Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

On kuin oisin kuullut kieltä, jota mielipuolet vain ymmärtää

Tuntuu, etten enää osaa kirjoittaa samaa kieltä muiden kanssa. Yhteinen kieli on kadonnut. Kukaan ei ymmärrä enää sanojani, sillä ne eivät ole oikeita sanoja; pelkkää kirjaimien sekasotkua, jonka logiikan vain minä voin ymmärtää. Pelottaa, sillä tää eristää mua entisestään kaikesta. Pelottaa, että joku ymmärtääkin, sillä en halua tartuttaa tätä muihin. Kaikesta huolimatta se on pelko, joka ajaa mut asettamaan kirjaimia peräkkäin tekstin muotoon. Pelottaa kirjoittaa, pelottaa olla kirjoittamatta. Sanat pitävät mua kasassa.

Kävin nukkumaan eilen ruoan syötyäni. Silmät ja keho vaativat lepoa. Nukuin neljätoista tuntia heräten aamuneljältä. Välissä olin havahtunut vain kerran vessaan ja ottamaan Akinetonin. Oli ihan mahtavaa tajuta nukkuneensa oikeasti enemmän kuin kolmisen tuntia. Epätodellinen tunne, monellakin tapaa. Väsyttää silti aina vain. On vaikea muistaa asioita kunnolla. Tai siis, muistan kyllä, mutta kaikki on niin etäistä. Tuntuu kuin siitäkin, kun näin veljen viimeksi, olisi ikuisuus. Tiedän, että se tapahtui eilen. Pienet asiat pakottavat takertumaan itseensä ja on hankala vastustaa. Ahdistaa. Haluaisin vain nukkua.

Tyhjyys tekee välihuomautuksia ajatuksiini keskeyttäen ne. Kaikki liukuu kauemmas minusta. Jokin yrittää suojella mua tyhjyydeltä painamalla silmäni kiinni. Inhoan kirjoitusvirheitä tekstissäni. Huomenna on jo maanantai, en jaksaisi keskittyä, herätä, muistaa, puhua. En edes tiedä, missä tarkalleen se astmahoitaja ottaa mut vastaan. Inhoan seikkailla vieraissa rakennuksissa, pelkään pyytää neuvoa. Miksen ole täydellinen? Puhelin huutaa tarvitsevansa pian latauksen. Yritän irrottaa itseni sängystä; liikkua kohti pistoketta ja hakea samalla kuulokkeet. Ei voi olla näin vaikeaa. 

Pää on täynnä täynnä täynnä täynnä tyhjiä ajatuksia. En jaksa taistella omiani sinne sekaan. Pelkään jonkun löytävän väärät tekoni, ja tekevänsä niistä vääriä johtopäätöksiä. Yritän saada kiinni edes jostain. Koska tää kaikki loppuu? En usko, että ne tietävät mitään enemmän kuin minä. Sekavaa, irrallista, tarkoituksetonta, poissa. Velvollisuuksia; pelottaa. Tuntuu että hajoan. Kirjoitusvirheet hyppivät silmilleni. En tiedä onko millään oikein tarkoitusta. Irrallisista sanoista on vaikea muodostaa järkeviä lauseita. Hankalaa. Monitasoisia pelkoja, eksyn. Ehkä kohta tulee selvyys. Pitää muistaa käydä suihkussa viimeistään illalla. Äh.


en jaksaisi enää pelätä
mutta silti se syö mua elävältä
en jaksaisi enää itkeä
mutta silmien takana polttelee

np: CMX - Kosmologisen vakion laulu

lauantai 30. tammikuuta 2016

Joka siivenkärjistä sormenpäihin unesta tehty on laulamaan

Kävin apteekissa. Omavastuuosuus tulikin aika tarkkaan tasan sentilleen täyteen (tais oikeesti mennä about viisitoista senttiä yli viidenkympin se kokonaispotti, joten ei vielä korvauksia); en ollut ottanut huomioon hinnassa toimituskuluja kun aamulla laskeskelin. En ostanut lisää särkylääkettä vaan yritän pärjätä ilman nyt kun se on vaan tuo lihas, joka vammailee. Ainakaan vielä en ole havainnut Akinetonista minkäänlaista hyötyä. Esimerkiksi nyt huomaan pureskelevani hampaita yhteen koko ajan leuan ollessa vielä kaiken päälle virheasennossaan. Aftakin jatkaa vittuiluaan, ja on hankala juoda. Kai se jo viikon päästä on kadonnut. Jalatkin kutisevat niin perkeleesti että meinaan seota. Oma vikani; hipheijee hyvä minä. Väsyttääkin taas niin että joudun keskittymään pitämään silmäni auki edes sen verran, että saan pari sanaa aina kerrallaan kirjoitettua. Sit tauko ja lupa sulkea silmät hetkeksi. Valitan ja valitan, vaikka vihaan sitä. Tuntuu siltä etten ole kuin kasa kipuja ja pakonomaisuuksia. Pitäisi saada nukuttua kunnon pitkät ja levolliset unet. Tällä hetkellä mun aivot vaan juoksee täysillä vaikka olisinkin unessa. Neljä tuntia levotonta puolitajutonta pyörimistä ja sitten vähintään kaksitoista hereillä - en ehdi levätä. Väsymys alkaa jo tuntua jomotuksena kehossa, mutta mikä minä olen valittamaan. Kaikki on hyvin, kaikki on niin hyvin. Ketä yritän huijata?


saatan nukahtaa pian tähän paikkaan

Sattuu sattuu sattuu sattuu. Kipua kipua kipua kipua. Väsymys väsyttää väsymys väsyttää. Olen tuskaisen tietoinen olemassaolostani. En saisi kirjoittaa näin usein, näin paljon. Leukanivel napsuu. Huomaan käyväni ihmisten kanssa keskusteluja pääni sisällä taas hieman enemmän kuin joinain aikoina. Siksi on vaikea hahmottaa milloin oikeasti olen viimeksi puhunut kenellekään. Uskoisin siitä olevan kauan aikaa, mutten voi olla varma. Sattuu sattuu sattuu sattuu. Oksettaa. Ei ole mitään sanottavaa; pursuan sanomattomista sanoista ja pelonsekaisesta tarpeesta kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa, jotta tiedän olevani olemassa edes omassa mielessäni. Pelkään itseäni. En tiedä mihin olen menossa, kukaan ei kerro, ja mä harhailen sokeana ja kuurona. Tuskainen, epäselvä, kaaoottinen, pelokas. Mulla on kuuma. Tajunta karkaa, ymmärrys katoaa, en ole hallinnassa, apua. En jaksaisi nostaa edes kättäni. Olen kadonnut jonnekin kauas. Ei oo karttaa. Anteeksi, mua vain väsyttää.

np: CMX - Ojai

Lopulta jää jäljelle vain epähetki muutama


linnut huutaa yllä kaiken, valo siivilöityy oksista
ja koko luomakunta hohtaa niinkuin ajan aamussa
kalpeat morsiusneidot kukkaloisto käsivarsillaan
ja kaikki näyttää miltei viimeiseltä unelta

Otan kymmeniä ja taas kymmeniä tärähtäneitä kuvia. Käsi liikahtaa aina ratkaisevalla hetkellä. En tunnista kuvan ihmistä; olenko se todella minä? Otan vielä muutaman kuvan. Aina ne samat kasvot piirtyvät ottamiini kuviin. Tajuan etten ole katsonut itseäni peilistä kuukausiin. Se ei tarkoita ettenkö olisi katsonut peiliin, ei, katson sinne useita kertoja päivässä; en vain ole katsonut kuka sieltä katsoo takaisin. Olen nähnyt vain virheitä, epäkohtia, rupia ja verensekaista kudosnestettä kumpuamassa ihon alta. Nyt kuvissa ohitseni katsoo joku vieraanoloinen. Se muistuttaa etäisesti minua - tiedän että sen täytyy olla minä - en vain ymmärrä koska muutuin näyttämään tuolta.

Ulkona tuulee. Katto natisee ja paukkuu epätavallisen kovaa ääntä pitäen. Tajusin eilen vahingossa, että se mitä luulin hammassäryksi, ei ole hammassärkyä. Hampaisiin ei koske, eivätkä ne ole edes herkkiä painellessani niitä sormillani. Kylmäpakkaus ei auttanut, ja nyt ymmärrän miksi. Lämmitän samaisen pakkauksen mikrossa, ja lämpö poistaa kivun leuasta. Lihakset vain ovat loputtoman väsyneet leuan oudosta asennosta, vedosta ja hampaiden puremisesta yhteen, ja siksi kipuilevat. Leukanivel naksuu ja muljahtelee. Olen helpottunut; mulla on lääke tähän. Sen pitäisi auttaa. Ja nyt tiedän lämmön auttavan rentouttamalla lihasjännitystä. Jatkuva aaltoileva kipu, jota ei voi ennustaa, ei kuulu munkaan suosikkiasioihin. 

Kuuntelen pitkästä aikaa CMX:ää; A.W. Yrjänä on pukenut kauniiksi sanoiksi niin paljon kaikkea. Itken taas, aina vain. Hiljaiset kyyneleet valuvat silmistäni, lausun äänettömästi sanoja musiikin tahdissa. Ei satu niin paljon, ei niin kauan kun musiikki pauhaa sydämeni tahdistimena. Aamusta pitäisi käydä apteekissa. Reseptilääkkeiden omavastuuta on muutamaa senttiä vaille neljäkymmentä euroa jäljellä, Venlafaxin maksaa hieman alle sen. Naurattaa hieman, kun maksan kahdesta lääkepakkauksesta (Akineton 2mg x 100 tabl. + Venlafaxin 150mg x 98 tabl.) saman verran kuin koko viime vuoden lääkkeistä yhteensä. En kyllä silti tosiaankaan valita; olen etuoikeutettu ja siitä iloinen. Mut onhan se nyt vähän hauskaa.

- -

luvannut ja väittänyt olen oikeaan ja vasempaan
siinä ovat tunteeni hiljaa kuolleet
kasvot, joita käytän, ovat kovettuneet ilmeeseen
pikatie, jota kiidän, mustaa jäätä kiiltelee

taivas oli ennen toinen ääri, toinen helvetti
tänään on se väärin että uskoo ihmeisiin
että uskoo tyhmyydelle jonkin mitattavan rajan
ajan, jolloin karja suostu teurasautoon ei

terästä on jää, ja rautaa kohmettuneet kasvot
jotka alleen piilottavat murheellisen tyhjän elämän
loputtomat matkat, jotka kulkee jotain tunteakseen
kysymykset, joihin mitä sanottavaa elämällä
mitä tällä elämällä on

poika tyttö, jonka yli käveltiin, hän ei enää itke
poika tyttö, joka kulki yksinään
tahtoi tulla järkäleeksi hiekanjyväin joukkoon,
vuoreksi lakeuksien lomaan

katson sinun kasvojasi, jotta voisin todistaa, 
voimaton on todistaja, kieli hiljainen
sanat soivat kalloissamme leukaluiden narinana
sanat soivat korvissamme paholaisen nauruna

terästä on jää, ja rautaa kohmettuneet kasvot
jotka alleen piilottavat murheellisen tyhjän elämän
loputtomat matkat, jotka kulkee jotain tunteakseen
kysymykset, joihin mitä sanottavaa elämällä

olet tässä
olet tässä
olet tässä
olet tässä

np: CMX - Olet tässä

perjantai 29. tammikuuta 2016

Look me in the eyes, say that again


Eilinen ilta oli yksinkertaisesti pelottava kokemus. Muistini ei toimi, joten luotan kykyyni tulkita lääkärin lääkemääräyksen oikein ja otan vahingossa tupla-annoksen Akinetonia, kuten tänään selvisi. Makaan seuraavat reilut kaksi tuntia sängyssä kykenemättä liikkumaan, sillä kehoni ei toimi lainkaan yhteistyössä kanssani. Leijun välinpitämättömän tyhjyyden sisällä samalla kun jossain kaukana takoo pelko siitä etten ehkä muista hengittää lainkaan ellen keskity siihen, tai että onnistun tukehtumaan omaan kieleeni. Se on mulle kuitenkin suloisen merkityksetöntä. En silti uskalla nukahtaa. Lopulta lamauttava vaikutus hiipuu ja pääsen ylös sängystä. Myöhemmin nukahdan väsyneenä. Yöllä herään noin kahden tunnin levottomien unien jälkeen, ja rohkaistun lopulta kirjoittamaan lääkärille sähköpostin oloistani.

Aamulla lääkäri vastaa. Olen ymmärtänyt lääkemääräyksen väärin, ja pelottavat tuntemukset johtuivat todennäköisesti siitä. Lääkäri toteaa olleensa ohjeissaan kai liian epäselvä. Mä tiedän paremmin. Vika on vain yksin mun; miksen kuunnellut, miksen ymmärtänyt? Häpeän aalto lyö yli ja lävitseni. Olen enää tärisevä ja räkää sylkevä, sanatonta huutoa huutava ihmisenkuvatus. Kyyneleet loppuvat paljon ennen kehon kouristelua. En ymmärrä miksi musta tuli näin tyhmä ja huono. Häpeän häpeän häpeän häpeän mutta se ei riitä koskaan. En osaa edes hävetä oikein, en tarpeeksi. Mä en kestä itseäni. Lopulta kykenen enää vain yskimään kurkkuni kipeäksi kunnes oksennus nousee suuhun. Haukon happea, mutta keuhkot eivät tahdo ottaa sitä vastaan. Pahinta on tieto, että ne saavat tietää tästä.  Kaikki on kuvattu talteen, myöhemmin alennuksen tilani kustannuksella ne saavat monet hyvät naurut. Hävettää. Hävettää niin loputtoman paljon.

Häpeän myös sitä, kuinka en pystynyt eilen tekemään oikein vaan tartuin sokeasti syöttiin; jäin hoitoon vaikken sitä ansaitse. Häpeän että itkin taas. Häpeän, sillä tiedän Joonan stressaantuvan itkustani. Sekin on mun vikani; itkin aivan liikaa kun Joona oli pentu ja koska se ei voinut ymmärtää ja käsitellä ihmisen tunteita samoin kuin minä, se reagoi stressillä ja epätoivotulla käytöksellä (puremalla) helpottaakseen oloaan. Nykyään se vain menee oudoksi ja levottomaksi. Häpeä on jotain niin suurta etten käsitä. Onneksi seuraava kerta polilla on vasta kolmen viikon kuluttua. En kestäisi kohdata hoitajiakaan nyt, aika saa ehkä unohtamaan suurimman häpeän. Mut ei se katoa. Huonommuus ja yksinkertaisesti tyhmyys ovat mussa sisäänrakennettuja ominaisuuksia, joita ei voi muuttaa. Unohdin sen hetkeksi, ja sain nyt siitä rangaistuksen. Älä koskaan, ikinä, usko itseesi. Se on valheellista. En opi koskaan.

Liian usein häpeäni saa muissa aikaan vastareaktiona sääliä. Se vain pahentaa asiaa, sillä mä en ansaitse sitä ja se saa mut häpeämään itseäni entistä enemmän. Olenhan nyt myös saanut muut mukaan huonommuuteni piiriin. Älkää välittäkö musta, älkää, se tuntuu vain todella ahdistavalta ja pahalta. Kenenkään oikean ihmisen maailma ei kaadu pienimpäänkin virheeseensä. Mä en ole sellainen, ihmisarvoinen, ja mä hajoan kun joku vain katsookin kohti. Luottamus on ensimmäinen askel kohti tuhoa. Pelko yrittää suojella, mutten aina usko sitä; en vaikka se on puolellani ja suojelee mua. Häpeä on rangaistus tästä - ei vain tarpeeksi kova verrattuna synteihini. Joku iskee tikareita muhun silmieni takana. Sattuu niin paljon, mutta otin särkylääkettä viimeksi joskus viiden aikoihin, joten vielä pitää odottaa tunteja. Itsesyytökset himmenevät viiltävän kivun alle. Piiloudun peiton alle ja toivon, että lakkaan olemasta. En pysty enää keskittymään. 

np: Placebo - Pure Morning

torstai 28. tammikuuta 2016

Torstai

Olen elämäni aikana tiputtanut maahan varmasti jokaisen koskaan omistamani kännykän, useimmat varmasti kymmeniä kertoja. Yhden luurin olen hajottanut raivonhuudon kera heittämällä sen suurempia ajattelematta betoniin, kun luurista kumpuava loputon haukkujen sarja ei loppunut. Yhden näytön läpi iski hampaansa eräs Joona-niminen koiranpentu. Erityisen ylpeä olen ollut siitä, etten ole kaikesta huolimatta (mulla on tapana onnistua lyömään puhelimen lentoon lisää vauhtia yrittäessäni estää sitä putoamasta) tuhonnut yhtään kosketusnäyttöistä yksilöä pudottamalla sitä. Niiden näyttölaseilla kun tuntuu olevan kova taipumus tuhoutua pienimmästäkin kolhusta (pohjaan tämän tiedon siihen, miten monen ihmisen olen kuullut manaavan puhelin lipsahtamista esimerkiksi kädestä - kohtalokkain seurauksin). Nykyinen kosketusnäyttöiseni on tippunut erinäisistä korkeuksista erinäisille materiaaleille muutamia kertoja. Kolhuja on tullut muoviosiin, mutta näyttö on säilynyt ehjänä. Äsken se lipsahti vaihteeksi alas, tällä kertaa sängynreunalta lattialle, kun asennonvaihtoni heilautti patjaa. Nostin sen ylös, tsekkasin tapani mukaan että näyttö käynnistyy, ja jatkoin lukemista. Kohta vilkaisin kelloa; en halua myöhästyä polilta kun on lääkärikin. Sydän skippaa lyönnin. Näytön halki hiipi särö. Se eteni hitaasti kohti näytön kumpaakin reunaa. En voinut lopettaa epäuskoista tuijottamistani. Kaksisataayhdeksäntoista vuotta onnettomuutta. Onneksi en ole tän enempää taikauskoinen, sillä muuten pelkäisin vielä enemmän kuollakseni lääkärinaikaa. Kello on jo yli puoli kymmenen. Pitää lähteä kävelemään kohti polia tai myöhästyn oikeasti.

- -

Kauppakeskuksen autiot käytävät keinuvat jalkojeni alla. Hoen päässäni mantraa posti kauppa apteekki posti kauppa apteekki, jotta tietäisin minne olen menossa - ja samalla pidän loitolla päättyneen lääkärintapaamisen. Kyyneleet vaativat saada purkautua punoittavista silmistäni. Pakko keskittyä. Posti kauppa apteekki. Kymmenen minuuttia yliaikaa. Mä en vain ole sen kaiken huolenpidon arvoinen.

Polin odotushuoneessa on harvinaisesti ruhkaa. Vanhempi nainen, nuorempi nainen. Yksi nuori nainen saapuu pian jälkeeni. Ja vanhempi mies. Lopuksi keski-ikäinen ulkomaalainen mies tulkkinsa kanssa. Hoitaja ilmestyy viereeni. Käännän katseeni; hoitaja virnistää mulle ilkikurisesti ja hymy loistaa hänen silmissään. Tilanne vaikuttaa absurdilta. Ne teroittaa siellä jo giljotiinin terää mua varten, turha esittää. Kello tulee kymmenen, istun samalle tuolille kuin aina, lääkäri kysyy miten on mennyt, tunnen kuumien kyynelten polttavan silmissä. Mä en ole heikko, mä en itke.

Kerron motivaation puuttestani. Kerron että olen miettinyt paljon hoidon lopettamista, sillä en etene. Lääkäri kaivaa tietokoneeltaan esiin psykiatrian arviointipoliklinikan tekstin lähes kahdeksan vuoden takaa. Samalla hän kertoo tunteideni olevan ymmärrettäviä, ja että voi kulua monia vuosia vielä sen jälkeenkin, kun on todella hyväksynyt ja ymmärtänyt kaiken, että lopulta pystyy tekemään edes jonkin minimaalisen muutoksen parempaan. "Sä olet edistynyt." Kertaamme hoitosuhteeni alkuhetkiä, niitä silloin lähes kahdeksan vuotta sitten. Pelokas, sekava, väsynyt ja masentunut nuori nainen lähetetään suoraan arviointipolilta suljetulle osastolle. Hänellä on tarkka suunnitelma siitä, missä ja milloin sytyttää itsensä tuleen tarkoituksenaan kuolla. "Onko sulla olemassa nyt tarkka suunnitelma?" Naurahdan. On, aina on. En muista aikaa, jolloin ei jonkinnäköistä suunnitelmaa olisi ollut. Kuulen taas, että mulla on halutessani oikeus kuolla, mutta se ei tarkoita että hoitotaho sitä toivoisi. "Muista että sä oot selvinnyt kun oot edelleen siinä." Se tuntuu samaan aikaan niin hyvältä ja niin pahalta, niin kielletyltä. Kyyneleet valuvat hallitsemattomasti silmistäni.

Ne lupaa, etteivät lähde mihinkään. Että ne on siellä mua varten, aina. Että vaikka oon oppinut ihmisten sanojen ja tekojen olevan kaksi eri asiaa, se ei tarkoita että niin olisi aina. Ne ei lähde mihinkään. Ne ei tahdo mulle pahaa. Niitä ei tarvitse pelätä. Kyyneleet polttaa polttaa polttaa ja on vaikea hengittää. "Mitä tunteita tää herättää sussa?", hoitaja kysyy. "Et tuntuuko et me vaan jauhetaan paskaa kun sanotaan niin?" Kyllä. Kyllä kyllä kyllä. Pelko syö luottamuksen. Pelko suojaa mua; mua ei voi rikkoa enää. Mä elän aistit ylikierroksilla ikuisessa pelossa, mutta mua ei voi rikkoa. Menneisyys sarjatulittaa aivojani kipeillä muistoilla; en saa niistä otetta ja on hankala keskittyä olemaan läsnä. Puhutaan läsnäolemisesta, kai. Muistissa on aukko tällä kohtaa. Muistoja muistoja kipeää sattuu. Paljon järkevää pohdintaa, paljon ymmärrystä. Vakuutteluja, lupauksia. Pelon, ja pelon pelon, sanallistamista. Itkun seassa epäuskoisen helpottunutta naurua.

Hoitosuunnitelmaan kirjataan, että tavoitteeksi otetaan Elinan itsensä tuominen hoidon keskiöön. Että mä harjoittelen oppimaan, ettei mun tarvi miellyttää kaikkia, kaikessa. Että kukaan muu ei voi määritellä mun vointia omaansa verraten. Että mulla on oikeus voida juuri niin kuin voin. Että muiden mielipiteellä suhteessa mun oloihin, tekoihin, tekemättömyyteen tai valintoihin - mihinkään - ei vain ole sen suurempaa merkitystä. Kukaan muu ei voi tietää miltä musta tuntuu. Kukaan muu ei voi määrittää mua. Että se mihin pystyn, on tarpeeksi. Mun ei tarvi tehdä asioita vain miellyttääkseni muita, olipa kyse sitten henkilöistä tai yhteiskunnasta. Lääkäri sanoo, että on hienoa kun mielialani on ollut paljon tasaisempi viime aikoina vaikka se on vaatinutkin mua muuttamaan toimintatapojani. "Usein ihmiset sanoo että niiden pitäis kehittää stressinsietokykyään vaikka se on meillä jokaisella sisäänrakennettu ja yksilöllinen. Ei sitä voi muuttaa. Pitää muuttaa ympäristöään niin, että stressinsietokyky ei joudu äärimmilleen. - - Sä oot tehnyt jotain ilmeisen oikein, kun olo on helpottunut."

Hoitoneuvottelut on suoraan sanottuna saatanasta. Mun on äärettömän vaikea kestää sitä ymmärtämisen halun ja pyyteettömän hyväksynnän määrää. Tulee vain niin syyllinen olo kaikesta. En mä ansaitse mitään hyvää; mussa ei ole mitään, minkä takia kukaan voisi oikeasti välittää. Hoitotahon sanat ja teot kertovat heidän tahtovan hyvää. Mun pää näkee vain ristiriidan, vaikkei sitä edes ole. On niin outoa, kun mua ei halutakaan rangaista ajatusteni ja tekojeni takia, että se pelottaa. Lääkäri kirjoittaa Akineton -reseptin leuan vammailuun. Oireiden ois kuulemma pitänyt jo loppua, kun Peratsinin lopetuksestakin on jo pari viikkoa. Hoitaja sanoi, et jo mun puheesta kuulee leuassa olevan vedon. Mä olin luullut koko ajan että vain puhuessani sitä ei voi huomata. Hyvästelemme. Hoito jatkuu, seuraava tapaaminen on 18. päivä ensi kuuta. Ne tietää että mulla on suunnitelma, mutta eivät rankaise siitä. Ne haluaa auttaa ja ymmärtää. Ne hyväksyy mut. Mulla on ihmisarvo niiden silmissä. Hetken tuntuu taas että voisin jopa uskoa.

Postissa käyty. Kaupassa käyty. Apteekissa käyty. Ulkona on aivan liian kuuma ja mun suuhuni ilmestynyt jättimäinen afta vittuilee. Kävelen kämpälle, riisun takin ja kengät, istun sängylle ja avaan postiin saapuneen paketin. Kirjan kansi hohtaa pirteän sitruunankeltaisena. Väsyttää loputtomasti. Suljen hetkeksi silmäni. Avatessani silmäni uudestaan, ne ovat täynnä suuria lohduttomia kyyneleitä. Mä en ansaitse tätä.


np: nothing

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

This is a twister that will destroy you

Yritän vain pitää kaiken pahan, kielletyn, pelottavan, ahdistavan poissa ja kaukana minusta. Loin aukottoman järjestelmän, täydellisen systeemin, jonka avulla pysyin kuivilla siitä kaikesta - tunteista. Onnistuin tässä mielestäni erittäin hyvin. Tyhjä kaaos pääni sisällä täyttyi kevyellä rauhalla. Aliarvioin kuitenkin tunteiden muuntautumiskyvyn; ne sikiävät kuin virukset, ne mutatoituvat kuin virukset. Nopeasti. Ne ovat sitkeitä ja tällä uudella kannalla on hankala resistenssi; ne ovat täysin immuuneja sisäiselle rauhalle. Pitkä oireeton itämisaika ja uskomaton kyky kukoistaa kaikissa olosuhteissa tekevät niistä salakavalia. Tartunta huomataan lähes aina liian myöhään. Ensioireet viittaavat liian vähäiseen uneen ja/tai lyhytvaikutteiseen ulkoiseen häiriötekijään, joka on tilapäisesti aiheuttanut mielen herkistymistä. Tämän jälkeen virus alkaa levitä hallitsemattomasti. Terminaalivaiheessa potilas on täysin tunteidensa armoilla, eikä mitään ole enää tehtävissä.



the payback is here
take a look, it's all around you
you thought you'd never shed a tear
so this must astound you, and must confound you

Tunnen taas jotain. Se ei tunnu hyvältä, pelottaa. Ei niitä voi edes kutsua kunnolla ihan oikeiksi tunteiksi. Ne ovat aavistuksia, muistoja, pieniä häivähdyksiä. Ne ennustavat oikeiden tunteiden massiivista paluuaaltoa. Hukun sen alle, tiedän sen jo nyt. Pakokauhu. En ole hyvä tunteiden kanssa, en ole hyvä tuntemaan. Tunne hallinnasta feidaantuu hitaasti kaikkeen epämääräiseen, kaaoottiseen. Olen keskittynyt pitämään pahaa loitolla kirjoittamalla koko ajan. Kirjoitan, vaikka niskat jumittuvat eikä aivoissani kierrä kunnolla veri. Kirjoitan, vaikka väsyneet silmäni eivät jaksaisi enää tarkentaa tekstiin - en ole saanut unta kuin pienissä pätkissä ja havahdun hereille ilman syytä jo lyhyiden unien jälkeen. Tarkat sormeni ovat löytäneet kaikki kehoni epäkohdat jo useaan kertaan - tänäänkin. Kirjoittamista hankaloittaa se, kun toinen käsi on varattu pitämään puhelintasi koholla, ja toinen kynsii reittäsi. Kädet loppuvat kesken. Tunnen epäonnistuneeni jälleen kerran. Heikko heikko heikko heikko. Kirjoitan aina vain, koko ajan ja aivan liikaa, sillä jos siirrän väistämätöntä äärettömiin, en joudu kohtaamaan sitä ikinä. Täydellinen huijaus.

