Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Meen autotielle makaamaan eikä kukaan mua huomaa

Tahdon kuolla. Tahdon kuolla. Tahdon kuolla. Tahdon kuolla. En näe enää mitään muuta vaihtoehtoa, en oikeasti. Hoitohenkilökunta ei halua enää kuunnella mua, ja perhekin myötäilee niiden "ulkoilulla kaikki paranee" -asennetta. Alan vahvasti olla sitä mieltä, että vika on mussa. Että mä en osaa, mä en pysty, mä en voi, mä en kykene tähän. Mua ei ole luotu tällaiseen, elämään, pysymään hengissä. Mä en osaa, en pysty, en voi, en kykene. Ja eniten: mä en jaksa tätä. Mä en jaksa olla tällainen; epäkelpo, viallinen, virheellinen, huono. Välillä niin pohjalla masennuksessa, välillä ahdistuneen levoton. Jatkuvasti väsynyt. "Lopeta toi ja ala vain elämään, kyllä se siitä!" Ai miten? Jos hengittäminen sattuu ja tahdon vain nukkua ja/tai kuolla pois? "Sulla on vain väärä asenne!"


Kukaan ei voi auttaa mua. Kukaan ei halua auttaa mua. Mä olen yksin tän kaiken kanssa, yksin pimeässä, yksin epätoivossa. Muhun sattuu, mutta sillä ei ole merkitystä; mulla ei ole merkitystä. Tahdon luovuttaa just nyt, tällä sekunilla, mut joku pieni epälooginen ääni sanoo etten saa tehdä sitä nyt, en täällä, en isovanhemmilla. Oon aiheuttanut pelkkää paskaa olemassaolollani koko vitun elämäni ajan, joten en saa aiheuttaa enää yhtään ylimääräistä paskaa kuolemallani. Miksi kaikki on niin vaikeaa, miksi mä olen niin väärin? Miksen osaa elää, miksen enää edes halua elää? Mitä olen tehnyt väärin, mistä mua rangaistaan? Mulla on vain enää yksi viimeinen toivomus: päästäkää mut pois täältä, tästä elämästä ja maailmasta. Kiitos ja anteeksi.

np: Keko Salata - Melkein kuollut

Only alive when I pretend that I have died

Mä en pysty tähän. Pelkotiloja, verisiä kynnenalusia, väsymystä, ahdistusta, pakottavia itsetuhoajatuksia ja loputon tarve kuolla. Tahdon vain kadota sänkyyn jos en voi kuolla. Ja silti mä nousen ylös aina kun isoäiti pyytää heräämään. Sänky on ainoa turvapaikka siitä huolimatta etteivät ajatukset lopu sielläkään kuin vasta kun vaivun uneen. Sänky on silti lupaus unesta - tuli se sitten nopeasti tai tuntien odotuksen jälkeen - ja uni on lupaus hetken rauhasta. Vaipuessani peiton alle itku ei ole kaukana, sillä siellä olen turvassa, rauhassa, lähes tyytyväinen. Yritän muutenkin kaikin tavoin vältellä ajattelemista, sillä ajatteleminen palauttaa mieleen ne kylmät faktat, joita en halua muistaa. Kuinka yksin olen kaiken kanssa, kuinka huono oloni on, kuinka toivotonta kaikki on. Olen lopussa ja neuvoton - ja niin ovat myös kaikki ympärilläni.


Mä en jaksa enää. Mä en jaksa puhua kenellekään. Mä en jaksa välittää mistään. Mä teen asioita kun joku ohjaa ja käskee, muuten vain olisin. Makaisin sängyssä ja nukkuisin. Kiinnostukseni kaikkea kohtaan on kadonnut. Elämä tuntuu tarpeettomalta ja liian raskaalta. Olen robotti, vailla tunteita, toimien ohjeista. Ulospäin näytän elävältä, sisältä olen kuollut. Kone, jonka rinnassa sydän pumppaa verta elimiin, jotka eivät lopeta toimintaansa vaikka kuinka tahtoisi. En jaksa, en jaksa, en jaksa, en jaksa. Joskus oli lupaus elämästä, ja usko siihen lupaukseen. Nyt on vain toive kuolemasta. "Mene ulos, anna itsellesi aikaa, odota, lopeta vetelehtiminen, tee, jaksa, voi, pysty, nyt, heti, kohta, ei!, älä noin vaan näin!" Mä tahdon vain kuolla, pois, pois, kuolla. Jos kukaan ei voi tai halua auttaa, miksi kärsiä? Jos kärsisin fyysisestä, oikeasta, sairaudesta, tehtäisiin kaikki jotta olini helpottuisi. Miksi en ole nyt sen arvoinen? Mikä tekee minusta huonomman? Aivan, unohdin - nythän tämä on oma vikani, virhe on minussa, minä en ole minkään arvoinen. Siksi.

np: Marina & the Diamonds - Buy the Stars

lauantai 28. marraskuuta 2015

I want to be one with the stars

En näe itselläni enää paljoa vaihtoehtoja. Pelkään jatkuvasti, kaikkea. En saa nukuttua öisin, enkä tahtoisi nukkua päivisin nyt kun olen isovanhemmilla (olen täällä edelleen ensi viikon, sillä porukoilla alkoi keittiöremontti). En halua näyttää heikolta, tai sairaalta, tai mitään. Tämä päivä oli poikkeus, sillä en vain saanut itseäni ylös sängystä, ja nukuin puoli kolmeen iltapäivällä. Tunsin itseni epäonnistuneeksi ihmisperseeksi, mutta silmät eivät vain pysyneet auki tai minä istuma-asennossa - puhumattakaan seisomisesta. Olen jatkuvasti vihainen ja ärtynyt, silmät painuvat pitkiksi ajoiksi kiinni syödessä, autossa, istuessa vessassa jne., pienetkin arkiset asiat hermostuttavat (vaikka toisaalta jotkin asiat, joiden pitäisi tuntea joltain, eivät tunnu miltään) ja en vain jaksaisi. Kaikki on kamalan vaikeaa - tai mahdotonta - juuri nyt.

Torstaina kävin polilla. Itkin lähes koko ajan. Sain kuulla, että kaikki sanomani on hyvin ristiriitaista ja ettei siinä ole juuri mitään logiikkaa. Että viisi tai kuusi tuntia unta yössä on ihan fine. Että mun pitäisi lopettaa tää oloissa rypeminen ja ryhdistäytyä. Ja poistuessani ovesta vielä "ulkoile enemmän niin kyllä se siitä!", vaikka olin minuutteja aikaisemmin käsittääkseni suhteellisen selvästi ilmaissut kaiken olevan vaikeaa ja raskasta. En vain helvetti tiedä. Kaikki on mun vikaa, vika on mussa, mä olen viallinen. En osaa elää ja musta on päästävä eroon; olen vain taakka tälle maailmankaikkeudelle. Öiden hiljaisina, unettomina tunteita olen sängyssä pyörien miettinyt olemassaoloni merkitystä niin monelta kannalta kuin vain osaan tullen aina samaan johtopäätökseen: tekisin palveluksen kaikille, kaikelle, lähtemällä täältä. Olen hyödyllisempi ravinteina kuin elävänä olentona. Kun vain uskaltaisin onnistua. Ei ole järkeä hengittää enää - ei kun elämä on tuskaa, eikä mua voida tai haluta auttaa. Kuoleminenkin on vain niin helvetin voimia vievää, ei lainkaan helppoa. Jos voisin vain nukahtaa ikuisesti seuraavan kerran kun silmäni suljen... Ehkä sitten, viimein, kaikki olisi hyvin.


np: Mirel Wagner - Dream

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Helvettiä

Olen ollut nyt - ja olen edelleen - isovanhempien luona. Nukun yössä noin kuutisen tuntia nukahtaen aikaisintaan neljältä aamuyöstä. Ei ole väliä menenkö sänkyyn iltakymmeneltä vai aamukolmelta, uni ei saavuta mua ennen neljää ja usein vasta reilusti sen jälkeen. On pakko pysyä liikkeessä, pakko toimia, pakko pystyä, silti. Kuljen koomaisena, väsyneenä ja ärtyneenä päivien halki hymyillen väkinäisesti. Tahtoisin vain nukkua. Yritän epätoivoisesti korjata unirytmiä väsyttämällä itseäni. En anna lupaa päiväuniin, vaikka silmät painuvat väkisin kiinni. En anna lupaa nukkua liian pitkään; en vaikka ylösnouseminen on helvettiä ja seuraavat kahdeksan tuntia suoraan saatanasta. Tästä huolimatta illan koittaessa mieleni piristyy, ja vaikka mieleni huutaa tuskissaan unta, en pysty nukahtamaan. Makaan vain hiljaisuuden vallitessa, kynnet kiinni ihossa.

En ole jaksanut vieläkään lukea niitä viestejä (viimeksi kun vilkaisin puhelinta, silloin joskus, niitä oli lähemmäs 7000?) tai juuri oikeastaan puhua edes kellekään ystävälle. Ei ole mitään asiaa, ei oikeita sanoja, ja tuntuisi epäkohteliaalta kysyä "mitä sulle kuuluu?" kun en jaksa tai pysty juuri nyt välittämään. En halua valehdella. Te kaikki siellä, silti, olette usein ajatuksissani! ♥ Nyt en vain... pysty parempaan, enempään. Anteeksi. Arki, jos tätä hengittämisen rutiinia voi arjeksi kutsua, vie kaikki voimani. Ajatukset ovat usein häiritseviä ja ajoittain jopa erittäin paranoidisia. Haluaisin vain nukkua, jotta ei tarvisi ajatella. Päivät menevätkin aika sumussa väsymyksen takia, mutta illalla ajatukset tekevät joukkopaluun ja valtaavat mieleni täydellä volyymilla. En jaksaisi. 

En usko että tämä uni vain itse korjaisi itsensä, ja kun edes ne Tenoxit - jotka jo loppuivat - eivät toimi niin olen aika kädetön itse tämän kanssa. Ehdin tosiaan kokeilla yhtä kaksikymppistä Tenoxia illassa, sitten kahta, sitten kolmea - ja sitten ne mokomat loppuivatkin jo. On kokeiltu syömistä ja syömättömyyttä ennen nukkumaanmenoa, lukemista ja musiikkia. Hiljaisuutta, keskittymistä johonkin muuhun ja viileää huonetta. Olen kokeillut tyhjentää pään, ja olen kokeillut antaa ajatusten vain tulla ja mennä. Olen maannut vain tunteja sängyssä odottaen unta, ja joinain öinä taas antanut itselleni luvan nousta välillä ylös jos on levoton olo. Olen mennyt sänkyyn vasta kun oikeasti väsyttää, ja toisaalta myös kokeillut mennä sinne siihen aikaan kun tahtoisin nukahtaa (ja se olisi ns. normaalia). Olen vältellyt tietokonetta (ja puhelinta) ennen nukkumista - mutta välillä myös kokeillut väsyttää silmäni tuijottamalla pimeässä näyttöä. Mikään ei auta.

Eihän tämä olisi muuten ongelma, ei laisinkaan, mutta on aamuja, kun pitää herätä noin kahden tunnin unien jälkeen ja yrittää selvitä seuraaviin uniin. On päiviä, kun pitäisi saada aivonsa toimimaan ennen iltaseitsemää. Olisi myös mukavaa, jos koko ajan ei väsyttäisi. Yöt ovat myös hyvin pitkiä, kun tietää muiden nukkuvan (vaikkei se tarkoitakaan sitä että olisin varsinaisesti yksinäinen - tai ainakaan sitä että jaksaisin keskustella). Positiivista tässä on se, että suurimman osan ajasta olen niin väsynyt, etten kykene tuntemaan juuri mitään ja sekin mitä tunnen on jotenkin blurrattua. Ajatukset ja tunteet kiusaavat lähinnä vain öiseen aikaan, jolloin olot vaihtelevat lähinnä epätoivoisen masentuneisuuden ja kyllästyneen yhdentekevyyden välillä. Joskus myös eksyn ajattelemaan maailmankaikkeuden rakennetta ja muuta hurjan monimutkaista, joka on tavallaan hyvin rentouttavaa kaiken ahdistavan paskan keskellä.

Torstaina on poli, enkä tiedä mitä sanoisin. Kiellettyjen asioiden listalla ovat "väsyttää", "en oikein tiedä", menneen viikon tapahtumat ja "ahdistaa". Sallittua on kertoa miltä tällä hetkellä tuntuu ja. Niin, no, en tiedä. En tiedä miltä tuntuu. Ahdistaa se että väsyttää, enkä oikein tiedä. Tuntuu turhalta kertoa että olen huolissani vainoharhaisista ajatuksista, sillä "ne kuuluvat asiaan". Tuntuu turhalta sanoa etten nuku, sillä "kyllä uni tulee kun on tarpeeksi väsynyt". Tuntuu turhalta korjata että oikeastaanhan nukun, mutta aivan väärään aikaan, koska "no sehän on hyvä, pääasia että nukut joskus". Sitten alan itkeä, kuulen että en jollain tapaa vain yritä tarpeeksi, ja että on parempi lopettaa tämäkin tapaaminen lyhyeen koska en pysty työskentelemään. Lähden pois jatkaakseni samaa olematonta olemistani, jota ei voi kutsua edes elämäksi, sillä se ei tunnu siltä. Olen väsynyt, nukun miten sattuu, flippailen ilman syytä ja vain olen, koska en kykene tekemään mitään. Mussa täytyy olla ihmisenä jotain perustavanlaatuista vikaa, jotain mitä ei voi edes korjata, koska en pysty edes tähän ns. kevennettyyn eläkeläispaskaelämään. Siksi aina vain, loputtomasti, toivon että tää kärsimys vain lakkaisi olemasta - kuolisin.


np: nothing

lauantai 21. marraskuuta 2015

On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä


Mä huudan. Mä saan massiivisen paniikkikohtauksen. Mä kiljun peloissani keuhkojeni täydeltä, kun tunto katoaa ja tunnen järjen katoavan samalla. Sä huudat mun korvaan että mun pitää olla hiljaa ja että mulla ei ole mitään oikeutta huutaa sun kodissa. Jokin napsahtaa, ja yritän lyödä. Lisää huutoa mulle, uusi paniikkikohtaus, pakenen huoneeseeni. En uskaltanut poistua koko aikana kun olitte hereillä. Välttelin vessahätää, välttelin janoa. Niillä ei ole väliä, kunhan ei vaan enää huutoa mulle. En tiedä miten selviän huomisesta. Yritän vain valvoa myöhään ja nukkua pitkään ettei tarvisi kohdata maailman vihaa ja omaa epäonnistumistani. Yö on ainoa turvani.

Päätä särkee itkun määrästä. Olen yksin ja peloissani. Eikö kukaan voi auttaa, eikö kukaan voi pelastaa? Mä en jaksa enää, mä en jaksa enää. Jos tietäisin varmasti ettei koiralle jäisi ikävä, jos tappaisin itseni - tappaisin. En vain halua että viaton eläin kärsii takiani yhtään enempää kuin on pakko. Olen jo aiheuttanut sille pentuna traumat itkemällä koko ajan. Nyt se pelkää ihmisiä, jotka itkevät, ja alkaa purra niitä kun ei tiedä mitä muutakaan tekisi - juuri kuin pentunakin, ja silloin en voinut kertoa sille, että se on väärin, sillä itkin vain lisää ja kovempaa jokaisen näykkäisyn myötä. Olen ikuisesti vihainen itselleni tästä; miksen hallinnut tunteitani paremmin?

np: Swallow the Sun - Lost & Catatonic

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

In this spiral staircase of life, I'm uncontrollably falling downwards

Kynnenaluset ja sormenpäät värjäytyneenä ruosteisiksi. Sormista se sentään kuluu aina hetken päästä pois, kynsien alta ei. Onneksi tänään on pakko raahautua suihkuun, sillä huomenna pitäisi poistua talosta. Ja kyllä, on erittäin hankala käydä suihkussa kun 1) väsyttää jo pelkkä ajatus 2) väsyttää muutenkin 3) ei ole mitään syytä kasvattaa väsymystään käymällä suihkussa. Mutta tänään menen. Pakko. Olen päättänyt niin. Kunhan syön ensin vähän ruokaa (sitten kun sitä on tarjolla), niin menen. Yritän ajatella sen niin, että vaikka se väsyttää, niin ainakin olen puhdas ja hetken tuntuu ehkä fyysisesti paremmalta. Enkä saa paheksuvia katseita osakseni huomenna kaupungissa, eikä kukaan nyrpistä nenäänsä kävellessään ohi (eli taas kerran teen asioita muiden takia, en itseni, mutta tällä kertaa se on kai ihan hyväkin asia?).

Viime yö meni taas lähinnä pyöriessä, ajatellessa absurdeja asioita ja kynsiessä ihoa. Otin yhden aikaan yöllä kaksi Tenoxia - nothing happened. Viideltä meni hermot ja otin kolmannen siinä toivossa, että nukahtaisin enkä kuulisi kun porukat kuuden aikoihin alkavat heräillä - toimi. Ja kynsimiseen liittyen: istuminen tuntuu ajoittain epämukavalta, ainakin istuutuminen, sillä kyllä! olen raapinut myös takamustani niin että siellä on kivoja rupisia kraatereita. Yläselkä ei ole säästynyt kraatereilta myöskään, ja sisäreideisissa olleet lukemattomat "virheet", jotka tuhosin, ovat nyt rip -kamaa ja kävely reisien hangatessa yhteen (kyllä, olen niin lihava että reiteni tosiaankin hankaavat yhteen) sattuu epämukavasti. Lihavuudesta tuli mieleen, että olen edelleenkin huolissani, sillä paino vain putoaa; melkein kilo lisää pudotusta maanantaista. Ei hyvä, ei kiva - vaikka kai pitäisi olla vain onnellinen että olen vähemmän läski ja oksettava jokaisen poistuneen gramman myötä. Silti ajattelen: oispa pitsaa! Sen saisin alas, se ois lohtu- ja turvaruokien kuningas just nyt.

Ja koska ajatukset toimii jotenkin tällä hetkellä, ja haluan purkaa ärsytystäni mun käsiä, jotka toimivat ilman lupaa, kohtaan johonkin, jotenkin, niin ajattelin kirjoittaa satunnaisia ajatuksia kynsimisvimmastani. Muistan ensimmäisen kerran, kun olen raapinut ihoni rikki. En muista syytä, mutta muistan olleeni stressaantunut ja/tai ahdistunut. Olin toisella tai kolmannella luokalla koulussa, ja jostain syystä aloin raapia otsaani illalla sängyssä. Sitten en pystynytkään enää lopettamaan. Aamulla otsaa koristi komea, about puoli senttiä halkaisijaltaan oleva rupi. Tätä sitten taisin jatkaa muutamanakin iltana, repien aina ruven pois, ja niin myös koulukuvassani mulla on otsassa tummanpunainen rupiläntti (siihen aikaan mulla ei ollut otsahiuksia vaan aina yhtä tyylikäs keskijakaus, joten kaikki näkyi). Häpesin, vaikka kuvassa hymyilyttikin.

Sen jälkeen sitä on aina välillä tullut harrastettua, raapimista. Mulla on kehossani lukemattomia pieniä, pyöreitä arpia tän seurauksena. Ajattelin jotenkin aina tän liittyneen murrosikään ja finneihin, mutta esimerkiksi nyt mulla ei enää juuri naama kuki ja silti löydän kuoppia ja kohoumia ihostani, jotka eivät kuulu sinne. Yleensä tää on ollut melko ajoittaista ja yksittäisen harmitonta tää kynsiminen, mutta nyt kun se on tässä viime viikkoina kohdistunut enimmäkseen kasvoihini niin on alkanut häiritä. Lähinnä häiritsee se, etten pysty estämään itseäni. Oon yrittänyt maata käsieni päällä sängyssä epämukavissa asennoissa. Kirjoittaa koko ajan jotain pitäen kädet näppäimistöllä. Keskittyä ajattelemaan sitä etten saa raapia. En kai vain yritä tarpeeksi, sillä aina hetken päästä huomaan olevani kehoni kimpussa taas. Se on rasittavaa, ja luo entisestään stressiä elämääni. Hävettää. Laitan tähän nyt pari naamakuvaa. Ne eivät ole kauniita, en ole pessyt hiuksiani pitkään aikaan, haju ei onneksi välity (toivon näin), olen väsynyt eikä kiinnostanut poseerata. Mutta niiden ei olekaan tarkoitus näyttää kauniilta. Niiden on tarkoitus näyttää miltä näytän just nyt. Ja just nyt en ole kaunista nähnytkään.




Anteeksi valoisuuden keltaisuus; en muokannut niitä ja fakta vain on että tähän aikaan vuodesta ja päivästä on vaikea löytää luonnonvaloa. Takapuolestani ette myöskään saa kuvaa. Nyt sitten... nyt vain toivon että tää päivä päättyisin nopeasti. Ei ole ollut tänäänkään fiilis että jaksaisin olla olemassa. En sitten mitenkään. En voi uskoa, että tähän olisi luvassa helpotusta, mutta mitä muutakaan voin tehdä kuin toivoa päivä toisensa jälkeen päivien loppuvan? Naurattaa myös, koska tajusin tänään etten voi pian enää sanoa että "tunnen kuolevani nuorena", sillä en mä enää ole nuori. Pitää siirtyä "tunnen kuolevani ennenaikaisesti" -ilmaukseen. Masentaa. Elämä, minä, ihmiset, maailma. Kaikki. En tiedä, en tahdo olla olemassa, en tahdo olla olemassa. Tuntuu pahalta, niin loputtoman pahalta. Keittiöstä tulee ruoan tuoksu, joka aiheuttaa puistatuksen ja oksetusreaktion. Haisee riisipuurolle (ja kanelille, lähinnä kanelille), vaikka tiedän ettei siellä tehdä riisipuuroa (eikä ainakaan mitään millä on tekemistä kanelin kanssa).

Tahdon vain nukkua, nukkua niin helvetin pitkään ettei tarvisi enää herätä. En jaksa ajatella enää. En jaksa hengittää enää. En jaksa ajatella sitä, että hengitän edelleen, enää. Kaipaan ikuista rauhaa ja loputonta hiljaisuutta. Voimat on vain lopussa, vaikka tänään niitä onkin ollut harvinaisen paljon (olen saanut kirjoitettua tämän, otettua itsestäni nuo kuvat ja jutellut hieman Saralle - ja menen sinne suihkuun). Ei vain ole mielenkiintoa, ei halua, ei tahtoa - mihinkään. Tuntuu että kaikki on mun vikaani, minä olen syyllinen tähän kaikkeen - enkä edes jaksa välittää. Olen paha ihminen, joka ei edes yritä. Maailman sietääkin rangaista minua.

np: Ghost Brigade - My Heart is a Tomb

tiistai 17. marraskuuta 2015

My head is a prison with the worst kind of heavy iron doors


Niin vaikea olla. Ei ole hyvä sängyssä, ei tietokoneella, ei istuessa vain hiljaisuudessa. En saa unta, en pysty kunnolla keskittymään mihinkään. En jaksa tehdä mitään, jopa ajatteleminen väsyttää ja tahtoisin vain sulkea aivoni. Tulen levottomaksi kaikissa asennoissa, kaikkialla. Fyysisesti ja psyykkisesti erittäin epämukava olla. Ajatukset kiertää liian isoissa asioissa, joita en pysty käsittämään täysin pienillä aivoillani, mikä aiheuttaa turhautumista. Olen tänään ajatellut erityisen paljon maailmankaikkeutta sekä elämän ja olemassaolon tarkoitusta, monelta kantilta. Ei kiinnostaisi, en jaksaisi mitenkään, mutten pysty estämään aivojani toimimasta ja juoksemasta. Se on jumalauta väsyttävää, se on ahdistavaa, se on rasittavaa!

Lisäksi jollain tavalla kaipaan sosiaalisuutta juuri nyt. Ei sillä, että jaksaisin välttämättä kirjoittaa mitään kenellekään, lukea heidän viestejään tai aloittaa keskusteluja. Jotenkin vain. Sellaista oikeaa, fyysistä sosiaalisuutta. Missä näkee toisen ja kuulee sen äänen tuosta vierestään. Kai se on ihan normaaliakin kun en ole ketään ystävää nähnyt sitten kahdeksannen päivän ja olen kuitenkin ainakin mielestäni ihan semisosiaalinen ihminen? Ja sosiaalisuus täällä porukoilla rajoittuu lähinnä siihen että kuuntelen ruokapöydässä kun muut puhuvat autoista ja välillä joku käskee ottamaan kurkkua kiposta. Vaikka väsyttää, silti sitä kaipaa. On hieman enemmän kuin hieman yksinäinen olo. Onneksi torstaina näen Saran, kun raahaan perseeni polin suuntaan ja kaupunkiin!

Naurattaa (not), kun NIMBY 2015 -kyselyn (NIMBY = "not in my backyard") tulokset julkistettiin ja kolmasosa suomalaisista ei haluaisi minua (skitsofreenikkoa) asumaan naapuriinsa. Hehs, kiva. No, eihän se mitään muuta. Aivot juoksevat taas kamalaa vauhtia päämäärättömästi ja tässä on oikeasti hyvin vaikea istua paikallaan. Mieli tekee takaisin sänkyyn, mutta tiedän ettei siellä ole yhtään sen parempi lopulta. Siellä raavin vain kasvojani, yläselkääni, takamustani, olkavarsiani, jalkojani (tai lähinnä reisiä ja polvitaipeiden ympäristöä)... ja viime yönä olin näköjään onnistunut raapimaan vanhoja arpianikin ruville. Jokainen pienikin epäkohta tuntuu kelpaavan kynsilleni, jotka tekevät työtään tahtomattani, ilman käskyäni. Tuntuu että osa varsinkin noista kasvojen pikkunirhaumista on tulehtunut, mutta eihän sille mitään voi. Ainakin kasvoja kuumottaa siihen malliin että asian laita voisi olla näin, mutta mitä nyt tuollaisille pienille edes tehtäisiin.

Keho alkaa kai kaipailla ruokaa vaikka vatsa tai pää ei tunnista nälkää eikä ruokahalua juuri ole. Huomaan vain näkeväni unia ruoasta, ajattelevani sitä jatkuvasti, ruokaa. Ja en siis mitä tahansa ruokaa, vaan sellaisia asioita, joita voisin syödä ja jotka koen turvallisiksi tällä hetkellä. Tää käsittää lähinnä kaikkea epäterveellistä, mm. pitsan, sipsit ja tietyt karkit/suklaat. Tai no, ehkä sekin on ihan loogista, ainakin noissa ois kaloreita keholleni! Ja tosiaan, kyllä mä syön. Ruoka vain maistuu huonosti, ja ajatus sen valmistamisesta on vain ihan liian raskas, joten syön vain "helppoja" ruokia tai kun joku mulle ruokaa tekee. Usein ruoan tuoksu saa myös aikaan jonkinmoisen vastenmielisyysreaktion. Välillä tulee kyllä ihan nälän tunnekin, mutta yleensä kun alan syödä niin pian vatsa huutaa että "olen täynnä, ei yhtään enempää enää!". Siinä missä joskus vatsani on tuntunut pohjattomalta niin eilen olin esimerkiksi aivan täynnä syötyäni noin sataviisikymmentä grammaa raejuustoa. Hyvä juttu tässä on se, että söin silti, ja ängin lopulta itseeni sen kaksisataa grammaa mokomaa herkkua, joka ei maistunutkaan suussani tavalliseen tapaan hyvältä. Petyin.

En tiedä. Pitkä yö taas tiedossa. Väsyttää, mutta uni ei tule - ja syystä, koska eihän ihminen nyt koko ajan voi vain nukkua, ei sitten ei millään. Taitaa mennä sarjaan "fyysinen mahdottomuus". Olen yrittänyt kuitenkin pysyä suurimman osan yöstä sängyssä, enkä vain istua yksin tuijottaen näyttöä. Sama se kai mitä ja missä sitä tuijottelee; tylsyyden määrä pysyy joka tapauksessa vakiona. En vain juuri jaksa edes ajatella laittavani viestiä kenellekään; puhelimessa on satoja lukemattomia viestejä, ja se ahdistaa, mutta mulla ei vain ole mielenkiintoa tai voimia lukea niitä nyt. Enkä voi kuvitella lukevani. Tai ylipäänsä tekeväni juuri mitään (ja öiseen aikaan onkin, ah, niin monia aktiviteetteja tarjolla!). Hengittäminen, oleminen ja ajatteleminen - siinä on just nyt ihan liikaa jo. Torstaita odotellessa, enää huominen. Ja huomenna pitäisi selvitä suihkuun. Parempi aloittaa jo henkinen valmistautuminen.

np: Pariisin Kevät - Matkalla etelään

maanantai 16. marraskuuta 2015

...and their angry, hostile fingers are pointing at me


Puhelimesta on loppunut akku jossain vaiheessa. En ole koskenut siihen sitten lauantai-iltapäivän, nyt sain laitettua sen sentään lataukseen. En tiedä. Makaan vain päivät ja yöt sängyssä. Välillä nousen tunniksi ylös, tuijotan tietokoneen näyttöäni varmistuakseni siitä että maailma on vielä olemassa (ainakin internetissä). Sitten takaisin sänkyyn. Aika kuluu jotenkin kummallisesti; samalla tuntuu että se on pysähtynyt paikalleen, mutta silti kellon viisarit ovat siirtyneet aina hieman tai enemmän eteenpäin kun niitä katson. Suihkussa olen käynyt viimeksi kai perjantaina, en muista. Painoa on lähtenyt viikossa kaksi ja puoli kiloa. En saa ruokaa alas, tai saan vähän, jos oikein yritän. Ei vain ole nälkä, ei vain tee mieli. Se pelottaa mua. Horrostan tunnista toiseen kummallisten ajatusten keskellä; olen esimerkiksi kohta kai vuorokauden miettinyt aika usein suomen kieltä ja kielioppia päässäni - englanniksi. Se on rasittavaa ja raskasta.

Ärsyttää, kun kaikki mitä juon tulee suoraan läpi. Ärsyttää juosta jatkuvasti vessassa, ärsyttää juoda. Silti juon (ja kai se on ihan hyvä että edes juon?). En oikein tiedä miltä tuntuu. Pahalta. Mutta mun pää on niin sekaisin kaikesta, etten pysty erottelemaan tunteita tai tuntemuksia. Hoitajat sanoo että kaikki on vain dissosiaatiota, mutten tiedä voinko uskoa siihen. Se ei tunnu oikealta, mutta mitäpä minä itsestäni tietäisin. Oon vain kovin väsynyt kaikkeen. Ja hikoilen kuin pieni sika. Siinä kaikki mitä tiedän. Sydän muljuu taas jotenkin epämääräisesti, mutta tuskin sekään mitään vakavaa. Tuntuu vain inhottavalta. Äänet, ihan tavalliset arkiset äänet (kuten ruoanlaitto, koiran tassut, ihmisten puhe, oven sulkeminen jne.) sattuvat ja riipivät korviani. Suljen oveni ja hautaudun peiton alle.

Kasvot ruvilla, joita revin auki useita kertoja päivässä. Hiukset likaisina. Samassa yöpaidassa jo ties monetta päivää. Vatsa tyhjänä, tuntematta nälkää. Täällä vielä. Tuntuu, että kaikki vaihtoehdot olen käynyt läpi päässäni jo tuhannesti. Mikään ei miellytä, mikään ei ennen kaikkea jaksa kiinnostaa. Poli on torstaina. Se tarkoittaa vain sitä että keskiviikkona on mentävä suihkuun, ei mitään muuta. En jaksa uskoa apuun, en helpotukseen. Pelastusta täältä, minne olen joutunut, ei vain ole. Hyvin sekavia oloja. Tällä hetkellä se hirviö, joka mun sisällä asuu, näkyy hyvin selvästi läpi. Enkä pidä laisinkaan siitä mikä otus mua peilistä katsoo.

np: Nancy - Aokigahara

perjantai 13. marraskuuta 2015

Sanat ei riitä kuvaamaan


Hengittäminen on hankalaa. Kaikki ovat hokeneet mulle että "sulla on ollut tänään selvästi parempi päivä" - ja kyllä, onhan se totta. Se ei vain tarkoita että mikään olisi kovin paljon paremmin. Sain vain unta viime yönä, joten en ole ollut kuolemanväsynyt. Väsynyt kyllä edelleen, ja ahdistunut, masentunut ja myös vihainen. Kun ei väsytä niin paljon sitä vain pystyy keskittymään hieman myös muuhun ja ei ole valittamassa oloaan koko ajan. Lisäksi tiedän, ettei kukaan jaksa kuunnella samaa valitusta päivästä toiseen, joten olen mieluummin välillä vain hiljaa enkä rasita muita omilla asioillani jatkuvasti. Se ei tarkoita, että voisin hyvin. Ei todellakaan tarkoita. Lähinnä vain tiedostan enemmän tilanteeni toivottomuuden. Sen, miten hoitajat kirjoittavat musta etten edes yritä mitään. Sen, miten kukaan ei tarjoa oikeaa apua mulle. Sen, miten lopussa olen. Sen, miten turhaa tämä kaikki lopulta on.

Kaiken pahan keskellä yritän keksiä edes jotain positiivista. Ne on pienenpieniä juttuja, ja yksi hieman isompi asia. Puin tänään vaatteet päälle (ja vielä niin etten pysähtynyt useiksi minuuteiksi lepäämään jokaisen vaatekappaleen jälkeen). Söin tänään niin, että noudin itse itselleni ruokaa (eli hain kylmää pitsaa jääkaapista, mutta se oli ensimmäinen oma-aloitteinen syöminen pitkään aikaan). Jaksoin pestä hiukseni ja käydä saunassa (yksin suihkuun raahautuminen on hankalaa, jotenkin se siinä saunan ja äidin seuran ohessa menee helpommin, vähän kuin pakolla). Ja kaiken päälle puolalainen ystäväni Lena piristi suuresti olemalla tukena, ymmärtämällä ja kuuntelemalla sekä ehdottamalla melko kai spontaanisti että tulisin kesällä käymään Puolassa. Se on iso ja pelottava ajatus, matkustaa yksin vieraaseen maahan, ja vielä lentokoneella. Mutta tavallaan, pitäisihän mun pystyä siihen, olen silloin jo vittu kakskytäkuus ja helvetti sentään on ihmiset ennenkin selvinneet ja matkustaneet yksin. Joten pistin todellakin harkintaan. Ei sitä koskaan tiedä, mistään mitään, vaikka olisin jo haudassa silloin, mutta toivoa saa. Ainiin, ja Swallow the Sunin uusi kolmoisalbumi Songs From the North I, II & III julkaistiin tänään! Olen kuunnellut sitä about kahden ja puolen tunnin mittaista mahtipläjäystä koko päivän, rakkautta ♥!

