Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 13. marraskuuta 2015

Sanat ei riitä kuvaamaan


Hengittäminen on hankalaa. Kaikki ovat hokeneet mulle että "sulla on ollut tänään selvästi parempi päivä" - ja kyllä, onhan se totta. Se ei vain tarkoita että mikään olisi kovin paljon paremmin. Sain vain unta viime yönä, joten en ole ollut kuolemanväsynyt. Väsynyt kyllä edelleen, ja ahdistunut, masentunut ja myös vihainen. Kun ei väsytä niin paljon sitä vain pystyy keskittymään hieman myös muuhun ja ei ole valittamassa oloaan koko ajan. Lisäksi tiedän, ettei kukaan jaksa kuunnella samaa valitusta päivästä toiseen, joten olen mieluummin välillä vain hiljaa enkä rasita muita omilla asioillani jatkuvasti. Se ei tarkoita, että voisin hyvin. Ei todellakaan tarkoita. Lähinnä vain tiedostan enemmän tilanteeni toivottomuuden. Sen, miten hoitajat kirjoittavat musta etten edes yritä mitään. Sen, miten kukaan ei tarjoa oikeaa apua mulle. Sen, miten lopussa olen. Sen, miten turhaa tämä kaikki lopulta on.

Kaiken pahan keskellä yritän keksiä edes jotain positiivista. Ne on pienenpieniä juttuja, ja yksi hieman isompi asia. Puin tänään vaatteet päälle (ja vielä niin etten pysähtynyt useiksi minuuteiksi lepäämään jokaisen vaatekappaleen jälkeen). Söin tänään niin, että noudin itse itselleni ruokaa (eli hain kylmää pitsaa jääkaapista, mutta se oli ensimmäinen oma-aloitteinen syöminen pitkään aikaan). Jaksoin pestä hiukseni ja käydä saunassa (yksin suihkuun raahautuminen on hankalaa, jotenkin se siinä saunan ja äidin seuran ohessa menee helpommin, vähän kuin pakolla). Ja kaiken päälle puolalainen ystäväni Lena piristi suuresti olemalla tukena, ymmärtämällä ja kuuntelemalla sekä ehdottamalla melko kai spontaanisti että tulisin kesällä käymään Puolassa. Se on iso ja pelottava ajatus, matkustaa yksin vieraaseen maahan, ja vielä lentokoneella. Mutta tavallaan, pitäisihän mun pystyä siihen, olen silloin jo vittu kakskytäkuus ja helvetti sentään on ihmiset ennenkin selvinneet ja matkustaneet yksin. Joten pistin todellakin harkintaan. Ei sitä koskaan tiedä, mistään mitään, vaikka olisin jo haudassa silloin, mutta toivoa saa. Ainiin, ja Swallow the Sunin uusi kolmoisalbumi Songs From the North I, II & III julkaistiin tänään! Olen kuunnellut sitä about kahden ja puolen tunnin mittaista mahtipläjäystä koko päivän, rakkautta ♥!

Paino oli aamulla tasan yhdeksänkymmentäkaksi kiloa; viikossa on siis lähtenyt semmoinen hieman reilu puolitoista kiloa painoa. Se on hyvä ja se on huono. Ruoatta oleminen ei ole laihduttamista, se on nääntymistä, mutta kun en tunne nälkää kunnolla vieläkään (hieman sentään, välillä). Edelleen tulee sellaisia kyyneleettömiä itkukohtauksia, jossa keho nytkähtelee, kasvot vääntyvät itkuun ja suusta pääsee mitä ihmeellisimpiä vingahduksia ja ininöitä. Edelleen hoen puoliääneen jatkuvasti etten jaksa, että haluan kuolla, että auttakaa nyt joku. Jalkoja särkee, päätä särkee. Tärisen. Vasemman käden pikkusormessa ja nimettömässä on edelleen tunnottumuutta ja puutumisen tunnetta. Ahdistaa olla, ahdistaa olla olematta. En vain tahdo olla olemassa enää. Ei ole olemassa kuin kipua, tuskaa ja vääryyttä. Ei mulle, ei mitään muuta, ei todella.

np: Swallow the Sun - 10 Silver Bullets

3 kommenttia :

  1. Inhottaa lukea miten siun hoitajat ei ymmärrä.. Mie tuun kohta huutamaan niille että perkele nyt autatte ettekä voivottele ja puhu paskea :|

    VastaaPoista
  2. nyt toivotan sulle niitä tsemppejä ja voimia. ♥♥ mä niin toivon että sun asiat tulis kuntoon nopeasti. mä tiedän että ne tulee, mutta toivon todella ettei siihen menis enää kauaa. jaksa elina vielä ♥

    VastaaPoista