Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 24. joulukuuta 2015

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi?


Olen taas hyvinkin pitkälti hereillä - ja pirteä. (Kello on siis noin puoli viisi aamuyöllä.) Oon tässä unettomina viime öinä selaillut laittoman paljon mm. wikipediaa, ja eksynyt siellä vaikka minkälaisiin artikkeleihin. Tänään tuli sitten vastaan jotain jännittävää - tai lähinnä hyödyllistä jännittävää. DSPD; delayed sleep phase disorder. Siis itseäänhän ei saisi diagnosoida netin avulla, tiedän, mutta. Joskus sitä ei voi vain vastustaa kiusasta? Tunnistan vain itseni hyvin voimakkaasti tuosta. En täysin, sillä harvassa ovat henkilöt, jotka ovat "täydellisiä" yhtään missään ongelmassa, mutta mielestäni riittävästi. Voihan nämä nukkumisongelmat johtua myös sairauksistani, sillä olenhan mä nukkunut tässä vuosia suhteellisen normaalisti(?). Siihen taas on toisaalta voinut kyllä vaikuttaa se, että olen syönyt kohtuullisen rankasti (ainakin omalla kohdallani) sedatiivisia / unettavia lääkkeitä. Joten voin myöntää, että kamalan vaikeahan sitä on varmasti sanoa yhtään mitään varmaa.

Jäin vain pohtimaan sitä, että esimerkiksi nyt kun unettavat lääkkeet ovat jääneet pois niin on unirytmikin vaihtunut erittäin paljon siihen suuntaan, että valvon yöt ja nukun päivät. Ja eniten ehkä sitä, että mä olen aina kokenut yön olevan "mun" aikaa; oon silloin luovimmillani, silloin ahdistaa vähiten, silloin on kaikin puolin paras ja rauhallisin olo - siis siinä about puolenyön jälkeen. Jaksankin tehdä asioita helpoiten illasta/yöstä. Olen virkeä ja jos ei ole päällä mitään kamalia yleisoloja niin olo on öisin kaikista helpoin - ja oikeastaan myös helpoimmillaan niissä kamalissa oloissa. On vain lievästi hankalaa elää tällaisen unirytmin kanssa, kun kaikki "normaali" menee ohi. En ole saanut nytkään esimerkiksi soitettua Terveysneuvoon vaikka olen yrittänyt sitä reilun viikon ajan tehdä (mulla on ollut ~lokakuusta asti kamala vesinuha + aivastelen jatkuvasti ja rajusti; käsikaupan allergialääkkeillä ei ole ollut vaikutusta tähän SEKÄ pitäisi kysyä onko mua laitettu ollenkaan hammaslääkärijonoon, sillä kävin tän vuoden helmikuussa suuhygienistillä tarkastuksessa, mutta luvattua kutsua hammaslääkäriin ei ole kuulunut vieläkään?) - siis lähinnä koska olen nukkunut ohi palveluajan.

Tänä yönä en siis voi nukkua ollenkaan, sillä... en vain voi. Muuten menisi herääminen taas myöhään iltapäivään, ja heräisin siinä kolmen ja viiden välillä. Se ei ole hyvä, ei ainakaan jos kysytään porukoilta (tai no, keneltään suht normaalilta, mutta erityisesti porukoilla on ongelma tän kanssa - asuuhan ne samassa talossa ja mun unirytmi häiritsee niitä jostain kumman syystä erittäin paljon). Aikaisempi nouseminen taas - nukahdettuani siinä aikaisintaan viiden aikaan - olisi yhtä tuskaa, samoin hereilläolo sen jälkeen. Joten parempi muille (ja ehkä mullekin) etten nuku tänä yönä. Vaikka olisinkin väsynyt koko huomisen, olisin sitä myös muuten, joten... Ainakin olen "ajoissa" hereillä ja joulupuuropöydässä. Everyone (except me, but who cares?) is happy! En vain halua pilata muiden joulua, en pysty siihen. Aiheutan jo muutenkin niin kamalasti ongelmia ja huolta ja tuskaa muille, joten parempi edes että yritän. Pakko.

