Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 13. lokakuuta 2015

#899 (epätodellista)


Videon kuvaamisen jälkeen iski armoton väsymys. Elämä tuntuu siltä, et kaikki mitä teen pitää pakottaa. Ei siis sittenkään kauhean hyvä alku päivälle - sittenkään. Ahdistaa ja päätä särkee. Paleltaakin vielä, saatana sentään. Ja kyllä, mulla on vaatteet päällä, edelleen. Ei ois kyllä ollut voimia riisua niitä vaikka olis jostain syystä pitänyt. Tahtoisin vain nukkua. Viime yönä nukahdin siinä... puoli kolmen (?) jälkeen. Ainakin silloin vielä katsoin kelloa, en tiedä kuinka nopeasti sen jälkeen todella nukahdin.

Toisaalta tänään on hieman selkeämpi päivä? Oon ehtinyt miettiä paljon. Traumoja, lapsuutta. En ole saanut mitään selville, kunhan olen tutkaillut pääni sisältöä. Tuntuu oudolta, että mun lapsuudessa vois olla jotain todella pielessä. Musta kaikki on pitänyt meitä aina sellasena, you know, unelmaperheenä. Mut toisaalta kukaan niistä ihmisistä ei ole elänyt mun elämää. Oon miettinyt myös Annua, on ikävä, klisee, mutta on oikeasti. Oon katsellut löytämiäni sen tekemiä videoita ja miettinyt. En siis vain tänään, vaan viime aikoina. Jotenkin tuntuu vieläkin, et se on vain muuttanut jonnekin kauas (Siperiaan, hehs), jossa ei ole yhteyksiä eikä voida pitää yhteyttä. Että jonain päivänä me tavataan taas ja kerrotaan hurjista (...) seikkailuistamme (...).

Mulla on myös paha tapa olla huolissaan kaikesta ja kaikista. Tuntuu, että mä hukun huolen alle. Ei sillä, tää ei ole kenenkään vika! Muistakaa se. Se on vaan mussa, millainen mä olen. Olen huolissaan pienimmästäkin paperihaavasta veljen sormessa, huolissaan ystävän voinnista, huolissaan omasta päänsärystäni. Huolissaan, huolissaan, huolissaan, aina vain huolissaan. That's who I am. En voi sille mitään, eikä se todellakaan - toistan: eikä se todellakaan - ole kenenkään vika. Joskus tekisi mieli vain sanoa kaikille ihmisille elämässäni adios ja kadota yksinäisyyteen, sillä mä hukun huoleen ja murheeseen. Mut vain ajoittain. Mä rakastan ihmisiä, jotka mulla on mun elämässäni, vain niin voimallisesti, että sen takia mä olen huolissani. Ja koska mä rakastan niitä - teitä, tiedätte kyllä - mä en osaisi päästää irti. Kuolisin yksinäisyyteen.

- -


Sekunnit tuntuvat pitkiltä, niin äärettömän pitkiltä. Elämä lipuu mun ohitse julkean hitaasti. Päätä särkee, särkee, särkee, särkee. Kaikki tuntuu turhalta, ja se on totta. Onneksi enää alle kuukausi, niin mun pitäisi nähdä Noora. Kuukausi niin kasa ihania ihmisiä. Pakko jaksaa tän voimalla. Tänään se ei tunnu edes ihan mahdottomalta ajatukselta. Näen valoa, en tunnelin päässä, mut joku on asentanut tän päivän kohdalle pienen, surkean valonlähteen mun pimeään tunneliini. Mut täydessä pimeydessä sekin näyttää valoisalta. Kunhan saan vihdoin tuon saatanan videon ladattua (kyllä, latasin sen kerran, mutta se ilmestyi vain kolmen minuutin mittaisena, joten olen tehnyt temppuja jos minkälaisia saadakseni sen toimimaan), niin voisin mennä nukkumaan. Tää oli niin turhaa, tämä tekstin kirjoittaminen, kirjoitin pelkkää paskaa, yyh, mutta en voi nyt sille mitään. En halua tuhota sitä myöskään. Loppuun haluan sanoa, että kiitos kaikki ystävät, jotka olette siellä. Kyllä, te saatte mut pysymään vielä hetken ainakin hengissä. Olette rakkaita, kliseepuspussydänsydän jne. ♥!

