Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 5. joulukuuta 2015

Jos en pystykään - -


Ainoa kohta kehostani, josta ei löydy pyöreitä tai pyöreähköjä, rupeutuneita, arpeutuneita tai verisiä jälkiä, taitaa olla kyljet. Niitä on kasvoissa (leuassa, poskissa, otsassa, nenässä...), rintakehässä ja rinnoissa, niskassa, käsivarsissa, olkapäissä, ylä- sekä alaselässä, pakaroissa, ympäri reisiä ja sääriä, mahassa ja korvien takana. Tuntuu, että aina kun yksi vanha haava vihdoin umpeutuu kokonaan, syntyy kaksi uutta. Pelkään tätä kynsimisvimmaa, sillä en voi hallita sitä - ja kaikki mitä en voi hallita, pelottaa ja ahdistaa. Tämä on hyvin ristiriitaista, sillä toisaalta kynsimällä itseäni hallitsen juuri pelkojani ja ahdistustani; niin olen tehnyt jo hyvin pienestä asti. En muista päivää, jolloin en olisi jonkinasteisesti raapinut ihoni epäkohtia, mutta nyt tämä tuntuu jotenkin levähtäneen käsiin. Välttelen katsomasta itseäni peilistä, sillä peilistä tuijottaa takaisin ruma hirviö. Näkemäni ahdistaa, se stressaa ja pelottaa. Ja nämä tuntemukset luonnollisesti aiheuttavat lisää tarvetta kynsiä itseään. Tai ei, ei se ole tarve - ei ainakaan tietoinen. Se vain tapahtuu, enkä voi estää sitä.




Olen takaisin porukoilla nyt. En tiedä onko sillä väliä missä olen, olo on mikä on joka tapauksessa. Torstaina piti olla poli, mutta sain keskiviikkona puhelun jossa kanslisti kertoi molempien hoitajieni olevan sairaana ja aikani peruuntui. Tämä päivä on ollut edellisiin verrattuna yllättävän hyvä, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, etten ollut aivan koko päivää ärtynyt ja väsynyt. Niiden kahden viikon aikana, jotka vietin isovanhempien luona, veljeni on vuokrannut itselleen asunnon ja pakannut tavaransa ja tekee lähtöä porukoiden nurkista. Päivät tulevat olemaan entistä tyhjempiä ja yksinäisempiä kun veli ei enää asu täällä, mutta hänen kannaltaan parempi näin.

On vaikea keskittyä kirjoittamaan. Pysähdyn jokaisen lauseen, ajoittain jopa jokaisen sanan, jälkeen kynsimään itseäni useiksi minuuteiksi. Tiedän, että kuluu ainakin vielä pari tuntia ennen kuin pystyn nukahtamaan, mutta aion silti kaatua sängyn puoleen tämän tekstin julkaistuani. On aivan sama ahdistelenko unettomuutta, elämää ja sitä, etten voi ratkaista elämän tarkoitusta tänäkään yönä vaikka kuinka ajattelisin, istuen tässä koneella vai maaten sängyssä pimeyden ympäröimänä. Kaikki tuntuu vain kulminoituvan siihen, etten osaa, en pysty, en kykene, en voi; se sama vanha tuttu mantra. En vain millään jaksaisi, en enää, en vieläkään. Olen vain yöllisissä pohdinnoissani päässyt siihen lopputulokseen, ettei yksilöllä ja hänen ns. tarkoituksellaan ole juuri väliä esimerkiksi kosmisissa mittasuhteissa - tai ylipäänsä jos ajattelee laajemmin - ja että kaikkein täydellisintä "olemista" on "ei oleminen". En jaksa nyt alkaa perustella tai selittää ajatusketjuani, se on pitkä ja monimutkainen, ja toistaiseksi ainakin vielä täynnä paradokseja ja aukkoja, mutta. Oi, ollappa täysin tunteeton! Ollappa jotain, jolla ei ole tietoisuutta tai ajatuksia. Ollappa jotain, joka ei oleta mitään vaan tietää varmasti kaiken tietämänsä (vaikka se olisi johonkin toiseen asiaan verrattuna "vähän"). Jos vain ei tarvitsisi olla ihminen, jos vain voisin olla jotain muuta kuin minä.

np: Cult of Luna - In Awe Of

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti