Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 7. joulukuuta 2015

"Täst mä en selvii, ja mä tajuan sen"


Itken saunassa, kun puhe äidin kanssa ajautuu mun ongelmiin ja hoitotahoon. Äiti sanoo, että musta näkee etten todellakaan ole kunnossa. Kerron kuinka musta tuntuu et kaikki mun ongelmat ja olot ja teot kuitataan dissosiaatiohäiriöllä ja että tuntuu ettei sen takia edes yritetä auttaa - tai oteta mua todesta. Kerroin kuinka musta tuntuu et multa vaaditaan tällä hetkellä mahdottomia hoidon ja kuntoutumisen suhteen, kuinka musta tuntuu et jotain tärkeää on ohitettu pahasti ja oletetaan liikaa sen perusteella kuinka kauan olen ollut hoidon piirissä. Äidin mielestä hoidossani on jotain pielessä, vaikka molemmat myönsimmekin että on varmasti turhauttavaa tehdä työtä mun kanssa kun en ole edennyt juuri laisinkaan näiden kaikkien vuosien aikana. En mä ennen pelännyt ja ollut ahdistunut polin takia. En voi luottaa hoitajiin ja pelkään heitä. He eivät ymmärrä mua, tai osaa käsitellä mua oikein. Vain lääkäri on turvallinen ja yrittää ymmärtää. En tiedä mitä pitäisi tehdä, sillä munhan tää pitäis jotenkin ratkaista, mutta mä en osaa, en voi, antaa kenellekään negatiivista palautetta tai vaatia itselleni parempaa - mä en edes ansaitse sitä.

Tuntuu vain että vika on mussa. Että kyllä kaikki muut pystyisivät tilanteessani vaikka mihin - mutta en minä. Tunnen olevani vain moniongelmainen paska, jota tökitään kepillä, koska muhun ei haluta koskea - olen turha, inhottava, epäonnistuja ja joku, josta halutaan eroon. En vain jaksa. Oon hokenut sitä jo vuosia, mut tuntuu et hitaasti oon valunut vain alaspäin. Nykyään mun hyvät päivät tuntuu olevan samaa tasoa kuin mitä huonot olivat vuosia sitten. Ongelmat kasaantuvat, ja muuttavat muotoaan - paskan määräkään ei pysy vakiona vaan kasvaa tasaisesti. Minne katosi kykyni tuntea muutakin kuin pelkoa, ahdistusta, väsymystä ja masennusta? (Paitsi niin, pelkohan on luonnollinen tunne, ahdistus harha, väsymys kuviteltua sillä nukun ja masennus ei lue diagnoosilistallani, joten en saisi sanoa itseäni masentuneeksi.)

Mitä kauemmin on hoidon piirissä, sitä alemmas valuu sillä (hoitohenkilökunnan) asteikolla, jolla arvioidaan sun arvoa ihmisenä. Nää lähes kahdeksan vuotta mielenterveyshuollon piirissä ovat valuttaneet mua hitaasti mutta varmasti alas siitä pidetystä ja tsempatusta potilaasta, "selviytyjästä", joksikin, jolla ei ole enää juurikaan ihmisarvoa. Joka on "menetetty tapaus", vaikea, moniongelmainen, hankala, ärsyttävä, turha ja tuhlaa yhteiskunnan varoja sekä resursseja. Olen pohjasakkaa. Syyllisenä oloihini nähdään ulkoisten stressitekijöiden sijaan minut itse ja oma yhteistyökyvyttömyyteni. Tää kaikki saa mut epäilemään itseäni kaikin puolin; olenko arvokas, olenko tärkeä, olenko yhtään minkään arvoinen? Ehkä vika tosiaan on minussa. Ehkä mä en ansaitse apua. Ehkä mä olen vain perustavanlaisesti huono, mätä, epäonnistunut ihminen, jonka olisi parempi kadota - kuolla. Epätoivo ja väsymys ovat vahvoina läsnä jokaisessa hetkessä. Toivon vain kuolevani unessa, tai edes sairastuvani fyysisesti niin vakavasti, ettei mua voitaisi enää pelastaa. Ainakin silloin saisin apua fyysisiin tuskiini, musta ja voinnistani ehkä jopa välitettäisiin, ja palkkioksi saisin ikuisen rauhan.

Tää aika mt-potilaana ja hoidon piirissä on jotenkin myös juurruttanut mun päähän ajatuksen siitä, etten ole edes tarpeeksi avun tarpeessa; tarpeeksi sairas, tarpeeksi pohjalla, tarpeeksi huonossa voinnissa, tarpeeksi mitään, jotta olisin oikeutettu saamaan apua - tai olemaan olemassa. Musta siinä on jotain todella väärää. Miksi ihmisestä tehdään arvoton sen takia, että hän on sairas väärällä ("ei-fyysisellä") tavalla? Jos sulla on syöpä, verenpainetauti, diabetes ja astma samaan aikaan, sä saat silti hoitoa niihin kaikkiin, systemaattisesti ja ilman epäilyjä siitä onko ne todellisia ongelmia. Sanallakaan ei vihjata, että ne olis sun aiheuttamia, ja niiden hoitaminen nähdään ensiarvoisen tärkeänä sun hyvinvoinnin kannalta. Mut moniongelmaisena mielenterveyspotilaana olet vain hankala, suorastaan mahdoton, tapaus - ja tämä on nimenomaan lähinnä luonteenpiirteesi eikä esimerkiksi sairautesi aiheuttamaa. Alkuun sut toki usein (muttei läheskään aina) otetaan vakavasti, mutta valitettavan pian aletaan yleensä epäillä sun hoidontarvetta, tai sut jätetään pelkän lääkehoidon varaan. Jopa vihjataan, että olet itse kaiken takana, että itse teet itsellesi huonon olon tahallasi. Ja koska sua ei voi parantaa hetkessä, ns. pelkällä pillerillä, sä alat olla vain kalliin ajan tuhlausta. Mä en ymmärrä - en halua ymmärtää - tätä logiikkaa kaiken takana. Se on väärin. Se on hyvin väärin.

