Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 17. marraskuuta 2015

My head is a prison with the worst kind of heavy iron doors


Niin vaikea olla. Ei ole hyvä sängyssä, ei tietokoneella, ei istuessa vain hiljaisuudessa. En saa unta, en pysty kunnolla keskittymään mihinkään. En jaksa tehdä mitään, jopa ajatteleminen väsyttää ja tahtoisin vain sulkea aivoni. Tulen levottomaksi kaikissa asennoissa, kaikkialla. Fyysisesti ja psyykkisesti erittäin epämukava olla. Ajatukset kiertää liian isoissa asioissa, joita en pysty käsittämään täysin pienillä aivoillani, mikä aiheuttaa turhautumista. Olen tänään ajatellut erityisen paljon maailmankaikkeutta sekä elämän ja olemassaolon tarkoitusta, monelta kantilta. Ei kiinnostaisi, en jaksaisi mitenkään, mutten pysty estämään aivojani toimimasta ja juoksemasta. Se on jumalauta väsyttävää, se on ahdistavaa, se on rasittavaa!

Lisäksi jollain tavalla kaipaan sosiaalisuutta juuri nyt. Ei sillä, että jaksaisin välttämättä kirjoittaa mitään kenellekään, lukea heidän viestejään tai aloittaa keskusteluja. Jotenkin vain. Sellaista oikeaa, fyysistä sosiaalisuutta. Missä näkee toisen ja kuulee sen äänen tuosta vierestään. Kai se on ihan normaaliakin kun en ole ketään ystävää nähnyt sitten kahdeksannen päivän ja olen kuitenkin ainakin mielestäni ihan semisosiaalinen ihminen? Ja sosiaalisuus täällä porukoilla rajoittuu lähinnä siihen että kuuntelen ruokapöydässä kun muut puhuvat autoista ja välillä joku käskee ottamaan kurkkua kiposta. Vaikka väsyttää, silti sitä kaipaa. On hieman enemmän kuin hieman yksinäinen olo. Onneksi torstaina näen Saran, kun raahaan perseeni polin suuntaan ja kaupunkiin!

Naurattaa (not), kun NIMBY 2015 -kyselyn (NIMBY = "not in my backyard") tulokset julkistettiin ja kolmasosa suomalaisista ei haluaisi minua (skitsofreenikkoa) asumaan naapuriinsa. Hehs, kiva. No, eihän se mitään muuta. Aivot juoksevat taas kamalaa vauhtia päämäärättömästi ja tässä on oikeasti hyvin vaikea istua paikallaan. Mieli tekee takaisin sänkyyn, mutta tiedän ettei siellä ole yhtään sen parempi lopulta. Siellä raavin vain kasvojani, yläselkääni, takamustani, olkavarsiani, jalkojani (tai lähinnä reisiä ja polvitaipeiden ympäristöä)... ja viime yönä olin näköjään onnistunut raapimaan vanhoja arpianikin ruville. Jokainen pienikin epäkohta tuntuu kelpaavan kynsilleni, jotka tekevät työtään tahtomattani, ilman käskyäni. Tuntuu että osa varsinkin noista kasvojen pikkunirhaumista on tulehtunut, mutta eihän sille mitään voi. Ainakin kasvoja kuumottaa siihen malliin että asian laita voisi olla näin, mutta mitä nyt tuollaisille pienille edes tehtäisiin.

Keho alkaa kai kaipailla ruokaa vaikka vatsa tai pää ei tunnista nälkää eikä ruokahalua juuri ole. Huomaan vain näkeväni unia ruoasta, ajattelevani sitä jatkuvasti, ruokaa. Ja en siis mitä tahansa ruokaa, vaan sellaisia asioita, joita voisin syödä ja jotka koen turvallisiksi tällä hetkellä. Tää käsittää lähinnä kaikkea epäterveellistä, mm. pitsan, sipsit ja tietyt karkit/suklaat. Tai no, ehkä sekin on ihan loogista, ainakin noissa ois kaloreita keholleni! Ja tosiaan, kyllä mä syön. Ruoka vain maistuu huonosti, ja ajatus sen valmistamisesta on vain ihan liian raskas, joten syön vain "helppoja" ruokia tai kun joku mulle ruokaa tekee. Usein ruoan tuoksu saa myös aikaan jonkinmoisen vastenmielisyysreaktion. Välillä tulee kyllä ihan nälän tunnekin, mutta yleensä kun alan syödä niin pian vatsa huutaa että "olen täynnä, ei yhtään enempää enää!". Siinä missä joskus vatsani on tuntunut pohjattomalta niin eilen olin esimerkiksi aivan täynnä syötyäni noin sataviisikymmentä grammaa raejuustoa. Hyvä juttu tässä on se, että söin silti, ja ängin lopulta itseeni sen kaksisataa grammaa mokomaa herkkua, joka ei maistunutkaan suussani tavalliseen tapaan hyvältä. Petyin.

En tiedä. Pitkä yö taas tiedossa. Väsyttää, mutta uni ei tule - ja syystä, koska eihän ihminen nyt koko ajan voi vain nukkua, ei sitten ei millään. Taitaa mennä sarjaan "fyysinen mahdottomuus". Olen yrittänyt kuitenkin pysyä suurimman osan yöstä sängyssä, enkä vain istua yksin tuijottaen näyttöä. Sama se kai mitä ja missä sitä tuijottelee; tylsyyden määrä pysyy joka tapauksessa vakiona. En vain juuri jaksa edes ajatella laittavani viestiä kenellekään; puhelimessa on satoja lukemattomia viestejä, ja se ahdistaa, mutta mulla ei vain ole mielenkiintoa tai voimia lukea niitä nyt. Enkä voi kuvitella lukevani. Tai ylipäänsä tekeväni juuri mitään (ja öiseen aikaan onkin, ah, niin monia aktiviteetteja tarjolla!). Hengittäminen, oleminen ja ajatteleminen - siinä on just nyt ihan liikaa jo. Torstaita odotellessa, enää huominen. Ja huomenna pitäisi selvitä suihkuun. Parempi aloittaa jo henkinen valmistautuminen.

np: Pariisin Kevät - Matkalla etelään

1 kommentti :

  1. Niin paljon tuttuja ajatuksia näissä sinun teksteissäsi. Voimia!

    Oletko ajatellut Periscope sovellukseen liittymistä? Itseäni ainakin kiinnostaisi seurata sinua. Siinä voi lähettää livestreameja ja katsojat voivat osallistua keskusteluun. Videoitasikin on ihana katsoa.

    Koen kanssasi jotain yhteyttä, vaikken sinua toki tunnekaan.

    VastaaPoista