Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 31. joulukuuta 2016

Mitä tapahtui vuonna 2016?

TAMMIKUU


( 17 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Placebo, Bring Me the Horizon, Teflon Brothers


HELMIKUU


( 28 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Vilma Alina, Köyhä Jonne, Halsey


MAALISKUU


( 26 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Ruger Hauer, Stam1na, Aurora


HUHTIKUU


( 18 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Mokoma, Mirel Wagner, Köyhä Jonne


TOUKOKUU


( 16 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Tommy Lindgren Metropolis, Ruger Hauer, Haloo Helsinki!


KESÄKUU


( 12 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Pariisin Kevät, Keaton Henson, Tommy Lindgren Metropolis


HEINÄKUU


( 13 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Chelsea Wolfe, Mira Luoti, Banks


ELOKUU


( 12 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Banks, Frøder, Köyhä Jonne


SYYSKUU


( 22 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Mors Principium Est, Florence + the Machine, The Kilimanjaro Darkjazz Ensemble


LOKAKUU


( 6 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Sanni, Banks, Pariisin Kevät


MARRASKUU


( 12 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Florence + the Machine, CMX, Sanni


JOULUKUU


( 12 + 1 postausta )

kuunnelluimmat TOP3: Silvana Imam, Bring Me the Horizon, Pyhimys


OVERVIEW


Luulen, että tää vuosi on ollut elämäni vaikein. Niitä on ollut monia todella vaikeita, ja ehkä joltain yhdeltä osin vaikeampiakin, mutta tänä vuonna vain niin moni asia on ollut niin huonosti, että luulen kokonaisuuden menneen eniten miinukselle ikinä. Silti musta tuntuu että juuri vuonna mun huono vointi on kyseenalaistettu useimmin; että tänä vuonna harvinaisen moni (mutta silti todella harva; olen onnekas) on ollut sitä mieltä että pitäisi vain ryhdistäytyä ja yrittää eikä vain maata sängyssä. Toisaalta tämä on ensimmäinen vuosi ikinä, kun koen että hoitotaho on kuullut mua oikeasti - ja se on aivan helvetin pelottavaa. Mä olen tapellut vastaan vimmatusti - ette saatana auta mua! - ja silti itkenyt onnenkyyneliä. Pelko on kuitenkin voimakkaampi kuin minä, enkä ole kesäkuun jälkeen pystynyt puhumaan polilla oikeastaan mitään, itkenyt vain. Vuoteen en ole nukkunut tarpeeksi. Oireita on kasaantunut, ne ovat muuttaneet muotoaan, ja muuttavat edelleen - ette saa meitä kiinni, ette saa meitä kiinni! Pelko on kaikkialla, ja koko syksyn pyöritin mielessäni josko lopettaisin polilla käymisen kokonaan. Tuntui että hoito vain pahensi oloani - ja puolen vuoden psykofyysinen fysioterapia sitä tekikin. Ajoitus oli huono, tarkoitus hyvä.

En voinut kirjoittaa kuukausille tiivistelmiä kuten aiemmin olen. Menneinä vuosina olen halunnut virkistää muistiani ja kelata vuoden läpi pikakelauksella lähinnä itseni takia. Tänä vuonna en sitä tee - itseni takia. Otsikoiden selaaminen ja satunnaiset lauseenpätkät postauksista käänsivät sekä vatsani että aivoni ympäri. Olen ... viime aikoina (tarkemman ajanmääreen käyttö on hankalaa) huomannut kuinka asiat ovat päässäni väärässä järjestyksessä tämän vuoden osalta. Useimmat ovat kai oikeasti tapahtuneet tänä vuonna, mutta jokin läheiseltä tuntuva voi olla maaliskuulta, jokin todella kaukainen kahden viikon takaa. Elokuussa tapahtuneet asiat ajoitin maaliskuun loppuun. Olen omista merkinnöistäni löytänyt asioita, jotka olin unohtanut täysin - niistä ei parhaimmillaan (vai pahimmillaan sittenkin?) ole ollut kuin muutama päivä. Kaikki on sumua, ja pahiten sumun peitossa on syksy. Jos tälle vuodelle pitäisi asettaa tunnetila, se olisi loputon epätoivo johon on sekoittunut voimakkaasti vainoharhaista pelkoa. Tämä vuosi on ollut kamala, kamala, kamala, kamala.

Kuukausia nukuin patjalla lattialla, sillä en pystynyt nukkua sängyssäni. Poistin sängystä jalat ja siirsin sen toiselle seinälle, ja muutaman epätoivoisen, levottoman ja pelonsekaisen yön jälkeen olen pystynyt nukkumaan siinä jotenkin. Sentään jotenkin. Nukun tosiaan edelleen huonosti, ja viime aikoina vielä huonommin. Olot ovat olleet hirveitä, mutta ihminen tottuu suhteellisen nopeasti moneen asiaan. Välillä eksyn liian kauas itseni ulkopuolelle, ja näen sieltä itseni, ja pelästyn. Tuoltako näytän, tuoltako vaikutan? Onko tuo kuihtunut ihmisraunio minä? Miten kukaan voi suhtautua tuollaisiin oloihin tuollaisella tyyneydellä kuin tuo, jonka pitäisi olla minä? Laihduin jälleen tänä vuonna reilut kymmenen kiloa, ja miten olenkaan iloinen että vain sen verran! En muista hetkeäkään yrittäneeni laihduttaa, mutta en voi mennä takuuseen - en muista. Kilot ovat lähteneet luultavasti lähinnä koska on ollut todella vaikea syödä yhtään mitään; olen elänyt lähinnä sipseillä, karkeilla, vanukkailla ja suklaalla. Mutta jotain olen syönyt, ja olen pysynyt elossa. Tällä hetkellä lasken sen tärkeimmäksi, arvostelijat arvostelkoot (se sattuu, mutta niin moni asia sattuu muutenkin eikä minulla ole voimia).

Olen menettänyt tänä vuonna todella paljon, mutta saanut myös hieman tilalle. Oppinut itsestäni paljon - liikaakin. Huomannut, että todelliset ystävät eivät katoa vaikka heihin ei pidä yhteyttä kuukausiin - ja vaikka heille antaa luvan mennä (teillä ei ole edelleenkään velvoitteita, jos satutte lukemaan; olette antaneet jo niin paljon etten voi ikinä korvata - enkä edes yritä). Noora ei lähde kulumallakaan. Se on kai maailman suurin onni, ja kirous. Mutta onni. Kohtasin myös Faen, australialaisen olennon, joka ymmärtää puolesta sanasta. Jos Noora on mun vakaa puolikas johon piti kasvaa vuosia tiukasti kiinni, Fae on se epävakaa joka loksahti heti kohdalleen. En ole taas kuullut pariin kuukauteen hänestä mitään. Näihin kahteen voin luottaa. Nooraan kuin kallioon, Faeen kuin... no. Voin luottaa että Fae katoaa, ja Fae palaa - ainakin tähän asti on palannut, ja jos ei palaa niin sitten siihen on hyvä ja hyväksyttävä syy.

Vuoden 2017 aloitan korviani myöten osamaksuveloissa, kiitos hammashoidon. Kaksi erikoistason juurihoitoa ja lukuisat paikkaukset ovat nielleet 2000€ rahojani - ja tulossa on vielä muutamien satojen edestä käyntejä, jotka eivät osarilaskulle ehtineet. Yksityisellä sentään olen saanut osaavaa hoitoa - he ovat nytkin korjailleet julkisen ja päivystyksen tekemiä hätiköityjä ratkaisuja, enkä kertaakaan ole saanut kuulla ettei mua kannattaisi hoitaa (sain mä yhden ajan tosiaan julkiselle keväällä/alkukesästä, ja siellä todettiin ettei hampaitani kannata hoitaa mielenterveysongelmieni vaikeusasteen takia koska palaisin vastaanotolle uudestaan ja uudestaan). Maksan siis mielelläni, tai niin mielellään kun sitä voi. Itse en vieläkään käsitä ongelmieni laajuutta, ja ehkä se on suojakeino sekin, sillä välillä vain muutaman ongelman hahmottaminen kerrallaan syöksee mut epätoivon syvimpiin kerroksiin. Usein tuntuu että vain kuvittelen kaikki ongelmani - eihän kukaan voi olla näin moniongelmainen (ja eihän itseään itse saisi moniongelmaiseksi edes kutsua! se on tekopyhää ja väärin muita kohtaan! - kyllä, olen kuullut tällaisia mielipiteitä). Mutta silti kun olen tästä yrittänyt varovasti mainita polilla olen saanut vastaukseksi ymmärtäviä ja surullisia hymyjä; en kuvittele. Ja se on helpottavinta ja kamalinta ja helpottavinta ikinä.

En muista toivoinko vuodelta 2016 mitään. Vuodelta 2017 en aio toivoa mitään. En usko myöskään uudenvuodenlupauksiin - turhaa paskaa. Mä yritän ottaa sekunti kerrallaan. Enempi tuntuu liian raskaalta, pidemmälle en voi juuri ajatella. Jokainen hetki on yllätys, jokainen mennyt hetki mysteeri. Jotkut haaveilee voivansa elää hetkessä. Mulla on juuri ja juuri se - usein jopa se tuntuu liian vaikealta - ja silloin kun en haaveile katoamisesta toivon että olisi muutakin kuin tämä hetki; tämä hetki, joka kerrasta toiseen on täynnä tuskaa. Kuolema ei tarjoa mulle enää turvaa; olen huutanut sitä luokseni, rukoillut että voisin taas hengittää tietäen että voin lopettaa kivun koska vain. Kuolemassa kipu kyllä loppuu. Kuolema lopettaa kaiken. Mutta se ei vain enää tunnu lohdulliselta tai helpottavalta. Mä olen kokenut niin monenlaista tyhjyyttä, etten halua törmätä enää yhteenkään uuteen muotoon siitä - en edes siihen jota en enää kykenisi kokemaan. Niinpä mä vain hengitän - vuodesta toiseen.

VUODEN TOP10 ARTISTIT
1. Ruger Hauer x939
2. Banks x636
3. Pariisin Kevät x633
4. Köyhä Jonne x628
5. Chelsea Wolfe x562
6. Aurora x559
7. Placebo x519
8. Ghost Brigade x479
9. Stam1na x460
10. Mirel Wagner x439

torstai 29. joulukuuta 2016

Tajutonta

Tavallaan pelkään kurkistaa yhtään minnekään turvallisesta tyhjyyden ja olemattomuuden mukavuusikkunastani, sillä viime aikoina jokainen kurkistus on tuonut eteeni epämiellyttäviä asioita; paljastanut, ettei mikään ole niin kuin uskoin ja muistin. Blogi on olemassa, jotta voisin purkaa ajatuksia ulos edes jotenkin, johonkin - ja tavallaan myös, jotta joskus voisin muistaa. Mutta tällä hetkellä ei pitäisi törmätä yhteenkään tekstiin menneisyydestä, koska useimmiten jo kirjoittamistani kappaleista edellinen on unohtunut ja vieras. Joskus jo edellinen lause, jos ajattelen liikaa ja eksyn joksikin aikaa toisen ajatuskuvion mukana hieman kauemmaksi. Ei pitäisi ajatella, ollenkaan, mikään, ikinä. Mutta minä pidän ajatuksista, ja ajattelemisesta. Vaikka pääni sisällä niissä ei ole järkeä, ja pääni ulkopuolella vielä enemmän. Mutta ne ovat konkreettisinta ja aidointa mitä minulla on. Niitä todempia ovat vain kirjoitetut sanat, musta valkoisella, ja siksi kirjoitan - ja siksi luen välillä hoitajan tekstejä ja lääkärin tekstejä. Jotta siitä tulisi totta, minusta tulisi totta, käynneistä tulisi totta, ajatuksistani tulisi totta - ja jotta muistaisin. (Ja siksi ahdistaa, jos tekstejäni luetaan ääneen: siitä kaikesta pahasta tulee kolminkertaisesti totta, ja jo yksikin kerros sitä totuutta on minulle liikaa kohdata todella.)

Yritin kasata ajoitetuksi jonkinlaista vuosikatsausta, koska pidän siitä ideasta - pidän, vaikka mennyt ahdistaa, ja tänä vuonna ymmärrän ja tunnen sen ensimmäistä kertaa selvästi. Keksin kuitenkin keinoni kiertää ja oikoa hieman. Minun blogini kuitenkin; minun vuosikatsaukseni, minulle itselleni. (Muistan jotain mitä ajattelin tässä jonäöin päivänä: jos kirjoittaisin muille enkä itselleni, olisin jo lopettanut, sillä luulen että todella harvaa kiinnostaa lukea pitkiä jaarituksiani - ja pitkistä jaarituksista on minulle itselleni eniten hyötyä, nyt ja sitten joskus.) En voinut silti välttyä silmäilemästä läpi vuotta 2015 nopeutetulla pikakelauksella - ja jälleen kerran, kuten niin monina kertoina viime aikoina, kohtasin totuuksia jotka olivat päässäni täysin toisin. Olen koko vuoden tiennyt ja muistanut täysin varmasti ja aidosti, kuinka Truxal jo pieninä annoksia aiheutti vaikeita oireita. Lääkäri on todennut moneen kertaan: olet varmaankin sitten yliherkkä, reagoit liikaa. Tätä olen kertonut ihmisille, ihmetellyt ja nauranut huvittuneena sekä epäuskoisenakin. Kunnes silmäni nyt osuivat teksteihin, jotka olin kirjoittanut aikoihin kun Truxalia kokeiltiin, ja pyörryin olohuoneeseen, ja pyörryin päin vessan kaakeliseinää ja päähäni nousi kipeä kuhmu ja takapuoleni oli yhtä mustelmaa. Niistä selvisi, että pyörtymisen oli aiheuttanut muutaman kymmenen milligramman sijaan (toisella kerroista) tuhatviisikymmentä milligrammaa klooriprotikseenia yhtäkkisesti. Ei ihme että lähti taju. Sen sijaan pieni ihme, että olin selvinnyt niin pitkälle kuin vessaan asti, ja että pyörryin vasta matkalla takaisin sänkyyn.

Tämä kaikki vain vahvistaa mielipidettäni siitä, ettei mulle voi antaa minkäänlaista lääkettä, jolla on yhtään minkäänlaisia sedatiivisia vaikutuksia. Näköjään se on sama onko kyseessä bentso vai antipsykootti - jos se sedatoi ja minulla on siihen lupa (se menee lääkelistalla), otan sitä aika varmasti niin että tuntuu. Abilifya en varmasti ikinä ottanut enempää kuin sain, sillä ehkä jotenkin etäisesti  ja tiedostamatta tajusin sen olevan levottomuuteni lähde - ei siis kohdallani lainkaan mukavan tajunnanvievän sedatiivinen. Ketiapiinia joskus epätoivoissani otin Ketipinorin muodossa kerralla satasen jos toisenkin, eikä se kyllä tajua vienyt - mutta suu kuivui enkä saanut nieltyä; tuntui että tukehdun. Ei siinä voinut kuin toivoa että taju lähtisi, tavalla tai toisella - ne olivat pitkiä minuutteja, ja niitä kesti aivan liian monen kymmenen verran; muistaakseni makasin tukehtumisen tunteen kanssa reilusti yli tunnin. Joten kyllä kun mä tota kokeiltujen lääkkeiden listaani katson niin voin sanoa että jokaista lääkeainetta, joka on mennyt tarpeeksi kauan lääkelistalla ja aiheuttanut sedaatiota, olen enemmän tai vähemmän väärinkäyttänyt. Moni vain ei ole sedatoinut yhtään, tai haitat ovat olleen liian huomattavia, ja siksi ne on purettu pois aika nopeasti. Poikkeus on Peratsin, mutta leuan takia siihen muodostui pelko, joka kai hillitsi - purkin sisältöä pyörittelin useampaan kertaan ajatellen että jos muutaman kymmentä vain? Ja kun vielä ottaa huomioon, ettei muistiini ja muistoihini todellakaan voi luottaa... Parempi ettei mua edes yritä lääkitä. Ei se ole ennenkään auttanut, kuten lääkäri on todennutkin. Kuinka paljon vain tahdonkin, minulle ei ole olemassa ihmepilleriä - mitä ikinä siltä odotankaan, tajuttomuutta vai oireiden katoamista (tajuttomuutta tietenkin).


Mulla on varmaankin edessä suhteellisen pakollinen muodonmuutos; pitää leikata hiukset. Lyhyeksi. Todella lyhyeksi. Epätoivoisen loputon takku on muuttunut lähinnä kiviseksi möykyksi, joka kattaa kaksi kolmasosaa hiuksistani. Hiusten pitäminen auki julkisesti ei ole kovin kaunista, eikä edes yksinäni seinää tuijottaessa kovin miellyttävää. Tuntuu suhteellisen kaljulta jo muutenkin. En tiedä mikä lopulta sai hiukseni aika yhtäkkisen nopeasti niin huonoon kuntoon, että vaikka yritin niitä harjata ja sormin auki haroa joka päivä (mitä en ole tehnyt ikinä ennen, sillä hiukseni eivät vain ole menneet takkuun), ja uittaa hoitoaineessa ja vaikka mitä, niin silti kävi näin. Ehkä se oli pitkään jatkunut, monitahoinen, kaikenkattava fyysinen ja psyykkinen stressi - unettomuus, syömättömyys (ja huono ruokavalio), pelot ja vainoharhat ja ahdistukset ja äänet, kipu ja särky. Joskus luin, että hiukset reagoivat voimakkaasti stressiin, mutta suhteellisen pitkällä viiveellä. Mulla stressi ei loppunut, joten kun reaktio tuli, en jaksanut mitenkään enää hiuksiani hoitaa - vaikka kieltämättä yritin, ja käytin päivittäin aikaa hiuksiini enemmän kuin ikinä ennen (käytännössä siis varmasti jopa muutaman minuutin). Ahdistaa jo kuinka kauan saan kuulla siitäkin jos vielä hiuksenikin menen leikkaamaan! Ehkä säästän takkupallon inisijöille muistoksi; tarjoan sen käteen kun valitus ja itkuvirsi alkaa, ja sanon että on hyvä ja avaa jos niin kerran tahtoo. Itseltäni on meinannut aueta sormista iho kun olen yrittänyt. Ei innosta yrittää enää. Joten joo. Olen aika varma että suhteellisen pian olen suhteellisen hiukseton, Pitää vain sanoa asiasta ensin polilla, sillä vainoharhailen niiden reaktiosta muuten liikaa. En mene aiheeseen enempää nyt, koska en jaksa niitä pelkoja nyt yhtään.

Heräsin puoli neljältä kolmen ja puolen tunnin unien jälkeen. Nyt siitä on mennyt pari tuntia; saisinkohan vielä lisää unta? Jos en, voisin lukea vihdoin kunnolla joulukuun Tiede -lehteä (sen tilaaminen oli ehkä vuoden 2016 paras päätös), sillä kohtahan on tammikuu ja uusi lehti kolahtaa luukusta, jonka takana en odota. En ajattele sitäkään, ahdistaa jo nyt. Parasta lopettaa kirjoittaminen, ajatteleminen. Nukahtaa, tai lukea. Tai lukea ja sitten nukahtaa. Hyvää yötä maailma.

np: Cult of Luna - Owlwood

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Askelia jäätiköiden päällä; alla; ympärillä


Uudeksi vuodeksi katoan Nooran luo Jyväskylään. ( "Real friendship is when your friend comes over to your house and then you both just die.) Näin mä aion selvitä vuoden 2016 vaikeimmasta/epämiellyttävimmästä päivästä (osa 2/2). Vuoden 2017 vaikein/epämiellyttävin päivä (osa 1/2) on vuorossa kun syntymäpäivät iskevät tammikuun 11., mutta siihen on vielä aikaa - tahdon ajatella niin. Kaikki on aina ja edelleen vain sekavaa ja pelkään paljon ja jatkuvasti - lähinnä itseäni ja päätäni. Mikään muu ei juuri liikuta tarpeeksi jotta pelkäisin. Kaikki pelot liittyvät siihen, mitä pääni luo ja saa aikaan. Totuuden ja valheen raja heikkenee jatkuvasti kun huomaa oman päänsä pettävän useammin ja useammin. Sen kanssa on vain pakko oppia elämään, jotenkin. Ainakin hetkittäin. Silloin kun on pakko. Tänään yritin lohduttautua maailmankaikkeuden mittasuhteilla, ja kohdallani se kyllä toimii niinä harvoina kertoina kun on toimiakseen (niinä harvoina kertoina kun mikään toimii). Valtavat luvut ja valtavat kokonaisuudet luovat tunnun turvallisuudesta ja pienuudesta, merkityksettömyydestä. Eikä mikään ole niin lohdullista kuin tietää ettei itsellä lopulta ole mitään merkitystä kuin minun omalle, säälittävälle olemiselleni. Joitain se ahdistaa, mutta minä rauhoitun. Elämäni on ihan helvetin turhaa - mikä ihana vapaus! Ja mikä määrä mahdollisuuksia. Toimisipa se useammin.

Olen ollut jo pidempään jotenkin kovin... irrallaan. Se näkyy "parempana vointina" - lainausmerkit, sillä en ole varma missä määrin yhtään mikään on todellista. Onko vointi parempi kun ei tunnu yhtään miltään, eikä muistoja tunnu muodostuvan sitä vähääkään? Kun leijuu irti pahasta olosta, mutta myös kaikesta muusta? Sitäkö se on? Kehtaan epäillä. Olen itkenyt helpotuksesta lukiessani lääkärin merkintää viime käynniltä, ja itkenyt epätoivosta ja surusta ja pettymyksestä ja häpeästä ja kivusta ja vain kaiken kamalan yhdistelmästä - sen möykyn takia, joka muodostuu kun aikoihin ei saa mitään ulos. Minä en ole saanut vuosiin, vuosikymmeniin - ja vähiten koko siitä ajasta kai tänä syksynä, varsinkin jos ottaa huomioon yrittämisen ja tilaisuuksien määrän. Kukaan ei enää yritä lohduttaa kun huutoitken tai muuten vellon ajatuksissani - mutta toisaalta se on hyvä, sillä erittäin todennäköisesti puhuminen tai koskeminen tai lähestyminen tai mikään reagointi aiheuttaa hallitsemattoman väkivaltaisen tai aggressiivisen purkauksen. Toinen vaihtoehto on, että vaivun syvemmälle olooni ja muutun entistä pelokkaammaksi ja harhaisemmaksi. Joten siinä missä yksinäisyys on kamalaa minulle, se tavallaan turvaa muiden lisäksi myös minua.


Oon yrittänyt koko päivän ymmärtää ja muistaa ettei tänään ole torstai vaan keskiviikko. Ei ole onnistunut siinä mielessä, että edelleen tuntuu torstailta vaikka saankin pakotettua ymmärrykseeni ettei tunne ole oikeassa.Mutta huomenna on torstai. Torstain jälkeen on perjantai - ylihuomenna. Lauantaina hyppään bussiin. Nyt menen peiton alle, ja toivon että uni tulisi. Väsyttää suhteellisen paljon. Vielä kun saisi unta, ja pysyisi unessa pidempään kuin parin, kolmen tunnin ajan... Mutta on se parempi kuin ei mitään. Paljon parempi. Ja aina voi nukkua useamman erän verran. Lepotauko välissä niin jaksaa taas painia unen kanssa; joskus se vain menee niin. Näköjään. Valitettavasti.

np: Haste the Day - Chorus of Angels

tiistai 27. joulukuuta 2016

En saa henkeä


jostain syystä todella usein tuntuu
että mun aika loppuu kesken

np: Turmion Kätilöt - Pakanamaan kartta

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Kun muutuin varjoksi itseni varjosta





"Elina sä olet pelottava kun puhut noin. Meitä pelottaa."

Mä olen toiminut loputtoman väärin, antanut liikaa itsestäni ulos. Nyt mä tuijotan hävyttömästi jokaiseen löytämääni valvontakameraan kadulla; mäkin näen teidät. Odotan että ne noutaa mut viimeiseen säilööni. Kyllä mun aikani joskus tulee, ja betonikuution sisällä en voi satuttaa enää muita. Jään usein kiinni itselleni siitä että olen muuttanut totuutta pääni sisällä aivan muuksi kuin se on. Todellisessa maailmassa mitään uskomaani ei ole tapahtunut, ja sairaat ajatukset ovat omaa rakennelmaani. Hätkähdän - ja päätän että tämä kuuluu käsikirjoitukseen. Minä tahdoin näin. Kaikki etenee suunnitelman mukaan. Minähän tätä kaikkea hallitsen. Minä tämän kaiken loin.

Voisin sytyttää itseni liekkeihin ja kävellä tulenjumalana halki maailman; kylvää tuhoa ja kuolemaa.
Ihmisen tehtävä on tehdä itsensä onnelliseksi. Mä haluan palaa.

Tänä jouluna kukaan ei joutunut pelkäämään takiani. Mä olen oppinut piilottamaan itseni.
Valheet pitää vaikka mä väsynkin kulisseistani.

np: Soap&Skin - Voyage Voyage

maanantai 19. joulukuuta 2016

Ei taaskaan perjantai

Tuntuu että on kulunut viikkoja edellisestä postauksesta. Perjantai kuitenkin oli kolme päivää sitten. (Tänäänkin tuntuu perjantailta; usein tuntuu perjantailta.) Olen nukkunut, ja se on tuntunut aivan hirveältä. Yritin nukkua sängyssä poistamalla runkopatjasta jalat - edelleenkin tuntuu hirveältä, mutta en jaksaisi sitä että mun huoneen lattiaa täyttää periaatteessa kaksi sänkyä - se "virallinen" ja näin ollen ahdistava, ja se patja lattialla, jossa voin nukkua jotenkin. En tiedä mitä teen, mutta siihenkin tottuu - ettei tiedä. Silti oon nukkunut kahden viikon sisään kokonaismäärässä mitattuna taas vähemmän kuin hetkeen. En onneksi paljoa, mutta kai se jostain kertoo. Koska oon nukkunut niin paljon, ja päiväaikaan, syömiset ovat jääneet ja sen takia särkee päätä ja hetkittäin heikottaa. Yritän korjata tilannetta aina pystyessäni, mutta silloin iskee yleensä huono ja oksettava olo. Sentään juon, mutta se toisaalta taas sekoittaa elimistöä sekin. Helvetti kun mikään ei ole hyvä!

Eilenkin (oliko se eilen?) nukuin kokonaisuudessaan yhdeksän tuntia, ja se valitettavasti triggeröi huonoja oloja urakalla. Yritin hallita niitä, ja tavallaan onnistuinkin keskittymään mukaviin asioihin - mutta kun keskittyminen loppui niin olot palasivat. Samalla pohdin niitä maadoittumiskeinoja, joita ollaan yritetty mun kohdalla uudestaan ja uudestaan polilla. Fysioterapia paljasti lopulta, että kehollisia harjoitteita olen käyttänyt aina dissosiaation aikaansaamiseen sen sijaan että voisin sillä saada itseni läsnäolevaksi. Sama tuntuu koskevan useita havaintoihin perustuvia maadoittumiskeinoja; keskittymisen kohdentaminen auttaa unohtamaan ulkomaailman ja sulkeutumaan visusti omaan sisäiseen maailmaan. "Täällä on niin paljon esineitä, joissa on punaisen eri sävyjä. Kun tarkastelen näitä niin ei tarvitse välittää ulkomaailmasta. Paljon punaisen sävyjä. Tämä on turvallista. Punaista." Kyseessä keksitty esimerkki, mutta näin se toimii. Keskityn johonkin yksityiskohtiin, järjestelmiin, sarjoihin, yhdenmukaisuuksiin... ja ulkomaailma lakkaa olemasta. Ei ole muuta kuin minä ja mun pää; sisäinen maailma jonka kaaos on tuttua ja turvallista ulkomaailman arvaamattomuuteen verrattuna. En toki tiedä kaikkia mahdollisia maadoittumiskeinoja, näitä tämäntyyppisiä vain on kokeiltu - huonoin tuloksin, eikä tämä nyt yllätä kun tämän tajuan. Yritin lukea jotain listoja mahdollisista keinoista, mutta sisälläni käynnistyi paniikki kun luin ohjeita joissa tavallaan ohjataan dissosioimaan. Se kai muistuttaa tilanteista, joissa olen joutunut itseäni näin ohjeistamaan.

Olo on muutenkin heitellyt tässä muutaman (?) päivän. Yleensä se enteilee hyvän, tasaisen jakson päättymistä - sanon yleensä, vaikka näin on tapahtunut aina, sillä eihän saa manata. Toisaalta en kyllä ymmärrä miksen saisi huomata ja tunnistaa näitä toistuvia kaavoja, sillä tavallaan siitä voi olla hyötyäkin? Silti olen usein saanut kuulla etten saisi kiinnittää huomiota niihin. Ehkä en vain tiedä tarpeeksi ja sen takia ymmärrä - mutta silloin mulle pitäisi kertoa. Tieto lisää tuskaa - ja ymmärrystä. Ilman ymmärrystä ei voi edetä mihinkään. Tieto on siis suhteellisen olennainen osa yhtään mitään (ellei tavoite sitten ole jumiutua paikalleen). Aiheeseen tavallaan melkein liittyen tajusin että tällä kertaa kukaan ei tainnut kysyä multa hoitoneuvottelussa tavoitteita hoidolle? Sinänsä hyvä, sillä eiväthän ne ole tässä vuosien aikana mihinkään ikinä sisällöltään muuttuneet. "Potilas yrittää selvitä hengissä. Vointia yritetään saada tasaantumaan." Mutta silti sitä on joka kerta kysytty. Jotenkin tämä oli helpottavaa, ja vähensi sitä painetta jota tunnen siitä että pitäisi nythetiäkkiähetiheti!! olla jo täydellinen, terve ihminen.


Oon yrittänytkin vahvistaa itsessäni niitä asioita, joista pidän ja jotka koen omikseni. Niihin ei kuulu työ - ei ainakaan missään lähelläkään sen perinteistä määritystä oleva. Muutenkin sellaiset yhteiskuntaan sopeutumista lisäävät haaveet ja ajatusmallit ovat kovin etäisiä. Ja yritän hyväksyä sen, koska niin loputtomiin olen itseäni muokannut että kai olisi aika jo saada lupa olla minä. Tätä olen toki hokenut vaikka kuinka ja paljon, mutta kuten sanoin: olen loputtomiin muokattu. En voi löytää itseäni vuodessa, kahdessa tai tuskin kymmenessäkään. Eikä kukaan rakenna itseään kerralla valmiiksi - onko valmista? Kun kaikki on kasassa, valmista, niin kehtaan sanoa että elämä muodostuu aika tylsäksi. Jos ikinä siihen pisteeseen päätyisin niin toivon vihdoin lopettavani elämäni - sitten ei ole enää toivoa mistään kun kaikki on jo nähty, koettu, tehty, tunnettu jne. Ja koska keho - ulkonäkö - on mulle todella vaikea asia, olen yrittänyt keskittyä erityisesti siihen että näytän peilistä siltä kuin haluan. Usein vain tuntuu liian vanhalta tiettyihin asioihin - villatakut, esimerkiksi. Varsinkin kun meikkaaminen ei kiinnosta niin näytän helposti 12-vuotiaalta jos päässä on värikästä ja pehmoista. Toki tätä on itseni hankala arvioida, koska en voi olla varma näenkö peilistä mitään todellisuutta vastaavaa. Mut hitaasti. Kun vain saisi muut ihmiset ympäriltä arvostelemasta (oikeasti, tai harhaluuloissani) niin moni asia olisi paljon helpompaa.

Ja vaikka nää päivät on kipeitä, kipeämpiä, kipeimpiä mä olen jotenkin enemmän täynnä rauhaa kuin aikoihin. Kaaoottinen ja sekava, kyllä, edelleen, mutta tuntuu että ehkä jotain on asettunut jotenkin paikoilleen - edes väliaikaisesti. Nyt vain pää tuntuu leijuvan taas irti kehosta enkä ole lopulta varma onko tämä sittenkään dissosiointia vai onko kropalla vain esimerkiksi nälkä. Harmittaa myös kun joulu tulee. Mulle se ei taida tulla ollenkaan, sillä päivät ovat niin sumuisia ja aika niin merkityksetöntä etten erota onko tosiaan maanantai vai perjantai, kevät vai talvi, elokuu vai joulukuu, aamu vai ilta, arki vai pyhä. Ulos katsominen, siellä käyminen, kalenterin tai kellon tuijottaminen, tai asian varmistaminen muilta ei auta. Maisema ei herätä tunteita, kylmä viima kasvoilla ei kerro mitään todellista, kalenteri ja kello ohjaavat vain sitä miten mun pitää käyttäytyä jotta sopeudun muiden maailmaan ja muiden sanat ajan kulusta kuuluvat vain niiden omaan maailmaan. Olen ulkopuolella, ja yritän epätoivoisesti ymmärtää miksi muut toimivat tietyillä tavoilla, joita en itse ymmärrä. Ja samalla sopeutua, ja olla oma itseni. Kai mä ajan kanssa löydän itseni sitten kuitenkin - ja ne, jotka voivat mua omana itsenäni ymmärtää. Ajan kanssa näkyy myös riittikö mun aika tähän kaikkeen.

- -

En tiedä huomaako sitä lukijana, mutta itse olen viime kuukausina(?) kiinnittänyt huomiota etten ikinä muista mistä aiheesta olen aloittanut kirjoittamaan. Tämä myös selittää mun epämukavuutta sen suhteen että oikolukisin postauksiani ikinä; inhottava huomata että jo edellinen kappale on usein täysin vierasta tekstiä - viimeistään se edellinen kappale. Kai mä jonkinlaisen järkevyyden saan kuitenkin säilytettyä, koska kukaan ei ole (muistaakseni...) valittanut hirveästä epäloogisuudesta. Tavallaan on mielenkiintoista miten tän teen jos oikeasti saan näitä (yli)pitkiä postauksia kirjoitettua ilman muistikuvaa edes edellisestä kappaleesta, ja missään vaiheessa jutun looginen eteneminen ei juurikaan oleellisesti katkea? Vai olenko kovinkin sekava ja epälooginen? Itse kun en postauksiani juuri lue - muun muassa tästä syystä että se on todella hämmentävää, ja luultavasti poistaisin kaiken. "Hirveetä kuraa, kuka tämmöstä oikeen kirjoittaa?" Kaikkea sitä joutuukin ihminen kohtaamaan... Eh.

np: Evelina - Ei filtterii

perjantai 16. joulukuuta 2016

Ja koko luomakunta hohtaa niin kuin ajan aamussa

Kiviä vierii harteilta, sydämeltä, mielen sisällä, päälleni ja pois päältäni. Jossain vaiheessa alan itkeä helpotuksesta. Itken kyllä muutenkin (en tosin niin paljon kuin tässä yhtenä päivänä jolloin päätin parin tunnin itkumaratonin loppupuolella kuvata itseäni nähdäkseni miltä näytän kun itken - näytin siltä kuin musta manattaisiin ulos jotain pahaa joka luikertelisi äänettömänä ja näkymättömänä suustani ulos samalla kun oksennan; kaunista), mutta ensin helpotuksesta ja myös viimeiseksi helpotuksesta. Vaikka mun hoito on tällä hetkellä enemmän kuin ongelmallista, mä olen iloinen että mulla on juuri mun hoitaja ja mun lääkäri. Ne ymmärtää ja ne kuulee ja ne uskoo. Ne ei pakota mihinkään - koska ne tietää ja ne ymmärtää. Kai mulla lopultakin oli vielä hyvää parempi säkä - enhän mä oikeastaan ole koskaan kohdannut yhtään hankalaa lääkäriä, mutta eiväthän ne ole koskaan mua uskoneet. Tai oikeastaan ovat uskoneet mua liian hyvin, ihan liian hyvin, jokaisen väärään suuntaan johdattelevan sanan - koska niin niitä tautiluokitukset opastaa.

Hämmennyn aina edelleenkin kun joku sanoo että mun lääkitys on ollut tosi tukeva - eihän se ikinä oikein miltään tuntunut. Teki levottomaksi ja ahdistuneeksi ehkä, tuhosi tunne-elämän - mutta kai se on ihan normaalia kun korjataan aivokemiaa, jossa ei oikein ole mitä korjata? Löydettiin kuitenkin monia juttuja, joissa oon mennyt eteenpäin - kuitenkin. Ne on minimaalisen pieniä, mutta kai mun pitäis hyväksyä se etten mä vain parane - tai siis ettei paraneminen ole mikään mun tahdonalainen päätös jossa siirryn sairaudesta terveyteen nyrjäyttämällä aivoni *naks, noin* paikoilleen. Mun on todella hankala hahmottaa mun oireiden laajuutta ja vaikeutta, sillä mä en ole ikinä tiennyt muusta. Esimerkiksi tänään listasin helposti mieleen tulevia pelkoja, jotka ovat ennen merkittävästi häirinneet mun arkea, mutta joiden kanssa voin nykyään elää (tai jotka ovat jopa kadonneet). Sain listattua kahdeksantoista. Kahdeksantoista pelkoa, joiden olen kuvitellut olevan jollain tavalla normaaleja - siis ei pelkoja vaan arkipäiväisiä, elämään kuuluvia asioita - jotka ovat aiheuttaneet ahdistusta ja epävarmuutta ja rajoittaneet tekemistäni. Rajoittaminen on tosin siitä hankala ilmaus, että useinhan minä olen silti tehnyt jos se on ollut tilanteen kannalta pakollista tai parasta enkä ole voinut "kiertää" - minusta ei huomaa vaikka sisältä huudan kauhusta, ja pahimmassa tapauksessa näytän nauttivan. Tämä taas ei ole helpottanut kuvitelmaani siitä että pelkoni ovat olleet normaaleja asioita.

Mutta kai jo tuostakin näkee, että olen edistynyt. Muutos ei vain ole tosiaan mikään nopea ja dramaattinen - vaikka olenkin saannut kuulla muuttuneeni viimeisen vuoden aikana dramaattisesti. On vaikea hahmottaa sitäkään, sillä en muista eilistä saati vuoden takaista saati aikaa ennen sitä. Tarkoitan muistamisella sitä, että tunnistaisin sen ajan omakseni. Muistan sen tavalla jolla muistetaan mitä koulukirjassa luki - tai mahdollisesti jopa niin että muistan miltä se sivu näytti, mutta sisältö on vähän hämärän peitossa. Tiedän, että menneisyydessäni on tapahtunut asioita - ehkä jopa mitä on tapahtunut - mutta se on eri asia kuin tietää että ne olisivat tapahtuneet minulle. Tunnekokemus puuttuu, yhteys puuttuu. Tunnekokemusten puute toisessa asiassa on toisaalta taas edistystä: enää en tahdo impulsiivisesti tappaa itseäni. En ole kai vuoteen. Sen sijaan olen siirtynyt suunnittelemaan, tekemään laskelmia ja järjestelyitä. Ja tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että tämä on kohdallani ehkä paradoksaalisen kuuloisesti erittäin hyvä asia. Kun minulla on enemmän aikaa ennen suunnitelman toteutuspäivää, annan itselleni luvan odottaa josko joku toinen minussa ei tahtoisikaan kuolla. Annan elämälle mahdollisuuden suunnittelemalla kuolemani mahdollisimman varmaksi. Mä tavallaan voin uskaltaa antaa niiden ajatusten ja olojen tulla, koska mä tiedän että mä pidän itseni elossa. Se on mun kirous ja mun lahja.

Mutta joiltain osinhan mun elämä ei ole elämää. Mulla ei ole päivärytmiä - tai on, mutta se poikkeaa erittäin vahvasti muiden päivärytmistä, ja kääntyilee miten sattuu. Mä kerron silti nukkuvani paremmin kuin aikoihin, mutta ei se keskiarvoisesti kuusi tuntia päivässä ole kuulemma ihan tarpeeksi. Mutta sentään nukun, jotenkin, pätkissä, satunnaisesti, joskus - mutta nukun. Enkä pelkää enää niin. Nyt tapaamisen jälkeen mietin että josko pelko nukkumisesta on helpottanut jonkin verran koska olen huomannut miten on hyvä nukkua tällä hetkellä (en pakota itseäni nukkumaan miten en pysty) ja tajunnut etten koskaan herää samana kuin kävin nukkumaan - ruletti käynnistyy ja aina arpoutuu uusi minä uutta aamua varten. Ja se arki... Pystyn kertomaan lääkärille kuinka monta kertaa olen keittiön puolella jotain tehnyt viimeisen puolen vuoden aikana. Se naurattaa ja surettaa samaan aikaan. Mun elämä on tyhjää - mutta tällä hetkellä mä en kestäisi muuta. Mä en kuitenkaan lopulta ole jättänyt tekemättä asioita joita olen halunnut tehdä. Mä en vain ole halunnut tai pystynyt, joten aina kun on tuntunut että olen jotenkin väärin, niin se on johtunut siitä että koen maailman painostavan minua toimimaan tietyllä tavalla. Itse olen hengittänyt vapaammin kuin vuosiin, luulen. Se ei vain näy, sillä kokonaisvointini on ollut koko syksyn aivan kamala. Hoitaja huomautti asiasta, itse sanoin että koko syksyä on pelkkää sumua - enkä muista mitä sitä ennen oli. Enkä oikein kyllä sitä syksyäkään.

Olen kuulemma vielä liian nuori, jotta Kela (helposti) myöntäisi mulle työkyvyttömyyseläkkeen, joten haettiin kahdeksi vuodeksi kuntoutustukea. Sitten alankin olla jo ihan kohtuullisen vanha; maaliskuun lopussa vuonna 2019 mulla on ikää jo kaksikymmentäyhdeksän. Hurjaa. Onneksi lääkäri moneen kertaan vakuutti että mun hakemus menee kyllä läpi - jos ei kahdeksi vuodeksi niin vuodeksi kerrallaan. Sitten kirjoitetaan uusi lausunto. Se on vain suuri pelko - etten ole tarpeeksi sairas kelvatakseni työkyvyttömäksi - vaikka tavallaan myös todella naurettava pelko. Jos mulla on helvetti tällainen määrä oireita jokaisesta mahdollisesta oirekuvakokonaisuudesta ja vähän vielä päälle, niin enköhän ole oikeutettu työkyvyttömän statukseen? Mutta joku päässäni huutaa: esität, valehtelet, laiska, tyhmä, huono, lopeta näytteleminen! Ja minun pitää vain antaa sen huutaa. Tai ainakin esittää mielipiteensä, mutta ei antaa sen viedä.

Viimeinen vuosi on ollut vain kovin paljon liikaa niin monin tavoin. Psykofyysinen fysioterapia osui huonoon aikaan, mutta kuten mulle todettiin; sen oikea-aikaisuus on todella tärkeää mutta lähes mahdoton arvioida. Nyt mentiin vikaan, mutta sitä ei voinut tietää, ja itsekin tajusin vasta viimeisellä kerralla miksi (olen lapsesta asti käyttänyt samaisia keinoja dissosioinnin aikaansaamiseksi joilla nyt yritettiin saada mut hillitsemään dissoilua - ei ihme että leijuin niin usein ja fyssarin jälkeen oli kovin tyhjä mutta sekava olo). Olen lisäksi joutunut tekemään helvetin vaikeaa esityötä sille minkä kanssa joudun vielä joku päivä painimaan: menneisyys ja minä. On kamalaa irroittaa siitä turvallisesta, helpottavasta skitsofreniasta. Se lupasi minulle jotain, minkä voisi korjata - jonkin menneisyydestä irrallisen ja helpon, selvärajaisen. Siinä oli hyvä roikkua. "Jos mä suljen mun silmät ei oo mitään pahaa."

Ottakaa uusi ulkoasu sen kunniaksi että sama paska jatkuu samassa paketissa mutta välillä voi uudistaa bannerin. Tai jotain.


vihdoin tämä myös! yksi Anu-niminen taiteilija toteutti täydellisen mielenmaisemani puolesta sanasta
suuret kiitokset edelleen ♥ pientä fiksausta vielä edessä, kiitos omat kynteni kiitos, mutta !! niin upea

np: Turmion Kätilöt - Surutulitus

tiistai 13. joulukuuta 2016

Δ


jotain on tapahtumassa
hajoamassa, muuttumassa
murtumassa
shhh

Palaan joskus torstain jälkeen, hoitoneuvottelun jälkeen.
Sitten kun siltä tuntuu. Sitten kun olen valmis.
Sitten kun.

np: Linkin Park x Steve Aoki - A Light That Never Comes 

torstai 8. joulukuuta 2016

Mä murrun joka kerta sisältä kun maapallo pyörähtää ympäri mun

Parasta öissä on että maailma mun ulkopuolella muistuttaa enemmän mun sisäistä maailmaa kuin päivisin; mitään oikeaa ei tapahdu. Kukaan ei liiku, kukaan ei suorita. Kaikki ovat pysähtyneet. Öisin mä saan olla näin myös - kukaan muukaan ei ole enempää. Pieniä hetkiä kun epänormaalius on lähes normaalia. Hetkiä, joina hengittämisen tuska on ok. Kukaan ei syyllistä. Olen yksin; illuusio rauhasta.


( niin sairas, niin kipeä )

Yritin tänään miettiä toden ja harhan eroa - mikä on ain mun päässä ja mikä on totta. Oman jatusmaailman vinoumia on hankala havaita itse. En siis usko onnistuneeni. Tää on mulle totta. Tää kaikki on mulle totta. Ja se on väärin - onko se väärin? Enkä mä ole oikein puhunut kenellekään kunnolla aikoihin. En todella. Se ei kai ole normaalia (miksi se tuntuu siltä?). Lokakuun lopussa kävin Jyväskylässä. Lokakuussa näin myös kaksi muuta kertaa ihmisiä - onko siitä vain niin vähän aikaa? Lokakuu oli äsken, ja silti tuosta kaikesta tuntuu olevan puoli ikuisuutta. Veli antoi sen vanhan puhelimen mulle, enkä ole kirjautunut kuin instagramiin (valittamisen riemu) ja fb:n messengeriin (tavoitan halutessani Nooran - puhunko muille enää, edes joskus?). Kaikki on liikaa - vai enkö vain yritä tarpeeksi? Väsyttää, uuvuttaa. Luonteeni on heikko?

Viikon päästä lääkärintapaaminen, hoitoneuvottelu, mikä onkaan. En tavallaan jaksaisi mennä. Ei ole sanottavaa. Ei mielipiteitä. Tuntuu raskaalta mennä sinne ja yrittää ajatella. Ehkä ne päättää mun puolesta - ne luultavasti päättää mun puolesta. Ja niin on hyvä. Mä en kykene päättämään nyt, monellakaan tapaa. Vastaan vain myöntävästi, nyökkään, jotain. Kun kuitenkin on pakko mennä, tavallaan. Ahdistaa muistaa miten silloin joskus 2009 olin niin täynnä odotusta ja toivoa. Mulle lupailtiin toipumista, ennuste oli hyvä - ehkä jopa parempi kuin skitsofreniassa keskimäärin. Mutta ei mulla ollut skitsofreniaa, enkä mä toipunut. Viimeksi kuntoutustukea haettaessa, keväällä 2015, on tavoitteiksi kirjattu "potilaan psyykkisen voinnin vakiintuminen ja toimintakyvyn paraneminen". Ei tainnut onnistua. En saa pettyä, sillä tämä ei johdu minusta. En myöskään saa olla pettymättä, sillä se olisi luovuttamista. Ihmisiä ei voi miellyttää, ja minä olen ihminen. Ja sekaisin - mutten tarpeeksi ollakseni mielisairas. En ymmärrä tätä, en ymmärrä mitään.

Haluaisin itkeä sitä mikä minusta on tullut. Sitä kaikkea pahaa, väärää ja sairasta. Ja mitä olen menettänyt ja kadottanut - mistä otteeni on livennyt, mikä on valunut sormieni välistä. Kyyneleet eivät kuitenkaan saavuta mua, sillä en saa tunnekosketusta tähänkään asiaan. Tukehdun itseeni. Ja henki kulkee - mä en kuole. Mä en kuole. Mä en kuole ja se on kamalinta mitä tässä maailmassa voi olla. Pahin rangaistus. Kärsi. Tuomioni ja vankilani; todellisuus. Yritän kyllä paeta, mutta mua revitään takaisin niin itseni kuin muidenkin toimesta. Miksen osaa päästää irti? Päästä irti. Rajan toisella puolella ei ole mitään. Elävä kuollut. Sä selviät tästä niin. Vain niin sä selviät tästä. Tapa itsesi mut jää henkiin - katoa, katoa, katoa, katoa.

En mä pääse pois.

np: Pyhimys - 0

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

maanantai 5. joulukuuta 2016

Numerolukkokoodi


Tuntuu turhalta kirjoittaa mun elämästä, koska ei täällä ole mitään (oikeaa) tai sitten niistä asioista ei syystä tai toisesta voi tai saa puhua. Sanat kasautuu mun sisälle - kuten ne on tehneet koko mun elämän ajan - mutta kasautukoot. Ei se tunnu enää pahemmalta. Jos tuntuu niin siihen kyllä tottuu. Mä haluan vain olla rauhassa. Viidenteentoista päivään asti saan olla. Ennen sitä ei velvollisuuksia. Aion vain en edes kyllä tiedä mutta ehkä tuijotan seinää ja nautin hiljaisuudesta ja aina välillä sekoan. Normipäivä. Kyllä - mua väsyttää. Mutta mua on väsyttänyt vuosia. Sillä ei ole enää kenenkään mielestä merkitystä. En mä halua tätä, mutta kaikkeen tottuu. Jos ei totu, niin oppii sietämään. Mun elämä on tätä. Mun elämä on näin. Mä en jaksa mun elämää, mutta ei mulla ole muuta. Kai se pitää maailman tasapainossa; toisilla on hyvä ja toiset kärsii. Mun kärsimys antaa jollekin muulle mahdollisuuden onneen. Ehkä pitäisi olla iloinen - mutta mitä on ilo; mitä onni?

np: Draama-Helmi - Terroristit voittaa

perjantai 2. joulukuuta 2016

Hetket, katoavat sanat, haamut

Ja vaikka kaikki on suurimmaksi osaksi vain kovin pahaa ja vaikeaa, välillä on parempia hetkiä. Silloin on hiljaista ja rauhallista - vain minä vain minun omassa kuplassani. Silloin mä jaksan huomata hiusten olevan rastoittuneen oikeastaan yhdeksi laataksi, mutta se ei valtaa mun koko mieltä liiaksi. Silloin mä jaksan ajatella mitkä sukat laitan jalkaani, ja hymyilyttää kun ne on mielestäni kauniit. Silloin mä kävelen kadulla ja näen mitä ympärilläni on - ja vaikka se pelottaa, se on myös jännittävää. Silloin päässä on tyhjää. Silloin mä istun ja tuijotan tyhjyyteen enkä tunne muuta kuin rauhaa - ei ääniä päässä, ei puheensorinaa, ei ajatustulvaa, ei keskeytyksiä keskeytyksen perään. Mä vain istun ja hengitän, eikä se tunnu äärettömän vaikealta ja raskaalta. Hetket menee kuitenkin ohi kovin nopeasti - erehdyn ajattelemaan sittenkin ja rumba käynnistyy taas, tai näen jotain joka herättää minkä tahansa reaktion - enkä voi juuri tavoittaa sitä tunnetta jälkikäteen. Mutta niinä lyhyinä hetkinä ei ole mitään pahaa. Mulla on hyvä. Ne on turvasatamia mulle, kun maailma mun sisällä hajoaa eikä mikään ympärillä muutu vaikka mikään ei ole kuin ennen.

Sanat tarttuu mieleen kiinni enkä saa niitä ulos kuin ennen. Lyhyitä, kömpelöitä lauseentapaisia. Kuin opettelisin uudestaan miten sanat toimivat - kuinka puhutaan, kirjoitetaan. Mä tiedän että mun pitäisi löytää se korppu jostain vuodelta 2000 - ja toimiva levykeasema. Mutta mä tiedän että siellä on tallessa jotain tärkeää. Tuhansia sanoja, jotka kirjoitin jonain muuna kuin itsenäni. Epämääräisiä muistikuvia suunnitelmista, jotka eivät olleet mitenkään hyviä tai kauniita - tai onnellisia. Muistanko oikein? Muisto tuntuu aidolta. Joka tapauksessa sen löytäminen tuntuu tärkeältä. Säilytin sitä vuosia tarkasti ja piilossa muistamatta mitä se sisältää. Tietäen vain, että se on tärkeä, ja että sitä tarvitaan tulevaisuudessa. Mutta tiemme erosivat kun muutin pois vanhemmilta enkä mä enää tiedä onko sitä edes olemassa. Mutta se vainoaa mun mieltä; pitää yrittää löytää se, pitää saada lukea se. Pahimmassa tapauksessa jokin mussa on käskenyt tuhota sen, ja olen itse heittänyt sen menemään. Aivan mahdollista. Ja se pelottaa. Olen tuhonnut omin käsin niin paljon menneisyyttä, todisteita - ja nyt kadun. Mutta kai sen oli vain tarkoitus suojata. Siihenhän tämä kaikki perustuu, koko sairauteni. Että pysyn turvassa.


np: Virta - Time Travel

Hiljaa

Mä en pysty tähän - joko vielä tai enää. Joka tapauksessa kaikki on tällä hetkellä aivan liikaa. Vietän todellisuuden lähettyvillä mahdollisimman vähän aikaa; katoan olemattomuuteen. Fysioterapia loppui keskiviikkona. Torstaina kävin polilla. Kahden viikon päästä on lääkäri. Puhutaan silloin kuntoutustuen jatkosta. Sitten kuukauden tauko kaikesta. Hoitaja kysyi onko mulla toiveita tai kysymyksiä lääkärintapaamista varten. Sanoin että sen ajattelu vain ahdistaa. Sain luvan olla ajattelematta sitä. Pelottaa - kaikki. Poli ei anna mulle mitään, mutta en pärjää ilman. Olenko vain heikko? Väsynyt olen ainakin. Solmussa, jumissa. Eristäytynyt, erillään. Hammaslääkäristä muutamaa kymppiä vaille kahden tonnin osamaksulasku. Kymmenen kuukauden velkavankeus. Yritän lohduttautua että tavallaan tämä on hyvä aika kun en muutenkaan tekisi mitään. Vielä pitää käydä kolmesti tuon lisäksi. Kaksi juurihoitoa viedä loppuun ja kai lopputarkastus ja ripitys. Pitäisi pitäisi pitäisi - kyllä minä tiedän! Onko tärkeämpi syödä joskus vai pestä hampaat? Hampaiden pesu tulee halvemmaksi. Syöminen pitää pidempään poissa haudasta. En osaa valita. Mut ei tarvi syödä särkylääkkeitä enää. Kymmeniä grammoja kuukaudessa - niihinkin meni rahaa. Mietin vain ketä varten korjaan kehoa ja mieltäni? Pitäisi vastata: "itseäni" - mutta kuka se on? Miksi sillä pitäisi olla väliä? Aika on olemassa jotenkin väärin. Se on muille niin eri. Pelottaa. Kaikki. Voimattomuus, ja neljä viikkoa joiden aikana sekä uusi vuosi että syntymäpäivät. Mutta en mä ennenkään ole kuollut. Joskus tuntuu pahalta ymmärtää mistä olen mahdollisesti jäänyt paitsi kun en ole elänyt. Silloin suljen todellisuuden entistä kauemmas. Mä en oikein pysty muuhun. En nyt. En vielä - vai enää?


BDI näytti 25 pistettä. En ole ikinä saanut niin vähää.
Voinko siis paremmin kuin kymmeneen vuoteen, mutten vain tunnista sitä?
Vai olenko luovuttanut - päästänyt irti toivoa tuovasta pahasta?
Hyväksynyt että olen rikki. Ettei epätoivo tuo helpotusta.
Että sattuu silti.
En osaa vastata itse - kuka siis osaisi?
Niin.

np: nothing

maanantai 28. marraskuuta 2016

Mitä

Lisään blogin vanhoihin vuosikatsauksiin musiikkitilastoja, sillä en saa unta. Silmäilen samalla niitä tekstejä läpi - enkä tunnista niistä yhtäkään. Avaan oman blogini, satunnaisen postauksen, luen. Tämä en ole minä, muistan tämän nyt, mutta en tämä ollut minä. En tämäkään. Enkä tämä. Kuukausi sitten - en minä. Puoli vuotta - en minä. Vuosi, kaksi, monta näitä on, apua, en ole täällä missään, kuka tämän kaiken on siirtänyt tekstiksi ja sitten vielä päähäni kuin se olisi etäisesti tapahtunut minulle; kuin minulla olisi muisto, joka ei ole omani, mutta jonka muistan kuin se olisi omani vaikka se ei tunnu omalta laisinkaan? Onko minua edes olemassa? Pelottaa. Entä jos katosin jo kokonaan?

"Pitää vain yrittää enemmän." Mutta mä yritän. Koko ajan. Kahtena päivänä pakotin itseni nukkumaan lattian sijaan sängyssä. En ole kai tehnyt niin sitten kesän - vaikea sanoa, en muista tarkkaan. Nukun perjantain ja lauantain välisen yön levottomasti - niin paljon unia arkisista asioista. Ennen nukahtamista panikoin kahden tunnin ajan itseni väsyksiin vain sängyllä istuen. Päivällä yritän päiväunia, mutta lähinnä olen vain halvaantunut ja palelen. Lauantain ja sunnuntain välinen yö on entistä levottomampi. Niinpä mä nukun taas lattialla. Sentään saan nukuttua. Sen pitäisi olla fiksu ratkaisu, sillä mulle on pitkään yritetty toistella että pitäisi muistaa kaksi asiaa: syödä ja nukkua. Ja välillä hengittää myös.

Taitaa olla että tällä hetkellä pitäisi olla nukkumassa. Helvetti. Mä en oikein hallitse tätä elämistä.


np: Frøder - Dopamine

torstai 24. marraskuuta 2016

Pitää pyytää anteeks mut ei saa olla pahoillaan



Paljon paksua sumua. Liikaa ristiriitaisia ajatuksia. Liian vähän ymmärrystä. Ylitsevuotavaa pelkoa (ihmiset kadulla lukee mun ajatukset näkee mun pään sisään seuraa tuijottaa haluaa mut hengiltä). Toiseksi viimeinen fysioterapia. Irtoan kehostani; rauhoitun. Sen ei kai pitäisi mennä niin. Mieleen kiemurtelee ajatus; keinot joilla mun pitäisi rajoittaa dissosiointia ovat niitä joita olen käyttänyt aina paetakseni - dissosioidakseni. Isovanhemmilla. Mamma sanoo etten ole vuosiin näyttänyt näin hyvinvoivalta. Näinkö vähän voin luottaa omaan arviooni - vai muiden arvioon? En ole ikinä ollut näin rikki ja se näyttää siltä kuin voisin hyvin. Miksi en ymmärrä tätä? Kuka valehtelee ja kenelle? Mihin voisin luottaa? Miksi tekisin niin?

Koen olevani todella sairas, mutta jos sanon niin minulle sanotaan että tämä ei ole sairasta vaan normaali reaktio. Jos sanon etten koe oloani sairaaksi niin se on mielenkiintoista sillä minä olen sairas. Samat ihmiset, pelkkää ristiriitaa. Ehkä pitäisi olla ikuisesti täysin tyhjä mieli että voisi hengittää; kone. Mä oon liian rajallinen. Mä en jaksa ymmärtää mitään tai ketään tai edes hengittää. Miten kuollaan? En ole varma tiedänkö. Mutta tietääkö kukaan? Ehkä kaikki on harhaa. Se vain sattuu silti. Yritän varovast, mutta aina jostain hyökkää syyttävä sormi: väärin. Ei saisi välittää - mutta toisaalta pitäisi. Voisiko tyhjiössä muodostua mielipiteitä? Mä haluan vain levätä hetken.

Mitä mä olen? Heikko, huono. Niin ei saisi sanoa, niin ei saisi tuntea. Välillä olen hyvä ja jumalallinen. Sekään ei ole hyvä. Eikä tyhjyys. Aina joku huomauttaa, aina jonkun mielipide eroaa. Minulla on omani, mutta usein se ei kelpaa. He tietävät paremmin. Mua väsyttää. En jaksa puhua enää. Mä oon siivonnut viimeksi kesäkuun lopussa. Kai. On siitä useampi kuukausi. Kuvien perusteella oon pyörinyt samoissa lakanoissa kaksi kuukautta. Hämmentää sillä joidenkin mielestä tämä ei ole hyvä. Silti olen hyvässä kunnossa? Kaikkialla on ristiriitoja ja vika on silti minussa koska en kykene ymmärtämään muuta. Mä poimin väärät asiat, huomaan vain mitä ei pitäisi - mitä ei välttämättä edes ole. Auttaako tieto? Ei. Se tappaa. Mä en kuole. Sanat ei lopu. Ajatukset ei lopu. Mä en lopu. Helvetti! Mä haluan loppua!

np: nothing

tiistai 22. marraskuuta 2016

The wolves are here


sorry not sorry )

jokaisen mielenterveysongelmaisen takana on
vähintään yksi mielentään sairas kostaja, kiusaaja,
väärinkäyttäjä, hyväksikäyttäjä,
epävakaa narsisti, vihainen ja arvaamaton
valehtelija, manipuloija
ja ne kaikki monet jotka hyväksyvät tämän kaiken koska verot hoituu ja työt tulee tehtyä

hullut ja vaaralliset on töissä kaupan kassalla
päiväkodissa, virastoissa, autokorjaamoilla
lähikirjastossa ja bussin ratin takana
ne ajaa sun taksia ja leikkaa sun hiukset

ne hymyilee sulle lämpimästi työpäivän päätteeksi.

katso peiliin; ihminen on paha.
katso ihmistä vieressäsi - paha.
kukaan ei ole sen parempi.
tää on vain kilpailu kuka hajoaa
ja kuka ehtii hajottaa ensin.

mielenterveysongelmiin 100% ratkaisu
tuhoa ihmiskunta.

jos väität vastaan, et ole vielä nähnyt tai kokenut.
jos väität vastaan, et ole vielä oppinut ja avannut silmiäsi
tai kirjaa, tutkimusta, faktoja ja tilastotietoja.

se on meissä kaikissa.
ihminen on paha.

mut mä en ole pahoillani.
miksei tätä saisi sanoa ääneen?
satuttaako se niitä, jotka satuttavat
- voi harmi.

kaikkia ei vain jaksa sääliä
ja itselleni se sanonta on totisinta totta:
sääli on sairautta.

mä en armahda.
enkä ole pahoillani siitäkään.
en enää.

np: Ruger Hauer - Marraskuu