Ensi viikolla on terveyskeskuksessa aika astmahoitajalle mahdollisen allergian poissulkemiseksi. Luulen, ettei käynnistä ole apua. Ne ei usko mua kuitenkaan, ja onhan tää mahdollisesti vain ihan normaalia. Isä valittaa jatkuvasti siitä kun aivastaessani kuuluu liikaa ääntä. "Voisitko joko lopettaa ton kokonaan tai aivastaa edes äänettömästi?" Ensi viikolla on myös aika gynekologille. Olen syönyt useita vuosia e-pillereitäni aina kaksi liuskaa putkeen ilman ongelmia. Nyt viimeisinä kolmena kertana vuoto on alkanut runsaana tiputteluna noin puolitoista viikkoa ennen toisen liuskan viimeistä pilleriä. Tämä alkoi ennen kuin lopetin lääkkeitä. Tämä alkoi paljon ennen Peratsinin aloitusta. Enkä keksi yhtään syytä tähän. En suuresti nauti lähes kolmen viikon mittaisista kuukautisista. Odotan kauhulla millaista kommenttia saan kynsityistä nilkoista, sääristä, reisistä, nivusista. Se huolestuttaa paljon enemmän kuin esimerkiksi mahdollinen syöpä. Syöpään sentään voi kuolla, häpeään ei. Huomenna aamukymmeneltä istun ärsyttävälle turkoosinsiniselle rullatuolille lääkärin huoneessa. Kaikki tuijottavat mua, no miten menee?, enkä tiedä osaanko kertoa mitään  - ainakaan oikein.

Kaulassani, tuossa keskellä edessä, on häiritsevä näppyläntapainen. En saa sitä tuhottua, sillä inhottaa kun tunnen sormissani pulssini. Kaikista kehoni epämiellyttävistä tuntemuksista pulssi on ylivoimaisesti kamalin, suorastaan kuvottava. Puoliksi istun, puoliksi makaan sängylläni. Vedän peiton jaloilleni; sekin on täynnä kuivuneita veripilkkuja. Yritän laskea mahdollisuuksiani, todennäköisyyksiä, ilman lukuja. En ole ollut enää vuosiin kovinkaan hyvä numeroiden kanssa. Tasainen laskeva suora. Sen päätepiste sijaitsee pahasti negatiivisuuden puolella. Vuoroin pelkään kuollakseni, vuoroin tunnistan jossain tietoisuuteni rajoilla epätoivoisen toivonkipinän. Havahdun hetkeksi ajatuksistani pyyhkiäkseni verihelmiä punaksi iholleni; puna muuttuu nopeasti rusehtavaksi kuivuessaan, sitten katoaa hankautuessaan lakanaa vasten kun pyörin unettomana sängyssäni. En tiedä edelleenkään, onko mussa oikeasti vikaa, vai onko isä oikeassa sen suhteen, että olen vain yksinkertaisesti patalaiska. Epäilys mutustelee omaa aukkoaan reunoiltaan suuremmaksi mun sisälläni; sen vieressä ruokailevat epätietoisuus ja pelko. Ne ovat olleet siellä aina. Niillä on aina nälkä. Eivätkä ne ole vain kolmestaan, nää on astetta isomman luokan mässäilybailut. Come on, have a feast, there's plenty of my insides left for you too. Mua ei naurata yhtään enää.

np: Placebo - Happy You're Gone

tiistai 26. tammikuuta 2016

Rehellisyyden nimissäkö oikein; pelkkiä puolitotuuksiako siis vain?

Joskus haluaisin vain tehdä sen; sanoa, kirjoittaa, kertoa, huutaa maailmalle keuhkojeni täydeltä, että joo se ei oo totta, yksi suuri kusetus vain, valheita valheen perään, keksittyä, pelkkää fuulaa, Elina Siberia on fiktiivinen hahmo ja hänen bloginsa silkkaa mielikuvitukseni tuotetta. Antakaa kun selitän. Mä oon todella huono pelaamaan esimerkiksi valepaskahousua, sillä musta tietää välittömästi kun en puhu totta. Siksi en valehtele oikeastaan koskaan; valepaskiksessakin "valehtelen" mukana kiltisti samalla kun laitan aina sen kortin pöytään, jonka ilmoitinkin laittavani. Varmuuden vuoksi, sillä valhe loistaa musta kilometrien päähän, otsaan ilmestyy teksti "filthy liar", ja sen lisäksi että valehtelu saa mut voimaan fyysisesti huonosti, en arvosta sitä missään muodossa. (Ne ei enää pelaa mun kanssa kun olen niin äärettömän tylsä.) Tästä syystä en siis toteuta aluksi esittämää haluani - sillä vaikka halu on todellinen ois sisältö täyttä paskaa totuutena esitettynä.

On siis täysin totta, että haluaisin sanoa noin. Tavallaan se ois aika ideaalia - että tää ois pelkkää julmaa(?) pilaa ja mä oisin oikeasti vaikka Jenna Emilia Vaasasta, korkeakouluopiskelija, in love with her boyfriend <3, söpö vuokrakämppä, koiranpentu, "(huom! ironinen) lol, syön pelkkää makaroonii viikot, jotta voin krebaa veekooäl", semitäykky salikroppa ja kesälomal Eurooppaan. Tai itseasias onneks ei oo ihan noin, ja onneks toi oli vain keksitty esimerkki eikä tollasia oikeesti ole (please eihän, muuten elämälläni ei ole merkitystä). Tarkoitukseni oli toisin sanoen vain ilmaista kuinka turhauttavaa joskus on olla tällainen. Kai te sen tiedättekin (en taida jättää epäilyille varaa), mut en silti voi korostaa sitä tarpeeksi. En mä haluaisi olla sellainen kliseinen keskiarvo, mä haluaisin olla oma itseni; semisti rohkee, rohkeesti erilainen, erilaisesti (sopivan) outo ja ... oudosti semi? Joo ehkä olenkin. Se vaan jää sen jättimäisen, kaiken yksilöllisyyden peittävän leiman alle. Leimassa lukee "parantumattomasti hullu", ja se loistaa kirkkaammin kuin kaikki mahdolliset "filthy liar" -tekstit ikinä.

Vietin lähes koko yön kirjoittaen. Aloitin kirjoittamalla itselleni torstaita varten semmoiset tuhat ja sata sanaa siitä, mitä ajattelen ja mitä toivoisin tulevalta (erittäin lyhyt ja valikoiva tiivistelmä ko. tekstin sisällöstä: "ei siitä mitään tule, antaa tulla vaan, mielekästä ja kiinnostavaa, jaksanko muka, en tiedä, olen kuitenkin valmis, toisaalta, patalappurinnat, riippuu painostani, kynsin, mutta, mitään väliä, venlat?"), ja jatkoin kirjoittamalla reilut kaksituhatta sanaa lisää; aiheena se, mitä haluaisin sanoa monille (anteeksi ilmaukseni mahdollinen karkeus ja epäkorrektius) vähä-älyisille täysidiooteille, jotka pitävät päänsä puskassa, jotta ei tarvitsisi kohdata sellaisia maailmanluokan pelottavia kauhuja kuin tieto siitä, että skitsofreenikotkin ovat ihmisiä. En käyttänyt tekstissä ilmauksia "vähä-älyinen", "täysidiootti" tai "maailmanluokan pelottava kauhu", mut puskapäät mainitsin useasti. (Ei, se ei oo käyttistä; sisältö on hirveetä ja epäasiallista kurapaskaa eikä sitä esimerkiksi sen takia julkaista.) Toisin sanoen: oli tylsää, teki mieli kirjoittaa, persettäni kutitti ja kerrankin osasin purkaa sitä suhteellisen kehittävällä tavalla. Kun oli tällain kevyt ja turha draivi päällä, jatkoin mieleni purkamista vielä tännekin.

Menisin ja nukkuisin, mut oon tehnyt itseni kanssa sopimuksen, jonka mukaan särkylääkettä saa ottaa vain korkeintaan kahdeksan tunnin välein. Alkoi kuin alkoikin särkeä kovasti, odotin ja odotin, kahdeksan tuntia edellisestä pilleristä kului lopulta äsken umpeen, joten ihan vielä ei helpota vaikka lääkkeen otinkin, mut kyl se taas tästä kohta. Kylmäpakkaus on muuten kaveri, mut siitä ei riitä koko naamalle - vartalosta puhumattakaan. On kuuma. (Ja eka joka kehtaa muistuttaa mahahaavasta kohtaa jotain niin pelottavaa, ettei sitä sovi edes mainita tässä.) Käyn jollain hyperkierroksilla, vaikken meinaa saada itseäni sängystä ylös millään, tai missään tilanteessa. Kokemuksen perusteella kehtaisin väittää pakoilevani jonkinlaista epämiellyttävää ja suurehkoa tunnetilaa tänne höperöinnin sekaan. Kaikki on niin kauan jees, kun oikeat tunteet pysyy aisoissa ja poissa mielestä. Keinotekoisetkin tuntemukset on parempia kuin ne kauhua herättävät aidot. Vituttaako? Muuten varmaan, mut se ois suhteellisen aito tunne ja sopimuksen mukaan ne on kielletty.

Ei tunnu omalta itseltään, mut toisaalta oon kyllä mielestäni ihan täysillä läsnä, että ei tää kai voi dissoilunkaan piikkiin mennä. Oli syy mikä tahansa, niin olo ei ole mukava. Mä en ole luonteeltani lainkaan tällainen; mä en ehkä voi tai osaa tarkalleen kuvailla itseäni, mut tää ei ole minä, ei totta. Ei voi olla, ei saa olla. Valhetta. Sen täytyy olla valhetta. Mä tunnen itseni, ja se Elina ei pelota mua. Se on ehkä outo ja sairas, mut mä tunnen sen kaikkine outouksineen ja sairauksineen. Se ei ehkä voi kovinkaan usein hyvin - tai ees siedettävästi -, mut se ei tunnu valheelta. Sen tuntemukset ja tunteet eivät ole mukavia, mut mä löydän niille syyn. Ne tunteet lopulta oikeasti tuntuu - kaikessa karuudessaan. Ne saa epätoivoiseksi, vihaiseksi, masentuneeksi ja väsyneeksi - satunnaisesti myös tuntemaan iloa. Se on totta, se Elina. Ja nyt mua paljon viisaammat voivat kertoa mulle, kuinka se ei oo totta, yksi suuri kusetus vain, valheita valheen perään, keksittyä, pelkkää fuulaa, Elina Siberia on fiktiivinen hahmo ja mä haluaisin vain tehdä sen; sanoa, kirjoittaa, kertoa, huutaa maailmalle keuhkojeni täydeltä: älkää vittu viittikö valehdella mulle.


Kylmäpakkaus lämpenee, särkylääke alkaa tehota.
Päässä huimaa ja heittää; pitäisi muistaa syödä välillä.
Unohdin, unohdin, vielä kerran, ja taas; unohdin.
Ylihuomenna on torstai, tänään on tiistai; aamulääkkeet.
Repäisen vahingossa ruven kasvoistani, ai vittu, sattuu.
Mitä, mitä, mitä saatanaa mun piti sanoa? Miksi?
Puhelimen akku loppuu kolmatta kertaa päivän sisään.
Koiran maha ääntelee, tyhjä rahkapurkki, oispa sipsii.

Kaiken voi tiivistää epävarmaan sekavuuteen; älä luota.
Kun suoristan jalkani niin polvet valittaa kivuliaasti
ruks
poks
ruksruks
poks

Kaikenlaista, jaksankohan tänään pukeutua; kokista pullosta.
Pidä kiirettä, lähtölaskenta alkaa; akkua jäljellä enää
viisi
neljä
kolme
kaksi

Odotan päivää jolloin kehoni vihdoin pettää ja hajoaa.

np: once again nothing

maanantai 25. tammikuuta 2016

The story of The Book

Semisti alkoi huvittaa. Nimittäin pyöriskelin sängyssä levottomana ja hieman itkuisena; pelko ei ollut hellittänyt otettaan, leukaa särki vaikka olin napannut särkylääkettä ja oli vain sellainen olo, että suretti vähän kaikki. Ei mitenkään massiivisesti enää pelottanut, tai vielä särkenyt (se on vain pahentunut tässä hipheijee!), tai ees sinänsä surettanut. Se oli vaan se yhdistelmä. Ihan normaalia toimintaa tämä kyllä, tää oli vain tällain pohjustus, joten siirtykäämme varsinaiseen "aiheeseen" eli siihen huvittumiseen. Se johtui siitä, että yritin ajatella jotain, mitä tahansa, muuta kuin inhottavaa oloani. Siinä sit tapahtui jonkinmoinen aivojen nyrjähdys, ja kuin ihmeen kaupalla muistin jotain jännää; jotain, jolla pystyisin vastata siihen kysymykseen, jonka (väittäisin) suurin osa ihmisistä kohtaa jossain vaiheessa elämäänsä. Mikä on kaikkein paras lahja, jonka oot ikinä saanut?

Ihanan semi-irrationaalinen mielleyhtymä, täytyy myöntää! Pelko ja surku jokseenkin unohtuivat (särky ei), kun kaivelin muististani kaiken, mitä kyseisestä asiasta muistan. Se oli kirja, mikä nyt ei sinänsä yllätä kun mä olen kyseessä. Mut ei mikään tavallinen kirja! En tiedä onko sellaisia enää olemassakaan, tai siis lähinnä uusia sellaisia (en usko että kaikki vanhat yksilöt oisivat nimittäin hävinneet). Se ei ollut mikään pieni kaveri; arvelisin et korkeutta oli joku kolmekymmentä senttiä, leveyttä varmaan melkein kaksikymmentä. Kirjan paksuus oli myös ihan kunnioitettava about kahdeksan senttiä. (Ottakaa toki huomioon etten osaa arvioida tarkkoja arvoja näille, yyh.) Tää on sen sijaan tarkistettu fakta: sivuja oli muutama yli tuhat. Muistin jopa kyseisen kirjan nimen; Suuri tietosanakirja. Juh, kyllä, luit oikein. Se on ultimaalisesti paras lahja, jonka oon ikinä saanut. Hei, tarviiko tällaista oikeesti edes perustella? Teen sen silti. 

On ollut erittäin todennäköisesti joulu vuonna kaksituhattayksi; sama vuosi jonka kesänä(?) tää hakuteos oli ilmestynyt. Oon about kuukautta vaille kaksitoista, ja sieltä järkyttävän painavasta joululahjapaketista paljastuu jotain, täytyy myöntää, odottamatonta. En muista täyttä reaktiotani tuolla hetkellä, ja aika tunnetusti kultaa ne vähätkin muistot, mut sen sijaan muistan kyllä miten oon viettänyt useita tunteja toistensa jälkeen selaten ja lukien sitä. Joskus se raahautui kaikessa painavuudessaan ala-asteelle mukaan lisälähteeksi tehtäviin (ihmettelen vain millä saatanalla olen saanut sen tungettua reppuuni?), joskus se piti mulle seuraa kun en saanut öisin unta ja valvoin. Kyseisessä WSOY:n tietosanakirjassa oli semmonen yli kaksikymmentäkolmetuhatta artikkelia (t. wikipedia), ja mä aika varmasti luin niistä suurimman osan vähintään kerran. Usein vain randomisti hypin sivulta sivulle, mut joskus taisin aloittaa ihan alustakin tavoitteena lukea läpi koko teos. Taisi jäädä kyllä kesken tää projekti, kuten aika moni muukin... Naurattaa tää ajatus jotenkin, mut semmosta se pikkufaktanörtin elämä tais olla ennen halpaa nettiliittymää, googlen saloja ja wikipediaa?

Yllättäen (...) mun suosikkiartikkeleja oli ne, jotka käsittelivät avaruutta, tunnettuja tiedemiehiä ja poliitikkoja (lähinnä yleisen historian kannalta kiinnosti nämä, eivät niinkään yksittäisinä henkilöinä), maantiedettä ja valtioita. Valtiot oli oikein sellasissa erillisissä värillisissä laatikoissa tavallisen tekstin joukossa. Niistä oli yleiskartat, liput ja perustiedot siististi erillään siitä pidemmästä tekstiosasta, jossa pikakelattiin historia, maantiede ja ilmasto, elinkeinorakenne ja mahdolliset muut huomionarvoiset asiat. Kuvia oli muistaakseni satunnaisesti myös esimerkiksi noiden avaruusjuttujen kohdalla, mut lähinnähän tuo oli semisti faktatekstipitoinen teos (yllättävää tietosanakirjalta, eikö?). Ja jos en aivan väärin muista niin siellä loppuosassa kirjaa oli huisisti kaikenlaisia jänniä tilastoja, vertailuja, taulukkoja ym. lisäselitteitä ja -tietoja. Uuuujeah! Kun netinkäyttö ei vielä ollut osa jokapäiväistä arkea, niin tätä lähemmäs faktataivasta ei lapsella ollut mahdollisuutta päästä! Pienestä (jättisuuresta kirjasta) sitä tulikin tyytyväiseksi silloin?

En tiedä, missä kyseinen teos majailee tällä hetkellä. Se on luultavasti joko porukoilla varastossa, tai sitten (yhyy) kaatopaikalla tjsp. Se oli kuitenkin lopulta aika huonossa kunnossa, kulunut ja taittunut, kannetkin oli ainakin osaksi irti. Enkä mä sitä sinänsä kaipaakkaan. Onhan se ehdottoman epäkätevä kaikin puolin, jos on vain vaihtoehtoja. Puhumattakaan tietysti sen kaiken tiedon paikkaansapitävyydestä enää nykyään. Uskon kuitenkin vahvasti, et jos tässä universumissa millään asialla on niin sanottu sielu, niin se on juurikin kaikenlaisilla kirjoilla. Tekee pahaa ajatella, kuinka paljon kirjoja vain hylätään ja tapetaan. Jos voisin, antaisin niistä jokaisella kodin. Poikkeuksena sääntöön mainitsen kirjat, joita on rakastettu (luettu) niin äärettömän paljon, etteivät ne vain itse enää kestä ja hajoavat käsiin. Ne on eläneet silloin hyvän elämän, ja niistä voi mahdollisesti muodostua joskus osa uutta kirjaa jonkinasteisen kierräryksen jälkeen. Tän takia siis silti hieman harmittaa tietämättömyyteni teoksen sijainnista, mut ehkä parempi näin; se veisi niin paljon tilaa, että sen tilan voi nyt "korvata" useammalla yksilöllä...!


The story of that girl with The Book

Ööh moi, olen Elina, ja olen bibliofiili. En tiedä mitä teen tässä kokouksessa, sillä aikomuksenani ei ole "parantua" tai "sopeutua yhteiskuntaan". Ja ei, bibliofilia ei liity millään tapaa raamattuun (eng. the bible) ja pedofiliaan, vaikka esimerkiksi urbandictionary.com näin hieman saattaa osittain esittääkin. Myöskään hikipedian artikkeli ei tällä (...) kertaa ole täysin oikeassa, sillä kyseessä ei ole parafilia (vaikka kreikan kielen ystävää tarkoittavaa "philos" -sanaa onkin käytetty kaikennäköisten filioiden nimien luomiseen, se ei tarkoita että näillä kaikilla olisi yhtäläiset ... lopputulokset?). On siinä hikipedian artikkelissa sen sijaan pieni ripaus totuuttakin, sillä kohta "bibliofiilinen akti" on kyllä noin sataprosenttisesti faktaa (ainakin omalla kohdallani ja sellaisena kuin se juuri nyt kyseisellä sivulla esitetään; älä koskaan luota hikipedian käyttäjien kykyyn ylläpitää faktatietoa!). Bibliofiili rakastaa kirjoja, ja erityisesti niiden keräilyä ja kaikinpuolista tutkimista. Koskaan ei voi omistaa liikaa kirjoja! Ne ovat kauniita ja usein lähes täydellisiä taideteoksia, joita on lukemisen lisäksi ihana katsella ja koskea. Ne ovat kirjallisen sisältönsä lisäksi mitä parhainta visuaalista herkkua. Älkää toki sotkeko bibliomaniaan, joka on pakko-oireisten häiriöiden kirjoon kuuluva psykiatrinen sairaus. Bibliofiili ei kärsi tilastaan (mutta ei puhuta hänen lompakostaan), päinvastoin! Kirjat ovat bibliofiilille onnellisuuden käsitteen vastine. Jossain kohdin saatoin hieman yrittää epätoivoisesti vitsailla (miten huumori onnistuu aina paremmin kirjoilta?),  ja selvisipä nyt myös miksi olen täällä: väärä osoite, kirjakauppa onkin tuossa naapurissa! Anteeksi häiriö, voitte jatkaa!

np: nothing

If I could be anything, I'd be a supernova going on forever

Pelko on läsnä erittäin voimakkaana. Se tuntuu kehossa ja mielessä levottomuutena. Niin moni asia pelottaa niin paljon; tietynlainen epävarmuus tulevasta, ihmiset reaktioineen, torstai ja ikuinen kysymys kuoleman hetken laadusta. Yritän antaa sen vain tulla, shall the wave of fear crash over me. Se on kuitenkin vain tunne. Sitä mulle on hoettu kauan; se on vain tunne, se menee ohi. Kai mä yritän oppia vielä jotain, kai mä sit hallitsen kaikkea niin täydellisesti kuin vain voi? Muistutan itseäni myös siitä, et pelko on täysin luonnollinen reaktio kaikkeen epävarmaan ja tuntemattomaan - vaikka eihän tieto tästä helpota itse tunnetta tai rauhoita mieltäni. Kaikki muutkin tunteet ovat kuitenkin menneet ohi ja kadonneet, niin myös tämäkin. Pelko on vain ihmisen tunteista sitkein - ja hyvistä syistä.

Aamuysiltä, syötyäni karjalanpiirakkaa aamupalaksi, menen nukkumaan - nousen joskus iltakympiltä. Väsyttää edelleen, joten taidan tän kirjoittamisen jälkeen painaa pääni takaisin tyynyyn vaikken unta välttämättä saisikaan. Lepäilykin on ihan fine. Oon mä sen verran ehtinyt jo käyttää aivojani, että olen miettinyt mitä sanon torstaina. En ole päässyt ratkaisuun, mut pääasia kai et olen miettinyt. Se on jännä, miten ihmisestä löytyy sisäinen rauha kun päästää irti. Mä pidän kuitenkin kaikki mahdolliset ovet selällään, en sulje mitään pois. Kaikki on kuitenkin periaatteessa mahdollista, todennäköisyydet vain ovat toisten vaihtoehtojen kohdalla olemattomia - mut olemassa. Nyt niistä kaikista ovista puhaltaa pelon myrskytuuli satoja kilometrejä sekunnissa - mä kohtaan senkin. Kaikki otetaan vastaan - tervetuloa, täs mä oon ja odotan.

Aivastelen taas villisti useita kertoja peräkkäin vain aloittaakseni uuden aivastuskierroksen, ja nenä vuotaa vettä. Lievästi ärsyttävää, täytyy myöntää. Luin A Brief History of Timen loppuun aamusta. Niin loistava kirja! Rakastuin täysin. Vielä kun olis täysin ymmärtänyt kaiken sen matemaattisen puolen! Muistan kun meillä oli ala-asteella sellainen jakso, jonka aiheen sai valita vapaasti. Valitsin aiheekseni avaruuden/aurinkokuntamme. Nää jaksojen lopputulokset piti sit esittää muille jakson lopuksi. Muistikuvani tästä tapahtumasta kostuu lähinnä siitä, kuinka ääneni tärisi pelosta, ja kuinka jengi tuijotti kelloa tai nukahteli pulpeteilleen. Olin kuitenkin niin innoissani aiheestani ettei se haitannut; tyyliin tärisin innosta. Olin ehkä hieman yli puolivälissä esitystäni, kun opettaja ilmoitti että on mennyt jo pahasti yliaikaa ja oli välitunnin paikka. Vähän hölmistytti ja jäin vain keräilemään tavaroitani kun muut ryntäsivät normaaliakin nopeammin ulos. Ehkä oma vikani, etten osannut rajata aihetta aikarajaan, mut olihan se nyt vaan niin ylivoimaisesti mielenkiintoisin! :D

Mietinkin aamulla kirjan loputtua, ja selatessani vielä sen päälle googlesta löytämiäni valokuvia galakseista, et luultavasti tulisin hulluksi, jos pääsisin katsomaan oikeasti tehokkaan teleskoopin läpi avaruutta. On oikeastaan kaksi vaihtoehtoa siitä miten mulle kävis. Saattaisin oikeasti menettää lopunkin uskoni ihmiseen kun näkisin omin silmin miten pieniä olemme ja vaipuisin tyyliin jonkinsortin loputtomaan ja epätoivoiseen masennukseen . Saattaisi myös käydä niin, ettei mua saisi enää irrotettua kyseisestä laitteesta, ja eläisin loppuelämäni uppoutuneena avaruuden loputtomaan kauneuteen. Mikään ei vedä vertoja sille! Ei musta kuitenkaan olis käymään avaruudessa. Se on vähän niinko kirjat; elokuvana ne on aina paljon paskempia. Mä mieluummin luen sitä avaruuden "kuvakirjaa" täältä käsin; tiedän faktoja, voin katsoa ihan oikeita kuvia - mut se sellain pieni jännitys ja uskomaton kiehtovuus säilyy koskemattomina sen suhteen et joudun hieman aina lisäämään joukkoon mielikuvitustani. Musta tulis kyllä siis erittäin huono kosmologi (vaikka oishan se ihan huippua)! No, onneks ei tarvi murehtia siitä, ja onneks on muita ketkä räpsii niitä kuvia mulle!


I mean, just freaking look at it!
supernova in the M82 galaxy, by Hubble
(if that's not the case, I'm being lied to)

np: nothing

lauantai 23. tammikuuta 2016

My head is haunting me and my heart feels like a ghost


Herään. Jännittävä olo eikä väsytä enää; on aamu. Paitsi että kello on jälkeen yhdeksän. Illalla. Olen nukkunut parhaat, levollisimmat ja rauhallisimmat uneni pitkään aikaan. Ei tässä kai muuta ongelmaa ole, kuin että reilun kahdentoista tunnin uneni alkoivat noin aamuyhdeksältä - kuten niin monet uneni viime aikoina. Ei sillä, mulle se käy paremmin kuin hyvin. Yöllä on jotenkin vain rauhallisempi yleisolo. Silloin ei tarvitse ajatella, kunhan vain on ja leijuu ajan läpi. Onhan siinä miinuspuoliakin, tietenkin. Jos en onnistu heräämään ja/tai olemaan hereillä sopivasti ruoka-aikaan, elän välipalapatukoilla, purkkiananaksilla, joulusta jääneillä suklailla (jotka eivät tahdo upota alas millään), satunnaisesti voileivillä (jos jaksan tehdä sellaisen)... Lähinnä välipalapatukoilla  (ja sillä nollakolalla). Eihän tää sinänsä ole ongelma, sillä harvoin tunnen nälkää. Mut tiedän et jos aion selvitä kesään ja päivään, mun elimistön pitää pysyä käynnissä. Siihen tarvitaan energiaa, siihen tarvitaan ravintoa. Niinpä ajoittain on vain pakko syödä edes jotain, vaikkei tekisikään mieli. Ainakaan en ole laihtunut enää lainkaan aikoihin, joten kaikki on kai ihan fine sen suhteen.

Ajoittain jostain nousee tunteentapainen, joka yrittää saada mut itkemään. Ihmettelen sitä ja sen syitä. Kaikki on niin rauhallista, niin hyvin, nyt. Mä oon noussut kaiken pahan yläpuolelle, paikkaan jossa mikään ei kosketa todella. Mulla ei ole varsinaisia tarpeita, toiveita, tunteita - tai tarkoitusta. Joskus erehdyn jopa ajattelemaan, ettei kuolema olisi välttämätön - palaan aina kuitenkin järkiini. Maailma on tasapaksua utua, jossa on hetkellisesti entistä pehmeämpiä kohtia; musiikkia ja mahdollisuus lukea (vihdoinkin Stephen Hawking ja A Brief History of Time - oon nauranut sopimattoman paljon ja ymmärtänyt enemmän, mahtava kirja!) tai kirjoittaa. Ja mikä parasta: mä hallitsen sitä kaikkea. Vielä kun oppisi olemaan vertailematta itseään muuhun maailmaan. Niinhän ne sanoi mulle; mun elämä, mun säännöt. Mä teen vihdoin jotain oikein. Se ei kai ole mikään pieni asia.

Mietin usein, onko mitään järkeä kirjoittaa enää. Mä oon löytänyt oman tarkoitukseni ja totuuteni, oman loppuni. Se eroaa muiden vastaavista, mut niinhän meidän jokaisen tekee. Ymmärrän nyt vain niin hyvin, ettei tätä voi haluta lukea. Mulla voi olla tietynlainen kirjoittamisen "lahja", mut ei se oikeuta mitään. Uskon, et herätän näillä ajatuksillani luultavasti vain suuresti vihaa ja tuskaa - niin kaukana ne ovat siitä kuuluisasta normaaliuden keskitiestä. Tavallaan tuntuu myös väärältä odottaa valittuun päivään ja kesään, sillä se on vain muiden väistämättömän tuskan viivyttämistä. Pitää punnita vaihtoehtoja ehkä uudestaan. Ei tää oo mikään hätiköidyn ratkaisun paikka; pitää miettiä todennäköisyydet ja laskea seurausten vaikutukset. Minimoida paha, sillä aina ja edelleen tahdon pyrkiä vaihtoehtoon, joka aiheuttaa vähiten tuskaa kaikille osallisille.

Torstai ja lääkärintapaaminen ratkaisevat luultavasti niin paljon epävarmuustekijöitä. Aina on tietenkin mahdollisuus, ettei mikään muutu. Sekin on tavallaan hyväksyttävää - ainakin se vain pitää hyväksyä. Edelleen, kyllähän se jännittää ja pelottaa - se kun ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Mut aika kiertyy hitaasti kohti hetkeä, joilloin asiat ovat toisin, tapaaminen ohi ja tieto mun hallussa. Ei siis hätää, ei todella. Tiedän, että ajatusmallissani on puutteita ja aukkoja, mutta mua ei ole siunattu erityisellä älykkyydellä ja toimin kuten muutkin ihmiset tässä tilanteessa. Jotkut peittävät aukkoja yliluonnolliseen uskomisella, toiset hyväksyvät tietonsa ja logiikkansa rajallisuuden. Noin esimerkiksi, sillä onhan tapoja todennäköisesti yhtä monta kuin on yksilöäkin. Se vain ei tee toisen näkemyksestä yhtään sen oikeampaa tai väärempää. Tietysti voi kiistellä monista asioista, jos ajatusmalli esimerkiksi aiheuttaa suurelle joukolle toisia aiheetonta tuskaa. Mä koen kuitenkin, ettei omani sitä tee; joukko jota se koskettaa on erittäin pieni ja rajallinen. En nyt anna esimerkkejä laajemmin pahaa aiheuttavista, sillä se voisi loukata tarpeettomasti monia. Mä en voi muuttaa käytettävissä olevalla ajallani enää suuresti asioita, joten minimoin haitat (vaikka se toisaalta ei edistäisikään yleistä hyvinvointia, hmm, itsekästä ja ristiriitaista!)

Ainahan ihminen pyrkii perustelemasn valintansa, mitä ikinä se koskeekaan, vähintään itselleen. "Voin ostaa tän mekon, koska oon etsinyt tällaista pitkään ja musta on aina muodissa." "Tää mikro on tarpeellinen, koska usein oon niin kiireinen etten ehdi kuluttaa paljoa aikaa ruoanvalmistukseen." Kaikki eivät varmasti ole samaa mieltä kanssasi, mutta tärkeimmältä tuntuu tehdä oikein omasta näkökulmastaan. Aina voi tehdä lisää perusteluita ("onhan se kiva muistakin etten ole aina samoissa rytkyissä" tai "ehdin ajoissa töihin ja saan enemmän aikaan"), ja niistäkin voidaan olla taas eri mieltä. Kaikkia ei vain voi miellyttää. Suuri osa ihmisistä ei esimerkiksi haluaisi säilyttää yhteiskunnassa "ihmisloisia", jotka "vapaamatkustavat" heidän siivellään. Moni voisi olla sitä mieltä, ettei voimakkaasti periytyvän (erityisesti vaikean tai parantumattoman) sairauden omaavan ole suotavaa siirtää geenejään eteenpäin. Jotkut vastustavat näitäkin ajatuksia. Kaikki on usein kiinni mittakaavasta, omasta kokemuksesta ja tilanteesta sekä, ei helvetti, niin monista muista muuttujista. Mielipideasioissa ei vain ole absoluuttista totuutta. Sinänsä harmillista, mut tavallaan se vapaus valita on kuitenkin (ihmisen määrittelemä, hmm) ihmisoikeus ja antaa mahdollisuuden ehkä mielekkäämpään elämään. Vaikea sanoa varmasti, kun en tiedä kuin tästä.

Mut joo. Aamulla nukahdin kovan säryn väsyttämänä. Tulis jo se hammaslääkäriaika? Ei suuresti innostaisi sinne päivystykseen mennä tällaisessa tilanteessa kun oikea aika on erittäin todennäköisesti nurkan takana ja kipu pysyy kuitenkin kurissa lääkkeillä (päivystyksessä kun vielä ei varsinaisesti hoideta, tehdään vain välttämätön ja nopea avunanto akuuteimpaan ongelmaan, mikä pahimmassa tapauksessa siirtää sitä oikeaa apua). Leukaakin särkee, ja etuhampaita, tän leukaongelman ja kaiken siihen sisältyvän takia, joten vaikka itse hammassärky loppuisi, joutuisin silti syömään särkylääkettä. Että tuota. Vähän pahalta siis näyttää tällä hetkellä sen suhteen, että tää helpottaisi, mut you never know. Yhyy yhyy, miksi valitan? En tiedä. Kai se on sisäänrakennettua meissä kaikissa - ainakin kokemukseni perusteella. Nyt aion jatkaa Hawkingin lukemista, juoda jotain kun kerran janottaa ja mahdollisesti jossain vaiheessa tuhota purkin ananaksia (vois ehkä maistua hyvälle?). Että, tuota, hyvää yönjatkoa kaikille. Uskokaa itseenne (ja mahdollisuuksiinne), ok?

np: Bring Me the Horizon - Happy Song

torstai 21. tammikuuta 2016

Delusion of delusional delusion


Yhdeksänkymmentäneljä tuntia (toisin sanoen neljä vuorokautta); alle kaksikymmentä tuntia tästä unta. Se on yli kaksitoista tuntia vähemmän kuin suositusten keskivertoihmisellä (joka oletuksena nukkuu noin kahdeksan tuntia yössä) ja noin puolet vähemmän kuin mitä olisin normaalisti nukkunut  (olettaen että pärjäisin jo niillä kymmenen tunnin unilla). On vaikea nukahtaa, vaikea pysyä unessa. Saatan herätä puoli tuntia nukahtamisen jälkeen ilman että nukahdan uudestaan. Nukun pätkissä, pätkittäin. Ihanaa ja rentouttavaa. Kävellessä, asentoa vaihtaessa ja ihan seistessä paikallaankin ympäristö pyörii silmissä ja tuntuu, että irtoaisin kehostani - leijuisin. Tähän vaikuttaa univajeen lisäksi luultavasti se, että vietän lähes koko valveillaoloaikani jonkinasteisessa kumarassa, istuvassa kippurassa lukien (ja poikkeuksetta myös itseäni kynsien) - mikä luultavasti ei tee kovin hyvää niskojen ja hartioiden lihaksille, aivojen verenkierrolle jne. Toinen fakta: vietän liikaa aikaa sisällä istuen (tämä tosin johtuu jaksamattomuudestani ja siitä, että minua ei vain kiinnosta). Erilaiset säryt - edelleen lähinnä leuan ja otsan alueella tai silmien "takana" - kiusaavat, ja vaikken niele kuin vain noin kaksi särkylääkettä päivässä, odotan sitä vatsahaavaa. Oishan se vaihtelua tuntea kipua muuallakin kuin päässä. "Heh."