Paino oli aamulla tasan yhdeksänkymmentäkaksi kiloa; viikossa on siis lähtenyt semmoinen hieman reilu puolitoista kiloa painoa. Se on hyvä ja se on huono. Ruoatta oleminen ei ole laihduttamista, se on nääntymistä, mutta kun en tunne nälkää kunnolla vieläkään (hieman sentään, välillä). Edelleen tulee sellaisia kyyneleettömiä itkukohtauksia, jossa keho nytkähtelee, kasvot vääntyvät itkuun ja suusta pääsee mitä ihmeellisimpiä vingahduksia ja ininöitä. Edelleen hoen puoliääneen jatkuvasti etten jaksa, että haluan kuolla, että auttakaa nyt joku. Jalkoja särkee, päätä särkee. Tärisen. Vasemman käden pikkusormessa ja nimettömässä on edelleen tunnottumuutta ja puutumisen tunnetta. Ahdistaa olla, ahdistaa olla olematta. En vain tahdo olla olemassa enää. Ei ole olemassa kuin kipua, tuskaa ja vääryyttä. Ei mulle, ei mitään muuta, ei todella.

np: Swallow the Sun - 10 Silver Bullets

torstai 12. marraskuuta 2015

Päivän sana

Tärisen. Kasvoja kiristää, kutittaa ja polttelee. Haukotteleminen sattuu, mutta oma vikani kun olen repinyt kasvoni ruville, uudestaan ja uudestaan. Yritän lopettaa, mutta edes kipu tai veri eivät estä käsiäni hakeutumasta epäkohtiin ja vanhoihin rupiin aina vain. Ajatus ei kulje. Söin ensimmäistä kertaa kunnolla sitten kai lauantain, ja nyt oksettaa valtavasti. Suu vain söi epätoivoissaan vaikka vatsa huusi jo olevansa aivan täynnä. En pysty keskittymään. Kävin polilla. "Sä täriset" ja "näytät tosi väsyneeltä". Yritän kertoa kaikesta, mutta sanat eivät tulleet ulos kai oikein. Olen nukkunut aamusta pari tuntia. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä, ettei kukaan välitä. Kaikki menee dissosiaatiohäiriön tai lääkesekoilujen piikkiin. Eikö tää sitten ole todellista? "Ei me voida auttaa sua nyt, pitää vain odottaa." Olen niin yksin ja toivon vain nopeaa kuolemaa. Olo on väsynyt ja toivoton. Mistään ei saa apua, ja mä en jaksa. Ei mulla ole tarpeeksi sanoja, ei vaikka sydän ja mieli huutaa niitä; en vain saa selvää. Sattuu niin paljon.


np: Lasten Hautausmaa - Naulat

tiistai 10. marraskuuta 2015

But if I sing along a little fucking louder to a happy song, I'll be alright


Herään yhdeksältä herätykseen nukuttuani reilut neljä tuntia. Sänkyyn menin "jo" kahdelta, mutta uni tuli lopulta lähempänä aamuviittä. Ja kyllä, olin ottanut niin Peratsinin kuin 20mg Tenoxiakin illalla, siinä ennen kymmentä, aikaan jolloin tahdoin mennä nukkumaan väsymystäni pois. Nousen siis väsyneenä ja alan henkisen valmistautumisen siihen, että pian pitäisi soittaa hoitajalle. Ahdistaa, ja tärinä alkaa oikeastaan heti herättyäni. Stressaan vielä hetken että onko mulla oikeutta soittaa, mitä sanon ja voinko tosiaan häiritä hoitajia, mut lopulta onnistun soittamaan kun laitan aivot off -asentoon ja vain soitan.

Hoitaja vastaa yllättäen heti, ja sanoo että sillä on pieni hetki aikaa jutella. En muista enää oikein mitä ja missä järjestyksessä sanon. Valitan sitä etten saa nukuttua, ja että tärisen ja ahdistaa koko ajan. Hoitaja toistelee etten ole kuolemassa vaikka olo ois minkälainen (mikä on jotenkin outoa, koska ei musta siltä tunnukkaan, on vain sietämätön olo?). Sanoo myös, ettei mua voi nyt auttaa. Että tää johtuu vain nyt siitä että mun keho ja kemiallinen tasapaino on vituillaan aivan saatanasti (ja tämä on siis mun oma vika, kyllähän mä tiedän). Että nyt pitää vaan kestää ja kärsiä. Ja että kyllä se uni sieltä tulee kun on tarpeeksi väsynyt (en ehkä haluaisi kokea sitä tilaa, sillä musta tuntuu jo nyt etten kestä tätä väsymystä yhtään, mutta näköjään ei vaan väsytä tarpeeksi?). Saan kuitenkin luvan ottaa kaksi Tenoxia illalla. Epäilen onko tällä mitään vaikutusta mihinkään, mutta kaikkea kokeilen.

Jää vain tunne että olen ihan saatanan yksin, että tää kaikki on mun vika. Torstaina aika polille. En tiedä miten selviän siitä päivästä, tai siihen päivään asti. Mulla on aika kymmeneltä, ja pelottaa jo nyt miten selviän yksin ajan kahdeksasta kymmeneen ja yhdestätoista about yhteen, jolloin äiti lupas tulla hakemaan mut kaupungista. Tärisen, ahdistaa ja särkyä on pään ja hampaiden/leuan lisäksi jaloissa (otin kyllä 500mg Panadolia, mutta se ei juuri auttanut mihinkään). Jos jotain positiivista pitää löytää niin kaiken huomioonottaen mun mieliala on ihan siedettävä tänään, just tällä hetkellä. Se ei vaan kovin auta just nyt, oikeastaan se vaan pahentaa tilannetta kun huomaan selvemmin kaiken muun paskan. Itkettää. En ole saanut edes puettua päälle tänään, äitikin sanoi ettei ole pakko jos ei pysty kun huomasi että aloin itkeä sanoessani et "pitäis kai pukea".

Odotan epätoivoisesti iltaa, toivon että saisin unta. Unessa en huomaa vaikka tärisisinkin, unessa en tunne mitään pahaa. Siel on rauha, se on pelastus. Vaikka todellisuudessa on yhtä helvettiä valvoa ja toivoa että uni jossain vaiheessa tulisi. Mä vihaan itseäni just nyt niin paljon, niin helvetin paljon. Tää kaikki kuluttaa mua, kuluttaa niin järjettömästi. Ja koska tää on mun oma vika, koska mä olen mokannut nyt ja pahasti. Mitään ei ole tehtävissä. Pitää vain kestää ja kärsiä. Ja kyllä, KYLLÄ, mä kärsin. Kuka helvetti tästä nyt hyötyy, kuka saa kiksejä siitä että mulla on sietämätön olo? En ymmärrä.

np: Bring Me the Horizon - What You Need

maanantai 9. marraskuuta 2015

Huomioita kävelystä veden päällä

Aamu alkaa ahdistuksella. Vaikka Tenoxista ei mitään apua ollutkaan, sain sentään nukuttua vähän (tosin levottomasti). Avaan sähköpostin ja näen lääkärin vastanneen. Se kirjoittaa, ettei sillä ole tänään ollenkaan soittoaikaa ja että jää tämän päivän jälkeen loppukuuksi lomalle. Käskee mennä päivystykseen jos en selviä. En siis saa lääkäriä kiinni tänään. Alan itkeä. Aamupäivän aikana ahdistus pahenee pahenemistaan. Tärisen koko ajan, hengittäminen on vaikeaa ja olo kaikin puolin kamala. Lopulta laitan äidille viestiä että mun pitää päästä päivystykseen kunhan joku vain ilmestyisi kotiin. Itken useaan otteeseen (pysyn laskuissa siihen kymmeneen asti, sitten lopetan laskemisen koska loppua ei näy). Aamupäivän viimeinen itkukohtaus kestää tunnin, ja sen jälkeen olen niin väsynyt että en voi kun nukkua hetken (ja ihme kyllä saankin unta). 

Herään parin tunnin unien jälkeen. Olo on hieman helpottunut ja alan epäillä onko mulla oikeutta lähteä päivystykseen ollenkaan. Juttelen kavereiden kanssa ja lopulta saan vakuutettua itseni että mulla on oikeus ja syy lähteä päivystykseen. Valmistaudun jopa menemään osastolle, mitä tahansa että olo helpottuu. Viiden aikaan äiti tulee kotiin, muttei sano mulle mitään. Mulla ei ole voimia muistuttaa siitä viestistä, jonka se on kyllä lukenut. Tuntia myöhemmin isäkin ilmestyy. Tästä kuluu aikaa määrä x, jonka jälkeen vanhemmat ilmestyvät huoneeseeni. Saan muistuksen että sekä päivystys että osastohoito maksavat, eikä niistä ole ennenkään ollut juuri apua. En ollut edes muistanut tätä aikaisemmin. Porukat sanoo ettei mulla ole varaa maksaa niitä laskuja (kuten ei olekaan), eikä myöskään heillä. Lupaavat kyllä viedä mut päivystykseen jos tahdon, mutta huomauttavat että muutaman päivän osastokeikasta on luultavasti enemmän rahallista haittaa kuin mitään hyötyä (mikä on totta).

Isästä sängyn pohjalla makaaminen (mitä en ole edes tehnyt?) vain pahentaa asioita ja saan käskyn tehdä enemmän asioita. Mutta en voi vaatia että se ymmärtäisi, ihminen, joka on sanonut mulle että masennus ei ole sairaus (ja teki mieli huomauttaa että olin juuri koko viikonlopun Jyväskylässä, eikö se ole tekemistä?). Ovat kuitenkin huolissaan kun itken siinä silmiä päästäni kykenemättä puhumaan. On vain helvetin toivoton fiilis. En tiedä mistä mä enää saan apua. Onhan se totta että päivystyksessä ne eivät olisi voineet kuin laittaa mut osastolle, johon mulla ei todellakaan ole varaa. Lupasin porukoille et yritän huomenna soittaa hoitajille. Oon vaan niin umpikujassa. Tuntuu et vaihtoehtoja on tasan yks, ja siihen en haluaisi turvautua. Mun jalkoja särkee koska ne on niin fyysisesti loppu tästä tärinästä. Oon ottanut tänään 400mg Buranaa ja 500mg Panadolia vaan koska päätä särkee tän hammastenpurentaongelman takia. Ja hieman koska olen itkenyt niin paljon että päätä ja silmiä särkee.

