Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kaikki ne sanat, joilla voisi kuvata tyhjyyttä


always stays the same, nothing ever changes

Mulla ei ole mitään; mä en ole mitään. Tyhjyys, kaikennielevä ja jatkuva tyhjyys, on kaikkialla ympärilläni - ja sisälläni. Tämä ei ole valittamista, se on toteamus. En juuri nyt kaipaa mitään, en oikeasti, en todella - ja se saa mut epäilemään itseäni ja sitä että teenkö oikein. Luultavasti epäilys on oikeassa, ja minä - taas kerran - väärässä. Ihmiset katoavat, väsyvät, unohtavat ja jättävät. Muu maailma on sen jo tehnyt. Ja syyttää voin vain itseäni - mutten tavallaan jaksa. En nyt, en ainakaan vielä. Jonain päivänä varmasti, mutta nyt mä siirrän kaiken pois, pois, pois ja kauas - oli se sitten hyvää tai pahaa. Pois. Ei tunteita, ei tuntemuksia. Miten sitä voisi juurikaan tuntea mitään, kun päivät koostuvat ei-mistään? Kai se on vain valintani, en mä voi piiloutua jonkun sairauden taakse, ei se olisi oikein millään tavoin. Olen kai vain perustavanlaisesti laiska ja sopimaton tähän yhteiskuntaan, hylkiö.

Sairauksista tuli mieleen, että sain alhaisimmat pisteeni netin BDI21:stä varmaan vuosiin. Tiesin niin tapahtuvan, mutta hämmästyin silti tulosta: "vain" 37 pistettä. Mutta eihän se kerro mitään, ei suuntaan eikä toiseen. Enhän mä voi olla masentunut. Ei kukaan pidä mua masentuneena, ja enhän mä sitä paitsi tunne mitään? Mua tai - jos nyt vähän oletetaan - mun masennusta ei hoideta, jos mua nyt ylipäänsä hoidetaan jonkun takia, kuka tietää. Kaikki on kamalan epäselvää, turhaa ja tarkoituksetonta. Väsyn tyhjästä, ja jos haluan vaikka leikkiä hetken koiran kanssa tai auttaa ruoanlaitossa, tähän kuluu luvattoman paljon energiaa. Se vaatii esivalmisteluina sen, etten tee mitään syömistä, nukkumista ja istumista lukuunottamatta oikeastaan mitään muutamaan päivään. Ja saman setin myös tämän suuren ponnistuksen jälkeen. Näin pikaisella matikalla on siis ihme, jos viikkooni mahtuu kokonaista kolme päivää, joina teen jotain. Yksi kuluu polilla, yksi kaupassa, yhtenä saan sitten jopa "valita" mitä jaksaisin tehdä - jos olen niin onnekas että se kolmas päivä mahtuu viikkooni. Kukaan ei usko, mutta aika kuluu silti todella nopeasti. Päivät viuhuvat ohitse, enkä saa niistä otetta.

Olette varmaan kuulleet lusikkateoriasta (jos ette niin google it / "spoon theory", please). Tällä hetkellä tuntuu, että mun päivässä niitä lusikoita on helvetin vähän; jos joinain päivinä niitä on kymmenen niin on jo erittäin, erittäin mahtava päivä! Pukeudun, lusikka. Syön, tai pikemminkin juon, mehukeittoa, lusikka. Jokin pieni tai pienehkö aktiviteetti, lusikka tai kaks. Syön päivällistä, lusikka. Suihku? Lusikka. Vieläkö on lusikoita jäljellä? Ehkä jotain pientä, kuten uutisten tuijottamista, tai jospa saisin auki facebookin? Lusikka! Tunnen itseni niin huonoksi, niin turhaksi, niin hyödyttömäksi. Olen taakka, turha taakka - kaikille. Silti en halua tappaa itseäni, ja siitä tulee monin tavoin huono olo; miksi en? Se olisi helpotus muille. Se olisi helpotus mulle. Se olisi järkevin ratkaisu tilanteeseen, johon ei ole parannusta odotettavissa. Suurin syy on kai se, etten jaksa - tai lähinnä ettei mua enää kiinnosta. Kaikki on merkityksetöntä. Sama se, olenko elävä, kuollut vai eläväkuollut. Kuolema on vaivalloinen asia, se vaatii paljon myös siltä, joka kuolee. Katoaminen olisi paljon helpompaa. Lakata olemasta, naps, noin vain. Täydellisyyttä.

Pitäisi kai olla hyvin pahoillaan, etten kykene mihinkään normaaliin. Etten ole yhteydessä kehenkään, että laiminlyön ihmissuhteitani ja lomailen täällä tyhjyydessäni. Koska, kuten jo totesin, en voi syyttää tästä sairautta. Niin monet muutkin sairaat, jopa minua paljon pahemmin sairaat, pystyvät siihen - miksen siis minäkin? Lähimpänä pahoillaanoloa taitaa olla se, että häpeän itseäni. Häpeän, kun en tunne huonoa omaatuntoa. Häpeän, kun en pysty. Häpeän, kun en edes osaa hävetä oikein. Hävettää, että perun tapaamiset ja kieltäydyn uusista. Häpeän. Häpeän, häpeän. Se ei kuitenkaan riitä. Ei ainakaan mulle. En ansaitse ymmärrystä, en kauniita sanoja. Mä en ole hyvä ihminen, ymmärtäkää se. Mä olen paha ja ruma ihminen - niin sisältä kuin ulkoakin.

Viime torstaina (?) oli poli. Hoitajat kysyivät, olenko tietoinen siitä, että joskus mielellämme on uskomaton voima saada aikaan tuntemuksia kehossamme ... kuten esimerkiksi luoda kasvoillemme aknen vaikka emme olisi murrosikäisiä? Hämmennyin. Hoitajat tarkensivat tarkoittavansa kasvojeni kuntoa. Tilanne huvitti minua, ja sanoin naurahtaen, että kyllä, tiedän tästä ilmiöstä, mutta nämä eivät ole minkäänlaisia finnintapaisia, olen vain itse, omin käsin, kynsinyt ihoni pienimpiäkin epäkohtia. Hoitajien kasvoilta paistoi epäusko ja ihmetys. "Olet siis... itse... saanut nuo aikaan... raapimalla?" Kyllä? Kerroin myös, etteivät "ne" rajoitu vain kasvoihini, vaan että niitä on muuallakin - kaikkialla - kehossani. Nyt kasvoni ovat jo suorastaan hyvässä kunnossa, mutta jalkani ovat - vaikka parempaan päin nekin - suoraan sanottuna epäesteettiset. Äiti valittaa niistä jatkuvasti, ja pelottelee että saan vaikka minkälaisen bakteeri-infektion jos jatkan raapimista. Toivottavasti tappavan sellaisen, jatkan mielessäni. Miten vähän äiti tietääkään! Se, että mulla on kehossani kymmenittäin pieniä, tulehtuneita haavoja, ei ole kai mitään verrattuna siihen, että mulla on ollut kehossani useita suuria, rasvakudokseen ulottuvia ja tulehtuneita railoja? Enkä kuollut niihinkään. Pettymys.

Huomenna tänään kello kahdeksan viisitoista aamulla mulla on jälleen poliaika. Sitten jouluviikolla tauko. Pitää muistaa pyytää, että lääkäri uusisi Peratsin -reseptin. En tiedä, onko niistäkään pillereistä minkäännäköistä apua, mut mikäpä tässä niitä popsiessa. Eivät ole ainakaan huonontaneet oloa, joten samapa tuo kai. Noin neljä tuntia aikaa nukkua; olen vielä tässä, hereillä, pirteänä. Nukun edelleen miten sattuu. Välillä nukahdan jo kahdentoista aikoihin, ja nukun katkonaisesti kahdestatoista neljääntoista tuntia. Toisina päivinä valvon aamuviiteen ja herään samoihin aikoihin kuin aina: yhden ja kahden välissä iltapäivällä. Vakio on vain se, että kuuden ja seitsemän välissä - kun vanhemmat heräävät ja tekevät lähtöä aamutoimineen - nukun huonosti, sillä kuulen milloin jääkaapin oven, milloin koiran askeleet, milloin ulko-oven. milloin vessan... milloin mitäkin elämisen ääniä. Elämän, joka on mulle jotain niin vierasta, tavoittamattomissa olevaa, käsittämätöntä. Eniten mua kai painaa se, että olen pettymys muille. Eniten mua kai pelottaa se, että mut todettaisiinkin työkykyiseksi ja joutuisin kohtaamaan tuon kaiken mihin en kykene. Mitä mä edes tekisin? Koulutukseton, työkokemukseton yli-ikäinen ensityönhakija, joka hädin tuskin jaksaa nousta aamuisin (aamuisin? mitä se on?) sängystä?

"Tää onkin aikamoisen ongelmallinen noidankehä tää kaikki sun päässäs." Eihän? Mä olen vain yksi iso, elävä paradoksi kaikessa paradoksaalisuudessani. Mun pitäisi olla jo kuollut, oikeastaan mun ei olisi pitänyt edes syntyä. Miksi olen siis yhä täällä? Kuvittelen, kuinka joku parempi olisi syntynyt mun tilalleni. Perheelläni voisi olla kaikki ihan ok. Mä olen pilannut niin paljon, tuhonnut niin paljon. Ollut vaikea ja vittumainen koko elämäni ajan - en siis suoranaisesti, mutta omalla erittäin vaikealla ja vittumaisella tavallani. Veli on muuttanut nyt pois, omaan kotiinsa. Mä sain sen vanhan huoneen - toisin sanoen jouduin pakolla muuttamaan tavarani tähän toiseen huoneeseen, jotta olisin vähemmän jaloissa tuolla "vierashuoneen" puolella. Tässä huoneessa on kaikki mitä tarvitsen. On sänky, on tuoli, on pieni tietokonepöytä ja tietokone, on henkilövaaka ja on kaappi tavaroille. Tyhjät seinät ja autio lattia saavat kaikki äänet kaikumaan täällä. Ne sanoo "tääkin on aina sun koti", mutta tää ei tunnu oikealta. Mun ei kuuluisi olla täällä, missään, ei varsinkaan näin, mä en kuulu tänne, minnekään, mä olen vain tiellä, vaiva, taakka, päästäkää pois jo, lopettakaa tää, nyt, heti. Naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Paradoksien paradoksi; elämä.

np: Placebo - English Summer Rain

4 kommenttia :

  1. Vaikka asiat tuntuukin siltä ettet sä kuulu tänne, niin sulla on silti oikeus elää. Mä uskon että sulla on tarkoitus,sä teet vielä jotain hyvää tai oot jo tehnyt :)

    VastaaPoista
  2. En sun taustaasi toki tiedä, mutta yleensä se menee kyllä niin päin, että just ne mielenterveysongelmat kertoo perhesuhteiden häiriöistä, ei ne ihan itsestään kehity. Että ei suinkaan niin päin, että SÄ oot ollut vaikea ja vaivaksi ja hirveä, vaan että jotain on ollut kasvuolosuhteissa pielessä... Anteeksi suoruus, mutta on vaan vaikea uskoa että sä olet se syyllinen. Sulla ei ole muuten mitään syytä tuntea syyllisyyttä tai häpeää mistään. Oot just sitä mitä oot ja tunnet sitä mitä tunnet - tai et. :)

    VastaaPoista
  3. Monesti yöllä ku valvoskelen koneen ääressä sie tulet minun mieleen. Ja aika monta kertaa on käyny niin, että ku olen yöaikaan tullu kattomaan uusia blogipostauksia, sulta on juuri ilmestyny yöllinen postaus. Sitten joskus ku yöllä taas valvon, saatan miettiä, että "Elinalta ei ole tullu postausta moneen päivään... Toivottavasti se on vielä elossa." Ja tähän mennessä olen joka kerta salaa helpottunu aina ku uusi on ilmestyny. Elossa on. Jaksaa vielä.

    VastaaPoista
  4. Mä en oikeasti ymmärrä mikset sä saa parempaa apua kun oot noin huonossa kunnossa. Muhunkin sattuu kun luen sun kirjoituksia. Voimia hirmuisesti!

    VastaaPoista