Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Turha, turhempi, kuollein


Kuusikymmentäneljä sivua paperipäiväkirjaa tähän mennessä tällä viikolla. Laskin eilen käsivarresta - tai mikä tuo onkaan - satakolmekymmentäviisi arpea tai haavaa (en siis olkavarresta, ja jalat jätin laskematta). Niin vähän. Olen pettynyt itseeni, mulla on ollut niin monia, loputtomia vuosia aikaa enkä ole päässyt edes kahteensataan. Päätä särkee, särkenyt koko viikon. Jalkoja särkee ja jomottaa ja vihloo - sitäkin jatkunut koko viikon. En tiedä enää kuka tai mikä olen. Kamerat, mä tiedän niiden olemassaolosta, mutten jaksa välittää. Sänky näyttää aivan hauta-arkulta ja tiedän kuolevani sinne pian. Sinne mä silti kaadun useita kertoja päivässä. Lyön itseäni kasvoihin avokämmenellä, mutta se ei auta. Erehdyin lupaamaan että vien koiran ulos, mutta en vain jaksa. Kukaan ei usko jos sanon etten pysty, ja mulle suututaan. En vain, en vain pysty. En jaksa. En halua. Haluan kuolla. Ja kuollakin vain, koska se on ainoa tapa saada tää tuska loppumaan.

Huomenna saan herätä aamuviideltä, jotta saan kyydin kaupunkiin ja pääsen polille. En tiedä miten selviän huomisesta. Kättäkin särkee ja vihloo. Ei ole todellakaan hyvä olo. Ahdistaa, väsyttää, oksettaa. Kai jossain pohjalla asuu masennus, mutta sitä en tunnista tän kaiken alta. On kamalaa ja raskasta kun kaiken psyykkisen paskan lisäksi vielä fyysinenkin keho huutaa. Pelot valtaavat mun mielen ja väsyttää jo valmiiksi. En jaksaisi enää hetkeäkään, en yhtään lisäajatusta. Ja jos jotain ihmetyttää miksen syö särkylääkettä kipuihin, voin kertoa etteivät ne auta. Otin yhtänä iltana kasisatasen särkylääkkeen - eikä mitään. En uskalla syödä koko ajan lääkkeitä, ja niitä on vaikea muutenkin ottaa. Lääkkeitä. Pelkään. Väsyttää. Mä olen enää pelkkä kuori, turha kuori. Niin heikko ja ohut että mut on helppo murskata. Silmät valuvat vettä solkenaan kun haukottelen niin paljon, mutta tiedän etten saa nukuttua kunnolla jos nyt nukahdan. Herään taas ennen puoltayötä.

On vaikea kävellä, kun tunnen jalkojen luut joka askeleella. Ahdistaa. Tahtoisin vain huutaa ja/tai oksentaa tän kaiken ulos, mutta se ei ole mahdollista. Ja edelleen, kyllä, tiedän että mulla on ystäviä, paljon, ne on ihania kaikki, mutta sen takia ja siksi kukaan ei osaa kuvitella miten yksinäinen olo mulla on. En haluaisi edes olla kenenkään kanssa tekemisissä, sillä mä tuon vain pahaa mieltä ja oloa mukanani. Kukaan mun ympärillä ei voi voida hyvin, mut on kirottu, mä olen saastainen ja kannan kuolemaa olkapäilläni. Mun kuuluu kuolla. Tappakaa mut? Mulla ei ole voimia. Mä en pysty, en osaa edes kuolla. Huono, huono, huono, huono ihminen. Ja kukaan ei usko, ketään ei kiinnosta. Nyt mun on pakko viedä se koira, sillä kukaan ei tee elettäkään auttaakseen mua tässä. Ja tulee pimeä. En halua jäädä pimeän vangiksi tuonne ulos.

- -

Selvisin. Tein vain lyhyen lenkin, ei vain pystynyt. Kai se vähän piristikin, mutta samalla myös väsytti. Epätoivo riivaa, ja olen jalkone luiden lisäksi alkanut tuntea sormienkin luut. Hyvin, hyvin epämiellyttävää ja ahdistavaa. Eikä lähtenyt särytkään liikunnalla, tuntuu että päänsärky on vain pahentunut. Oksettava olo taas. En tiedä. Turhaa. Vitun turhaa kaikki. Olen turha. turhempi, turhin. En vain jaksaisi tätä vitun paskaa :----)))) Olo vitun epätoivoinen ja tämä:


np: Turmion Kätilöt - Hyvissä höyryissä

2 kommenttia :

  1. Oletko miettinyt osastohoitoa, josko siitä olisi apua? Toivon sydämestäni että saat apua ja selviät yli noista oloista <3

    VastaaPoista
  2. Voi sinua. Pelkään. Olet tärkeä. Laita viestejä <3

    VastaaPoista