En pystynyt edes lähtemään kauppaan vaan porukoiden piti käydä mun puolesta. Aloin vain itkeä hillittömästi kun ajattelin että pitäisi laittaa pipo päähän - ja pidemmälle en ehtinytkään ajatella. Nyt siis istun täällä, huoneessani, ja tärisen hillittömästi ahdistuksissani. Itku ei ole kaukana, mutta en tiedä riittääkö mun elimistössä enää kyyneliä. Sain sentään syötyä vähän. Laskin että eilisen kalorit jäivät alle viidensadan, tänään taidettiin päästä jopa päälle kuuteensataan. Mua pelottaa, sillä ruokahalu on kadonnut, en tunne nälkää ja tuntuu vaikealta syödä. Nyt ois tarjolla jäätelöä, kelatkaa, yks mun suurimmista herkuista, ja mun ei tee mieli. Oikeastaan kuvottaa koko ajatus jäätelöstä. Tää ei vittu ole normaalia. Mä en halua olla tällainen. Muhun sattuu, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. En vain tiedä mitä enää teen jos huomenna hoitajat tarjoo eioota, tai pahimmassa tapauksessa eivät edes ota tosissaan. Tiedän että tähän ei nyt auta päähäntaputtelu ja voivottelu. Mulla itselläni ei ole voimia, ei nyt, ei tässä. En jaksa taistella enää. Oon voimaton tän kaiken edessä - ja kirjaimellisesti. Haukon henkeä ja toivon että saisin itkettyä niin et tää helpottuis, mutten itsekään usko tohon. En vain vittu tiedä.


np: Ruger Hauer - Riippusilta

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Throw me in the deep end; watch me drown


Yritän nyt muistella taaksepäin. Perjantaina lääkäri soittaa sovitusti. Olo on siinä hetkessä kutakuinkin siedettävä vaikken olekaan nukkunut edellisenä yönä juuri yhtään (sillä olin tosiaan porukoilla, lähiapteekki oli kiinni jo kun kukaan autollinen ilmestyi ja kukaan ei jaksanut raahautua enää Lahteen asti torstai-iltana joten en saanut Tenoxeja). Pystyn keskustelemaan ihan järkevästi, enkä itke vaikka hieman tärisenkin. Lääkäri ehdottaa, että alottaisin tyypillisiin neurolepteihin kuuluvan lääkkeen nimeltä Peratsin annoksella 4mg. Juttelemme tästä, ja päädymme aloittamaan ko. lääkkeen. Sen pitäisi helpottaa ahdistusta ja pelkojani.

Marssin apteekin ja kaupan kautta bussille. Ahdistaa aika järisyttävästi, mutta selviän Jyväskylään ja Nooran luo. On ihana nähdä pitkästä aikaa. En nyt aio selostaa tässä mitä teimme (söimme, joimme, puhuimme, kävimme kaupassa jne.), mutta oli erittäin mukavaa. Jos. Jos ei oteta huomioon mua ja mun oloja. Olot on vaan menneet pahempaan suuntaan tässä viikonlopun aikana. On vaikea keskittyä, sillä ahdistus vie kaiken tilan päässäni. Päätä ja hampaita särkee, sillä olen torstaista asti pahenevasti purrut jatkuvasti hampaitani yhteen. En ole uskaltanut ottaa päivässä kuin yhden särkylääkkeen, sillä pelkään vatsani puolesta. Se yksikin on ollut yleensä aika turha, eikä särky ole lakannut tai helpottunut juurikaan. Tenox ei toimi ja pyörin vielä kaksi tuntia sen ottamisen jälkeen hereillä aivan samassa tilassa kuin ennen kun otin Peratsinin ja Tenoxin ja raavin kasvojani verille sekä kudosnesteille. En tiedä kuinka nopeasti tuon Peratsinin pitäisi alkaa vaikuttaa, mutta en ole siitäkään huomannut mitään apua.

Ahdistus lamaannuttaa, ja jatkuvasti on olo että olen sekä itkun että paniikkikohtauksen partaalla. Joudun keskittymään hengitykseen (ja se kuluttaa valtavasti energiaa) etten hyperventiloisi vaan hengittäisin suhteellisen rauhallisesti. Silti päässä heittää ja huimaa. Välillä pitkin kehoa menee kylmiä ja kuumia aaltoja. Tärisen jatkuvasti ja kokonaisvaltaisesti, vaikken jaksais tehdä sitäkään. En vaan voi sille mitään. Olen syönyt viimeksi ruokaa muistaakseni yli vuorokausi sitten, sen jälkeen vain aamupalaksi rahkan ja välipalapatukan bussissa matkalla takaisin Lahteen. Ruoka ei maistu enää kuin ennen, se tuntuu oudolta suussa ja maistuu liian voimakkaasti. Silti, tiedän, pitäisi kai syödä pian jotain, sillä syömättömyys ei ainakaan paranna oloani - ei fyysisesti eikä psyykkisesti. Ajatuskin siitä, että pitäisi tehdä jotain ruokaa - tai edes leipää - väsyttää. Aamulla meinasin luovuttaa saatuani sukkahousut jalkaan, sillä jäljellä oli vielä mekon ja sukkien pukeminen. En tiedä kauan mulla meni näiden kolmen asian pukemiseen, mutta ainakin niin kauan että Noora ehti mm. siivoilla ja tiskata siinä välissä.

Kirjoitin äsken lääkärille sähköpostin, johon tiivistin edellisen ja vähän muuta. En vain jaksa enää, oon hajoamispisteessä ja pelkään niin saatanasti. Nyt ehkä pakotan itseni syömään jotain (huomaan kuinka heikottaa vaikken oikeastaan tunne nälkää) ja sitten ehkä vedän iltalääkkeen + Tenoxin ja toivon saavani unta jossain vaiheessa - kyllä, siltikin että kello on tällä hetkellä vasta kuusi. Kuitenkin ajatus yöpaitaan vaihtamisesta kauhistuttaa myös, sillä miten jaksan riisuutua ja sitten pukeutua uudestaan? Yritän jaksaa sillä ajatuksella, että huomenna saan ehkä (toivottavasti) lääkärin kiinni puhelimitse - jälleen - ja ehkä apua tähän. En mä voi just nyt mitään muuta kuin toivoa tuota. Olo on kuitenkin toivoton, lohduton, sietämätön ja loputtoman väsynyt. Mut silti; jos vain huomiseen jaksaisi... Mun suurin synti taitaa olla turha toivominen ja hullu usko, koska uskon että ois helvetisti helpompaa jos en olis täällä enää.

np: Halsey - I Walk the Line

torstai 5. marraskuuta 2015

The call


Nukun yön - tai paremminkin aamun - aikana väsyneen ja levottoman puolitoistatuntisen (puoli seitsemästä kahdeksaan), muun ajan valvon enemmän tai vähemmän vauhdikkaissa, jännittyneissä ja pelokkaissa olotiloissa vältellen ahdistumasta oikeasti, oikeasta syystä: siitä että olen tosiaan lähettänyt lääkärille sähköpostia ja jos luoja (köh) suo, tämä vastaa aamulla - tai joskus. Pelottaa aivan vietävästi, mutten myönnä sitä itselleni kuin vasta näin jälkikäteen. Aamusta käsiä alkaa särkeä; olenhan istunut abouttirallaa kaksikymmentäkaksi tuntia koneen ääressä poistuen paikaltani oikeastaan vain vessaan, kerran syömään, pikaisen kauppareissun ajaksi ja sen aamuisen ns. nukkumiseen kuluneen ajan verran (terveellistä, eiks?). Päässä huimaa lopulta väsymyksen (ja näytöntuijotuksen...) lisäksi myös nälkä, ja lopulta uskaltaudun nousemaan pyörtymispelosta huolimatta ylös ja raahaudun tekemään itselleni kaksi juustoleipää. Saan jopa pestyä koneellisen pyykkiä kun tajuan ettei mulla ole puhtaita vaatteita huomista varten (ei ollut kyllä täksikään päiväksi, joten puolikäytetyt saivat kelvata - oonhan vaan täällä, paikallani, nyt).

Kello tulee puoli yksitoista ja olen varma että se on jo iltayhdeksän - siltä se tuntuu. Aika kuluu liian hitaasti ja samalla huomaamatta. En tee juuri mitään, selaan päämäärättömästi nettiä ja välillä vaihdan muutaman sanan jonkun kanssa jonkinmoisessa keskusteluikkunassa. Kello liikkuu, vaikka mitään ei tapahdu - kai. Ajantaju katoaa. Havahdun tyhjyydestä/ajatuksistani kun puhelin soi. Se on äiti, siltä on loppunut työt, se soittaa - näin mä ajattelen, kunnes vilkaisen kelloa ja tajuan sen olevan vasta kaksitoista. Vilkaisu puhelimen näyttöön vahvistaa sen, että olin väärässä; näytöllä loistaa psykiatrini nimi. Ensin panikoin, en tiedä mitä pitää tehdä ja kirjoitan ensimmäiseen auki olevaan tekstikenttään (Noora/fb) jotain tyyliin "apua nyt soi" ennen kuin tajuan edes että siihen puhelimeenhan voisi vaikka vastata. Tärinä alkaa heti kun saan vastattua "Elina" ja kuulen lääkärin äänen.

Alkuun mä siis vain tärisen. Lääkäri kyselee mikä on vointi ja yritän selittää etten ole nukkunut ja etten tiedä ja ja ja ja. Käydään ehkä, muistaakseni, tässä vaiheessa jotenkin läpi mun sähköpostia ja lääkäri tarkistaa että sitäkö tarkoitin sillä että kaipaisin jotain lääkettä nyt avuksi. Jossain kohdin tärinä taittuu tärinäksi ja itkuksi. Taidan sopertaa lopulta lääkärin kysyessä olotilaa niin sinne puhelimeen että mua pelottaa, että kaikki pelottaa, minä ja elämä ja kaikki. Ja että sekin pelottaa ettei mussa olekaan mitään vikaa, että tuntuu etten ansaitse hoitoa, että tää kaikki onkin ihan normaalia ja mun pitäis elää sen kanssa. Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, niin oli helvetin helpottavaa kuulla lääkärin suusta sanat "ei se ole normaalia". On vain vaikea antaa itselleen lupa olla sairas, ja kun joku muu sanoo ettet ole kunnossa, että sä tarvit oikeasti apua ja että et ole ns. normaali - se helpottaa. Vielä kun kyseessä on sun hoidosta vastaava henkilö. Oon ehkä epänormaali (hehs) kun tällaisilla asioilla on niin suuri merkitys, mut I just don't care.

Puhutaan lääkkeistä ja lääkityksestä, ja se se mun pointti olikin. En oikein pysty keskittymään tai ajattelemaan selvästi itkulta, tärinältä ja kaikelta sekamelskalta päässäni, ja on hankala vastata kysymyksiin. Onneksi lääkäri jotenkin rohkaisee olemaan rikki, tai siis, antaa luvan siihen. Sanoo ettei aina tarvi pystyä tai voida. Että saa voida huonosti ja olla väsynyt. En enää oikein edes muista mistä tarkalleen puhumme, lääkkeistä, vaihtoehdoista, oloista. Lopulta päädymme siihen, että lääkäri määrää mulle Tenoxia jotta saan nukuttua ja lupaa soittaa huomenna uudestaan mietittyään lääkeasiaa tarkemmin ja paremmin ajan kanssa - koska kuten lääkäri sanoi; nyt on tärkeintä että saan nukuttua ja muulla ei ole niin kuolemankiire. Oli myös ihana kuulla jotenkin etten olekaan ihan toivoton tapaus, ettei mun suhteen ole luovutettu, että vielä on vaihtoehtoja. 

En tiedä, nyt on vaan helpottunut olo. Väsynyt. Tiedän et mut on kuultu ja että mua halutaan auttaa. Nyt sit varmaan unille vähän, ei paljoa mut ees vähän. Että sit illalla jaksaa nukkua myös. Ja odottelen huomista. Tuntuu vähemmän pahalle nyt. Mun ei tarvi pelätä etten saa nukuttua Nooran luona. Mä pääsen Nooran luo. Mua autetaan. Tässä hetkessä taidan melkeen uskon siihen mitä hoitohenkilökunta aina mulle hokee: "just nyt ei ole mitään hätää". Itkettyäni siitä meidän kahdenkymmenenviiden minuutin puhelusta noin seitsemänkymmentäviisi prosenttia, jaksoin vielä itkeä ja parkua puhelun loputtua sitä miten hyvä lääkäri mulla on. Ja voitte uskoa että nyt oikeasti joo vain väsyttää, ei aivoissa oikein liiku mitään tai mikään. En tiedä enää ees mitä mun piti alunperin kirjoittaa, tai siis että unohdinko jotain mitä halusin laittaa ylös. Pointti tais enimmäkseen olla se et 1) mulle ei oltu vihaisia 2) mä saan lääkeapua 3) mä saan apua 4) maailma pelastuu sittenkin 5) kissanpennut on suloisia 6) mä lähen huomenna viikonlopuksi Nooralle 7) päätäni särkee mutta otin särkylääkkeen 8) taidan mennä nyt nukkumaan 9) aivoissani ei liiku oikeasti enää mitään 10) olen helpottunut. Palaan joskus, en tiedä koska. Huomenna tai lauantaina jos ryöstän Nooran tietokoneen, sunnuntaina tai maanantaina jos odottelen että oon takaisin Lahen suunnilla. Ennemmin tai myöhemmin, valitettavasti, kuitenkin. Ei helvetti, jos en ite kokis tätä niin en uskois jos joku sanois et yks puhelu voi saada aikaan toivonkipinän. Hah!

np: Placebo - Kitty Litter

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Random thoughts, random scribble

Mulla on takaraivossa jäätävä kuhmu, jota särkee ja tykyttää. Näköjään löin sitten pääni ihan kunnolla kun taju lähti. Hieman parempi fiilis, jotenkin, ehkä se on vain tieto siitä että pääsen perjantaina Jyväskylään Nooran luo, ehkä se on vain jokin mielenhäiriö. Optimistit sanois että "parempi päivä", mä sanon et "kyl se viel itkuks muuttuu". Täytyy kai vetää jonkinmoista särkyburanaa tähän pääkipuun, tuolta takaraivosta se säteilee joka paikkaan mun kalloa ja tuntuu että räjähdän nyt myös fyysisesti enkä vain psyykkisesti. Oon mä sen verran jaksanut että heräsin joskus kymmenen(?) aikaan ja jopa puoli yhdeltä raahasin itseni jopa suihkuun (ei siitä ollutkaan kuin viisi päivää edellisestä kerrasta...) ja nyt illalla menin äidin seurana kauppaan. Tehtiin pikajälkkäriä, johon tuli banaania, vaniljarahkaa, täysjyvädigestivejä ja kinuskikastiketta. Ne vaan kauniissa epäjärjestyksessä läjään niin hyvä tuli. Olen siis ollut helvetin aktiivinen tänään, kävellytkin mahtavat 1500 askelta, jossa on about 1000 enemmään kuin eilen - juuhjooh.

Ei kuitenkaan ole vieläkään/taaskaan ihan oikeasti hyvä olo. Vain hieman parempi. Levoton ainakin, ja ahdistunut. Vähän kaikkea, ja se ei ole mukavaa. Ainiin ja olen mä maksanut muutamalla (...) eurolla laskujakin. Nyt sitten tässä mietin jo perjantaita ja tulevaa viikonloppua ja sitä että miten nukun. Kun siis mähän olen nukkunut vähän niin ja näin - paitsi nyt kun olen leikkinyt Truxalilla - niin sen lääkkeiden lopetuksen jälkeen. En mielelläni haluaisi nukkua Nooran luona mitään kolmen tunnin yöunia ja olla päivät sitten yliväsynyt. Jotenkin tekisi mieli vain laittaa lääkärille sähköpostia (ja sen taidan tehdäkin), sillä en usko mun tsäänsseihin saada sitä kiinni huomisen puolen tunnin soittoajan nimissä. En vain oikein tiedä mitä kirjoittaisin. Kuinka tarkasti pitää selittää. Se noissa sähköposteissa on ongelmana - kun ei ole sitä välitöntä vastavuoroisuutta. Ehkä kuitenkin yritän selvitä.


- -

Reilu puolitoista tuntia siihen meni, mut sain kirjoitettua. Jotain. Noin tuhannen kertaa aloitettuani alusta. Mutta kirjoitin kuitenkin. En tiedä oliko siinä lopulta enää päätä tai häntää mutta. Kirjoitinpa silti. En vain tiedä. Oliko siitä mitään hyötyä. Onko mistään enää. Epätoivoinen olo. Sentään päähän ei satu enää koko ajan. Kai tää tästä, vielä jos sais untakin tänä yönä jossain välissä niin ois aika melkeen jo hyvä. En tiedä, ajatukset katseilevat ja karkailevat. Ehkä yritän pitkästä aikaa keskittyä pelaamaan (nimittäin saatoin ostaa tänään ihan melkein randomilla Void & Meddler -pelin ykkösepisodin!! - vaikuttaa ylihyvältä näin ilman pelaamista?) ja syön vähän sipsejä & dippiä sen sijaan että stressaisin perseeni irti odottaessani aamua? Ei se stressaaminen kai kovin paljoa just nyt auta, sanois Noorakin, about jotenkin, tai jotain. Jos nyt sitten keskityn. Oikeesti. Void & Meddler; here I come.

np: The Heartburns - I Wanna Be Dead

En tiedä, en tiedä

Herään viiden aikoihin iltapäivällä mennäkseni vessaan. Seuraava havaintoni on vessan lattialta, jonne oon vajonnut tajun lähtiessä. Äiti huutaa ja käskee avaamaan oven nyt. Spagettijaloin ja -käsin saan jotenkin oven lukosta auki ja rojahdan äidin käsivarsille. Alkaa kysely mitä oon vetäny ja kuinka paljon. Alkaa vakuuttelu etten paljoa ja että oon ihan ok kohta jos saan vain istua hetken. Mut tottahan se on. Jos vain oisin nukkunut eikä olis tarvinut käydä vessassa, oisin ihan fine - eikä se annoskaan nyt päätä huimannut (hehs). Itken. Äiti on pettynyt, vihainen ja huolissaan. Istun siinä sohvalla, johon mut talutettiin, vain tuijottaen ulos tai lähinnä tyhjyyteen - ja itken. Välillä jalat kramppaa oudosti. Kello on kai vaille kahdeksan kun lopulta uskallan nousta seisomaan ja kävellä sänkyyn. Nukahdan.


Mä en ole mitään, mä en ole mitään. Mä en osaa elää, mä en osaa olla elämättä. Mä koen kaiken väärin, mä teen kaiken väärin. Kaikki on taas vaan niin helvetin pettyneitä muhun, ja vika on mussa. Aina vain mussa. En tosiaan tiedä mitä tehdä enää. En enää. Kaikki on vain sekavaa. En tiedä enkö mä vain osaa elää, eikö mua opetettu vai oonko mä vain huono painos? Sellainen joka ei onnistu vaikka sille tekis mitä? Multa loppuu keinot, ja niin kai muiltakin. Mä en vain ... osaa. Olla sellainen kuin pitäisi. Kun edes tiedä mitä tai millainen pitäisi olla. Ja kun mä en ole sellainen jota ruoskiminen ajaa eteenpäin, se saa mut vain käpertymään itseeni. Multa pyydetään vain nyt just asioita, jotka nyt just on mulle mahdottomia. Kai mä teen ihan samaa; kai mun pitäis vain olla tyytyväinen näin. Mutta kun. Ääh.

np: Marina & the Diamonds - The State of Dreaming

tiistai 3. marraskuuta 2015

"Niin mikä tää pointti tässä sun sähköpostissa niinko oli?"


Ei, ei mulla ollut mitään pointtia. Ei koskaan. En mä tarvi apua vaikka pyydän sitä. Otan kahdeksan Truxalia jotta uni tulis ennen kuin hajotan paikkoja, itseäni tai muita. "Noi sun tuntemukset on ihan normaaleja, kaikki tuntee noin." Hyperventiloin ja päässä heittää. En tunne mun kasvoja. "Et kai sä Elina vaan itke." Käyn läpi tapoja joilla tappaa itseni just tässä, just nyt. Jos oisin kyennyt liikkumaan, oisin lyönyt luurin korvaan. Mä huudan apua mut ketään ei kiinnosta, ei enää, ei kaikkien vuosien jälkeen. Mä en tiedä enää mitä mun pitäisi tehdä että mua kuunneltaisiin, että mut otettaisiin vakavasti. Kyyneleet valuu pitkin poskia, mut onneks uni tulee pian. Mä en jaksa. Ois pitänyt tappaa itseni sillon joskus, koska avun hakeminen on näköjään turhaa. Ehkä vain perun kaikki ajat, enhän mä enää tarvi niitä edes uusimaan lääkkeitä. Tunto häviää pikkuhiljaa kihelmöinnin saattamana myös muusta kehosta. En todellakaan tiedä mitä teen. Mä oon aina kuvitellut olevani yhteistyökykyinen, yrittäneeni, mut se ei näköjään riitä. Jos kirjoitan, et tuntuu kuin roikkuisin viimeisessä oljenkorressa josta en jaksa enää pitää kiinni niin ei mulla varmaan mitään pointtia ole. Elämä on vain niin hyvin turhaa.

np: Ghost Brigade - Cult of Decay

maanantai 2. marraskuuta 2015

Ennen kuin se taittuu johonkin tyhmään


"Mun pitäis olla nyt tyyni ja rauhallinen
Syvältä viisas, tunteilta harmooninen
Ja vauhtisokeana siltä hetkittäin näyttää"

Hoitaja ei vastaa mun tekstiviestiin tai soita vaikka pyysin. Ehkä se ei ollut töissä, ehkä mua vain testataan. Mä en jaksa enää hymyillä ja esittää, mä haluan vain kuolla. On helvetin aggressiivinen olo ja pelkään oikeasti iskeväni veitsen ensimmäisen ihmisen kasvoihin joka vain uskaltautuu avautumaan mulle mistä tahansa, esim. vaikka sanomaan moi. Oon repinyt vanhaan arpeen verisen reiän; tuntuu höpöltä kun ei tunnu miltään koska arvessa ei loogisestikaan ole ollenkaan tuntoa. Hirveitä mielihaluja viiltää, nähdä paljon verta. Ehkä odotan huomiseen, otan muutaman Truxalin ja nukun ja toivon että hoitaja soittais huomenna. En usko vieläkään todella että ne vois auttaa mua, haluais auttaa mua, mutta kai sitä on pakko jotain yrittää. Ei mulla ole muuta. Ei ne tee lääkitykselle mitään, oonhan mä paska ja tyhmälaiskaidiootti luonnostani. Mutta sen tiedän, etten ole oikeasti tällainen; ilkeä ja vihamielinen paskapää. En mä oikeasti halua puukottaa ihmisiä, tai haukkua niitä kunnes ne itkee, potkia päähän ja nauraa kun ne vuotaa verta jokaisesta ruumiinaukostaan. Mut nyt mä haluan, haluan sitä jopa enemmän kuin kuolemaa. Enkä pidä tästä laisinkaan.

Onhan tietty se toinenkin hoitaja, voinhan mä yrittää soittaa sille jos huomenna ei siitä toisesta kuulu aikaan x mennessä. En vain osaa puhua sille niin hyvin, mut pitäis kai opetella sitäkin taitoa. Mun pitäis olla koko ajan menossa jotta en tuntisi, ja yksin, jotta en tuntisi. Tunteet on pelkkää ahdistusta ja vihaa ja raivoa ja masennusta. Hyperventiloin ja tahdon tappaa, ei, tää ei voi olla hyvä juttu. Satanen Truxalia alas, noin, ja tän tekstin loputtua mä kaivaudun pois tästä maailmasta. Ei se ahdistukseen auta, tuo lääke, mut unen se tuo. Siinä katoaa sitten ahdistus ja muukin hetkeksi. Ei mua edes oikeasti väsytä, liian aggressiivinen olo, mut pakko, pakko, pakko, PAKKO nukkua tai teen tai sanon jotain kamalaa. Onneks oon jo vuosia harjoittanut itsehillintää, muuten oisin tuhonnut tänään jo muutamat ihmissuhteet luultavasti lopullisesti (pahemmasta ei puhuta). En vain jaksa enää. En vain vittu jaksa enää saatana! Pää räjähtää, auttakaa ny jumalauta joku, jotenkin. Itkettää (en saa itkettyä). Ahdistaa (elämä ja olot). Masentaa (että olen vieläkin täällä kokemassa tän kaiken paskan). Mä en saa vain mitään hyvää irti tästä. Ei vittu oikeesti, parempi vain mennä nukkumaan. Nyt, heti.

np: Ruger Hauer - Ukraina

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Oonkohan mä alamais vai kaikki muut vaa korkeel


Ahdistaa niin että oksettaa. Nukuin aivan helvetisti, kai, tai miten sen ottaa. Lähemmäs seitsemäntoista tuntia. Tekis mieli vetää sama uusiks, väsyttää ja unessa on turvassa tältä ololta. En ole päättänyt soitanko huomenna polille vai en. Eihän ne mitään voi tehdä. En ole psykoottinen, joten lääkityksellekään ei tehdä mitään. On hyvin vaikea hengittää, päässä heittää, pyörryttää ja oksettaa. Pelkään, pelkään niin paljon enkä tiedä edes tarkalleen mitä. Kai itseäni, en kai joltain osin haluaisi tappaa itseäni, mutta se pyörii päässä koko ajan. Kuolema. Mä en pysty hahmottamaan enää mitään. Tahdon vain pois. Niin pitkään meni hyvin (kai, en tiedä, se tuntui vuosilta, mutten voi sanoa varmaksi oliko se päiviä vai tunteja vai sekunteja). On niin tyhjää. On tavallaan surullista ettei mulle voida tarjota enää muuta apua kuin minä. Minä, jolla ei ole voimia tai juurikaan halua auttaa itseään. Mulle tarjotaan kuolemaa tarjottimella, en tiedä kauan jaksan kieltäytyä. Päässä tuntuu niin oudolta et parempi kai ottaa muutama Truxal ja nukkua aamuun. Ehkä soitan sit polille. En tiedä. Eihän mulla ole mitään oikeaa, tärkeää asiaa. Kun en edes tiedä mitä sanoisin. Sanat ei tule ulos, olo vain pahenee. En saa henkeä.

np: Paperi T - & Hendricks