Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 31. lokakuuta 2015

Virran tuolla puolen meitä kutsuu ikuisuus

Tuntuu kovin hauraalta. Ei kuitenkaan ole niitä oikeita sanoja kuvaamaan. En osaa enää kirjoittaa kuin ennen, jokin on muuttunut. Tunteet on sekamelskaa, josta en saa ollenkaan otetta; en tiedä mitä tunnen, tunnenko mitään, mitä edes on tunteminen. Ahdistus painaa rinnassa. Joudun pettymään itseeni - jälleen kerran. Pelottaa olla elossa, pelottaa kuolla. Mä en pysty tähän, en taaskaan, en ikinä. Pää tuntuu räjähtävän hetkellä millä hyvänsä - vaikka ei sitten toisaalta tunnu yhtään miltään. Ehkä se on enemmän pelko kuin tunne, vaikka toisaalta pelkokin on kai tunne. Mä en enää jaksa valehdella itselleni tai kenellekään: ei musta tule koskaan mitään. Oksettaa, ahdistaa, pelottaa - mutten saa mistään kiinni. Kaikki katoaa ulottumattomiin ja se on eniten kamalaa. Pelkään räjähtäväni kappaleiksi sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ehkä tää on vain sitä, etten osaa elää. Ehkä mun ois parempi vaan vetää kaikki mahdolliset lääkkeet naamaani mahdollisimman pian. Olo on epätodellinen ja olen jossain kaukana. Olen vain niin uponnut valheisiin, etten tiedä miten täältäkään noustaan. Valhetta valheen perään; "voin hyvin". Niin paljon valhetta, että melkein jo itsekin uskoin niihin.


Päätä särkee, on särkenyt koko päivän. Väsyttää, on väsyttänyt jo useamman päivän, mutta mä olen paahtanut menemään. Ihminen, joka on nukkunut ennen kahdentoista tunnin yöunia, on selvinnyt alle kahdeksalla. Jalkoja särkee. Oon syönyt liikaa, ja paino on noussut. Kadotan hallinnan. Nyt oikeasti haluan vain kadota. Ei ole kuin puoli purkkia Truxalia, vähän Ketipinoria, vähän muuta. Mutta menin lupaamaan hoitajille että soitan jos tekee mieli ottaa yliannostus. Nyt en voi soittaa, taitaa olla lauantai. En tiedä onko mulla nyt edes oikeasti paha olo, en tunnista tätä. Jokin on vain vialla. Pahasti. Usein olen miettinyt miksi olen tällainen. Tyhmä, paha ihminen. Tekee mieli vain satuttaa, tappaa, kuolla. Huimaa ja on vaikea olla. Hyvin, hyvin vaikea. Olen vain kadottanut kyvyn ja ihmiset, joille kertoa tästä olosta - enkä halua häiritä. Eihän mussa pitänyt olla mitään vikaa. En kyllä usko että onkaan, tää taitaa olla vain heikko luonteenlaatuni, muttei se tee tästä yhtään vähemmän totta. Se ehkä jopa pahentaa tilannetta, sillä luonnetta on vaikea tai jopa mahdoton muuttaa eikä siihen ole lääkettä. Pelkään niitä lääkkeitä, mutta pelkään myös kuolemaa. En tiedä, kuka voittaa.

Ei musta ole tähän, ei musta ole tähän. Jos kokeilen muutamalla Truxalilla, ehkä ne auttavatkin nyt kun ei ole muita neurolepteja kehossa. Pelkään vain mihin muutama johtaa, mut lääkärihän sanoi ettei noilla henkeään pois saa (ei ainakaan tolla määrällä) ja jos alkaa taas pyörryttää ja tulee huono olo fyysisesti niin sitten nukun. Yksinkertaista? Koska tää olo on nyt helvetin vaarallinen, ja tästä on päästävä pois hinnalla millä hyvänsä. Päässä heittää, en tunne kehoani kunnolla ja on muutenkin hyvin outo olo. Otan sen satasen Truxalia, jos vaikka uni edes tulisi. Tai rauha itseltään. Yritän tosiaan pysyä tuossa satasessa, viissataa alkoi tuntua jo hieman höpöltä yhtäkkisesti (olin kuin löysä makaroni ja pyörtyilin). En haluaisi joutua viiltämäänkään, mutta jos se uni ei tule niin en tiedä. Tosin siitäkään eivät ole niin huolissaan, joten ei se kai niin paha ole. Itkettää, mutta - yllärillä - itku ei tule. On vain puristava ja rutistava tunne joka puolella kehoa. Mä tahdon pois, oikeasti vain pois. Ei tätä jaksa. Palelen. En taida jaksaa viedä koiraa iltalenkille tänään itse. Oon mä kuitenkin tänään kävellyt - kerrankin - sen yli kymmenentuhatta askelta. Kai sen pitäisi riittää yhdelle päivälle.

Jokin vain repii mua sisältä. En tiedä mikä tai kuka se on, mutta tuntuu pahalta. En vain jaksa, en halua jaksaa, jatkaa, olla olemassa. Eniten pelottaa se, että tää ei ole pohja vaan alku. Mä en, tai siis, mua ei kiinnosta katsoa tätä enää. Mä en halua tätä, ja olen kai elossa vain velvollisuudentunnosta muita kohtaan. Sen ei kai pitäisi olla niin. Mutta kun ei tunne mitään kuin korkeintaan pahaa niin on vaikea olla. Mitään. Hyvää varsinkaan. Ajatukset alkavat katkeilla. Ihmiset juhlivat, pitävät hauskaa ja nauttivat toistensa seurasta - tänäänkin. Mä tahdon vain kuolla ja kadota, ja lähimpänä sitä on se että menen nukkumaan. Ei mulla olisi edes sanoja muille. Mä olen pettymys, epäonnistuja, taakka, riippakivi. Ehkä se Truxal väsyttää, ehkä mä saan unta jo vaikka kello on vasta puoli seitsemän. En vain tahdo olla enää tässä hetkessä. On parempi kadota kuin kärsiä. Joten mä vaihdan yöpaitaan, kääriydyn peittoon, nukahdan ja katoan levottomaan uneen. Olkoonkin levotonta, mut olen siellä turvassa. Kai mun pitää harkita että soittaisin maanantaina polille. En oikein tiedä miksi, kai velvollisuudentunteesta, kai pelosta. Ja joku paljon viisaampi voisi sanoa ettei sillä syyllä taida olla niin väliä, jos siltä tuntuu. Kai.

np: Lasten Hautausmaa - Naulat

7 kommenttia :

  1. hmm. tässä ois nyt muutama ajatus asiasta (kirjoitin ensin "aasiasta", lähtee lupaavasti liikenteeseen tää kerronta nyt) ja asian vierestä. toivon että oon mahdollisimman paljon eri mieltä sun kanssa asioista, koska miksi kirjoittaisin uudestaan kaiken minkä sä olet jo kirjoittanut.

    jos mä oisin sä ja _pystyisin_ tekemään mitä vaan. niin mä antaisin asioiden enemmän olla. itselläni ei ole koskaan ikinä milloinkaan toiminut asioiden liika määrittely tai johtopäättely tai kärjistäminen. tuntuu että piiskaat itseäsi pahemmin kuin joku jari sarasvuo kun se on yritysvalmentanu jonkun oy takapajulan putkisaneeraus ab:n ja se lafka menee silti lopulta konkurssiin. missä sä olet epäonnistunut? miksi sun pitää pettyä? pettymisen kokemus vaatii sen, että on ollut ensin joku tavoite. nykyäänhän vissiin kaikessa ja kaikilla pitääkin olla joku tavoite ja aina on oltava jotain mitä ei ole jo. mielestäni joskus liika päättäväisyyskin on vähän paskaa. että nyt mä päätän että mun elämä on ja on kanssa oltava yhtä ihanaa huomenna kuin se on nyt. tai nyt mä tiedän (ts. päätän) että sittenkin tää elämä on tätä samaa paskaa koko ajan mitä se on tänäänkin. ns. normaalilla ihmisellä toi luontainen vaihtelu on tietysti tasaisempaa. tyyppi ottaa sen niin että jahas nyt elellään taas tätä paskempaa tai parempaa kautta. nimenomaan kautta. voisin kuvitella (en tietää) että jos on mentaalipuolen probleemaa niin hyvä tuntuu huomattavasti paremmalta ja huono taas huomattavasti paskemmalta eli pudotukset ja nousut tuntuu vahvemmin. ja miksi hyvinvoiminen on enemmän valhetta kuin pahoinvointi? en äkkiä keksi mitään perustelua tuolle.

