Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Control

And I've grown familiar
With villains that live in my head
They beg me to write them
So I'll never die when I'm dead


Olen pitänyt jonkinlaista somehiljaisuutta tässä yllä perjantaista lähtien. En ole koskenut puhelimen sovelluksiin, käynnistänyt facebookia tai muutakaan koneella. Bloggerissa annoin itselleni luvan lukea päivitykset kerran päivässä jos siltä tuntui ja tehdä muuta "epäsosiaalista" internetissä - kaipasin jotenkin vain omaa aikaa ja koska en osannut sitä muuten ottaa, päätin tehdä sen ns. väkisin ja rajusti: kielsin itseltäni oikeastaan kaiken sosiaalisuuden johon ei liittynyt kasvokkain näkemistä. En tiedä helpottiko tämä sitä myllerrystä pään sisällä, mutta ainakin jonkinlaista rauhaa tää toi. Alkuun rehellisesti ahdisti - ja ahdisti että ahdisti joku niin typerä asia kuin etten saanut kurkata viestejä. Mutta tänään, lopulta kun päätin et somehiljaisuus saa loppua, tuntui jopa inhottavalta (ja ahdistavalta) palata. Ei sen takia, etten haluaisi pitää yhteyttä ihmisiin. Oli vain jotenkin... pitäisi oppia rajoittamaan hieman jotenkin? Ottamaan sitä omaa aikaa joka päivä?

Näinä päivinä en jaksa - tai oikeastaan tahdo - ajatella juuri mitään. Pidän tunteet etäällä; fiilikset, olot, tapahtumat sekä ilot ja surut. Tiedän, että ajattelu vain ahdistaa. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Tyhjä pää, tyhjä mieli. Joten en osaa sanoa kuinka todella voin; en halua tietää. Tunnen ahdistuksen tuolla jossain sisälläni, mutten anna sille valtaa. Ei edes pitäisi ajatella sisäistä maailmaa, keskittyä vain ulkoiseen. Se on hankalaa, ja nyt tässä tietokoneella istuessani paniikki tahtoo nostaa päätään, tunnen sen, hyperventilaatio ja tärinä tulevat jostain - mutten anna niille lupaa nousta ajatuksiini. Olkoon jos haluavat, mä en niitä tunne. Mikään ei tunnu miltään, ja se on ihan hyvä. Mä yritän kai tietoisesti tappaa kaiken itseni sisältä, kun en saa fyysisesti itseäni loppumaan. Parempi kai näin päin?

Oksettaa. Oksetan itseäni. Pitäisi olla ajattelematta tuotakin. Paino ei ole tippunut, edelleen ollaan siinä yhdeksänkymmenenneljän ja puolen vaiheilla. Sain kuitenkin erittäin etukäteiseksi syntymäpäivälahjaksi aktiivisuusrannekkeen, ja nyt voin todeta että mä liikun erittäin vähän myös päivinä, jolloin en ole istunut oikeastaan ollenkaan koneella. Jos käyn vain kahdella noin kahden kilometrin lenkillä koiran kanssa, en pääse millään tän asettamaan kymmenentuhannen askeleen päivittäiseen tavoitteeseen. Onneksi tää sentään kertoo myös kalorinkulutuksen, jonka puolesta mun pitäis kuitenkin laihtua myös näin (paitsi kun tänään sorruin roskaruokaan oikein kunnolla - oops). On myös hauska tsekkailla aamulla miten sitä on tullut nukuttua yöllä. Tai ei kyllä hauska siinä mielessä että tänä aamunakin sain huomata että levollista unta oli kertynyt vain viitisen tuntia ja levotontakin vain tunti siihen päälle - en osaa enää oikein nukkua, mutta haitanneekohan tuokaan mitään? Enemmän ongelmia on tuottaneet ne kuusi ylimääräistä tuntia vuorokaudessa, joiden aikana pitäisi tehdä jotain.

Kaikki vain kauhistuttaa jotenkin. Elämä ja kuolema, ja kaikki siinä välissä. Leijun jossain välitilassa, jossa ei oo aikaa eikä paikkaa - en ole. Kai mä aion elää jouluun, sillä olen ostellut pieniä joululahjoja perheelle. Pelkään niin paljon. Kaikkea. En vain anna sen nousta pintaan, en halua, en tahdo, tahdon olla tunteeton ja täydellinen. Tässä koneella istuminen muistuttaa muista ihmisistä, muut ihmiset tunteista, tunteet siitä mitä en halua tuntea. Paha olla, yksin on tavallaan helpompi. On kai vaikea hengittää just nyt, en halua analysoida. Mieluiten vain nukkuisin koko ajan. Pelottaa tiistainen poliaika, en edes tiedä miksi, pelottaa vain. Ehkä sen takia, että tiedän ettei mikään kuitenkaan muutu. Tää on tätä hamaan loppuun asti. En tiedä. (Nyt on vain kovin paha olla vaikken sanokaan sitä ääneen.)

np: Halsey - Gasoline

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti