Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 31. joulukuuta 2015

Mitä tapahtui vuonna 2015?

TAMMIKUU


Uusi vuosi vaihtui Katien seurassa. Olin innostunut villatakkujen teosta, ja tilaamani merinovillat kotiutuivat. Pyörittelin sitten intopiukeena takkusia. Hyvin sekavia  ja hyvin vaihtelevia oloja; kaikkea itsemurhasta haaveilemisesta hyper-tilassa hihittelyyn. Oli Apulannan Barona Areenan keikka Nooran kanssa. Rahaa menee, ja se ahdistaa sekä vituttaa. Kuolemanajatuksista huolimatta koen, etten oikeasti tahdo kuolla. Ilmassa väsymystä. 30mg Opamoxeja kuluu, ja ahdistus on runsasta. Soittelen useasti lääkärille, ja koen häpeää aiheuttamastani "vaivasta".

tammikuun kuunnelluimmat TOP3:
☽ WIICCA ☾, Bl▲ck † Ceiling & CMX

HELMIKUU



Kuukausi alkaa viikon mittaisella blogitauolla hoitajien suosituksesta. Kolme microdermalia killuu otsassa. Väsyttää, väsyttää todella paljon. Nukun paljon. Pakottavia ajatuksia, jotka käskevät rangaista itseään ja/tai tappaa itsensä. Paljon päänsärkyä, ja sekavuutta. Hoitotaho ottaa esille dissosiaatiohäiriön mahdollisuuden. Myin marsut pois uuteen, parempaan kotiin.

helmikuun kuunnelluimmat TOP3:
Placebo, ☽ WIICCA ☾ & Lasten Hautausmaa

MAALISKUU



Väsyttää, päätä särkee, nukun paljon. Lääkäri kirjoittaa B-lausunnon kuntoutustukea varten. Sekavia oloja; menee lujaa ja samalla tahdon kuitenkin kuolla. Tärinöitä. Olot vaihtelee rajusti ääripäästä toiseen. Viillän. Loppukuusta liikaa lääkkeitä, jotain vihreää oksennuksessani ja muistinmenetys.

maaliskuun kuunnelluimmat TOP3:
Maya Jane Coles, Kuudes Silmä & Selah Sue

HUHTIKUU



Huomasin ensimmäistä kertaa peilikuvani laihtuneen. Nukun miten sattuu; liikaa, liian vähän, vääriin aikoihin, satunnaisesti, lääkkeiden avustuksella. On vaikea nukahtaa. Itkua, ahdistusta, kuolemantoiveita, epätoivoa - ja muutama ihan hyväkin päivä. Kerroin hoitajille lopettaneeni Anksilonin ja Seroquel Prolongin syömisen. Päänsärky jatkuu aina vain, lähes päivittäisenä.

huhtikuun kuunnelluimmat TOP3:
Mirel Wagner, Placebo & Paperi T

TOUKOKUU



Vietin vapun Jyväskylässä Nooran luona. Ahdistusta, paljon kuolemanajatuksia, väsymystä, liikaa unta. Kuntoutustukihakemus menee läpi; olen eläkeläinen ainakin vuoteen 2017 asti. Ajatuksia, ääniä, jotka käskevät lyödä, satuttaa, tappaa itsensä. Ne haukkuvat, kommentoivat, huutavat vihaisesti. Särkee (päätä ja kehoa). Outoja tuntemuksia. Yliannostan, joudun päivystyksen kautta viikonlopuksi osastolle. Opamoxit kielletään, ja vaihdetaan Ketipinoriin (vaikka kerroin etteivät ne toimi kohdallani), Seroquel Prolong aloitetaan takaisin. Vointi ei parane, ei sitten millään.

toukokuun kuunnelluimmat TOP3:
Placebo, Paperi T & Ruger Hauer

KESÄKUU



Käyn Helsingissä, ja 8mm labret punchataan huuleeni. Samalla reissulla kaaduin riemukkaasti polveni päälle, ja kärsin kivuista pitkään. Menee kokonaisuudessaan paremmin, vaikka huonojakin päiviä on. Olen ajoittain jopa toiveikas. Loppukuusta vierailen Jyväskylässä Nooran luona; syömme etanoita (enkä kuollut, oli jopa ihan hyvää). On kokonaisuudessaan ihan jees kuukausi.

kesäkuun kuunnelluimmat TOP3:
Olavi Uusivirta, Placebo & Pariisin Kevät

HEINÄKUU



Kuu alkaa semilupaavasti, mutta pian romahdan taas jonnekin synkkyyteen. Wilma vierailee Lahdessa kuun puolivälissä. Tyhjyyteen kuiskittuja, epätoivoisia sanoja. Väsymystä, teränhimoa. Raavin kasvojani verille. Tärinää, pelkoa, ahdistusta, väsymystä. Paljon unta. MARS-ihmiset viettävät viikonlopun luonani. Jalkoja särkee infernaalisesti ja usein. Käyn avauttamassa takut päästäni kampaajalla. Lääkäri määrää ahdistukseen Truxalia.

heinäkuun kuunnelluimmat TOP3:
The Beauty of Gemina, Placebo & Bring Me the Horizon

ELOKUU



Truxal ei toimi. Jalkasärky jatkuu alkukuusta, samoin ahdistus ja toivottomuus. Kuun puolivälissä on suhteellisen pitkä hyvä jakso; olen toiveikas, päätän laihtua todella ja iloitsen elämästä. Loppu tälle tulee yllättäen, täysin puskista, loppukuun koittaessa. Blogi saavutti satakuusikymmentä lukijaa, ja pyysin lukijoita kommentoimaan asioita, jotka kuvaavat mua / joista tulen heille mieleen. Sain osakseni liian paljon kauniita sanoja (♥!), jotka piristivät.

elokuun kuunnelluimmat TOP3:
Pyhimys, Chelsea Wolfe & Zella Day

SYYSKUU


Syksy saapuu, ja olen iloinen siitä. Kuun ekat päivät menee ihan hyvin. Tahdon potkia sairautta vastaan ja onnistua siinä, voittaa. Levottomuutta, lyöntejä, särkyä; kaiken alla kuitenkin pieni toivo. Katarina käy Lahdessa ja kuvaa mua (iik!). Rimpuilen pahaa oloa vastaan; en tahdo voida huonosti. Pikkuhiljaa otteeni lipeää. Loppukuusta sorrun viiltämään useita kertoja. Seuraa tulehdusta, allergisia vesikelloja laastarista ja sietämätöntä kutinaa. Uni on vaikea saavuttaa, ja pyörin öisin levottomana sängyssäni. Sekavia, ahdistavia ajatuksia ja ääniä. Neljäkymmentäkaksi kappaletta Truxaleja, ja pyörtyminen keskellä yötä olohuoneen lattialle. Alan luovuttaa.

syyskuun kuunnelluimmat TOP3:
Placebo, Bring Me the Horizon & Amy Winehouse

LOKAKUU


Aloitan (ja lopetan) paperipäiväkirjan kirjoittamisen, ja kirjoitankin ensimmäisinä päivinä luvattoman paljon. Välillä fyysistä tärinää, jonka määrä kasvaa loppukuuta kohti edettäessä. Väsyttää. Jalkoja särkee taas - ja päätä. Särkylääke ei tehoa. Tiedän kameroiden valvovan mua koko ajan. Sekavaa, levotonta; vaikea keskittyä. Nukun liikaa ja/tai vääriin aikoihin. Uni tulee usein vasta aamuyön tunteina. Ahdistaa. Paino tulee hieman alaspäin. Somehiljaisuutta oman valinnan kautta. Blogin viisivuotispäivä. Hyörin, pyörin ja teen enemmän kuin jaksaisin; vakuuttelen tällä muiden lisäksi itselleni että kaikki on ihan hyvin. Olen lopettanut sekä Abilify että Seroquel Prolong -lääkitykseni tämän kuun alussa.

lokakuun kuunnelluimmat TOP3:
Ghost Brigade, Cult of Luna & Halsey

MARRASKUU


Haluan kuolla; tahdon vain nukkua. Eräänä yönä liikaa Truxalia. Menetän tajuni vessassa. Seurauksena suuri ja kipeä kuhmu takaraivossa sekä suurempi ja kipeämpi mustelma takapuolessa. Hoitajat eivät tunnu kuulevan hätääni, joten epätoivoissani ja peloissani laitan lääkärille sähköpostia, jonka seurauksena lääkäri soittaakin. Itken ja tärisen puhelimessa. Lääkäri määrää mulle unettomuuteen Tenoxia sekä pelkoja ja ahdistusta lieventämään Peratsinia. Käyn Jyväskylässä Nooran luona. Olen loputtoman väsynyt; kaikki pukeutumisesta ja syömisestä lähtien tuntuu tuskaisen vaikealta. Tenox ei toimi minkäänlaisilla annoksilla, unettomuutta. Tärisen jatkuvasti niin paljon, että lihakset kipeytyvät. Haluaisin osastolle, mutta se ei ole taloudellisesti mahdollista. Itken paljon, ja kynsin pakonomaisesti kehoani verille. Ruokahalu on kadonnut. Massiivinen paniikkikohtaus. Pako isovanhemmille. Väsymystä, epätoivoa, kuolemantoiveita.

marraskuun kuunnelluimmat TOP3:
Swallow the Sun, Ghost Brigade & Placebo

JOULUKUU


Kynsin, raavin ja revin itseäni (hoitajat luulevat kasvojani vaivaavan aknen, korjaan sen olevan itseaiheutettua). Pikkuveli muuttaa pois porukoilta. Aika kuluu ja katoaa huomaamatta. En jaksa tehdä mitään, mikään ei kiinnosta. Vietän suurimman osan ajasta yksin istuen ja ajatellen tai selaten wikipediaa. Unirytmi on täysin sekaisin ja kääntynyt päälaelleen. Laiminlyön ihmissuhteitani, sillä en jaksa puhua kenenkään kanssa. Ei ole sanottavaa, tai sanoja. Paljon tyhjyyttä. Kaikki on kadonnut elämästäni; niin hyvä kuin suurimmaksi osaksi pahakin. En pysty tai osaa nauttia joulusta ja se ahdistaa. Väsyttää. Kuljen sumussa. Olen lopussa. Päätin viimeisen päivämäärän kesälle - enkä vain jaksaisi odottaa.

joulukuun kuunnelluimmat TOP3:
Placebo, Swallow the Sun & Lasten Hautausmaa

OVERVIEW
(miten meni noin niinko omasta mielestä?)


Ei mennyt kyllä kovin vahvasti. Ehkä jopa tavallaan elämäni rankin vuosi? Siltä se ainakin tuntui. Lopputuloksena olen vaipunut jonkinlaiseen tyhjyyden kuplaan, josta en näe enää poispääsyä. Unirytmini ovat täysin sekaisin; lähinnä nukun päivisin ja valvon öisin. En ole puoleentoista kuukauteen ollut juuri lainkaan, missään määrin, sosiaalinen - olen eristäynyt kaikesta, kaikista. Tuhansia, ja taas tuhansia lukemattomia viestejä ihmisiltä. Tuntuu, että olen menettänyt otteen kaikesta lopullisesti - ja tavallaan se on jopa helpottavaa. Niin paljon pahaa, niin paljon väsymystä. Yksinäisyyttä. Pelkoja. ... Pelottavaa, ettei se tunnu enää miltään. Ainoa ns. saavutus tälle vuodelle on laihtuminen; kadotin vuoden aikana jonnekin viisitoista ja puoli kiloa, joista reilu kolmetoista poistui loppuvuodesta samaa vauhtia ruokahalun kanssa. Ei tunnu onnistuneelta - siltikään. En jaksaisi toivoa tulevalta vuodelta mitään. Ehkä (viimein) loppua tälle kaikelle? Tai toisaalta ei, sillä olen oppinut etteivät toiveet toteudu - koskaan - joten turvallisempaa olla toivomatta. Olen surullinen, että tää on mennyt tähän, mutta... Minkäs sille enää voi? Tuntuisi jotenkin väärältä toivottaa kenellekään ihanaa uutta vuotta, joten taidan sanoa vain että kiitos (tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö toivoisi teille kaikille kaikkea hyvää!). Kiitos.

vuoden top10 artistit
1. Placebo x2158
2. Ghost Brigade x1097
3. Lasten Hautausmaa x888
4. Ruger Hauer x840
5. Mirel Wagner x837
6. Pariisin Kevät x809
7. ☽ WIICCA ☾ x786
8. Swallow the Sun x722
9. Chelsea Wolfe x664
10. Lana Del Rey x605

(Postaus julkaistaan ajoitettuna. Julkaisun aikaan minä toivottavasti nukun, jottei tarvitse kohdata todellisuutta - tai mitään.)

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Maailmanloppu kannetaan kotiovelle


Elämä koostuu pienistä paloista tyhjyyttä. Uudenvuoden tulo ahdistaa jossain määrin, vaikken edes tahdo vielä(kään) sisäistää kyseisen juhlan saapumista; en pysty, en halua. Mielettömän yksinäisyyden, itsesyytöksien, toivottomuuden ja epätoivon juhla. Hoitajat sanovat, ettei muutosta tule tapahtumaan, jos en saa sitä itse aikaan. Entä jos en enää edes halua sitä? Uskon - tiedän - vahvasti, että se aika on ohi. Aika, jolloin uskoin unelmiin, mahdollisuuksiin. Jolloin jaksoin toivoa ja odottaa. Satunnaisesti pieniä hetkiä, häivähdyksiä, jolloin kaipaan kaikkea mennyttä. Silloin muistan kuitenkin miten paljon helpompi mulla on olla nyt; näin, kun en ole enää mitään. Irroittaa, kadota - sitä mä olen halunnut jo niin pitkään. Ehkä mä nyt vihdoin ja viimein onnistun. Tuhoan elämääni säännönmukaisesti; tavoitteena lopullisuus, ikuisuus. Kuolema. Pyydän anteeksi, jos satutan. Se on vain väistämätön sivutuote, jotta saavutan mitä haluan. Yritän olla ajattelematta oikeuksiani (niitä ei ole) ja olla aidosti itsekäs. Älkää sortuko samaan, ja nähkää silti itsekkyyteni taakse, sen syihin. Ristiriita. Mun tulevaisuus ei ole tässä, ei nyt. Se on jossain kaukana, toisessa ajassa - tai sen takana. Tunnit kuluu liian hitaasti.

np: Pyhimys - Sinimusta

lauantai 26. joulukuuta 2015

Erase me (now)


Kaikki on merkityksetöntä ja kohtuuttoman raskasta. Olen koko päivän rukoillut kuolemaa; usein epätoivoisin itkusilmin, välillä vain loputtoman tyhjänä. Sanat ovat silti kykenemättömiä ilmaisemaan tuntemuksiani - niin turhia. Ahdistus kasvaa samaa vauhtia kuin alkoholimäärä muiden veressä. Syyttäviä, vihaisia ja pettyneitä katseita sekä sanoja perheeltä; isoäiti on kai hieman huolissaan musta. Olen epäonnistunut. Mä en halua elää enää hetkeäkään. Olen niin kamalan väsynyt. Maailma on niin paljon parempi kaikille ilman mua. Mä ilman maailmaa on niin paljon parempi mulle. Surullisinta on, että mua surettaa vain ne kaikki kirjat, joita en koskaan ehtinyt lukea. Miten jaksan odottaa? Kesään on luvattoman pitkä aika - ikuisuus. En tiedä, en lupaa mitään, kenellekään - edes itselleni.

np: Swallow the Sun - Heartstrings Shattering

torstai 24. joulukuuta 2015

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi?


Olen taas hyvinkin pitkälti hereillä - ja pirteä. (Kello on siis noin puoli viisi aamuyöllä.) Oon tässä unettomina viime öinä selaillut laittoman paljon mm. wikipediaa, ja eksynyt siellä vaikka minkälaisiin artikkeleihin. Tänään tuli sitten vastaan jotain jännittävää - tai lähinnä hyödyllistä jännittävää. DSPD; delayed sleep phase disorder. Siis itseäänhän ei saisi diagnosoida netin avulla, tiedän, mutta. Joskus sitä ei voi vain vastustaa kiusasta? Tunnistan vain itseni hyvin voimakkaasti tuosta. En täysin, sillä harvassa ovat henkilöt, jotka ovat "täydellisiä" yhtään missään ongelmassa, mutta mielestäni riittävästi. Voihan nämä nukkumisongelmat johtua myös sairauksistani, sillä olenhan mä nukkunut tässä vuosia suhteellisen normaalisti(?). Siihen taas on toisaalta voinut kyllä vaikuttaa se, että olen syönyt kohtuullisen rankasti (ainakin omalla kohdallani) sedatiivisia / unettavia lääkkeitä. Joten voin myöntää, että kamalan vaikeahan sitä on varmasti sanoa yhtään mitään varmaa.

Jäin vain pohtimaan sitä, että esimerkiksi nyt kun unettavat lääkkeet ovat jääneet pois niin on unirytmikin vaihtunut erittäin paljon siihen suuntaan, että valvon yöt ja nukun päivät. Ja eniten ehkä sitä, että mä olen aina kokenut yön olevan "mun" aikaa; oon silloin luovimmillani, silloin ahdistaa vähiten, silloin on kaikin puolin paras ja rauhallisin olo - siis siinä about puolenyön jälkeen. Jaksankin tehdä asioita helpoiten illasta/yöstä. Olen virkeä ja jos ei ole päällä mitään kamalia yleisoloja niin olo on öisin kaikista helpoin - ja oikeastaan myös helpoimmillaan niissä kamalissa oloissa. On vain lievästi hankalaa elää tällaisen unirytmin kanssa, kun kaikki "normaali" menee ohi. En ole saanut nytkään esimerkiksi soitettua Terveysneuvoon vaikka olen yrittänyt sitä reilun viikon ajan tehdä (mulla on ollut ~lokakuusta asti kamala vesinuha + aivastelen jatkuvasti ja rajusti; käsikaupan allergialääkkeillä ei ole ollut vaikutusta tähän SEKÄ pitäisi kysyä onko mua laitettu ollenkaan hammaslääkärijonoon, sillä kävin tän vuoden helmikuussa suuhygienistillä tarkastuksessa, mutta luvattua kutsua hammaslääkäriin ei ole kuulunut vieläkään?) - siis lähinnä koska olen nukkunut ohi palveluajan.

Tänä yönä en siis voi nukkua ollenkaan, sillä... en vain voi. Muuten menisi herääminen taas myöhään iltapäivään, ja heräisin siinä kolmen ja viiden välillä. Se ei ole hyvä, ei ainakaan jos kysytään porukoilta (tai no, keneltään suht normaalilta, mutta erityisesti porukoilla on ongelma tän kanssa - asuuhan ne samassa talossa ja mun unirytmi häiritsee niitä jostain kumman syystä erittäin paljon). Aikaisempi nouseminen taas - nukahdettuani siinä aikaisintaan viiden aikaan - olisi yhtä tuskaa, samoin hereilläolo sen jälkeen. Joten parempi muille (ja ehkä mullekin) etten nuku tänä yönä. Vaikka olisinkin väsynyt koko huomisen, olisin sitä myös muuten, joten... Ainakin olen "ajoissa" hereillä ja joulupuuropöydässä. Everyone (except me, but who cares?) is happy! En vain halua pilata muiden joulua, en pysty siihen. Aiheutan jo muutenkin niin kamalasti ongelmia ja huolta ja tuskaa muille, joten parempi edes että yritän. Pakko.

Ja joulusta... Niin. Rakastan joulua (se tuskin on jäänyt kenellekään epäselväksi). Se on paras juhlapyhä koko vuodessa, ainoa jota odotan ja josta pidän oikeasti. Aloitan sen odottamisen viimeistään elokuussa; mietin valmisteluja, fiilistelen joulun fiilistä ja alan suunnitella lahjoja. Useimmiten se on ainoa päivä vuodessa, jota odotan innolla. Mutta tänä vuonna. Ei joulufiilistä; se katosi lokakuun alussa, lopullisesti marraskuun aikana. Olen kyllä ostanut lahjat - silloin loka- ja marraskuussa lähinnä. Olen kyllä paketoinut laittoman (...) määrän paketteja, ja ollut siitä ihan semi-innoissani (paketointi on meditatiivista ja mukavaa puuhaa, joten teen sitä mm. äidin puolesta myös). Mutta mä en odottanut yhtään aattoa. Missään vaiheessa joulun lähentyessä ei ollut oloa että "jes! pian!". Ja nyt kun aatto on saapunut, tahtoisin sen vain loppuvan - tai mieluummin katoavan kokonaan.

Eilinen (aatonaatto) oli yhtä tuskaa osaltani. Perheen stressimäärät olivat huipussaan; huusivat, kirosivat selän takana toisiaan, valittivat, siivousriehuivat ja riehuivat muutenkin. Kaikki tehtiin pakolla. Rentoutta ja joulunodotusfiilistä ei ollut havaittavissa kenessäkään; vain ärtymystä ja väsymystä. Yritin olla mahdollisimman pieni, hiljainen ja huomaamaton - onnistumatta kovin hyvin. Heräsin iltapäiväkolmelta nukahdettuani joskus aamukuuden jälkeen. Ensimmäisenä herättyäni käsky voisit nyt heti kerätä noi pyykkis ja vaihtaa lakanas ja sit voisit imuroida ja ...! Ahdistus kipusi maksimiin heti, ja jos en olisi nukkunut semihyviä unia ja elänyt muutoinkin tässä tyhjyyskuplassani, olisin luultavasti räjähtänyt. Ihmisten, varsinkin perheen, on hyvin vaikea ymmärtää mun tilannettani ja tilaani tällä hetkellä. Nukun miten nukun, koska se tuntuu luonnollisimmalta ja stressittömimmältä. Se, että nukun (muiden mielestä tietystikin paljon, koska herään niin myöhään) ja olen tekemättä mitään suurimman osan valveillaoloajastani, ei tarkoita sitä, että jaksaisin tehdä paljon asioita - ei todellakaan tarkoita!

Pienikin työmäärä saa mut väsyneeksi. Olen nyt sentään jaksanut tehdä vähän useampia pieniä asioita päivän aikana (esimerkiksi tänään tosiaan hoidin pyykkini pois narulta, vaihdoin lakanani ja imuroin huoneeni sekä leikin koiran kanssa ja kävin suihkussa), mutta en millään pysty sellaisiin suorituksiin kuin normaali keskivertoihminen. Mulle äksyillään ja valitetaan laiskuudestani jatkuvasti; huomautellaan miten ei ole normaalia olla näin passiivinen ja pitäisihän sun nyt tää jaksaa! - ei löydy siis minkäänlaista ymmärrystä sille, että en vain pysty, en jaksa, en kykene. Ehkä se hämää, kun en ole koomainen koko ajan - mikä taas johtuu siitä että tietoisesti rajoitan tekemisiäni, jotta en palaisi loppuun joka saatanan päivä. Nää päivät on saanut mut ensimmäistä kertaa suunnittelemaan itsemurhaa. Siis oikeasti, todella. Se on tavallaan pelottavaa, tavallaan lohduttavaa. Ei ollenkaan tapaistani; olen impulsiivinen näissä asioissa, mutta nyt se on vain tuntunut oikealta. Oon antanut itselleni määräajan kesälle; sen jälkeen ei ole enää pakko jaksaa. Ajattelin tavallaan kertoa tästä myös hoitajille seuraavalla tapaamisajalla. Ei sillä ole mitään väliä kuitenkaan.

Mulla menee oikeastaan ihan hyvin tällä hetkellä. Se ei tarkoita, että voisin hyvin, vaan lähinnä sitä, etten voi huonosti (koko ajan). Kaikenlaiset olot ovat kadonneet, jäljellä on vain tyhjyys. Se ei tunnu elämältä - koska se ei tunnu miltään. Olen tavallaan aika tyytyväinen tähän. Jos ihmisen ei tarvitsisi syödä, mä menisin kämpälle ja eristäytyisin sinne. Mutta koska ihmisen pitää syödä aina silloin tällöin, enkä kykene itse itseäni tällä hetkellä ruokkimaan (monistakaan syistä), on mun oltava täällä porukoilla. Se ei ole ideaalinen vaihtoehto, vaan täynnä negatiivisia aspekteja, mut joskus pitää hyväksyä tiettyjä epämiellyttäviä asioita elämässään - meidän kaikkien. Oon tässä myös pohtinut ja perehtynyt (jälleen kerran) skitsofrenian oirekuvaan - ja edelleen tunnistan itseni siitä erittäinkin hyvin. Positiivisen oireet ovat tietysti jämähtäneet niihin, mitä pidän kesto-oireina (vainoharhat, kameroiden ym. valvontalaitteiden pelko, salaliittoteoriat, kuvitelmat kaikkivoipaisuudestani ja suurista erityiskyvyistäni jne.), ja ovat vähäisiä, mutta negatiivisia oireita löytyy vaikka muille jakaa (kirjaimellisesti, hah; voisin kyllä luopua parista, jos päästäisiin sopuun sopivasta summasta). Lohduttava, vaikkakin toisaalta myös lamauttava, tunne, kun voi todeta diagnoosinsa olevan oikea.

En ole enää edes juurikaan epätoivoinen. Tietysti välillä vaivun miksi juuri minä -ajatusten valtaan, mutta lähinnä olen välinpitämätön kaiken suhteen. Uskon aika vahvasti, että täysi tunteettomuus on ihmiselle aika mahdotonta (ellei sitten ole aivovauriota tms., joka moista aiheuttaa), joten on aika luonnollista, että välillä myös tuntuu joltain - mutta ne ovat mulle aika yhdentekeviä tunteita sitten loppupelissä. Helppoja ohittaa, ja helpompia unohtaa. Suurin osa ajasta, jonka olen hereillä, kuluu siihen että luen tieteellisiä artikkelejä, uutisia, wikipedian artikkeleja (lähinnä englanniksi)... Mikä milloinkin sattuu kiinnostamaan ja kuulostamaan suhteellisesti mielenkiintoiselta. En tiedä miksi, en tiedä edes mitä hyödyn ko. tiedoista ikinä (varsinkaan kun kukaan ei elä loputtomasti, en varsinkaan minä). Kai se on vain kevyin tapa kuluttaa aikaansa, ja samahan se on miten sen ylimääräisen (/kaiken) käyttää?

Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on muutamia ihmisiä, joille mulla on merkitystä. Teille sanon: olen todella pahoillani. Jos olisin tiennyt tän menevän tähän, olisin luultavasti jättänyt tutustumatta kehenkään - koska mä en ikinä, ikinä, haluaisi kenellekään mitään pahaa. Ja tällä hetkellä mä aiheutan, mä olen, vain pahaa. Pelkkää ja puhdasta pahuutta. Säteilen sitä ympärilleni, pilaan kaiken ja kaikki, jotka ovat tekemisissä kanssani. Mä en tahtonut tätä, mä en pyytänyt tätä - mut tätä mä sain. Olen niin loputtoman pahoillani, kaikesta. En voi korostaa sitä tarpeeksi. Olen pettynyt itseeni, ja häpeän itseäni, monella tapaa. En ollut tarpeeksi. Jos vain voisin kelata taaksepäin, poistaa kaiken väärän - itseni. Kaikki olisi niin paljon paremmin ilman mua. Onneksi tää kaikki on vain väliaikaista ja lopulta merkityksetöntä - täytyy luottaa siihen, se on ainoa toivoni.

Kello tulee kuusi jouluaaton aamuna vuonna kaksituhattaviisitoista. Mua alkaa väsyttää hieman, mut täytyy pysyä hereillä. Mä en pilaa tätäkin. Sydän muljahtelee muutaman kerran ikävästi. Nälkäkin ois. Joulufiilis ei ole ilmestynyt tyhjästä pelastamaan päivääni; pitää siis vain kärsiä tääkin päivä kunnes se menee itsestään ohi. Jos vain selviäisi jotenkin kunnialla tästä, ilman että pilaisin kenenkään tunnelmaa. Vaikka mulla ei olekaan väliä, ei se tarkoita, että saisin tarkoituksella pilata muiden joulun. Enkä mä kyllä tahdokaan, en! Luulen kuitenkin, että tää on se kohta kun mä lopetan tän ylipitkän ja turhan postauksen, ja toivotan näin lopuksi teille kaikille mukavaa, rauhaisaa ja ennen kaikkea parempaa (se ei kyllä paljoa vaadi hah!) joulua kuin mulle! Ansaitsette sen, jokainen teistä, ihan oikeasti! ♥

np: Viitasen Piia - Tilinpäätös

maanantai 21. joulukuuta 2015

21490666/7.3


every-fucking-thing

Näin tänään ensimmäisen kerran perheen ulkopuolista ihmistä (en laske tähän hoitajia tai täysin tuntemattomia) kuukauteen. Odottaessani Nooraa Lahden bussiasemalla mua pelotti. Se oli hyvin fyysinen tunne. Tahdoin vain paeta; juosta, kadota, pois, pois - ja äkkiä! Bussi tuli, pysähtyi. Noora nousi pois. Kävelin hänen luokseen jokseenkin ajattelematta mitään. Ainoastaan pikaisesti mieleeni johtui mitä ihmettä sanon. Kohtaamme, hermostuttaa. Sanoimme heit toisillemme, Noora halasi, vaihdoimme lahjat ja muutaman lauseen, kävelimme kohti kyytejämme. Meidän täytyy nähdä joskus paremmalla ajalla tässä pian. Vastaan myöntävästi, sanon heiheit ja hyvät joulut, kävelen takaisin autolle. Ensimmäinen ajatukseni autossa on, että toivottavasti en näyttänyt ihan perseeltä. Tämä siksi, että olin itkenyt hiljaa lähes koko puolen tunnin matkan porukoilta Lahteen. Ja hieman jo ennen sitä. Itku alkoi taas, kun käännyimme kotimatkalle. Hiljaisia kyyneleitä, kukaan ei huomaa.

Meinasin kaiken lisäksi myöhästyä. Heräsin noin puolitoista tuntia ennen tapaamisajankohtaani Nooran kanssa luullen että on aikainen aamu. Ei ollut. Porukat olivat päiväunilla. Puin päälle, ja herätin heidät. Olin ilmeisesti sanonut väärän tapaamisajan ja/tai porukat luulivat etten ole menossa koska vain nukuin. Kukaan ei vaivautunut tarkistamaan asiaa minulta, ja miksi olisi. Vaatteet pikaisesti päälle, odotan että porukat nousevat ylös, ja lähtö. Ruoka jäi väliin, sillä porukat olivat syöneet jo kauan aikaisemmin. Söin tosin hieman välipalaa palattuani kotiin siinä kuuden jälkeen. Ei tosin ole ollut juuri nälkäkään, kun enhän mä juuri kuluta peruskulutuksen lisäksi mitään kun vain istun tai makaan, ja nukun. Unirytmi on kääntynyt vielä enemmän perseelleen, ja saan yleensä unta vasta viiden jälkeen aamuyöstä; joskus jopa niin aikaisin kuin kolmelta, joskus menee aamukahdeksaan valvoessa. Olen pyrkinyt heräämään viimeistään kahdelta, mielellään jo yhdeltä, iltapäivällä, mutta tosiaan useina päivinä unet ovat venähtäneet yli neljän. En pidä tästä yhtään, ja eniten ahdistaa kun porukat tuntuvat ajattelevan että valvon tahallani.

Häiritsevää on myös viime päivinä huomaamani asia kasvoissani: syystä, jota en tiedä, suuni vääntyy tahtomattani outoon irvistykseen jatkuvasti. Huomatessani tämän, tietoisesti rentoutan kasvojeni lihakset (tai paremmin sanottuna teen vastakkaisen liikkeen; jännitän tietoisesti toisia lihaksia, jotta suuni ei irvistäisi), mutta saman tien kun ajatukseni karkaavat tuosta keskittymisestä johonkin muuhun, huomaan taas irvistäväni. Näytän irvistäessäni siltä kuin nyrpistäisin samalla nenääni tyytymättömänä. Ahdistaa. On sekä häiritsevää että fyysisesti kasvojeni lihaksille raskasta, kun joudun ylläpitämään tuota vastenmielistä ilmettä jatkuvasti - vasten tahtoani. En pidä tästäkään asiasta. Enkä siitä, että samalla kun irvistän, puren hampaitani yhteen. Sattuu. Usein tekisi vain mieli lopettaa oleminen. Usein pelkään kameroita ja valvontalaitteita huoneessani ja kaikkialla ympäristössä ympärilläni (en uskalla enää käyttää aktiivisuusranneketta tämän valvonnan takia, vaikka toisaalta siitä, etten pidä ko. ranneketta, saattaa myös seurata toimenpiteitä). Usein ahdistaa, useammin ei tunnu miltään. Usein edes vaa'an pienentynyt lukema (nyt ~86kg) ei liikuta. Usein valehtelen kaunistelen totuutta liikaa. Usein en jaksa. Kaikki on niin turhaa.

- -

En muista viime torstaisesta tapaamisesta hoitajien kanssa juuri mitään. Satunnaisia, yksittäisiä asioita. Sun kasvot näyttää nyt jo paljon paremmalta! Niin kai. Mutta näkisittepä jalkani. Ovat nekin parempaan päin, mutta... Arpia, rupia ja haavoja on varmaan kevyesti arvioituna ainakin sataviisikymmentä. Kutisee, punoittaa, kutisee lisää ja enemmän. En pysty hillitsemään itseäni tässä asiassa. No onneksi sulla on joulumieltä! Mmh... Mutta juurihan sanoin että sitä ei tänä vuonna juuri ole? Heinäkuussa ehkä oli, ja elokuussa, ja syyskuussa. Mutta nyt? Kadonnut. Sitä se on. Pelottaa joulu, vuoden ainoa juhla, josta pidän. Pelottaa - aivan saatanasti. En halua että se koittaa, en ole valmis. Yritä nyt edes käydä kerran päivässä sen Joonan kanssa lenkillä! Kai mä yritän. Mutta kun en mä pysty? Ensinnäkin, nukun yleensä aina kun Joona lenkitetään, tai olen liian väsynyt lähtemään mukaan. Toiseksi, pyydätte mua käyttämään sitä yksin, ilman porukoita. En mä uskalla. Siellä on pimeää, ja pimeässä vaanivat sudet. En halua, että ne syövät Joonan. En halua. Pelottaa. Hyvää joulua, ja nähdään taas ennen uutta vuotta!

- -

Hiiret rapistelevat välikatossa ja seinien välissä. Odotan, että pian yksi niistä tipahtaisi suoraan syliini; paijaisin sitä, jos saisin kiinni. Ei taida odotus palkita mua. Kolmen viikon päästä täytän kaksikymmentäkuusi vuotta; olen kaksikymmentäkuusi vuotta odottanut turhaan - mitä? Jotain, tarkoitusta, mitä tahansa syytä elää. Enää en odota, vain olen. Odotus ei palkitse juuri koskaan, ei todella, ei niissä asioissa joissa todella haluaisi. Iidan piti tulla uuden vuoden jälkeen tulla yöksi luokseni, ennen kuin hän lähtee takaisin Britteihin. Peruin, sillä olisi pitänyt siivota kämppä (jossa on siivottu viimeksi kai... alkusyksystä?) - liian sietämättömän raskas asia. Lisäksi ajatus siitä, että pitäisi olla jonkun seurassa usean päivän ajan, oli ylitsepääsemättömän ahdistava. Oli helpotus perua ko. vierailu. Wilmakin kysyi, voisiko hän mahdollisesti tulla tammikuussa käymään luonani. Vastasin kieltävästi. Ajatus ahdisti, pelotti, ahdisti - ja aivan liikaa. Ajan ihmiset pois ympäriltäni sillä, kun en kykene olemaan normaali. Ehkä se on oikein, ehkä niin on paras kaikille. Älkää minulta kysykö, minä en tiedä vastauksia.

Postaustahtini on hiipunut lähes olemattomiin joihinkin menneisiin aikoihin verrattuna. Syitä, joiden takia en ole kirjoittanut: ei ole kirjoitettavaa, en näe syytä kirjoittaa tänne (enää), en halua kirjoittaa, en jaksa kirjoittaa (tai lähinnä avata konetta kirjoittaakseni). Ei mulla ole mitään uutta kerrottavaa. Elämä on sitä samaa vuodesta toiseen, aina vain. Tapahtumatyhjässä ja tunnevapaassa elämässä ei ole myöskään juuri mitään (ainakaan uutta) kerrottavaa. Välillä ajatus kirjoittamisesta suorastaan ahdistaa, ja usein en vain jaksa tosiaan käynnistää konetta, avata selainta ja liikuttaa sormiani näppäimistöllä. Ennen kuvasin itseäni usein koneeksi, robotiksi, joka toimii tahdotta ja jonkun muun ohjeiden mukaan, aina vain, vaikkei edes jaksaisi. Nyt tässä koneessa on akku erittäin vähissä. Punainen varoitusvalo on palanut jo pitkään; liikkeet hidastuvat ja virta riittää vain tärkeimpiin (perus)toimintoihin. Pian akku tyhjenee täysin, laite sammuu ja lopettaa toimintansa. Harmi kun tää on tätä unibody-mallia niin tähän ei saa edes vaihdettua akkua!

Nyt toivon vain selviäväni jouluun - ja ennen kaikkea joulusta. On lempiaikani vuodesta, mutten osaa tai pysty nauttia siitä. Voi, olisipa mulla edes ihan ok joulu! En vain jaksa uskoa siihenkään. Joulun jälkeen edessä on taas yksi vuoden paskimmista ajoista; uusivuosi ja sen jälkeen, valitettavan jokavuotiseen tapaan, myös syntymäpäiväni. En odota. Tai ehkä vähän sitä, että pääsen ravintolaan. Lupasin syödä etanoita ja pippuripihviä, hah! Mutta vanheneminen ei innosta. Vuoden vaihtuminen ei inspaa. Taas vuosi turhuutta takana; vuosi, joka on ollut kai vaikein kaikista elämistäni. Yhdestoista tammikuuta vuonna kaksituhattakuusitoista joudun toteamaan sen karun faktan, että mun ois pitänyt kuolla jo kahdeksan vuotta sitten. Jos vertaan hyvien ja huonojen päivien suhdetta koko kuluneen vuoden ajalta, voisin sanoa että niitä oikeasti hyviä on ollut sellaisella varovaisella ja erittäin positiivisella arviolla n. 15% koko vuodesta - painottuen aivan alkuvuoteen ja loppukesään. Yksittäisiä parempia päiviä on ollut tietysti siellä täällä, muutama oikein superikin!, mutta noin karkeasti. Onneks enää paljon tätä huonommin ei voi siis mennä - ja tästäkin ollaan "selvitty"... Huoh. Raskas mieli, raskaat askeleet. Lupaatko, että saisin pian jo irroittaa?

np: Swallow the Sun - Before the Summer Dies

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kaikki ne sanat, joilla voisi kuvata tyhjyyttä


always stays the same, nothing ever changes

Mulla ei ole mitään; mä en ole mitään. Tyhjyys, kaikennielevä ja jatkuva tyhjyys, on kaikkialla ympärilläni - ja sisälläni. Tämä ei ole valittamista, se on toteamus. En juuri nyt kaipaa mitään, en oikeasti, en todella - ja se saa mut epäilemään itseäni ja sitä että teenkö oikein. Luultavasti epäilys on oikeassa, ja minä - taas kerran - väärässä. Ihmiset katoavat, väsyvät, unohtavat ja jättävät. Muu maailma on sen jo tehnyt. Ja syyttää voin vain itseäni - mutten tavallaan jaksa. En nyt, en ainakaan vielä. Jonain päivänä varmasti, mutta nyt mä siirrän kaiken pois, pois, pois ja kauas - oli se sitten hyvää tai pahaa. Pois. Ei tunteita, ei tuntemuksia. Miten sitä voisi juurikaan tuntea mitään, kun päivät koostuvat ei-mistään? Kai se on vain valintani, en mä voi piiloutua jonkun sairauden taakse, ei se olisi oikein millään tavoin. Olen kai vain perustavanlaisesti laiska ja sopimaton tähän yhteiskuntaan, hylkiö.

Sairauksista tuli mieleen, että sain alhaisimmat pisteeni netin BDI21:stä varmaan vuosiin. Tiesin niin tapahtuvan, mutta hämmästyin silti tulosta: "vain" 37 pistettä. Mutta eihän se kerro mitään, ei suuntaan eikä toiseen. Enhän mä voi olla masentunut. Ei kukaan pidä mua masentuneena, ja enhän mä sitä paitsi tunne mitään? Mua tai - jos nyt vähän oletetaan - mun masennusta ei hoideta, jos mua nyt ylipäänsä hoidetaan jonkun takia, kuka tietää. Kaikki on kamalan epäselvää, turhaa ja tarkoituksetonta. Väsyn tyhjästä, ja jos haluan vaikka leikkiä hetken koiran kanssa tai auttaa ruoanlaitossa, tähän kuluu luvattoman paljon energiaa. Se vaatii esivalmisteluina sen, etten tee mitään syömistä, nukkumista ja istumista lukuunottamatta oikeastaan mitään muutamaan päivään. Ja saman setin myös tämän suuren ponnistuksen jälkeen. Näin pikaisella matikalla on siis ihme, jos viikkooni mahtuu kokonaista kolme päivää, joina teen jotain. Yksi kuluu polilla, yksi kaupassa, yhtenä saan sitten jopa "valita" mitä jaksaisin tehdä - jos olen niin onnekas että se kolmas päivä mahtuu viikkooni. Kukaan ei usko, mutta aika kuluu silti todella nopeasti. Päivät viuhuvat ohitse, enkä saa niistä otetta.

Olette varmaan kuulleet lusikkateoriasta (jos ette niin google it / "spoon theory", please). Tällä hetkellä tuntuu, että mun päivässä niitä lusikoita on helvetin vähän; jos joinain päivinä niitä on kymmenen niin on jo erittäin, erittäin mahtava päivä! Pukeudun, lusikka. Syön, tai pikemminkin juon, mehukeittoa, lusikka. Jokin pieni tai pienehkö aktiviteetti, lusikka tai kaks. Syön päivällistä, lusikka. Suihku? Lusikka. Vieläkö on lusikoita jäljellä? Ehkä jotain pientä, kuten uutisten tuijottamista, tai jospa saisin auki facebookin? Lusikka! Tunnen itseni niin huonoksi, niin turhaksi, niin hyödyttömäksi. Olen taakka, turha taakka - kaikille. Silti en halua tappaa itseäni, ja siitä tulee monin tavoin huono olo; miksi en? Se olisi helpotus muille. Se olisi helpotus mulle. Se olisi järkevin ratkaisu tilanteeseen, johon ei ole parannusta odotettavissa. Suurin syy on kai se, etten jaksa - tai lähinnä ettei mua enää kiinnosta. Kaikki on merkityksetöntä. Sama se, olenko elävä, kuollut vai eläväkuollut. Kuolema on vaivalloinen asia, se vaatii paljon myös siltä, joka kuolee. Katoaminen olisi paljon helpompaa. Lakata olemasta, naps, noin vain. Täydellisyyttä.

Pitäisi kai olla hyvin pahoillaan, etten kykene mihinkään normaaliin. Etten ole yhteydessä kehenkään, että laiminlyön ihmissuhteitani ja lomailen täällä tyhjyydessäni. Koska, kuten jo totesin, en voi syyttää tästä sairautta. Niin monet muutkin sairaat, jopa minua paljon pahemmin sairaat, pystyvät siihen - miksen siis minäkin? Lähimpänä pahoillaanoloa taitaa olla se, että häpeän itseäni. Häpeän, kun en tunne huonoa omaatuntoa. Häpeän, kun en pysty. Häpeän, kun en edes osaa hävetä oikein. Hävettää, että perun tapaamiset ja kieltäydyn uusista. Häpeän. Häpeän, häpeän. Se ei kuitenkaan riitä. Ei ainakaan mulle. En ansaitse ymmärrystä, en kauniita sanoja. Mä en ole hyvä ihminen, ymmärtäkää se. Mä olen paha ja ruma ihminen - niin sisältä kuin ulkoakin.

Viime torstaina (?) oli poli. Hoitajat kysyivät, olenko tietoinen siitä, että joskus mielellämme on uskomaton voima saada aikaan tuntemuksia kehossamme ... kuten esimerkiksi luoda kasvoillemme aknen vaikka emme olisi murrosikäisiä? Hämmennyin. Hoitajat tarkensivat tarkoittavansa kasvojeni kuntoa. Tilanne huvitti minua, ja sanoin naurahtaen, että kyllä, tiedän tästä ilmiöstä, mutta nämä eivät ole minkäänlaisia finnintapaisia, olen vain itse, omin käsin, kynsinyt ihoni pienimpiäkin epäkohtia. Hoitajien kasvoilta paistoi epäusko ja ihmetys. "Olet siis... itse... saanut nuo aikaan... raapimalla?" Kyllä? Kerroin myös, etteivät "ne" rajoitu vain kasvoihini, vaan että niitä on muuallakin - kaikkialla - kehossani. Nyt kasvoni ovat jo suorastaan hyvässä kunnossa, mutta jalkani ovat - vaikka parempaan päin nekin - suoraan sanottuna epäesteettiset. Äiti valittaa niistä jatkuvasti, ja pelottelee että saan vaikka minkälaisen bakteeri-infektion jos jatkan raapimista. Toivottavasti tappavan sellaisen, jatkan mielessäni. Miten vähän äiti tietääkään! Se, että mulla on kehossani kymmenittäin pieniä, tulehtuneita haavoja, ei ole kai mitään verrattuna siihen, että mulla on ollut kehossani useita suuria, rasvakudokseen ulottuvia ja tulehtuneita railoja? Enkä kuollut niihinkään. Pettymys.

Huomenna tänään kello kahdeksan viisitoista aamulla mulla on jälleen poliaika. Sitten jouluviikolla tauko. Pitää muistaa pyytää, että lääkäri uusisi Peratsin -reseptin. En tiedä, onko niistäkään pillereistä minkäännäköistä apua, mut mikäpä tässä niitä popsiessa. Eivät ole ainakaan huonontaneet oloa, joten samapa tuo kai. Noin neljä tuntia aikaa nukkua; olen vielä tässä, hereillä, pirteänä. Nukun edelleen miten sattuu. Välillä nukahdan jo kahdentoista aikoihin, ja nukun katkonaisesti kahdestatoista neljääntoista tuntia. Toisina päivinä valvon aamuviiteen ja herään samoihin aikoihin kuin aina: yhden ja kahden välissä iltapäivällä. Vakio on vain se, että kuuden ja seitsemän välissä - kun vanhemmat heräävät ja tekevät lähtöä aamutoimineen - nukun huonosti, sillä kuulen milloin jääkaapin oven, milloin koiran askeleet, milloin ulko-oven. milloin vessan... milloin mitäkin elämisen ääniä. Elämän, joka on mulle jotain niin vierasta, tavoittamattomissa olevaa, käsittämätöntä. Eniten mua kai painaa se, että olen pettymys muille. Eniten mua kai pelottaa se, että mut todettaisiinkin työkykyiseksi ja joutuisin kohtaamaan tuon kaiken mihin en kykene. Mitä mä edes tekisin? Koulutukseton, työkokemukseton yli-ikäinen ensityönhakija, joka hädin tuskin jaksaa nousta aamuisin (aamuisin? mitä se on?) sängystä?

"Tää onkin aikamoisen ongelmallinen noidankehä tää kaikki sun päässäs." Eihän? Mä olen vain yksi iso, elävä paradoksi kaikessa paradoksaalisuudessani. Mun pitäisi olla jo kuollut, oikeastaan mun ei olisi pitänyt edes syntyä. Miksi olen siis yhä täällä? Kuvittelen, kuinka joku parempi olisi syntynyt mun tilalleni. Perheelläni voisi olla kaikki ihan ok. Mä olen pilannut niin paljon, tuhonnut niin paljon. Ollut vaikea ja vittumainen koko elämäni ajan - en siis suoranaisesti, mutta omalla erittäin vaikealla ja vittumaisella tavallani. Veli on muuttanut nyt pois, omaan kotiinsa. Mä sain sen vanhan huoneen - toisin sanoen jouduin pakolla muuttamaan tavarani tähän toiseen huoneeseen, jotta olisin vähemmän jaloissa tuolla "vierashuoneen" puolella. Tässä huoneessa on kaikki mitä tarvitsen. On sänky, on tuoli, on pieni tietokonepöytä ja tietokone, on henkilövaaka ja on kaappi tavaroille. Tyhjät seinät ja autio lattia saavat kaikki äänet kaikumaan täällä. Ne sanoo "tääkin on aina sun koti", mutta tää ei tunnu oikealta. Mun ei kuuluisi olla täällä, missään, ei varsinkaan näin, mä en kuulu tänne, minnekään, mä olen vain tiellä, vaiva, taakka, päästäkää pois jo, lopettakaa tää, nyt, heti. Naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Paradoksien paradoksi; elämä.

np: Placebo - English Summer Rain

tiistai 8. joulukuuta 2015

Jo tuhannesti tuhoutunut, sadasti särkynyt, kymmenesti kadotettu, odottaa - -

Hieman, hieman, parempi päivä olojen suhteen. Uskon, että tää olojen tasoittuminen liittyy vahvasti siihen, että olen sulkenut itseni tietynlaiseen tyhjyyteen, yksinäisyyteen ja rauhallisuuteen. Viimeisimmästä oikeasta, kunnollisesta viestikeskustelusta taitaa olla kulunut ainakin puolitoista viikkoa. Satunnaisesti, ja yleensä myöhässä, olen vastaillut lyhyesti jos joku on jotain sattunut viestillä kysymään. Sosiaalisuus on rajoittunut perheen kanssa lähinnä ns. arkisista ja pakollisista asioista puhumiseen. En tunne, että olisin kokenut itseäni sen yksinäisemmäksi kuin muutenkaan - tavallaan on ollut jopa helpottavaa olla erossa kaikesta ja kaikista. En nyt vain jaksaisi ketään, eikä minusta olisi juuri iloa kun en jaksa kiinnostua muiden asioista, tekemisistä tai huolista. Se kaikki vain kuluttaisi kaikkien voimavaroja turhaan. Yksinäisyydessä, rauhassa ja hiljaisuudessa on juuri nyt vain parempi ja helpompi olla.

Olen sentään tänään, ja eilenkin, jaksanut lähteä mukaan koiran iltalenkille. Tätä en ole tainnut jaksaa tehdä ainakaan melkein kahteen kuukauteen. Muutoin en juuri ole tehnyt mitään. Heräämisen jälkeen aika kuluu lähinnä istuen olohuoneen sohvalla hiljaisuudessa ajatellen. Iltaisin muiden mennessä nukkumaan suuntaan huoneeseeni ja istun joko sängyllä ajatellen tai, jos jaksan, avaan tietokoneen ja selaan lähinnä päämäärättömästi internettiä, kunnes siirryn sängylle istumaan ja ajattelemaan. Uni saapuu luokseni yleensä siinä neljän aikoihin aamuyöstä; joskus hieman ennen tätä, joskus paljon tämän jälkeen. Satunnaisesti saatan lähteä mukaan kauppaan (tämä tapahtuu yleensä kerran viikossa, viikonloppuisin). Muutoin päiväni ovat lähinnä täynnä "ei-mitään", mikä on toisaalta hyvä, sillä aina kun piipahdan ihmisten ilmoilla oloni muuttuu levottomaksi ja hankalaksi. Ja olenhan mä vähän saanut aikaankin! Olen nimittäin pakannut ne muutamat vähät joululahjat, jotka olen hankkinut (perheelle ja Nooralle)! Ja yhtenä päivänä (muistaakseni viime viikolla?) urakoin ja kirjoitin joulukortteja. 

Muilta osin aika vain... kuluu ja katoaa. Se on oloni kannalta hyvä asia; olla rauhassa, yksin ja tekemättä juuri mitään "oikeaa". Juuri nyt en pystyisikään enempään, en muuhun. Mutta sitten erehdyin ajattelemaan kuluneita kahdeksaa, tai voisi sanoa jopa ainakin noin kymmentä, vuotta kokonaisuutena. Siinä on koko nuoruuteni. Kaikki se aika, jona olisi pitänyt kokea, nähdä, tehdä, elää. Näiden vuosien, nuoruuteni, osalta päivät, joina koen eläneeni, mahtuisivat mitä luultavimmin yhden vuoden ajalle. Kymmenestä "elämäni parhaasta vuodesta" yhdeksän on ollut lähinnä tyhjyyttä, kurjuutta, epätoivoa, sairautta ja kuoleman odotusta. En väitä, että jokaisen elämän päivän pitäisi olla erikoisia jollain tavalla, täynnä juhlaa ja jännittäviä tilanteita. Se on mahdottomuus. Mutta yksi hyvä vuosi vuosikymmenen aikana, jakaantuneena jokaisen kymmenen vuoden ajalle... Ei tainnut mennä kaikki ihan nappiin?

Tasan kuukauden ja kahden päivän kuluttua täytän kaksikymmentäkuusi vuotta. Katson nuoruuteni olevan ohi. Pitäisi olla ammatti (tai ainakin valmistuminen pian edessä). Pitäisi olla kumppani tai jopa puoliso. Pitäisi asua omillaan. Pitäisi käydä töissä. Pitäisi olla tehnyt, nähnyt ja kokenut niitä asioita, joita sitten vanhana on mukava muistella. Minulla ei ole mitään näistä. Takana hukkaan heitetty elämä. Edessä - ei mitään. Musta olis voinut tulla lähes mitä vain halusinkaan. Olisi. Jos. Kunnianhimoisesta, jokseenkin älykkäästä ja lahjakkaasta sekä positiivisesta tytöstä kasvoi moniongelmainen, lannistunut ja epätoivoinen sekä loputtoman väsynyt nuori nainen, joka ei saavuttanut mitään, mihin uskoi pystyvänsä tähän ikäänsä mennessä. Vika ei ole edes siinä, että olisin nostanut alunperin riman liian korkealle. Ei, sillä laskin sitä jatkuvasti oloni heiketessä. Tiputin toive- ja haavelistaltani asioita pois yksitellen sitä mukaa kun ne alkoivat tuntua liian raskailta, tai muuttuivat mahdottomiksi saavuttaa. Nykyään lista on lyhyt ja ytimekäs - se on tyhjää täynnä, valkoinen tausta vailla tekstiä. Toiveet ovat kadonneet, haaveet kaikonneet. Useimmiten en jaksa enää edes unelmoida kuolemasta; se tulee kun on tullakseen, ennemmin tai myöhemmin. Siinä ei ole mitään kaunista, ei mitään hyvää. Se vain lopettaa kaiken, lopullisesti, ikuisesti. Katoan kuin minua ei olisi ollutkaan - eikä mua kyllä tavallaan koskaan ollutkaan, ei todella, ei oikeasti.

Olen koko elämäni pyrkinyt hyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja totuuteen. Olen pyrkinyt avarakatseisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja tasa-arvoon. Olen arvostanut vapautta, älykkyyttä kaikissa muodoissaan sekä kykyä asettua toisen asemaan ja nähdä asiat myös toiselta kantilta. Aina en ole onnistunut; aina en ole ollut lähellekään sellainen ihminen, joka haluaisin olla. Mutta mä olen yrittänyt. Se ei näköjään riittänyt. Ehkä se olen minä, ehkä se on tämä nykymaailma. Ehkä olisi pitänyt olla enemmän häikäilemätön, itsekkäämpi, kapeakatseisempi ja ajatuksiltaan normeihin mukautuvampi. Ehkä olisi vain pitänyt tehdä, ei ajatella ja pohtia merkityksiä ja teorioita kaikesta ja kaiken takana. Ehkä olisi ollut helpompaa, jos olisin vain hyväksynyt kaiken, niellyt pureskelematta, kysymättä ja kyseenalaistamatta mitään. Jos olisin ollut vähemmän tiedon- ja - ennen kaikkea - totuudenjanoinen, jos minulle olisi riittänyt se mikä keskiverrollekin, jos en olisi vaatinut itseltäni ja muilta niin paljon parempaa, jos olisin keskittynyt itse elämään enkä sen tarkoituksiin, taustatekijöihin, tulevaisuuteen ja kaikkeen siihen muuhun turhaan. Ehkä jos en olisi sairastunut nuorena, ehkä jos en olisi ollut kunnianhimoinen, älykäs, lahjakas ja toivonut parasta sekä uskonut hyvyyteen. Ehkä, jos, niin.

Mulla on vahva tunne, että aikani on loppumaisillaan. Mä uskon, että meillä jokaisella on merkityksemme ja tehtävämme, sanotaan nyt vaikka, maailmankaikkeuden kehittymisessä kohti jotain lopullista; ehkä täydellisyyttä, ehkä tuhoa. Evoluutio, kehitys, luonto... miksi ikinä kutsummekaan sitä, hoitaa kyllä osuutensa siinä vaiheessa kun joku osa sitä todistaa itsensä turhaksi, käyttökelvottomaksi. Se on elämän pohja ja perusta: päästä eroon jostain vanhasta ja tarpeettomasta, jotta voi luoda jotain uutta ja parempaa. Sitä tapahtuu koko ajan ympärillämme, jopa omassa kehossamme. Koko ajan, joka päivä, joka tunti, joka sekunti vanha ja tarpeeton katoaa, kuolee, tuhoutuu, väistyy uuden ja paremman tieltä. Joskus kaikki ei mene ihan nappiin, ja silloin virhe poistetaan ns. ennen aikojaan. Se on surullista, pelottavaa ja niin väärin - mutta samalla luonnollisinta mitä on. Ja aikanaan musta tulee myös osa jotain parempaa, jotain uutta. Mun tuhkasta nousee jotain kauniimpaa, viisaampaa, tarpeellisempaa ja hyödyllisempää. Tietoisuuteni hiljenee, mut jotain musta elää (ainakin lähes) ikuisesti. Ja uskon, että lähdön hetkellä pelko kuiskaa jää vielä hetkeksi, sillä pelko on takana monissa ihmisen järjettömimmissä teoissa; pelko tuntematonta kohtaan. Silloin toivon järjen ääneni olevan tarpeeksi kirkas ja voimakas sanomaan, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, sen kaikkein vaikeimman sanan: ei.


np: Swallow the Sun - The Gathering of Black Moths

maanantai 7. joulukuuta 2015

"Täst mä en selvii, ja mä tajuan sen"


Itken saunassa, kun puhe äidin kanssa ajautuu mun ongelmiin ja hoitotahoon. Äiti sanoo, että musta näkee etten todellakaan ole kunnossa. Kerron kuinka musta tuntuu et kaikki mun ongelmat ja olot ja teot kuitataan dissosiaatiohäiriöllä ja että tuntuu ettei sen takia edes yritetä auttaa - tai oteta mua todesta. Kerroin kuinka musta tuntuu et multa vaaditaan tällä hetkellä mahdottomia hoidon ja kuntoutumisen suhteen, kuinka musta tuntuu et jotain tärkeää on ohitettu pahasti ja oletetaan liikaa sen perusteella kuinka kauan olen ollut hoidon piirissä. Äidin mielestä hoidossani on jotain pielessä, vaikka molemmat myönsimmekin että on varmasti turhauttavaa tehdä työtä mun kanssa kun en ole edennyt juuri laisinkaan näiden kaikkien vuosien aikana. En mä ennen pelännyt ja ollut ahdistunut polin takia. En voi luottaa hoitajiin ja pelkään heitä. He eivät ymmärrä mua, tai osaa käsitellä mua oikein. Vain lääkäri on turvallinen ja yrittää ymmärtää. En tiedä mitä pitäisi tehdä, sillä munhan tää pitäis jotenkin ratkaista, mutta mä en osaa, en voi, antaa kenellekään negatiivista palautetta tai vaatia itselleni parempaa - mä en edes ansaitse sitä.

Tuntuu vain että vika on mussa. Että kyllä kaikki muut pystyisivät tilanteessani vaikka mihin - mutta en minä. Tunnen olevani vain moniongelmainen paska, jota tökitään kepillä, koska muhun ei haluta koskea - olen turha, inhottava, epäonnistuja ja joku, josta halutaan eroon. En vain jaksa. Oon hokenut sitä jo vuosia, mut tuntuu et hitaasti oon valunut vain alaspäin. Nykyään mun hyvät päivät tuntuu olevan samaa tasoa kuin mitä huonot olivat vuosia sitten. Ongelmat kasaantuvat, ja muuttavat muotoaan - paskan määräkään ei pysy vakiona vaan kasvaa tasaisesti. Minne katosi kykyni tuntea muutakin kuin pelkoa, ahdistusta, väsymystä ja masennusta? (Paitsi niin, pelkohan on luonnollinen tunne, ahdistus harha, väsymys kuviteltua sillä nukun ja masennus ei lue diagnoosilistallani, joten en saisi sanoa itseäni masentuneeksi.)

Mitä kauemmin on hoidon piirissä, sitä alemmas valuu sillä (hoitohenkilökunnan) asteikolla, jolla arvioidaan sun arvoa ihmisenä. Nää lähes kahdeksan vuotta mielenterveyshuollon piirissä ovat valuttaneet mua hitaasti mutta varmasti alas siitä pidetystä ja tsempatusta potilaasta, "selviytyjästä", joksikin, jolla ei ole enää juurikaan ihmisarvoa. Joka on "menetetty tapaus", vaikea, moniongelmainen, hankala, ärsyttävä, turha ja tuhlaa yhteiskunnan varoja sekä resursseja. Olen pohjasakkaa. Syyllisenä oloihini nähdään ulkoisten stressitekijöiden sijaan minut itse ja oma yhteistyökyvyttömyyteni. Tää kaikki saa mut epäilemään itseäni kaikin puolin; olenko arvokas, olenko tärkeä, olenko yhtään minkään arvoinen? Ehkä vika tosiaan on minussa. Ehkä mä en ansaitse apua. Ehkä mä olen vain perustavanlaisesti huono, mätä, epäonnistunut ihminen, jonka olisi parempi kadota - kuolla. Epätoivo ja väsymys ovat vahvoina läsnä jokaisessa hetkessä. Toivon vain kuolevani unessa, tai edes sairastuvani fyysisesti niin vakavasti, ettei mua voitaisi enää pelastaa. Ainakin silloin saisin apua fyysisiin tuskiini, musta ja voinnistani ehkä jopa välitettäisiin, ja palkkioksi saisin ikuisen rauhan.

Tää aika mt-potilaana ja hoidon piirissä on jotenkin myös juurruttanut mun päähän ajatuksen siitä, etten ole edes tarpeeksi avun tarpeessa; tarpeeksi sairas, tarpeeksi pohjalla, tarpeeksi huonossa voinnissa, tarpeeksi mitään, jotta olisin oikeutettu saamaan apua - tai olemaan olemassa. Musta siinä on jotain todella väärää. Miksi ihmisestä tehdään arvoton sen takia, että hän on sairas väärällä ("ei-fyysisellä") tavalla? Jos sulla on syöpä, verenpainetauti, diabetes ja astma samaan aikaan, sä saat silti hoitoa niihin kaikkiin, systemaattisesti ja ilman epäilyjä siitä onko ne todellisia ongelmia. Sanallakaan ei vihjata, että ne olis sun aiheuttamia, ja niiden hoitaminen nähdään ensiarvoisen tärkeänä sun hyvinvoinnin kannalta. Mut moniongelmaisena mielenterveyspotilaana olet vain hankala, suorastaan mahdoton, tapaus - ja tämä on nimenomaan lähinnä luonteenpiirteesi eikä esimerkiksi sairautesi aiheuttamaa. Alkuun sut toki usein (muttei läheskään aina) otetaan vakavasti, mutta valitettavan pian aletaan yleensä epäillä sun hoidontarvetta, tai sut jätetään pelkän lääkehoidon varaan. Jopa vihjataan, että olet itse kaiken takana, että itse teet itsellesi huonon olon tahallasi. Ja koska sua ei voi parantaa hetkessä, ns. pelkällä pillerillä, sä alat olla vain kalliin ajan tuhlausta. Mä en ymmärrä - en halua ymmärtää - tätä logiikkaa kaiken takana. Se on väärin. Se on hyvin väärin.

Suomi juhli menneenä iltana, ja se herätti mussa monia ristiriitaisia tunteita. Erityisesti eriarvoisuus, jakautuneisuus ja monien suomalaisten kapea ja sulkeutunut tapa katsoa monia asioita mietityttävät minua. Toivon vain, että jokainen voisi raottaa katsettaan edes hieman joka päivä; ajatella laajemmassa skaalassa, asettua toisen asemaan, yrittää ymmärtää jotain itselleen vierasta. Tää pätee aivan kaikissa asioissa ja aivan jokaisen meistä kohdalla. Kaikkien tulisi myös ymmärtää, ettei kukaan - ei, et edes sinä - ole täydellinen ja että kaikissa on virheensä, jokaisella on huonoja päiviä, heikkoja hetkiä sekä epätoivoisia tekoja. Pohjimmiltaan ihminen on kuitenkin tyhmä eläin, joka olettaa liikaa ja perustaa liian usein mielipiteensä johonkin aivan muuhun kuin faktoihin. Itsekin syyllistyn tähän päivittäin - useita kertoja. Olkaa avoimia, suvaitsevaisia, avarakatseisia, uteliaita, anteeksiantavia ja rakastavia, niin maailma ois paljon parempi paikka. Myös mulle, mutta myös sulle. Mua on vaivannut lähes päivittäin MTKL:n julkistaman, vuoden 2015 mielenterveysbarometrin jälkeen se fakta, että tosiaan joka kolmas suomalainen ei halua mua naapurikseen (kirjoitinkin tästä kai jo aikaisemmin). Se on järkyttävä määrä mulle täysin tuntemattomia ihmisiä. Se on pelottava ajatus: mua ei haluta edes tänne, omaan kotimaahani - ja vielä jonkin sellaisen takia, johon en voi itse vaikuttaa. Siksi toivoisin vielä kerran, että jokainen meistä laajentaisi hieman näkemyksiään, päivittäisi tietojaan ja kohtaisi pelkojaan.

Mä koen päivittäin, etten riitä. Etten yritä tarpeeksi, etten ole tarpeeksi. Useita kertoja päivässä mä tahdon vain kuolla pois, koska kaikki on liian vaikeaa, liian sietämätöntä. Mä en osaa edes hävetä niitä ajatuksia, sillä uskon että moni läheinen olisi kyyneleidensä takana salaa, ehkä jopa itseään ajatuksistaan syyttäen, tyytyväinen etten ole enää hänen taakkanaan - elossa. En ole enää vuosiin tiennyt, mikä pitää mua täällä. Liian harva asia tuottaa mielihyvää - tai edes herättää minkäänlaisia tunnereaktioita. Äiti sanoi saunassa, että sitä pelottaa ja ahdistaa tulla kotiin työpäivän jälkeen koska koskaan ei voi tietää kuinka huono päivä mulla onkaan menossa. Mä en halunnut tätä, mä en pyytänyt tätä. Mä olen tähän vielä väsyneempi kuin kaikki mun ympärillä yhteensä. Mä kannan mun psyykkisiin voimiin suhteutettuna aivan suhteettoman suurta taakkaa. Silti mun pitäisi jaksaa nousta joka aamu sängystä, silti mun pitäisi jaksaa huolehtia itsestäni ja asioistani, silti mun pitäisi olla ja voida ja pystyä ja tehdä ja vielä paljon enemmän. Ja mä yritän, mä jumalauta yritän, joka vitun hetki mä yritän. Joten please, yritä säkin - mihin ikinä se yrittäminen kohdallasi kohdistuukaan. Väsynein sydämin ja mielin kirjoitan tähän loppuun vielä terveiseni jokaiselle: peace & love, that's all we need.

np: Keko Salata - Melkein kuollut

lauantai 5. joulukuuta 2015

Jos en pystykään - -


Ainoa kohta kehostani, josta ei löydy pyöreitä tai pyöreähköjä, rupeutuneita, arpeutuneita tai verisiä jälkiä, taitaa olla kyljet. Niitä on kasvoissa (leuassa, poskissa, otsassa, nenässä...), rintakehässä ja rinnoissa, niskassa, käsivarsissa, olkapäissä, ylä- sekä alaselässä, pakaroissa, ympäri reisiä ja sääriä, mahassa ja korvien takana. Tuntuu, että aina kun yksi vanha haava vihdoin umpeutuu kokonaan, syntyy kaksi uutta. Pelkään tätä kynsimisvimmaa, sillä en voi hallita sitä - ja kaikki mitä en voi hallita, pelottaa ja ahdistaa. Tämä on hyvin ristiriitaista, sillä toisaalta kynsimällä itseäni hallitsen juuri pelkojani ja ahdistustani; niin olen tehnyt jo hyvin pienestä asti. En muista päivää, jolloin en olisi jonkinasteisesti raapinut ihoni epäkohtia, mutta nyt tämä tuntuu jotenkin levähtäneen käsiin. Välttelen katsomasta itseäni peilistä, sillä peilistä tuijottaa takaisin ruma hirviö. Näkemäni ahdistaa, se stressaa ja pelottaa. Ja nämä tuntemukset luonnollisesti aiheuttavat lisää tarvetta kynsiä itseään. Tai ei, ei se ole tarve - ei ainakaan tietoinen. Se vain tapahtuu, enkä voi estää sitä.




Olen takaisin porukoilla nyt. En tiedä onko sillä väliä missä olen, olo on mikä on joka tapauksessa. Torstaina piti olla poli, mutta sain keskiviikkona puhelun jossa kanslisti kertoi molempien hoitajieni olevan sairaana ja aikani peruuntui. Tämä päivä on ollut edellisiin verrattuna yllättävän hyvä, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, etten ollut aivan koko päivää ärtynyt ja väsynyt. Niiden kahden viikon aikana, jotka vietin isovanhempien luona, veljeni on vuokrannut itselleen asunnon ja pakannut tavaransa ja tekee lähtöä porukoiden nurkista. Päivät tulevat olemaan entistä tyhjempiä ja yksinäisempiä kun veli ei enää asu täällä, mutta hänen kannaltaan parempi näin.

On vaikea keskittyä kirjoittamaan. Pysähdyn jokaisen lauseen, ajoittain jopa jokaisen sanan, jälkeen kynsimään itseäni useiksi minuuteiksi. Tiedän, että kuluu ainakin vielä pari tuntia ennen kuin pystyn nukahtamaan, mutta aion silti kaatua sängyn puoleen tämän tekstin julkaistuani. On aivan sama ahdistelenko unettomuutta, elämää ja sitä, etten voi ratkaista elämän tarkoitusta tänäkään yönä vaikka kuinka ajattelisin, istuen tässä koneella vai maaten sängyssä pimeyden ympäröimänä. Kaikki tuntuu vain kulminoituvan siihen, etten osaa, en pysty, en kykene, en voi; se sama vanha tuttu mantra. En vain millään jaksaisi, en enää, en vieläkään. Olen vain yöllisissä pohdinnoissani päässyt siihen lopputulokseen, ettei yksilöllä ja hänen ns. tarkoituksellaan ole juuri väliä esimerkiksi kosmisissa mittasuhteissa - tai ylipäänsä jos ajattelee laajemmin - ja että kaikkein täydellisintä "olemista" on "ei oleminen". En jaksa nyt alkaa perustella tai selittää ajatusketjuani, se on pitkä ja monimutkainen, ja toistaiseksi ainakin vielä täynnä paradokseja ja aukkoja, mutta. Oi, ollappa täysin tunteeton! Ollappa jotain, jolla ei ole tietoisuutta tai ajatuksia. Ollappa jotain, joka ei oleta mitään vaan tietää varmasti kaiken tietämänsä (vaikka se olisi johonkin toiseen asiaan verrattuna "vähän"). Jos vain ei tarvitsisi olla ihminen, jos vain voisin olla jotain muuta kuin minä.

np: Cult of Luna - In Awe Of