Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 5. marraskuuta 2015

The call


Nukun yön - tai paremminkin aamun - aikana väsyneen ja levottoman puolitoistatuntisen (puoli seitsemästä kahdeksaan), muun ajan valvon enemmän tai vähemmän vauhdikkaissa, jännittyneissä ja pelokkaissa olotiloissa vältellen ahdistumasta oikeasti, oikeasta syystä: siitä että olen tosiaan lähettänyt lääkärille sähköpostia ja jos luoja (köh) suo, tämä vastaa aamulla - tai joskus. Pelottaa aivan vietävästi, mutten myönnä sitä itselleni kuin vasta näin jälkikäteen. Aamusta käsiä alkaa särkeä; olenhan istunut abouttirallaa kaksikymmentäkaksi tuntia koneen ääressä poistuen paikaltani oikeastaan vain vessaan, kerran syömään, pikaisen kauppareissun ajaksi ja sen aamuisen ns. nukkumiseen kuluneen ajan verran (terveellistä, eiks?). Päässä huimaa lopulta väsymyksen (ja näytöntuijotuksen...) lisäksi myös nälkä, ja lopulta uskaltaudun nousemaan pyörtymispelosta huolimatta ylös ja raahaudun tekemään itselleni kaksi juustoleipää. Saan jopa pestyä koneellisen pyykkiä kun tajuan ettei mulla ole puhtaita vaatteita huomista varten (ei ollut kyllä täksikään päiväksi, joten puolikäytetyt saivat kelvata - oonhan vaan täällä, paikallani, nyt).

Kello tulee puoli yksitoista ja olen varma että se on jo iltayhdeksän - siltä se tuntuu. Aika kuluu liian hitaasti ja samalla huomaamatta. En tee juuri mitään, selaan päämäärättömästi nettiä ja välillä vaihdan muutaman sanan jonkun kanssa jonkinmoisessa keskusteluikkunassa. Kello liikkuu, vaikka mitään ei tapahdu - kai. Ajantaju katoaa. Havahdun tyhjyydestä/ajatuksistani kun puhelin soi. Se on äiti, siltä on loppunut työt, se soittaa - näin mä ajattelen, kunnes vilkaisen kelloa ja tajuan sen olevan vasta kaksitoista. Vilkaisu puhelimen näyttöön vahvistaa sen, että olin väärässä; näytöllä loistaa psykiatrini nimi. Ensin panikoin, en tiedä mitä pitää tehdä ja kirjoitan ensimmäiseen auki olevaan tekstikenttään (Noora/fb) jotain tyyliin "apua nyt soi" ennen kuin tajuan edes että siihen puhelimeenhan voisi vaikka vastata. Tärinä alkaa heti kun saan vastattua "Elina" ja kuulen lääkärin äänen.

Alkuun mä siis vain tärisen. Lääkäri kyselee mikä on vointi ja yritän selittää etten ole nukkunut ja etten tiedä ja ja ja ja. Käydään ehkä, muistaakseni, tässä vaiheessa jotenkin läpi mun sähköpostia ja lääkäri tarkistaa että sitäkö tarkoitin sillä että kaipaisin jotain lääkettä nyt avuksi. Jossain kohdin tärinä taittuu tärinäksi ja itkuksi. Taidan sopertaa lopulta lääkärin kysyessä olotilaa niin sinne puhelimeen että mua pelottaa, että kaikki pelottaa, minä ja elämä ja kaikki. Ja että sekin pelottaa ettei mussa olekaan mitään vikaa, että tuntuu etten ansaitse hoitoa, että tää kaikki onkin ihan normaalia ja mun pitäis elää sen kanssa. Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, niin oli helvetin helpottavaa kuulla lääkärin suusta sanat "ei se ole normaalia". On vain vaikea antaa itselleen lupa olla sairas, ja kun joku muu sanoo ettet ole kunnossa, että sä tarvit oikeasti apua ja että et ole ns. normaali - se helpottaa. Vielä kun kyseessä on sun hoidosta vastaava henkilö. Oon ehkä epänormaali (hehs) kun tällaisilla asioilla on niin suuri merkitys, mut I just don't care.

Puhutaan lääkkeistä ja lääkityksestä, ja se se mun pointti olikin. En oikein pysty keskittymään tai ajattelemaan selvästi itkulta, tärinältä ja kaikelta sekamelskalta päässäni, ja on hankala vastata kysymyksiin. Onneksi lääkäri jotenkin rohkaisee olemaan rikki, tai siis, antaa luvan siihen. Sanoo ettei aina tarvi pystyä tai voida. Että saa voida huonosti ja olla väsynyt. En enää oikein edes muista mistä tarkalleen puhumme, lääkkeistä, vaihtoehdoista, oloista. Lopulta päädymme siihen, että lääkäri määrää mulle Tenoxia jotta saan nukuttua ja lupaa soittaa huomenna uudestaan mietittyään lääkeasiaa tarkemmin ja paremmin ajan kanssa - koska kuten lääkäri sanoi; nyt on tärkeintä että saan nukuttua ja muulla ei ole niin kuolemankiire. Oli myös ihana kuulla jotenkin etten olekaan ihan toivoton tapaus, ettei mun suhteen ole luovutettu, että vielä on vaihtoehtoja. 

En tiedä, nyt on vaan helpottunut olo. Väsynyt. Tiedän et mut on kuultu ja että mua halutaan auttaa. Nyt sit varmaan unille vähän, ei paljoa mut ees vähän. Että sit illalla jaksaa nukkua myös. Ja odottelen huomista. Tuntuu vähemmän pahalle nyt. Mun ei tarvi pelätä etten saa nukuttua Nooran luona. Mä pääsen Nooran luo. Mua autetaan. Tässä hetkessä taidan melkeen uskon siihen mitä hoitohenkilökunta aina mulle hokee: "just nyt ei ole mitään hätää". Itkettyäni siitä meidän kahdenkymmenenviiden minuutin puhelusta noin seitsemänkymmentäviisi prosenttia, jaksoin vielä itkeä ja parkua puhelun loputtua sitä miten hyvä lääkäri mulla on. Ja voitte uskoa että nyt oikeasti joo vain väsyttää, ei aivoissa oikein liiku mitään tai mikään. En tiedä enää ees mitä mun piti alunperin kirjoittaa, tai siis että unohdinko jotain mitä halusin laittaa ylös. Pointti tais enimmäkseen olla se et 1) mulle ei oltu vihaisia 2) mä saan lääkeapua 3) mä saan apua 4) maailma pelastuu sittenkin 5) kissanpennut on suloisia 6) mä lähen huomenna viikonlopuksi Nooralle 7) päätäni särkee mutta otin särkylääkkeen 8) taidan mennä nyt nukkumaan 9) aivoissani ei liiku oikeasti enää mitään 10) olen helpottunut. Palaan joskus, en tiedä koska. Huomenna tai lauantaina jos ryöstän Nooran tietokoneen, sunnuntaina tai maanantaina jos odottelen että oon takaisin Lahen suunnilla. Ennemmin tai myöhemmin, valitettavasti, kuitenkin. Ei helvetti, jos en ite kokis tätä niin en uskois jos joku sanois et yks puhelu voi saada aikaan toivonkipinän. Hah!

np: Placebo - Kitty Litter

1 kommentti :

  1. Sun lääkäri on tosi mahtava, onneks sulla on joku, joka pystyy valaa suhun uskoa. Kunhan vielä huomenna ja ensi viikollakin muistaisit hänen sanansa!

    VastaaPoista