Ja joulusta... Niin. Rakastan joulua (se tuskin on jäänyt kenellekään epäselväksi). Se on paras juhlapyhä koko vuodessa, ainoa jota odotan ja josta pidän oikeasti. Aloitan sen odottamisen viimeistään elokuussa; mietin valmisteluja, fiilistelen joulun fiilistä ja alan suunnitella lahjoja. Useimmiten se on ainoa päivä vuodessa, jota odotan innolla. Mutta tänä vuonna. Ei joulufiilistä; se katosi lokakuun alussa, lopullisesti marraskuun aikana. Olen kyllä ostanut lahjat - silloin loka- ja marraskuussa lähinnä. Olen kyllä paketoinut laittoman (...) määrän paketteja, ja ollut siitä ihan semi-innoissani (paketointi on meditatiivista ja mukavaa puuhaa, joten teen sitä mm. äidin puolesta myös). Mutta mä en odottanut yhtään aattoa. Missään vaiheessa joulun lähentyessä ei ollut oloa että "jes! pian!". Ja nyt kun aatto on saapunut, tahtoisin sen vain loppuvan - tai mieluummin katoavan kokonaan.

Eilinen (aatonaatto) oli yhtä tuskaa osaltani. Perheen stressimäärät olivat huipussaan; huusivat, kirosivat selän takana toisiaan, valittivat, siivousriehuivat ja riehuivat muutenkin. Kaikki tehtiin pakolla. Rentoutta ja joulunodotusfiilistä ei ollut havaittavissa kenessäkään; vain ärtymystä ja väsymystä. Yritin olla mahdollisimman pieni, hiljainen ja huomaamaton - onnistumatta kovin hyvin. Heräsin iltapäiväkolmelta nukahdettuani joskus aamukuuden jälkeen. Ensimmäisenä herättyäni käsky voisit nyt heti kerätä noi pyykkis ja vaihtaa lakanas ja sit voisit imuroida ja ...! Ahdistus kipusi maksimiin heti, ja jos en olisi nukkunut semihyviä unia ja elänyt muutoinkin tässä tyhjyyskuplassani, olisin luultavasti räjähtänyt. Ihmisten, varsinkin perheen, on hyvin vaikea ymmärtää mun tilannettani ja tilaani tällä hetkellä. Nukun miten nukun, koska se tuntuu luonnollisimmalta ja stressittömimmältä. Se, että nukun (muiden mielestä tietystikin paljon, koska herään niin myöhään) ja olen tekemättä mitään suurimman osan valveillaoloajastani, ei tarkoita sitä, että jaksaisin tehdä paljon asioita - ei todellakaan tarkoita!

Pienikin työmäärä saa mut väsyneeksi. Olen nyt sentään jaksanut tehdä vähän useampia pieniä asioita päivän aikana (esimerkiksi tänään tosiaan hoidin pyykkini pois narulta, vaihdoin lakanani ja imuroin huoneeni sekä leikin koiran kanssa ja kävin suihkussa), mutta en millään pysty sellaisiin suorituksiin kuin normaali keskivertoihminen. Mulle äksyillään ja valitetaan laiskuudestani jatkuvasti; huomautellaan miten ei ole normaalia olla näin passiivinen ja pitäisihän sun nyt tää jaksaa! - ei löydy siis minkäänlaista ymmärrystä sille, että en vain pysty, en jaksa, en kykene. Ehkä se hämää, kun en ole koomainen koko ajan - mikä taas johtuu siitä että tietoisesti rajoitan tekemisiäni, jotta en palaisi loppuun joka saatanan päivä. Nää päivät on saanut mut ensimmäistä kertaa suunnittelemaan itsemurhaa. Siis oikeasti, todella. Se on tavallaan pelottavaa, tavallaan lohduttavaa. Ei ollenkaan tapaistani; olen impulsiivinen näissä asioissa, mutta nyt se on vain tuntunut oikealta. Oon antanut itselleni määräajan kesälle; sen jälkeen ei ole enää pakko jaksaa. Ajattelin tavallaan kertoa tästä myös hoitajille seuraavalla tapaamisajalla. Ei sillä ole mitään väliä kuitenkaan.

Mulla menee oikeastaan ihan hyvin tällä hetkellä. Se ei tarkoita, että voisin hyvin, vaan lähinnä sitä, etten voi huonosti (koko ajan). Kaikenlaiset olot ovat kadonneet, jäljellä on vain tyhjyys. Se ei tunnu elämältä - koska se ei tunnu miltään. Olen tavallaan aika tyytyväinen tähän. Jos ihmisen ei tarvitsisi syödä, mä menisin kämpälle ja eristäytyisin sinne. Mutta koska ihmisen pitää syödä aina silloin tällöin, enkä kykene itse itseäni tällä hetkellä ruokkimaan (monistakaan syistä), on mun oltava täällä porukoilla. Se ei ole ideaalinen vaihtoehto, vaan täynnä negatiivisia aspekteja, mut joskus pitää hyväksyä tiettyjä epämiellyttäviä asioita elämässään - meidän kaikkien. Oon tässä myös pohtinut ja perehtynyt (jälleen kerran) skitsofrenian oirekuvaan - ja edelleen tunnistan itseni siitä erittäinkin hyvin. Positiivisen oireet ovat tietysti jämähtäneet niihin, mitä pidän kesto-oireina (vainoharhat, kameroiden ym. valvontalaitteiden pelko, salaliittoteoriat, kuvitelmat kaikkivoipaisuudestani ja suurista erityiskyvyistäni jne.), ja ovat vähäisiä, mutta negatiivisia oireita löytyy vaikka muille jakaa (kirjaimellisesti, hah; voisin kyllä luopua parista, jos päästäisiin sopuun sopivasta summasta). Lohduttava, vaikkakin toisaalta myös lamauttava, tunne, kun voi todeta diagnoosinsa olevan oikea.

En ole enää edes juurikaan epätoivoinen. Tietysti välillä vaivun miksi juuri minä -ajatusten valtaan, mutta lähinnä olen välinpitämätön kaiken suhteen. Uskon aika vahvasti, että täysi tunteettomuus on ihmiselle aika mahdotonta (ellei sitten ole aivovauriota tms., joka moista aiheuttaa), joten on aika luonnollista, että välillä myös tuntuu joltain - mutta ne ovat mulle aika yhdentekeviä tunteita sitten loppupelissä. Helppoja ohittaa, ja helpompia unohtaa. Suurin osa ajasta, jonka olen hereillä, kuluu siihen että luen tieteellisiä artikkelejä, uutisia, wikipedian artikkeleja (lähinnä englanniksi)... Mikä milloinkin sattuu kiinnostamaan ja kuulostamaan suhteellisesti mielenkiintoiselta. En tiedä miksi, en tiedä edes mitä hyödyn ko. tiedoista ikinä (varsinkaan kun kukaan ei elä loputtomasti, en varsinkaan minä). Kai se on vain kevyin tapa kuluttaa aikaansa, ja samahan se on miten sen ylimääräisen (/kaiken) käyttää?

Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on muutamia ihmisiä, joille mulla on merkitystä. Teille sanon: olen todella pahoillani. Jos olisin tiennyt tän menevän tähän, olisin luultavasti jättänyt tutustumatta kehenkään - koska mä en ikinä, ikinä, haluaisi kenellekään mitään pahaa. Ja tällä hetkellä mä aiheutan, mä olen, vain pahaa. Pelkkää ja puhdasta pahuutta. Säteilen sitä ympärilleni, pilaan kaiken ja kaikki, jotka ovat tekemisissä kanssani. Mä en tahtonut tätä, mä en pyytänyt tätä - mut tätä mä sain. Olen niin loputtoman pahoillani, kaikesta. En voi korostaa sitä tarpeeksi. Olen pettynyt itseeni, ja häpeän itseäni, monella tapaa. En ollut tarpeeksi. Jos vain voisin kelata taaksepäin, poistaa kaiken väärän - itseni. Kaikki olisi niin paljon paremmin ilman mua. Onneksi tää kaikki on vain väliaikaista ja lopulta merkityksetöntä - täytyy luottaa siihen, se on ainoa toivoni.

Kello tulee kuusi jouluaaton aamuna vuonna kaksituhattaviisitoista. Mua alkaa väsyttää hieman, mut täytyy pysyä hereillä. Mä en pilaa tätäkin. Sydän muljahtelee muutaman kerran ikävästi. Nälkäkin ois. Joulufiilis ei ole ilmestynyt tyhjästä pelastamaan päivääni; pitää siis vain kärsiä tääkin päivä kunnes se menee itsestään ohi. Jos vain selviäisi jotenkin kunnialla tästä, ilman että pilaisin kenenkään tunnelmaa. Vaikka mulla ei olekaan väliä, ei se tarkoita, että saisin tarkoituksella pilata muiden joulun. Enkä mä kyllä tahdokaan, en! Luulen kuitenkin, että tää on se kohta kun mä lopetan tän ylipitkän ja turhan postauksen, ja toivotan näin lopuksi teille kaikille mukavaa, rauhaisaa ja ennen kaikkea parempaa (se ei kyllä paljoa vaadi hah!) joulua kuin mulle! Ansaitsette sen, jokainen teistä, ihan oikeasti! ♥

np: Viitasen Piia - Tilinpäätös

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti