Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 22. lokakuuta 2015

From the shadows - into the black light

"I have waited all my life
for someone to get me out of here
I never knew the view from the edge
of the world would look like this"


En vaan saa unta. Luin. Pyörin sängyssä. Söin hieman (sipsiä, hyi), jotta vatsa hiljenisi. Pyörin lisää sängyssä. Ei unta. Ei, vaikka haukottelisin kuinka. Ei, vaikka olen tänään sentään kävellyt yhdeksänkymmentä minuuttia tai seitsemän kilometriä, kuinka sen vain haluaa ottaa. Ei, vaikka yritän rauhoittua, olla ajattelematta mitään ylimääräistä, keskittyä hengittämiseen (tästä seuraa ahdistus, joten lopetan pian keskittymisen) tai nimenomaan yritän ajatella jotain tiettyä asiaa. Liikaa häiritseviä tekijöitä: tärinä, särky (päässä ja jaloissa), sisäinen levottomuus, ahdistus. Olisipa jo aamu - laitoin tahallani herätyksen kello seitsemän nolla ja nolla, jotta heräisin ajoissa, ehtisin koiran aamulenkille mukaan ja en vain nukkuisi koko ajan. On pakko pysyä liikkeessä, pysähtymistä ei sallita juuri nyt.

Mulla on tällä hetkellä niin paljon salaisuuksia, että meinaan pakahtua niiden voimasta (ei, kaikki eivät ole "pahoja" salaisuuksia, mutta siltikin). Ne sanovat että hiljaisuus on kultaa, ja mä yritän uskoa tällä kertaa; olenhan mä aina lopulta muutenkin väärässä. Olen myös miettinyt sitä, että karsisin myös täältä blogista pois kaiken negatiivisen. Mutta toisaalta, pitäähän mulla olla joku paikka jossa saan olla rehellisen tylsä, epätoivottu, ahdistunut ja paskana? En tiedä kyllä, olenko koskaan ollutkaan ahdistunut ja paskana - tylsä ja epätoivottu kyllä. Tuntuu vain, että mulla menee tällä hetkellä niin hyvin, etten ansaitse tätä - tai mitään. Mussa ei ole pitkään aikaan ole ollut sellaista ongelmaa, joka vaatisi hoitoa tai apua. Kaikki tuntuu turhalta, eniten minä. Mutta mä olen turha, mitä oikein kuvittelin?

Levottomuus, se on voimakkaana läsnä. Pelko. Mä olin suunnitellut kaiken tulevaisuuteen jo valmiiksi, valheet ja sanat ja teot - mutta nyt pitää järjestää ajatuksia uudestaan, tilanne on muuttunut. Ahdistaa, ja hymyilyttää samaan aikaan. Silti, levottomuus, se valtaa mun kehon ja mielen. Vielä niin kauan. Ja silti haluan nähdä päivän jolloin painoni alkaa numerolla seitsemän. Se on mahdollista, ja samalla koko ajatus naurattaa. Olen laihtunut ihan pian viisitoista kiloa siitä, mitä olin vajaa vuosi sitten. En näe muutosta missään, paitsi että ne jo valmiiksi isot housut ovat edelleen isot. Ainakaan en ole siis lihonut. Ahdistus kasvaa sisälläni, mutta en anna sen tulla esiin, pidän sen vain ahdistuksena, ja valvon vaikka aamunkoittoon kunhan se ei saa valtaa minusta. Ei nyt, sitä ei sallita. Ja mieleni laulaa aina vain:

from the shadows - into the black light
from the shadows - into the black light
from the shadows - into the black light
from the shadows - into the black light

Ja mua itkettää vaikkei kyyneltäkään valu pitkin uhkean pulleita poskiani. Oksetan itseäni niin paljon juuri nyt, nyt, nyt, nyt ja aina. Olen niin täynnä, täyteenahdettu, jumissa, filled and stuffed with, oksettavan täynnä kaikkea. Itseäni, ihmisiä, ruokaa, läskiä. Aina vain minäminäminäminä ja sinäsinäsinäsinä ja hän sekä se. Itkettää, rintaa puristaa, naamaa vääntää ja sisällä roihuaa tyhjiö; se palaa, polttaa itseään loppuun, hitaasti mutta varmasti tuhoaa itsensä - ja mä nautin mukana. Tiesitkö että luku neljä on täynnä taikaa? Se on melkein yhtä mahtava kuin yhdeksän, tai kaksikymmentäyksi, tai neljäkymmentäyhdeksän, tai kaksisataayhdeksäntoista. Mutta helppo valinta. Ja lopulta kaikki mussa tiivistyy (kyyneleiksi silmälasien alapintaan) sanoihin: from the shadows - into the black light.

np: Ghost Brigade - Aurora

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti