Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 8. joulukuuta 2015

Jo tuhannesti tuhoutunut, sadasti särkynyt, kymmenesti kadotettu, odottaa - -

Hieman, hieman, parempi päivä olojen suhteen. Uskon, että tää olojen tasoittuminen liittyy vahvasti siihen, että olen sulkenut itseni tietynlaiseen tyhjyyteen, yksinäisyyteen ja rauhallisuuteen. Viimeisimmästä oikeasta, kunnollisesta viestikeskustelusta taitaa olla kulunut ainakin puolitoista viikkoa. Satunnaisesti, ja yleensä myöhässä, olen vastaillut lyhyesti jos joku on jotain sattunut viestillä kysymään. Sosiaalisuus on rajoittunut perheen kanssa lähinnä ns. arkisista ja pakollisista asioista puhumiseen. En tunne, että olisin kokenut itseäni sen yksinäisemmäksi kuin muutenkaan - tavallaan on ollut jopa helpottavaa olla erossa kaikesta ja kaikista. En nyt vain jaksaisi ketään, eikä minusta olisi juuri iloa kun en jaksa kiinnostua muiden asioista, tekemisistä tai huolista. Se kaikki vain kuluttaisi kaikkien voimavaroja turhaan. Yksinäisyydessä, rauhassa ja hiljaisuudessa on juuri nyt vain parempi ja helpompi olla.

Olen sentään tänään, ja eilenkin, jaksanut lähteä mukaan koiran iltalenkille. Tätä en ole tainnut jaksaa tehdä ainakaan melkein kahteen kuukauteen. Muutoin en juuri ole tehnyt mitään. Heräämisen jälkeen aika kuluu lähinnä istuen olohuoneen sohvalla hiljaisuudessa ajatellen. Iltaisin muiden mennessä nukkumaan suuntaan huoneeseeni ja istun joko sängyllä ajatellen tai, jos jaksan, avaan tietokoneen ja selaan lähinnä päämäärättömästi internettiä, kunnes siirryn sängylle istumaan ja ajattelemaan. Uni saapuu luokseni yleensä siinä neljän aikoihin aamuyöstä; joskus hieman ennen tätä, joskus paljon tämän jälkeen. Satunnaisesti saatan lähteä mukaan kauppaan (tämä tapahtuu yleensä kerran viikossa, viikonloppuisin). Muutoin päiväni ovat lähinnä täynnä "ei-mitään", mikä on toisaalta hyvä, sillä aina kun piipahdan ihmisten ilmoilla oloni muuttuu levottomaksi ja hankalaksi. Ja olenhan mä vähän saanut aikaankin! Olen nimittäin pakannut ne muutamat vähät joululahjat, jotka olen hankkinut (perheelle ja Nooralle)! Ja yhtenä päivänä (muistaakseni viime viikolla?) urakoin ja kirjoitin joulukortteja. 

Muilta osin aika vain... kuluu ja katoaa. Se on oloni kannalta hyvä asia; olla rauhassa, yksin ja tekemättä juuri mitään "oikeaa". Juuri nyt en pystyisikään enempään, en muuhun. Mutta sitten erehdyin ajattelemaan kuluneita kahdeksaa, tai voisi sanoa jopa ainakin noin kymmentä, vuotta kokonaisuutena. Siinä on koko nuoruuteni. Kaikki se aika, jona olisi pitänyt kokea, nähdä, tehdä, elää. Näiden vuosien, nuoruuteni, osalta päivät, joina koen eläneeni, mahtuisivat mitä luultavimmin yhden vuoden ajalle. Kymmenestä "elämäni parhaasta vuodesta" yhdeksän on ollut lähinnä tyhjyyttä, kurjuutta, epätoivoa, sairautta ja kuoleman odotusta. En väitä, että jokaisen elämän päivän pitäisi olla erikoisia jollain tavalla, täynnä juhlaa ja jännittäviä tilanteita. Se on mahdottomuus. Mutta yksi hyvä vuosi vuosikymmenen aikana, jakaantuneena jokaisen kymmenen vuoden ajalle... Ei tainnut mennä kaikki ihan nappiin?

Tasan kuukauden ja kahden päivän kuluttua täytän kaksikymmentäkuusi vuotta. Katson nuoruuteni olevan ohi. Pitäisi olla ammatti (tai ainakin valmistuminen pian edessä). Pitäisi olla kumppani tai jopa puoliso. Pitäisi asua omillaan. Pitäisi käydä töissä. Pitäisi olla tehnyt, nähnyt ja kokenut niitä asioita, joita sitten vanhana on mukava muistella. Minulla ei ole mitään näistä. Takana hukkaan heitetty elämä. Edessä - ei mitään. Musta olis voinut tulla lähes mitä vain halusinkaan. Olisi. Jos. Kunnianhimoisesta, jokseenkin älykkäästä ja lahjakkaasta sekä positiivisesta tytöstä kasvoi moniongelmainen, lannistunut ja epätoivoinen sekä loputtoman väsynyt nuori nainen, joka ei saavuttanut mitään, mihin uskoi pystyvänsä tähän ikäänsä mennessä. Vika ei ole edes siinä, että olisin nostanut alunperin riman liian korkealle. Ei, sillä laskin sitä jatkuvasti oloni heiketessä. Tiputin toive- ja haavelistaltani asioita pois yksitellen sitä mukaa kun ne alkoivat tuntua liian raskailta, tai muuttuivat mahdottomiksi saavuttaa. Nykyään lista on lyhyt ja ytimekäs - se on tyhjää täynnä, valkoinen tausta vailla tekstiä. Toiveet ovat kadonneet, haaveet kaikonneet. Useimmiten en jaksa enää edes unelmoida kuolemasta; se tulee kun on tullakseen, ennemmin tai myöhemmin. Siinä ei ole mitään kaunista, ei mitään hyvää. Se vain lopettaa kaiken, lopullisesti, ikuisesti. Katoan kuin minua ei olisi ollutkaan - eikä mua kyllä tavallaan koskaan ollutkaan, ei todella, ei oikeasti.

Olen koko elämäni pyrkinyt hyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja totuuteen. Olen pyrkinyt avarakatseisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja tasa-arvoon. Olen arvostanut vapautta, älykkyyttä kaikissa muodoissaan sekä kykyä asettua toisen asemaan ja nähdä asiat myös toiselta kantilta. Aina en ole onnistunut; aina en ole ollut lähellekään sellainen ihminen, joka haluaisin olla. Mutta mä olen yrittänyt. Se ei näköjään riittänyt. Ehkä se olen minä, ehkä se on tämä nykymaailma. Ehkä olisi pitänyt olla enemmän häikäilemätön, itsekkäämpi, kapeakatseisempi ja ajatuksiltaan normeihin mukautuvampi. Ehkä olisi vain pitänyt tehdä, ei ajatella ja pohtia merkityksiä ja teorioita kaikesta ja kaiken takana. Ehkä olisi ollut helpompaa, jos olisin vain hyväksynyt kaiken, niellyt pureskelematta, kysymättä ja kyseenalaistamatta mitään. Jos olisin ollut vähemmän tiedon- ja - ennen kaikkea - totuudenjanoinen, jos minulle olisi riittänyt se mikä keskiverrollekin, jos en olisi vaatinut itseltäni ja muilta niin paljon parempaa, jos olisin keskittynyt itse elämään enkä sen tarkoituksiin, taustatekijöihin, tulevaisuuteen ja kaikkeen siihen muuhun turhaan. Ehkä jos en olisi sairastunut nuorena, ehkä jos en olisi ollut kunnianhimoinen, älykäs, lahjakas ja toivonut parasta sekä uskonut hyvyyteen. Ehkä, jos, niin.

Mulla on vahva tunne, että aikani on loppumaisillaan. Mä uskon, että meillä jokaisella on merkityksemme ja tehtävämme, sanotaan nyt vaikka, maailmankaikkeuden kehittymisessä kohti jotain lopullista; ehkä täydellisyyttä, ehkä tuhoa. Evoluutio, kehitys, luonto... miksi ikinä kutsummekaan sitä, hoitaa kyllä osuutensa siinä vaiheessa kun joku osa sitä todistaa itsensä turhaksi, käyttökelvottomaksi. Se on elämän pohja ja perusta: päästä eroon jostain vanhasta ja tarpeettomasta, jotta voi luoda jotain uutta ja parempaa. Sitä tapahtuu koko ajan ympärillämme, jopa omassa kehossamme. Koko ajan, joka päivä, joka tunti, joka sekunti vanha ja tarpeeton katoaa, kuolee, tuhoutuu, väistyy uuden ja paremman tieltä. Joskus kaikki ei mene ihan nappiin, ja silloin virhe poistetaan ns. ennen aikojaan. Se on surullista, pelottavaa ja niin väärin - mutta samalla luonnollisinta mitä on. Ja aikanaan musta tulee myös osa jotain parempaa, jotain uutta. Mun tuhkasta nousee jotain kauniimpaa, viisaampaa, tarpeellisempaa ja hyödyllisempää. Tietoisuuteni hiljenee, mut jotain musta elää (ainakin lähes) ikuisesti. Ja uskon, että lähdön hetkellä pelko kuiskaa jää vielä hetkeksi, sillä pelko on takana monissa ihmisen järjettömimmissä teoissa; pelko tuntematonta kohtaan. Silloin toivon järjen ääneni olevan tarpeeksi kirkas ja voimakas sanomaan, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, sen kaikkein vaikeimman sanan: ei.


np: Swallow the Sun - The Gathering of Black Moths

5 kommenttia :

  1. Tää teksti sai mut itkemään. Mä niin kovasti toivoisin että sua autettais paremmin ja enemmän ja että löytäisit jostain jotain minkä avulla jatkaisit eteenpäin. Mä toivon niin helvetisti että jaksat vielä! Sua tarvitaan vielä. Lopputeksti oli tosi surullinen mutta niin totta, noinhan se menee vaikka ihmiset ei hyväksyiskään asiaa. Mutta toivon oikeesti et jaksat vielä❤! Olet tärkeä❤❤!

    VastaaPoista
  2. oot rakas, ja tuonu mun elämään paljon hyvää, tiiäkki se! ♥

    VastaaPoista
  3. Elina <3 Musta on niin ikävä lukea, että et saa kunnolla apua siellä. Juttelin susta (nimeä mainitsematta) yhden suomalaisen psykologin kanssa täällä ja se oli kauhuissaan, kuinka Suomessa hoidetaan sunkin tilanteessa olevia.
    Oot rakas ja mun ja äitin mielessä paljon, vaikken aina muistakaan viestitellä <3

    VastaaPoista
  4. Oot mun ajatuksissa ja rakas <3

    VastaaPoista