    voisin kirjoittaa itsestäni koska itsestään on aina kiva kirjoittaa. mä en koskaan tuomitse itseäni mihinkään. en mä tiedä mitä musta tulee tai on tulematta, mä vain annan asioiden olla. en oo tehnyt elämässäni mitään kovin erikoista. olen tehnyt virheitä ja olen toistanut virheitä, mikä taas on yksi aika selkeä typeryyden merkki. mutta en mä silti soimaa itseäni että olen paha tai epäonnistunut tai kelvoton. mä oon vaan mikä olen. mulla ei ole lääketieteellistä pätevyyttä määrittelemään, mikä on taudinkuvaa tai mikä syy mikä seuraus, eikä mulla tarvitse ollakaan. mutta tollanen itsensä absoluuttinen soimaaminen on toki ymmärrettävää, mutta täysin hedelmätöntä oli sitten terveen tai hullun paperit. ja säkin olet elina etkä yhtäkuin yksikään diagnoosi mikä sulla on. voi olla että syöt lääkkeitä koko loppuelämäsi, voi olla että pääset niistä joskus kokonaan eroon. mutta miksi spekuloida tuolla asialla ja mahdollisesti paineistaa itseään ja miettiä että sen on pakko mennä näin tai noin koska x ja y. jos haluaa johonkin pyrkiä ja keskittyä, niin miksei vaikka just siihen arkeen. että okei tänään mä heräsinkin jo yhdeksän tunnin unien jälkeen tai kävin ulkona tai valokuvasin hemmetin kauniin maiseman. miks aina päästää ne ajatukset sille laajimmalle kaarelle jossa mietitään elämän tarkoitusta ja itsensä syvintä olemusta.

    halaisin sua jos se kuuluis mun tyyliin (ja jos ylttyisin täältä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :=)
      en mää ny kuule ossaa sanoa tähän mittään. meinasin just sanoa sua siaks, mutta totesin että jos joku muu olisi sattunut lukemaan sen niin olis tullut ehkä väärä kuva asioista.

      ehkä sanon vain et jos saisin olla ihan oikeesti kuka tahansa, niin oisin sä (koska suakin pitää vähän aina välillä hehkuttaa). siis sun asenne ja kaikki. mutten sano että yritän pyrkiä siihen, koska se ois pyhäinhäväistys sua kohtaan :-----D hyvänä kakkosena listalla on sit varmaan sit se jari sarasvuo (?) (tai sit ei).

      oot paras. onneks oot olemassa. tuot aina (välillä) järkeä tähän elämään.
      :=)

      Poista
    2. paukutan järkeä sun päähän ja eritoten perseelle kun nähdään.

      Poista
  2. Koita jaksaa, olet kaunis ja upea nainen.
    Älä anna minkään asian horjuttaa sua, vaikka nyt tuntuu raskaalta niin uskotaan yhdessä että huomenna olisi toivoa.

    VastaaPoista
  3. Mulle voit aina laittaa viestiä tai soittaa. Ihan mihin aikaan tahansa. Olet tärkeä, muista se. <3 <3 <3

    VastaaPoista