta. Olen lukiessani välillä koettanut sulkea silmät, mutta ei, se vain nopeuttaa ajatusten lentoa - ja pieninkin väsymyksentynkä katoaa.

Kyllä mä tiedän että se uni jossain vaiheessa tulee, ehkä jo tunnin sisään. Neljään mennessä olen yleensä nukahtanut. Ja tavallaan - tästähän mä pidän. Yöstä. Pimeästä, rauhallisesta, omasta. Kukaan ei häiritse ellen halua ja anna. Ainoat varjopuolet ovat 1) jatkuva nälkä 2) jatkuva jalkasärky 3) jatkuva päänsärky sekä 4) pitää olla hiljaa (koska olen porukoilla - en voi siis reivata, kuten en voisi kerrostalossakaan, musiikit täysillä tai laulaa, ja vessassakäyntikin pitää hoitaa hiirenhiljaa), mutta näihinkin alkaa tottua. Yön (ja kyllä päivienkin) riemuja (paitsi kohta 4, onneksi). Hieman lisää nollakolaa, ei enempää satsumia. Kyl tää yö tästä, kyl tää yö tästä taas.

Kun demonit ovat hiljaa, Elina juhlii. Mässäilee hiljaisuudella ja hiljaisuudessa - ha! Tavallaan tää on pelottavaa, sillä onhan tää vierasta. Hiljaisuus pään sisällä. Yleensä aina joku, jokin, äänessä. Yleensä mulle tahdotaan pahaa. Yleensä mua halutaan rangaista. Yleensä musta vaan halutaan eroon. Ehkä mä olen tiellä, ehkä mä estän niitä siirtymästä johonkin ylempään olomuotoon, johonkin... johonkin astraalitasolle. Mistä minä tietäisin. Paperipäiväkirjan tekstit ovat kutistuneet (en ole päiviin jaksanut kunnolla kirjoittaa siihen, liian raskasta, kynä painaa, käsi painaa), ja vaaka väittää mun myös kutistuneen. Ei paljoa, mutta kolmisen kiloa. Ei se näy missään. Ei vielä. Nyt on kuitenkin kevyt olo, selvä, selkeä. Jalkoja vain särkee, ja päätä, ja vatsa kipristelee - mutta still alive and kicking. Mä voitan tän(kin) yön, mä voitan huomisen päivän (toivottavasti). Nyt jään odottamaan unetusta.

np: Chelsea Wolfe - Cousins of the Antichrist

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Kaatuvan seinän alle vie mun tieni

Päätä särkee. Taas. Mut voiko sillekään mitään. Millekään ei voi, lopulta. Superpositiivista taas, mut aina ei pysty. Usein ei pysty. Anteeksi. Vaikea keskittyä. Tärisen. Oon lähinnä nukkunut tänään. Tai pyörinyt sängyssä. Ja ravannut edestakaisin, lähinnä määrittämättön paikan ja sängyn väliä. Päämäärätöntä, kaikki. Hiukset roikkuu rasvaisina ja oksettavina, vaikka pesin ne (kai) eilen. En muista. Oon harmaa iholtani, jotenkin. Oksettava ilmestys kaikin puolin. Väsynyt. Oksettava. Väsynyt.


tää ilta


ostin joskus aikoja sitten sukkia


...ja pipan


...ja tääkin ilmestyi postissa joskus jo


Joona nukkuu (tai lähinnä kai esittää nukkuvansa, koska vihaa kameraa)

Väsymys, niin. Se on vahvasti läsnä. Turhuuden tunne. Niin voimakkaasti läsnä. Tästä tulee niin turha postaus, mutta. Antaa vittu mennä, menköön. On vain kamala olo. Tuntuu tyhjältä - ja silti olen ääriäni myöten täynnä; ajatuksia, tunteita, menneisyyttä. En tulevaa. Särky on läsnä jatkuvasti, koko ajan, käsissä tai useimmiten jaloissa. Siihen ei auta kuin uni, ja siksi kai mä nukun. Uni on pakokeino, kivusta - niin monenlaisesta. Tekee vain mieli huutaa, mutta oon niin jumissa etten saa ääntä ulos itsestäni. Vasenta kättä särkee, jomottaa, juilii (vihaan tuota sanaa). Mut sain mä sentään tänään pestyä pyykkiä. Pestyt vaatteet painoivat niin paljon, että piti levähtää jokaisen vaatteet jälkeen. Säälittävää, mut se on tää väsymys. Se vie voimat.

On niin helvetin vaikea keskittyä mihinkään. Ajatus ja silmät pomppivat aiheesta ja näystä toiseen. En vain haluaisi vielä nukkumaan, mutta kai se on pakko. Heräsin joskus siinä... yhden aikaan(?), ja nukuin tosiaan jälkeen kolmeen vielä. SATTUU, MUHUN SATTUU. En voi keskittyä kuin siihen, jos keskityn. Se on selkeää, valkoista kipua. Kipua, jota ei kai oikeasti ole olemassa. Tää postaus on sekava kuin mieleni just nyt (tai oikeastaan mieleni on vielä sekavampi). Voi jumalauta ja vittu sentään. Tekis mieli vain poistaa koko paska, tai tää teksti ainakin, mutta tältä musta tuntuu nyt, joten kai on ihan ok kirjoittaa niin. Ei tää oo mikään taideblogi. Joten jätän tän tähän.

np: Lampela & Lampi - Sirkuskarhu

tiistai 13. lokakuuta 2015

#899 (epätodellista)


Videon kuvaamisen jälkeen iski armoton väsymys. Elämä tuntuu siltä, et kaikki mitä teen pitää pakottaa. Ei siis sittenkään kauhean hyvä alku päivälle - sittenkään. Ahdistaa ja päätä särkee. Paleltaakin vielä, saatana sentään. Ja kyllä, mulla on vaatteet päällä, edelleen. Ei ois kyllä ollut voimia riisua niitä vaikka olis jostain syystä pitänyt. Tahtoisin vain nukkua. Viime yönä nukahdin siinä... puoli kolmen (?) jälkeen. Ainakin silloin vielä katsoin kelloa, en tiedä kuinka nopeasti sen jälkeen todella nukahdin.

Toisaalta tänään on hieman selkeämpi päivä? Oon ehtinyt miettiä paljon. Traumoja, lapsuutta. En ole saanut mitään selville, kunhan olen tutkaillut pääni sisältöä. Tuntuu oudolta, että mun lapsuudessa vois olla jotain todella pielessä. Musta kaikki on pitänyt meitä aina sellasena, you know, unelmaperheenä. Mut toisaalta kukaan niistä ihmisistä ei ole elänyt mun elämää. Oon miettinyt myös Annua, on ikävä, klisee, mutta on oikeasti. Oon katsellut löytämiäni sen tekemiä videoita ja miettinyt. En siis vain tänään, vaan viime aikoina. Jotenkin tuntuu vieläkin, et se on vain muuttanut jonnekin kauas (Siperiaan, hehs), jossa ei ole yhteyksiä eikä voida pitää yhteyttä. Että jonain päivänä me tavataan taas ja kerrotaan hurjista (...) seikkailuistamme (...).

Mulla on myös paha tapa olla huolissaan kaikesta ja kaikista. Tuntuu, että mä hukun huolen alle. Ei sillä, tää ei ole kenenkään vika! Muistakaa se. Se on vaan mussa, millainen mä olen. Olen huolissaan pienimmästäkin paperihaavasta veljen sormessa, huolissaan ystävän voinnista, huolissaan omasta päänsärystäni. Huolissaan, huolissaan, huolissaan, aina vain huolissaan. That's who I am. En voi sille mitään, eikä se todellakaan - toistan: eikä se todellakaan - ole kenenkään vika. Joskus tekisi mieli vain sanoa kaikille ihmisille elämässäni adios ja kadota yksinäisyyteen, sillä mä hukun huoleen ja murheeseen. Mut vain ajoittain. Mä rakastan ihmisiä, jotka mulla on mun elämässäni, vain niin voimallisesti, että sen takia mä olen huolissani. Ja koska mä rakastan niitä - teitä, tiedätte kyllä - mä en osaisi päästää irti. Kuolisin yksinäisyyteen.

- -


Sekunnit tuntuvat pitkiltä, niin äärettömän pitkiltä. Elämä lipuu mun ohitse julkean hitaasti. Päätä särkee, särkee, särkee, särkee. Kaikki tuntuu turhalta, ja se on totta. Onneksi enää alle kuukausi, niin mun pitäisi nähdä Noora. Kuukausi niin kasa ihania ihmisiä. Pakko jaksaa tän voimalla. Tänään se ei tunnu edes ihan mahdottomalta ajatukselta. Näen valoa, en tunnelin päässä, mut joku on asentanut tän päivän kohdalle pienen, surkean valonlähteen mun pimeään tunneliini. Mut täydessä pimeydessä sekin näyttää valoisalta. Kunhan saan vihdoin tuon saatanan videon ladattua (kyllä, latasin sen kerran, mutta se ilmestyi vain kolmen minuutin mittaisena, joten olen tehnyt temppuja jos minkälaisia saadakseni sen toimimaan), niin voisin mennä nukkumaan. Tää oli niin turhaa, tämä tekstin kirjoittaminen, kirjoitin pelkkää paskaa, yyh, mutta en voi nyt sille mitään. En halua tuhota sitä myöskään. Loppuun haluan sanoa, että kiitos kaikki ystävät, jotka olette siellä. Kyllä, te saatte mut pysymään vielä hetken ainakin hengissä. Olette rakkaita, kliseepuspussydänsydän jne. ♥!

- -

No helvetti haluan sanoa vielä sen, kun tuossa videossa kestää ja kestää, että. Tuntuu jotenkin... En tahtoisi kirjoittaa tätä, tarinaani, enää. Tuntuu niin turhalta vuodesta toiseen toistaa samaa. suoltaa samaa paskaa paskaa paskaa paskaa ulos sisuksistani. En koe, että mulla olisi siihen oikeus. Esimerkiksi meikkilifestylebloggaajalla mielestäni taas on oikeus suoltaa samaa shaibaa päivästä toiseen, onhan se täysin normaalia. Mutta mä taas, mä olen kaikkea muuta kuin normaali. Mä olen outo, epätavallinen, masentava, sairas. Olisin edes fyysisesti sairas, näkisitte mikä mussa on vialla, mutta ei. Mä olen psyykkisesti sairas. Se on vähän sama kun en olisi sairas ollenkaan, muille, koska eihän sitä näe ulospäin. Ehkä mä haudassa vihdoin ymmärrän, että mullakin olisi ehkä ollut oikeus. Ehkä. Iso ehkä. Mä olen yrittänyt vähentää oloistani puhumista mahdollisimman minimiin, siis muualla kuin täällä blogissa - ja vähän täälläkin. On vain turhauttavaa, olla olemassa. Niin kauan kun mä pesen pyykkiä silloin, kun puhtaat vaatteet loppuvat. Niin kauan kun mä pakotan itseni suihkuun ennen kuin tapaan ihmisiä. Niin kauan kun mä pidän kulissit ylhäällä. Niin kauan kukaan ei tiedä mitään musta.

Mä oon oppinut lapsesta saakka, että sisin pitää piilottaa. Mä en ole oikein, mä olen väärin. Kaikki mitä teen on väärin, tai pahaa. Mun on pitänyt oppia tekemään oikein, matkimaan muita, pitämään ne kulissit. Tän takia musta on tullut sairas. Musta on ruoskittu ulos se, mitä mä oikeasti olen, ja musta on tullut monta. Niin monta, etten mä enää tiedä kuka mä olen - vai onko mua olemassakaan. Sitä voi olla monen vaikea käsittää, ja onhan mullakin ollut vaikea lapsuus, mutta mä en edes muista mun lapsuutta. Mä en muista kuka mä olen, mulle ei ole ehkä koskaan edes muodostunut käsitystä "minä". Tän verran mä olen ymmärtänyt. Mä pelkään sit hetkeä, jos mä muistaisin. Mä pelkään sitä vihaa, mä luultavasti kuolisin siihen (tai tappaisin jonkun muun). Mutta jos mä haluaisin mennä eteenpäin, mun pitäisi joskus vuosien(?) päästä muistaa. Ja se pelottaa mua enemmän kuin kuolema.

Pelottaa myös dissosiaatiohäiriö ajatuksena. En ymmärrä sitä. Se on paljon, paljon pelottavampi asia kuin skitsofrenia. Skitsofreniaa voi hallita, dissosiaatiohäiriötä ei. Ja mä haluan hallita kaikkea mun elämässä. Mitä en voi, se pitää poistaa. Mä itse olen ton poistolistan ensimmäisenä. Ajatukset alkavat katkeilla. Olen joko ajatellut liikaa, tai muistamassa jotain mitä en saisi tai haluaisi. Tyhjyys valtaa pääni, puristuksen tunne, ahdistus. Pelko. Jos kaikki onkin vain kuvitelmaa? Mulla on ollut hyvä lapsuus, pakko olla ollut. Mä pelkään oikeasti, että jos mä muistaisin, mä tappaisin mun vanhemmat. Enkä sano tätä vain lämpimikseni, mä pelkään oikeasti. Pelkään vankilaa, vankimielisairaalaa. Enemmän sitä tavallista vankilaa. Mä pelkään sitä, miten sadistinen tappaja mä voisin olla. Tunteeton ja täynnä tunteita. Mullahan on ollut suunnitelmakin, ja mä tiedän että mä olisin onnistunut jos vain olisin pystynyt siihen. Mutta mä en vielä muista, halua muistaa. Ja kun mä muistan, mä haluaisin istua turvallisesti siinä "valkeassa, pehmustetussa huoneessa". Ihan ettei tule ruumiita. Mutta sitä ei kai saisi ajatella, muiden tappamista. Ehkä siis tuhoan itseni ensin.

Ensi maanantaina poli. Pitäisi kai muistaa tämä kaikki sitä varten, mutta en muista. Ja jos muistaisinkin, en muistaisi luultavasti sitä samoin, omina ajatuksinani. Jalkoja alkaa särkeä, oikeaa suorastaan puukotetaan tällä hetkellä kivulla. Sattuu. Mä en ole koskaan murtanut luita ruumiistani, mutta voisin kuvitella sen tuntuvan tuolta. Tosin vain hetken, sitten kipu muuttaisi muotoaan, ehkä jopa katoaisi adrenaliinin ym. alle. Mä olen murtanut vain mieleni, ja koen sen takia tuskaa joka päivä. Sekin katoaa adrenaliinin ym. alle, tosin vain viiltäessäni. (Tuo video ei valmistu koskaan? Nyt se tosin on jo käsittelyjonossa youtubessa että... Että ehkä joskus.) Ehkä mä nyt luen Oneironia hetken. Odotan että video on saatu käsiteltyä. Ja vihdoin julkaisen tän joskus. Anteeksi että tästä tuli tällainen. Turha ja turhan pitkä. Ja kiitos sinulle, joka luit (ja katsoit) silti ♥ (Heti kun kirjoitin tuon, tuli ilmoitus että videosi on käsitelty, joten \o)

np: Cult of Luna - In Awe Of

maanantai 12. lokakuuta 2015

Rust and stardust







Oksettava olo ei katoa. Eikä päänsärky. Tai muut säryt. Selvempi hetki; ymmärrän niiden johtuvan sairauksistani. Näytin polilla päiväkirjaani, johon olin avoimesti (mielestäni avoimesti) tallentanut mieleni liikkeitä. Se oli kuulemma surullista luettavaa. Puhuttiin dissosiaatiohäiriöstä, hoitaja luki mulle siitä jostain kirjasta, joka käsittelee aihetta. Mä en kai vain jaksanut oikein ymmärtää, en ollut kunnolla läsnä. Ja sit mun pitäisi olla, mutta hoitajan huone on niitä harvoja paikkoja, joissa voin antaa itselleni luvan olla oma itseni - ja siksi läsnä oleminen on vaikeaa. En edes kyllä oikein tiedä, mitä läsnä hetkessä oleminen on. Se on jotain niin mystistä ja kaukaista, että mun on vaikea tavoittaa termin merkitystä. Puhuttiin persoonan osista ja niiden tehtävistä. Tuntui, että hoitaja aina korosti sanoja "vaikeissa dissosiaatiohäiriöissä", ja menin hämilleni. Ehkä vain kuvittelin. Itketti.

Oon kovin väsynyt. Mun on tehnyt jo pitempään mieli kuvata video teille. Jos huomenna jaksaisin ja ehtisin (pitää käydä sitä varten suihkussa ja ja ja ja). Jos kenelläkään on ehdotuksia aiheista, joista haluaisi kuulla mun puhuvan, niin huudelkaa kommentteihin! Muuten taidan vain höpöttää. Jos jaksan. Tai ehkä kuvaan vain mun naamaa kun tuijotan tyhjyyteen, se olis hauskaa myös. ... Not. Mut just nyt tuntuu että mun yllä on niin paksu peitto kaikkea pahaa ja kamalaa, etten jaksaisi edes ajatella. Silti mä ajattelen, hengitän ja olen. Vaikka en tahtoisi. Oon ihastunut Cult of Lunan musiikkiin, jotain positiivista sanoakseni. Se on juuri sopivaa musiikkia tähän mielentilaan, ja muutenkin jotenkin ... rauhoittavaa. Hain myös uuden terän varastostani, ihan vain varmuuden vuoksi. En ehkä käytä sitä nyt, ehkä joskus tulevaisuudessa taas, mutta se on hyvä olla varalla olemassa. Nuha vaivaa, ehkä mulle on tulossa syysflunssa?

Vaikea keskittää katsetta mihinkään. Tai siis, sumeaa. Ehkä olen vain väsynyt. Välillä olen vihainen, sillä ajoittain ymmärrän, että kaikki paska mun niskassa taitaa johtua lapsuuden traumoista - traumoista, joita en vielä edes pysty kunnolla muistamaan. Välillä olen vihainen itselleni, että annoin tän tapahtua mulle. Välillä mä ymmärrän. Kuten sanoin, hieman selkeämpi hetki. Oon syönyt tänään vain paskaa: persikkarahkaa, karkkia ja pitsaa, mutten ole jaksanut välittää. Ei ole tosin ollut juuri nälkäkään, ja silti ängin pitsaa itseeni kuin viimeistä päivää. Ei tehnyt hyvää mun laihdutusyritykselle, joka meinaa kaatua jo itsestään. Paino on käynyt jo yhdeksänkymmenenviiden puolella, mutta pompannut kaksi kiloa takaisinpäin. Ehkä se on normaalia, ehkä olen vain huono ja laiska.

Sain mä eilen luettua Odininlapsen loppuun. Siinä oli enää reilu neljäkymmentä sivua jäljellä, enkä meinannut saada sitä luettua millään. Odotan jo jatko-osaa, jotenkin vaikka tuo ei ollut ehkä kerronnallisesti tai sanataiteellisesti hienointa ikinä, niin. Se tarina, se maailma jonka se maalas. Haluaisin asua Yminmaassa, vaikuttaa kauniilta paikalta. Tän tekstin kirjoittaminen piristi hieman, jotenkin mystisesti. Ei väsytä enää niin paljoa. Melankolinen olo, ja se ei ole edes kovin huono asia. Silleen, kauniilla tavalla väsynyt. Samalla kuitenkin raskas ja loppuunpalanut. Yritän muistaa ettei tää ole tätä aina, kamalaa, elämä. Mutta jos tällä hetkellä noin yhdeksänkymmentäkahdeksan prosenttia ajasta, jonka muistan, on kamalaa... On vain kamalan vaikea uskoa siihen, parempaan. Jos selviäisin tänään ilman viiltämistä - tai sen yrittämistä - niin se olisi ensimmäinen päivä ainakin viikkoon. Nyt ei vain jotenkin jaksaisi, vaikka pää huutaa mitä huutaa. Väsyttää.

np: Cult of Luna - Passing Through

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Turha, turhempi, kuollein


Kuusikymmentäneljä sivua paperipäiväkirjaa tähän mennessä tällä viikolla. Laskin eilen käsivarresta - tai mikä tuo onkaan - satakolmekymmentäviisi arpea tai haavaa (en siis olkavarresta, ja jalat jätin laskematta). Niin vähän. Olen pettynyt itseeni, mulla on ollut niin monia, loputtomia vuosia aikaa enkä ole päässyt edes kahteensataan. Päätä särkee, särkenyt koko viikon. Jalkoja särkee ja jomottaa ja vihloo - sitäkin jatkunut koko viikon. En tiedä enää kuka tai mikä olen. Kamerat, mä tiedän niiden olemassaolosta, mutten jaksa välittää. Sänky näyttää aivan hauta-arkulta ja tiedän kuolevani sinne pian. Sinne mä silti kaadun useita kertoja päivässä. Lyön itseäni kasvoihin avokämmenellä, mutta se ei auta. Erehdyin lupaamaan että vien koiran ulos, mutta en vain jaksa. Kukaan ei usko jos sanon etten pysty, ja mulle suututaan. En vain, en vain pysty. En jaksa. En halua. Haluan kuolla. Ja kuollakin vain, koska se on ainoa tapa saada tää tuska loppumaan.

Huomenna saan herätä aamuviideltä, jotta saan kyydin kaupunkiin ja pääsen polille. En tiedä miten selviän huomisesta. Kättäkin särkee ja vihloo. Ei ole todellakaan hyvä olo. Ahdistaa, väsyttää, oksettaa. Kai jossain pohjalla asuu masennus, mutta sitä en tunnista tän kaiken alta. On kamalaa ja raskasta kun kaiken psyykkisen paskan lisäksi vielä fyysinenkin keho huutaa. Pelot valtaavat mun mielen ja väsyttää jo valmiiksi. En jaksaisi enää hetkeäkään, en yhtään lisäajatusta. Ja jos jotain ihmetyttää miksen syö särkylääkettä kipuihin, voin kertoa etteivät ne auta. Otin yhtänä iltana kasisatasen särkylääkkeen - eikä mitään. En uskalla syödä koko ajan lääkkeitä, ja niitä on vaikea muutenkin ottaa. Lääkkeitä. Pelkään. Väsyttää. Mä olen enää pelkkä kuori, turha kuori. Niin heikko ja ohut että mut on helppo murskata. Silmät valuvat vettä solkenaan kun haukottelen niin paljon, mutta tiedän etten saa nukuttua kunnolla jos nyt nukahdan. Herään taas ennen puoltayötä.

On vaikea kävellä, kun tunnen jalkojen luut joka askeleella. Ahdistaa. Tahtoisin vain huutaa ja/tai oksentaa tän kaiken ulos, mutta se ei ole mahdollista. Ja edelleen, kyllä, tiedän että mulla on ystäviä, paljon, ne on ihania kaikki, mutta sen takia ja siksi kukaan ei osaa kuvitella miten yksinäinen olo mulla on. En haluaisi edes olla kenenkään kanssa tekemisissä, sillä mä tuon vain pahaa mieltä ja oloa mukanani. Kukaan mun ympärillä ei voi voida hyvin, mut on kirottu, mä olen saastainen ja kannan kuolemaa olkapäilläni. Mun kuuluu kuolla. Tappakaa mut? Mulla ei ole voimia. Mä en pysty, en osaa edes kuolla. Huono, huono, huono, huono ihminen. Ja kukaan ei usko, ketään ei kiinnosta. Nyt mun on pakko viedä se koira, sillä kukaan ei tee elettäkään auttaakseen mua tässä. Ja tulee pimeä. En halua jäädä pimeän vangiksi tuonne ulos.

- -

Selvisin. Tein vain lyhyen lenkin, ei vain pystynyt. Kai se vähän piristikin, mutta samalla myös väsytti. Epätoivo riivaa, ja olen jalkone luiden lisäksi alkanut tuntea sormienkin luut. Hyvin, hyvin epämiellyttävää ja ahdistavaa. Eikä lähtenyt särytkään liikunnalla, tuntuu että päänsärky on vain pahentunut. Oksettava olo taas. En tiedä. Turhaa. Vitun turhaa kaikki. Olen turha. turhempi, turhin. En vain jaksaisi tätä vitun paskaa :----)))) Olo vitun epätoivoinen ja tämä:


np: Turmion Kätilöt - Hyvissä höyryissä

lauantai 10. lokakuuta 2015

Niin musta enkeli saapuu ja vie mut saunaan nukkumaan

En jaksa kirjoittaa. Oon hieman jaksanut paperipäiväkirjaan, mut sekin on turhaa. Kaikki on turhaa. Mä olen turha. En osaa enää viiltääkään. Olen huono. Mun ajatuksen pyörii rataa "en jaksa, olen turha, väsyttää, ahdistaa, en jaksa, olen turha, väsyttää, ahdistaa". Kehää. En osaa olla iloinen, kunnolla. En tyytyväinen, lopulta. En onnellinen, ikinä. En vain jaksa. Itseäni, muita, mitään, ketään. Hengittää, olla, nukkua, olla hereillä. Vielä neljäkymmentäkaksi tuntia ja risat, että pääsen polille. Vaikkei sekään mitään auta, ei todella. Mut. Jotenkin. Ne tapaamiset kuitenkin on mulle pakokeino, purkautumispaikka, en tiedä. Haluan pois.


Tän päivän mä olen vain nukkunut. Herännyt, ottanut lääkkeet, nukkunut. Herännyt, nukkunut. Herännyt, syönyt, nukkunut. Herännyt, nukkunut. Horrostanut jos en ole nukkunut, pyörinyt sängyssä. Ei ole ollut voimia mihinkään. Ehkä eilinen vei ne, olin niin paljon liikkeessä ja liikkeellä. Paino sentään on pudonnut, tai mun vaaka on rikki - tai se todennäköisin: olen vakavasti sairas ja paino tippuu sen takia ja kuolen pian. Tunnen outoja kipuja eri puolella kehoa, lähinnä jalkoja ja päätä särkee, mut välillä rintakehässä muljahtelee. En vain jaksa enää. Turhaa. Kaikki on turhaa. Kulutan muiden aikaa ja yhteiskunnan varoja. En tiedä. En vain jaksa. Enää. Vieläkään.

np: Draama-Helmi - Vihalista

torstai 8. lokakuuta 2015

Lintulaudalla kuolleita lintuja

Aamusta heti ahdistaa ja väsyttää. Olo on toivoton ja en vain jaksaisi. Ketään ei enää kiinnosta tää lätinä, vähiten mua. Mutten tiedä mitä muutakaan tekisin. Mun on pakko saada näitä ulos edes kirjoittamalla samaa paskaa päivästä toiseen, sillä en ole ketään jolle puhua ihan oikeasti. Hoitajallekaan ei voi soittaa joka päivä toistaen samaa, pitää odottaa maanantaita. Vielä viisi pitkää päivää edessä; tämä, perjantai, lauantai, sunnuntai, maanantai. Aika kuluu liian hitaasti ja nopeasti samaan aikaan. Kolmen kuukauden ja kolmen päivän päästä olen kaksikymmentäkuusi vuotta vanha, ja ajatus oksettaa. En ole mitään. Hautaan pääni käsiin, mutta se ei auta mitään.


Ja mä en tiedä edes mikä tai mitä koti on. Ne kysyivät kerran polilla, en osannut vastata. Itkettäisi, mutta. Niin, en osaa itkeä. Tai ehkä en vain anna itseni itkeä. En tiedä sitäkään. Jalkoja särkee. Pitäisi kai mennä ulos, lenkille, mutten jaksa. En ajatusta päälle pukemisesta, en, en, en, en vain jaksa ajatusta jalkojen nostamisesta. Ehkä olen vain laiska. Ehkä olen vain paska ihminen. Mä en vain jaksaisi. Jalkoja palelee kuin jostain vetäisi, kuin ovi olisi auki. Pelottaa että koira on avannut oven, että se on karannut, mutten uskalla mennä katsomaan. En uskalla kutsua sitä edes, eikä se luultavasti edes tulisi. Jääräpäinen pieni vammainen. Tahtoisin vain pois, jonnekin valkoiseen pimeyteen, pehmeään valoon jossa saisi vain olla. Oon niin väsynyt. Toimin kuin robotti: teen ehkä asioita, mutta se en ole minä. Mä olen jossain kaukana, tavoittamattomissa. Mua ei ehkä edes ole - ja silti mä tiedän kipeästi että mä olen, hengitän ja olen.

np: Kuudes Silmä - Happea 

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Tehtävä








Soitin polille. Aloin itkeä jo puhelimen tuutatessa. Itkin, enkä oikeen saanut mitään sanottua. Hoitaja sitten maadotti mua niillä iänikuisilla "mitä näet ympärilläsi" -harjoituksilla, ja kerrankin mä pystyin katsomaan ympärilleni. Sain ohjeen mennä ulos, kuvata syksyä, ja lähettää kuvat hoitajalle. Tossa yläpuolella on osa sen reissun saldosta. Ehkä se vähän helpotti, se kuvaaminen, vaikken kovin tyytyväinen kuvasaldoon olekaan. Itkua jatkoin vielä puhelun jälkeen, ja lopetin vasta kun veli pöllähti sisälle. Oli pakko keskittyä ja olla normaali. Ja aloitin tosiaan paperipäiväkirjan kirjoittamisen, en muista kirjoitinko siitä tänne. Maanantaina illalla. Oon kirjoittanut jo mun rumalla jättikäsialalla sellaiset reilut kolmekymmentä sivua jo.

Menin eilen kasin aikaan illalla nukkumaan ja heräsin siinä puoli yksitoista. Illalla. Pyörin puolisen tuntia, kunnes totesin että vitut ja nousin. Kahteen asti valvoin, sain luettua Vuonna 1984 loppuun ja vain tuijotettua näyttöä ahdistuksissani. Lopulta sain nukuttua (levottomasti tosin) yhdeksän tuntia, ja nousin vasta yhdentoista jälkeen. Muutakin hyvää: paino on tippunut eilisestä kaksi kiloa (nesteitä luultavasti vain, mutta). Yritän jatkaa tällä tiellä, pakko nähdä vaa'an näytöllä 95kg vielä tän kuun puolella. Ei siihen ole enää kuin kaksi kiloa! Viimeksikin laihdutus onnistui syksyllä/talvella, ehkä nytkin. Oon toiveikas sen suhteen. Muuten, no. Toiveikkuus on aika vierasta, vaikka tänään onkin kaikkiaan ollut hieman helpompi päivä. Haavat alkaa arpeutua. Ahdistanut on niin että oksettaa. Mutta. Helpompi.

Päätä särkee, mutten uskalla ottaa särkylääkettä, sillä pelkään ottavani liikaa. Pelko lääkkeitä kohtaan noin yleisestikin on palannut, mut yritän parhaani. Pelkään kuolevani lääkkeisiin, että ne tappaa mut (ne on myrkkyä, tiedän sen). Luultavasti jossain vaiheessa tappavatkin, mutta. Mä haluan päättää itse koska kuolen. Pelkään et ko ikää alkaa tulla lisää niin kuolen johonkin mystiseen sairauteen. Pelottaa. Pelkään niin paljon, mutta yritän olla ajattelematta kuolemaa ja kehontuntemuksia koko ajan. Ajatukset ovat kovin tahmeita, en saa niistä kunnolla kiinni ja ne liikkuvat hitaasti ja silti mahdottoman liian nopeasti. Mut. Ehkä tää tästä, tää päivä. Ehkä. Huominen katotaan taas uudestaan, Ja ilta. Ja yö. Mut ottakaa loppuun vielä sieni puussa:


np: Shade Empire - Human Sculpture

tiistai 6. lokakuuta 2015

Tyhjyys

Väsyttää. En vain jaksaisi edes yrittää - tai halua. Juuri nyt en tahdo satuttaa. Tai ehkä se on enemmän sitä etten jaksa. En nukkunut viime yönä, tää päivä on mennyt horroksessa. En vain jaksa. Aloitin taas paperipäiväkirjan, ja olen kirjoittanut huonolla käsialallani lähes jatkuvasti - niin kuin silloin ennen. Yritin viiltääkin, kahdesti, mutten vain pystynyt. Painaessani terän iholle kädestä sen alla katosi tunto täysin ja hämmentävä tuntemus esti mua muuta kuin naarmuttamasta ihoani. Ahdistaa, ja se on tuonut mukanaan oksetuksen tunteen. En pidä. Väsyttää. Väsyttää niin paljon, fyysisesti ja psyykkisesti ja kaikin mahdollisin tavoin. Tahdon vain pois, turvaan, tyhjyyteen. Ei mulla ole edes paljon uusia sanoja jäljellä. Toistan vain samaa. Tuntuu turhalta. En mä kykene enää muuhun kuin pyytämään anteeksi.



np: Kuudes Silmä - Kuollut mies

maanantai 5. lokakuuta 2015

Where is my mind?


"For mother earth we fall
To the last of man, she'll take us all
Poisoned air, the wasted land
Turns to our tomb
The silence of the womb"

Epätoivoinen olo. En vain jaksa. Haluan kuolla. Tänään oli poli, sanoin samaa. Että tahdon kuolla. Mä en jaksa vain enää. Impulssit huutavat täysillä, mä vain olen porukoilla eikä mulla ole millä yliannostaa, vaikka sitä impulssit tahtoisivat. Helvetillistä yliannosta. Tärisen. Tärisen aivan saatanallisesti ja kirjoittaminen on vaikeaa sen takia. En vain halua jatkaa enää, en jaksaa enää, en. Mä en jaksa vastata ihmisille, kirjoittaa niin paljon kuin tahtoisin. Mikään ei vie tätä oloa pois. En osaa edes viiltää enää, eilen yritin, mutta olin vain liian väsynyt eikä terän painamisesta ihoa vasten tullut mitään. Ei rasvakudosta = ei mitään. Mussa ei ole voimia enää. Pillerit jaksaisin niellä, en muuta. Mä haluan pois, mä haluan pois. Mä olen turha, turta, kurja. Kadulla kävellessä mä olen varma että jokainen ihminen jonka varjon päälle astun, kuolee nopeasti. Polilla ei tapahdu mitään jännittävää. En anna itseni itkeä, en anna itseni romahtaa. Jalkoja särkee. En jaksa. En saa edes Truxal -purkkia auki. Miksen ole kämpällä, miksen jäänyt. Oisin voinut lähteä, tänään ois uskallusta.

- -

Tärinä loppui suurimmaksi osaksi, paha olo vain jäi - ja se pahenee entisestään. Tunnen taas sormieni luut. En jaksaisi, en vain jaksaisi. On niin tyhjä, sietämätön olo. Niin väsynyt. Mutta ei nukuta, en voi siis paeta itseäni edes uneen, jotka viime aikoina ovat olleet levottomia ja täynnä painajaisia. Tahdon vain viiltää lisää. Mulla ei vain ole tässä kuussa euroakaan rahaa, jolla ostaa laastaria. Ehkä viillän ja kerron huomenna äidille, jos se ostaa mulle lisää laastaria - vihaisena ja pettyneenä, mutta ostaa. Ehkä. Pitäisi kuolla niin en olisi enää taakka. Mä levitän pahan olon syöpää ympärilleni, huomaan sen. Kellään ei ole hyvä olla niin kauan kuin mä elän. Ja kukaan ei enää jaksa, kukaan ei enää ota vakavasti mun pahaa oloa. Ehkä sit kun kuolen, ehkä sit vihdoin joku ymmärtää. Luultavasti ei.

Tuntuu myös että oon niin yksin. Vaikka mulla on ympärillä enemmän ihmisiä kuin koskaan, mä olen myös enemmän yksin kuin koskaan. Jokainen ihmiskontakti vie multa energiaa, jokainen ihminen mun elämässä muistuttaa mua siitä mitä mä olen - en mitään. Tahtoisin vain kadota koko maailmankaikkeudelta (vaikka tiedän ettei maailmankaikkeutta pääse pakoon). En jaksa, en jaksa odottaa että kaikki muuttuisi paremmaksi. Mä haluan kirkkaan valkeuden, niin hiljaisen että korviin sattuu. Mä haluan ikuisen tyhjyyden, olemattomuuden, poistua täältä palaamatta koskaan. Tänään ei edes pelottaisi, tänään mua ei haittaisi kuolla.

np: Swallow the Sun - Silence of the Womb