- -

No helvetti haluan sanoa vielä sen, kun tuossa videossa kestää ja kestää, että. Tuntuu jotenkin... En tahtoisi kirjoittaa tätä, tarinaani, enää. Tuntuu niin turhalta vuodesta toiseen toistaa samaa. suoltaa samaa paskaa paskaa paskaa paskaa ulos sisuksistani. En koe, että mulla olisi siihen oikeus. Esimerkiksi meikkilifestylebloggaajalla mielestäni taas on oikeus suoltaa samaa shaibaa päivästä toiseen, onhan se täysin normaalia. Mutta mä taas, mä olen kaikkea muuta kuin normaali. Mä olen outo, epätavallinen, masentava, sairas. Olisin edes fyysisesti sairas, näkisitte mikä mussa on vialla, mutta ei. Mä olen psyykkisesti sairas. Se on vähän sama kun en olisi sairas ollenkaan, muille, koska eihän sitä näe ulospäin. Ehkä mä haudassa vihdoin ymmärrän, että mullakin olisi ehkä ollut oikeus. Ehkä. Iso ehkä. Mä olen yrittänyt vähentää oloistani puhumista mahdollisimman minimiin, siis muualla kuin täällä blogissa - ja vähän täälläkin. On vain turhauttavaa, olla olemassa. Niin kauan kun mä pesen pyykkiä silloin, kun puhtaat vaatteet loppuvat. Niin kauan kun mä pakotan itseni suihkuun ennen kuin tapaan ihmisiä. Niin kauan kun mä pidän kulissit ylhäällä. Niin kauan kukaan ei tiedä mitään musta.

Mä oon oppinut lapsesta saakka, että sisin pitää piilottaa. Mä en ole oikein, mä olen väärin. Kaikki mitä teen on väärin, tai pahaa. Mun on pitänyt oppia tekemään oikein, matkimaan muita, pitämään ne kulissit. Tän takia musta on tullut sairas. Musta on ruoskittu ulos se, mitä mä oikeasti olen, ja musta on tullut monta. Niin monta, etten mä enää tiedä kuka mä olen - vai onko mua olemassakaan. Sitä voi olla monen vaikea käsittää, ja onhan mullakin ollut vaikea lapsuus, mutta mä en edes muista mun lapsuutta. Mä en muista kuka mä olen, mulle ei ole ehkä koskaan edes muodostunut käsitystä "minä". Tän verran mä olen ymmärtänyt. Mä pelkään sit hetkeä, jos mä muistaisin. Mä pelkään sitä vihaa, mä luultavasti kuolisin siihen (tai tappaisin jonkun muun). Mutta jos mä haluaisin mennä eteenpäin, mun pitäisi joskus vuosien(?) päästä muistaa. Ja se pelottaa mua enemmän kuin kuolema.

Pelottaa myös dissosiaatiohäiriö ajatuksena. En ymmärrä sitä. Se on paljon, paljon pelottavampi asia kuin skitsofrenia. Skitsofreniaa voi hallita, dissosiaatiohäiriötä ei. Ja mä haluan hallita kaikkea mun elämässä. Mitä en voi, se pitää poistaa. Mä itse olen ton poistolistan ensimmäisenä. Ajatukset alkavat katkeilla. Olen joko ajatellut liikaa, tai muistamassa jotain mitä en saisi tai haluaisi. Tyhjyys valtaa pääni, puristuksen tunne, ahdistus. Pelko. Jos kaikki onkin vain kuvitelmaa? Mulla on ollut hyvä lapsuus, pakko olla ollut. Mä pelkään oikeasti, että jos mä muistaisin, mä tappaisin mun vanhemmat. Enkä sano tätä vain lämpimikseni, mä pelkään oikeasti. Pelkään vankilaa, vankimielisairaalaa. Enemmän sitä tavallista vankilaa. Mä pelkään sitä, miten sadistinen tappaja mä voisin olla. Tunteeton ja täynnä tunteita. Mullahan on ollut suunnitelmakin, ja mä tiedän että mä olisin onnistunut jos vain olisin pystynyt siihen. Mutta mä en vielä muista, halua muistaa. Ja kun mä muistan, mä haluaisin istua turvallisesti siinä "valkeassa, pehmustetussa huoneessa". Ihan ettei tule ruumiita. Mutta sitä ei kai saisi ajatella, muiden tappamista. Ehkä siis tuhoan itseni ensin.

Ensi maanantaina poli. Pitäisi kai muistaa tämä kaikki sitä varten, mutta en muista. Ja jos muistaisinkin, en muistaisi luultavasti sitä samoin, omina ajatuksinani. Jalkoja alkaa särkeä, oikeaa suorastaan puukotetaan tällä hetkellä kivulla. Sattuu. Mä en ole koskaan murtanut luita ruumiistani, mutta voisin kuvitella sen tuntuvan tuolta. Tosin vain hetken, sitten kipu muuttaisi muotoaan, ehkä jopa katoaisi adrenaliinin ym. alle. Mä olen murtanut vain mieleni, ja koen sen takia tuskaa joka päivä. Sekin katoaa adrenaliinin ym. alle, tosin vain viiltäessäni. (Tuo video ei valmistu koskaan? Nyt se tosin on jo käsittelyjonossa youtubessa että... Että ehkä joskus.) Ehkä mä nyt luen Oneironia hetken. Odotan että video on saatu käsiteltyä. Ja vihdoin julkaisen tän joskus. Anteeksi että tästä tuli tällainen. Turha ja turhan pitkä. Ja kiitos sinulle, joka luit (ja katsoit) silti ♥ (Heti kun kirjoitin tuon, tuli ilmoitus että videosi on käsitelty, joten \o)

np: Cult of Luna - In Awe Of

2 kommenttia :

  1. Kyllähän sitä saa ajatella vaikka kenen tappamista, eri asia siirtyykö ajatuksista tekoihin. Ennemmin varmaan puhdistavia nuo ajatukset, sen sijaan, että yrittäis väkipakolla sulkea niitä mielestään. Varmaan suurin osa meistä ihmisistä on edes jossain vaiheessa ajatellut väkivaltaisia tekoja. Mut ainakaan Suomen vankiloissa ei ole mitään pelättävää, ne on lokoisia paikkoja, jonne saa hankkia esimerkiksi pelikoneenkin (en tosin tiedä, et millaisia oikeuksia tappajilla on) ja kuulemma vankimielisairaalassa, tai psykiatrinen vankisairaalahan se on nykyään nimeltään, on kuulemma paremmat oltavat kuin suljetulla osastolla :)

    VastaaPoista
  2. Katsoin sun videon ja jäin vaa kuunteleen sun rauhoittavaa ääntä vaikka puhuit vaikeista asioista. Tekstisi kosketti mua tosi paljon, tuntuu kauheen avuttomalta kun ei pysty kuitenkaan auttamaan vaikka tuntee samoin.. tietty eri diagnooseilla mennään mutta ajatusmaailma on samanlainen, ainakin suurin osa siitä.

    Tykkään sun blogista, koska osaat kirjoittaa niin hyvin . ^^ Paljon voimia sulle ja koita jaksaa vaikeiden kausien yli! Sä ansaitset paljon hyvää :3
    Ps. Olet kaunis

    VastaaPoista