Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 16. lokakuuta 2015

I feel the storm rising again


Tyhjä olo. Haluan vain huutaa, pahaa oloani, mut sen sijaan mä hymyilen ja olen normaali. Ei mulla ole oikeutta, sanoo pää. Oon todennut, ettei huutaminen auta, rimpuilu ei auta, avunpyynnöt ei auta. Mä oon ollut tätä kaikkea pahaa liian kauan, joten on parempi lakata olemasta sitä. Ei, mä en aio kokea mitään vitun ihmeparantumista. Mä vain yritän tukkia suuni ja olla sanomatta sanaakaan oloistani enää. Hoitajille ehkä. Ehkä, jos osaan. (Ja kyllä, blogiin, kyllä - aion suoltaa tänne kaiken pahan voi jumalauta sentään ja sitä on!) Ei, mä en aio olla mikään saatanan marttyyri, mä olen vain helvetin väsynyt. Turha tulla sanomaan että oot lapsellinen, kuole pois koska mä tiedän ja sitä tässä yritetään. Mä en vaan halua luovuttaa vielä, en vielä kun -4kg ja aion laihtua sen kymmenen kiloa tän vuoden puolella vielä yhteensä, painaa alle yhdeksänkymmentä kilogrammaa. Se on mun ainoa tavoite tällä hetkellä. Tänään vaaka valehteli näytti yhdeksänkymmentäviisi kiloa ja kaksisataa grammaa. Oon laihtunut jo lähes neljä kiloa siitä yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä mihin olin päästänyt itseni. Tänään kalorit karkasivat tosin läskityksen ansiosta reilusti yli sallitun, mutta. Kai sitä kerran viikossa voi vetää överiksi. 

On vain, tiedättekö, turhauttavaa. Olla tällainen kuin minä. Voimaton, väsynyt, tylsä, yksinäinen, sekaisin, masentunut, turha. Joskus (ala-asteella) mulla oli vielä jonkinmoisia unelmia, mutta ne kaikki on tukahdutettu jo aikoja sitten. Mun "luovuus" on kutistunut päiväkirjamerkintöihin. Musta on tullut kertakaikkisen turha, tylsä, yksinkertainen ja tyhmä. Eikä mulla ole voimia, ei halua, tehdä asialle mitään. Oon miettinyt taas paljon Annua ja kuolemaa ja Annua ja kuolemaa ja kuolemaa ja kuolemaa. Mut sekään ei sykähdytä enää kuin ennen - siis kuolema. Siitä on vain tullut fakta muiden joukossa; mä kuolen. Mulla ei ole enää intohimoa siihen, se on lähinnä vain jatkuvalla syötöllä päässä pyörivä ajatus - ei pakottava, mutta muistutus lopullisuudesta. Jos tuntisin surua, tuntisin sitä sen takia etten kykene tuntemaan. Asiat, jotka liikuttavat muita, eivät tunnu musta juuri miltään. Usein naurukin tuntuu siltä, että nauran vain koska niin kuuluu tehdä. Se ei tunnu missään. Ei näin aina ole, useinhan mä olen aivan tunnekuohujen peitossa, mutta usein. Tunteet, ne kirotut tunteet. Vaikka tuntisin nyt iloa ystävän näkemisestä, se samalla hetkellä kuin ystäväkin - enkä osaa palata ko. tuntemukseen enää. Se on. Tur-haut-ta-vaa.

Ja tuosta kuvasta tuli mieleen, että kukaan ei ole onneksi vuosiin sanonut että "it will be okay" tai muutakaan. Tuntuuhan se pahalta tajuta että on vähän niinko beyond help and repair, mutta parempi tavallaan sekin kuin turhat toiveet. Toisaalta mun on edelleen ihan helvetin vaikea uskoa, että mä oikeasti olisin sairas. Tarkoitan siis sitä, että eihän mussa ole mitään näkyvää vammaa. Kun musta ei tunnu sairaalta, on hyvin, hyvin vaikea uskoa et tarvisin apua. On vaikea syödä lääkkeitä, on vaikea hyväksyä sitä faktaa että mun on käytävä polilla juttelemassa (tai saisinhan mä sen varmasti lopettaakin, ja olen taas harkinnut sitäkin). Ja pahinta on se tunne, etten kuulu joukkoon. Mulla ei ole tällä hetkellä mitään viiteryhmää, johon kokisin kuuluvani. On vain Elina, yksin. Ja joku voi sanoa että niinhän sen pitäisikin olla, mutta olen aika vahvasti sitä mieltä että jokainen meistä kokee kuuluvansa jonkinlaiseen viiteryhmään, pieneen, suureen - yleensä useaan. Ja ei, en laske nyt "ihmistä" viiteryhmäksi, se ei nyt kelpaa.

Anteeksi vielä loppuun, etten ole vastannut teidän kommentteihinne pitkiin aikoihin. Luen ne kyllä, ja arvostan käyttämäänne aikaa suuresti. Mulla ei ole vain mitään tähdellistä kommentoitavaa, joten olen hiljaa. Oon kai liian lukossa itsessäni, jotta pystyisin ajattelemaan - no, mitään. Anteeksi siis. Ois myös mukava tietää, lukeeko tätä moni oikeasti. Oon harkinnut nimittäin (once again) blogin poistamista / lopettamista / salaiseksi siirtymistä. Liian monia asioita harkitsen, harvoja toteutan. Ei vain... en tiedä. Pelottaa. Pitäisi joskus kai uskaltaa ja ylittää raja.

np: Ghost Brigade - Rails at the River

9 kommenttia :

  1. Luen. Tunnen mitä sanot ja voimakkaasti. Pidä julkisena jos pystyt. <3

    VastaaPoista
  2. Luen! Oon vaan välillä vähän hidas ja laiska kommentoimaan... :D Mut hurjasti voimia siulle ja halutessasi saat liittyä miun "kuolemaa odottavat 20jotain-vuotiaat muikkelit" -viiteryhmään! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. olen ehkä vähän hidas koska en tajunnut nyt tuota viiteryhmä-juttua :(((( :------D

      kiitos voimista ♥!!

      Poista
  3. Ps. Tuo kuva kiteytti hyvin miun ajatukset.

    VastaaPoista
  4. Mäkin luen. Emme tunne, mutta joskus sattumalta törmäsin blogiisi ja aloin sitä epäsäännöllisen säännöllisesti seurailla. Itsellä on ollut osittain samanlaisia kokemuksia, mutta olen saanut mieleni eheytymään, usko tai älä. Näen sussa kaikesta huolimatta paljon voimaa ja halua elää. Älä luovuta äläkä ajattele diagnostiikkaa. Kaikilla ihmisillä on omat ongelmansa, sulla niitä on vähän enemmän, mutta et ole ainoa eikä se tarkoita ettetkö voisi päästä ongelmistasi eroon. Se vaatii aikaa, halua ja fokusta. Sen eteen pitää tehdä työtä, työtä ja työtä. Elämä ei ole epäreilua, se vain on mitä se on. Mikään ei ole varmaa, ei sekään että kaikki menisi aina ihan putkeen. Kurssia on kuitenkin mahdollista muuttaa, sun tarvitsee voimaantua ja löytää itsesi. Psyykellä on mieletön kyky muuttua, jos ajatuksensa ja aikeensa saa suunnattua tehokkaasti kohti voimaantumista ja eheytymistä.

    VastaaPoista
  5. Kinostaa, luen säännöllisesti, ja meitä taitaa olla aika montakin. Kommentoiminen on vaikeaa melkein jo poistin tämänki :(

    VastaaPoista