Suomi juhli menneenä iltana, ja se herätti mussa monia ristiriitaisia tunteita. Erityisesti eriarvoisuus, jakautuneisuus ja monien suomalaisten kapea ja sulkeutunut tapa katsoa monia asioita mietityttävät minua. Toivon vain, että jokainen voisi raottaa katsettaan edes hieman joka päivä; ajatella laajemmassa skaalassa, asettua toisen asemaan, yrittää ymmärtää jotain itselleen vierasta. Tää pätee aivan kaikissa asioissa ja aivan jokaisen meistä kohdalla. Kaikkien tulisi myös ymmärtää, ettei kukaan - ei, et edes sinä - ole täydellinen ja että kaikissa on virheensä, jokaisella on huonoja päiviä, heikkoja hetkiä sekä epätoivoisia tekoja. Pohjimmiltaan ihminen on kuitenkin tyhmä eläin, joka olettaa liikaa ja perustaa liian usein mielipiteensä johonkin aivan muuhun kuin faktoihin. Itsekin syyllistyn tähän päivittäin - useita kertoja. Olkaa avoimia, suvaitsevaisia, avarakatseisia, uteliaita, anteeksiantavia ja rakastavia, niin maailma ois paljon parempi paikka. Myös mulle, mutta myös sulle. Mua on vaivannut lähes päivittäin MTKL:n julkistaman, vuoden 2015 mielenterveysbarometrin jälkeen se fakta, että tosiaan joka kolmas suomalainen ei halua mua naapurikseen (kirjoitinkin tästä kai jo aikaisemmin). Se on järkyttävä määrä mulle täysin tuntemattomia ihmisiä. Se on pelottava ajatus: mua ei haluta edes tänne, omaan kotimaahani - ja vielä jonkin sellaisen takia, johon en voi itse vaikuttaa. Siksi toivoisin vielä kerran, että jokainen meistä laajentaisi hieman näkemyksiään, päivittäisi tietojaan ja kohtaisi pelkojaan.

Mä koen päivittäin, etten riitä. Etten yritä tarpeeksi, etten ole tarpeeksi. Useita kertoja päivässä mä tahdon vain kuolla pois, koska kaikki on liian vaikeaa, liian sietämätöntä. Mä en osaa edes hävetä niitä ajatuksia, sillä uskon että moni läheinen olisi kyyneleidensä takana salaa, ehkä jopa itseään ajatuksistaan syyttäen, tyytyväinen etten ole enää hänen taakkanaan - elossa. En ole enää vuosiin tiennyt, mikä pitää mua täällä. Liian harva asia tuottaa mielihyvää - tai edes herättää minkäänlaisia tunnereaktioita. Äiti sanoi saunassa, että sitä pelottaa ja ahdistaa tulla kotiin työpäivän jälkeen koska koskaan ei voi tietää kuinka huono päivä mulla onkaan menossa. Mä en halunnut tätä, mä en pyytänyt tätä. Mä olen tähän vielä väsyneempi kuin kaikki mun ympärillä yhteensä. Mä kannan mun psyykkisiin voimiin suhteutettuna aivan suhteettoman suurta taakkaa. Silti mun pitäisi jaksaa nousta joka aamu sängystä, silti mun pitäisi jaksaa huolehtia itsestäni ja asioistani, silti mun pitäisi olla ja voida ja pystyä ja tehdä ja vielä paljon enemmän. Ja mä yritän, mä jumalauta yritän, joka vitun hetki mä yritän. Joten please, yritä säkin - mihin ikinä se yrittäminen kohdallasi kohdistuukaan. Väsynein sydämin ja mielin kirjoitan tähän loppuun vielä terveiseni jokaiselle: peace & love, that's all we need.

np: Keko Salata - Melkein kuollut

1 kommentti :

  1. Mä haluisin vaan etsii sut käsiini ja antaa oikein lämpimän halauksen sulle. Kuulostaa ihan helvetin väärältä, että sua ei auteta oikealla tavalla, vaikka selkeesti tarttisit apua. Puhut tärkeistä asioista, ihmisten pitäis harjotella olemaan myötätuntosia ja ystävällisiä. Toivon sydämeni pohjasta että sulle löytyis vielä niitä auttavia ihmisiä jotka oikeesti ymmärtää sua. Koeta kestää vielä vaikka tuntuuki pahalta, kyllä se kipu vielä lakkaa. Oot tärkeä, vaikka mä en oikeesti edes tunne sua. Ja muista: Mä uskon suhun <3

    VastaaPoista