Polilla yritän avata hoitajille hyvin sekavaa ja erittäin ristiriitaista ajatusmaailmaani. Ainakin heille tulee selväksi, että se todella on sekava ja ristiriitainen. Puhutaan mun pelosta väsymystä kohtaan; siitä mikä kaikki siihen johtaa - niin väsymyksen pelkoon kuin itse siihen pelon aiheeseen eli varsinaiseen (usein ihan fyysiseen) väsymykseen. Tavallaanhan se on ihan looginen pelko, sillä väsyneenä aistimme ja reagointikykymme eivät toimi tehokkaasti ja olemme alttiimpia esimerkiksi kaikenlaisille vaaroille. Mutta mä pelkään väsymistä ja väsymystä niin paljon, että se estää mua tekemästä asioita. Toisaalta mä myös käytän väsymystä suojakeinona, kun kohtaan asioita, jotka ahdistavat, pelottavat tai aiheuttavat muutoin epämiellyttäviä tunteita/tuntemuksia - sekä kun on vaarana, että nämä asiat voisivat johtaa väsymykseen. Siis koska, todellakin, onhan se loogista välttää väsymys väsymyksellä! Not.

Ensi viikolla on hoitoneuvottelu lääkärin kanssa. Pitäisi miettiä, josko on kysymyksiä lääkärille - ja pitäisi myös miettiä tavoitteita hoidolle. Ensimmäinen voisi jotenkin vielä onnistua - mutta kun pääsen niin pitkälle, että alan pohtia toista asiaa, jälkimmäiseksi mainitun asian pohdinnan tulokset kumoavat aikalailla ensimmäisenä käsitellyn aiheen kysymysten mahdollisen jonkinasteisen, sanotaanko vaikka että, hyödyn. En nimittäin vain kykene keksimään ensimmäistäkään tavoitetta hoidolleni. Kokemukseni on, että kaikki aikaisempien hoitosuunnitelmien suuret tavoitteet ovat jääneet toteutumatta - ne eivät ole toteutuneet missään määrin tai missään mittakaavassa. Toisin sanoen; en ole edennyt tai edistynyt kuntoutumisessa. Jotenkin koen sen vain resurssien hukkaamiseksi, kun hoidetaan sellaista yksilöä, joka ei ole motivoitunut hoitoaan kohtaan (tähän mielipiteeseen voi uskoakseni yhtyä suurin osa järkevistä ihmisistä). Ja miksi olisin? En näe mitään hyötyä siitä tulevaisuuteni kannalta.

Tiedän ettei saisi käyttää ihmisen erehtyväisyyttä oikeutuksena oikeastaan millekään, mutta (aina se kuuluisa mutta). Mä olen aika varma ettei mulla ole tulevaisuutta, ei tällaisena ihmisenkuvatuksena. Myönnän, että on olemassa mahdollisuus, että olen väärässä. Eihän sitä saisi pohjata "tietoaan" oletukseen ja kokemukseen, vaan pitäisi olla esittää oikeaa tietoa ja faktaa, mutta tässä tapauksessa on kyseessä kuitenkin semisti subjektiivinen asia. Mussa vaan täytyy olla jokin perustavanlaatuinen vika kun en kaikesta huolimatta saa otettua minkäänlaisia askeleita eteenpäin. Vaikka mua kuinka tuettaisiin ja autettaisiin, ja vaikka kuinka yrittäisin - ei onnistu. Kokeiltu on. Kun mikään, mihin pystyt ja mihin kykysi riittävät, ei riitä - ole tarpeeksi - niin ei siinä paljoa kai ole vaihtoehtoja? Ja siitäkin kai voi olla samaa mieltä, ettei kenenkään olisi suotavaa perustaa ratkaisujaan vain sille että "muut haluaa". Ainakin mä olen saanut jatkuvasti huomautuksia siitä, että pitäisi ajatella joskus myös omia tarpeitaan ja toiveitaan eikä vain kulkea pässinä narussa.

En tiedä. Fakta on, että umpikujan pää on tässä, ja kulkureitti takanani on tukkeutunut samaa vauhtia edetessäni kuvitteellisessa elämän sokkelossa (ja kun kyseessä on elämä, ei takaisinpaluu olisi mahdollinen vaihtoehto muutenkaan). Tilanteesta ei ole ulospääsyä; täytyy siis sopeutua. Kuvitelkaa täydellinen sopeutuminen tilanteeseen, jossa ei ole mahdollista edetä tai palata. Sulla ei ole myöskään juurikaan liikkumavaraa; olet siis jumissa samassa tilassa ja tilanteessa ikuisesti. Uskallan väittää, ettei kovin montaa innosta jääminen, jos vaihtoehtona on vapautuminen kyseisestä paikasta. Fakta minusta: en tiennyt ennen, että oravat osaavat uida - nyt tiedän. Fakta minusta: oon lukenut suhteellisen paljon viime päivinä (lähinnä tosiaan koska en ole juurikaan nukkunut). Nyt on menossa Richard Dawkinsin The God Delusion. Fakta minusta: Peratsinin lopetus ei ole ainakaan vielä vaikuttanut mitenkään (eikä varsinkaan positiivisesti) leukojeni tilanteeseen. Fakta minusta: kuulen outoa rapinan ja suhinan välimuotoa eräästä huoneeni nurkasta; se ei lopu tai juurikaan muuta voimakkuuttaan sitä lähestyttäessä, mutta loppuu sen sijaan kuin seinään, kun joku muu astuu huoneeseen. En myöskään kykene löytämään sen aiheuttajaa. I think I might have gone insane. Hell yeah.

np: nothing

maanantai 18. tammikuuta 2016

I would like to leave this city

Mä kirjoitin tänään pienen palan tulevaisuutta ulos musta, ja se tavallaan helpotti ahdistusta. Kaikki on niin ja näin, mut kaiken pahan ja vaikean takana loistaa jokin mulle niin outo tunne; rauha. Se ei muuta mitään hyväksi, ei helpoksi, mut lupaus on lupaus. Pitäis vaan jaksaa uskoa ja odottaa. Yön pimeinä, hiljaisina ja yksinäisinä, tunteina kipu ei tunnu niin terävältä; yö katkaisee tuskan kipeimmän terän pehmeydellään. Kietoudun peittoon ja pimeään. Kuuntelen musiikkia, joka soi uusista kuulokkeistani, jotka eivät paina korviani. Mikään ei ole hyvin, mut tän voi vielä jotenkin kestää. Kai.

Mä eksyin ajattelemaan mun kehoa. Viiltoarvet käsivarressa, reidessä, nilkassa. Oon kynsinyt ja repinyt loputkin kehoni ihosta arpiseksi, rupiseksi, sairaan näköiseksi. (Lakanat ja tyynyliinat vaihtuvat tiheästi kun niihin kirjoutunut veristen pilkkujen armeija valtaa liikaa alaa.) Katsoin itseäni peilistä, ja luulin reidessäni olevan suuren syöpäkasvaimen. Se paljastui tarkemmalla tutkimisella ylimääräiseksi ihoksi, joka roikkuu ja pullottaa omituisesti. Laihtumisella on hintansa. Ennen mulla oli kaksi semiroikkuvaa, mut semipyöreää rintaa (jos ei nyt mennä aikaan ennen lihomista, silloin olin tyytyväinen niihin). Nyt mulla on kaksi puolityhjää ihonkappaletta roikkumassa jossain liian lähellä napaani. (Tein tutkimusta: rintojen kohotus maksaisi ainakin sen about 8000€ - mä en koe itseäni ihmiseksi tai naiseksi näin, mut rahan puute estää mua muuttumasta.) Liikaa siellä, liian vähän täällä. Mä pidin yhdestä asiasta mun kehossa eniten: eräs täydellinen luomi oikeassa kädessäni. Eräänä aamuna heräsin ja havaitsin, että olin repinyt yöllä kyseisen luomen pelkäksi ruveksi. Enää ei ole mitään. Mä olen tuhonnut kehoni.

Maailmassa on niin paljon pahaa. Pelastakaa mut? Pian kai nukahdan yöunilleni; onhan se jo kohta aamu. Ehheh. Yritin jo kahdesti aikaisemmin, mut kaikki paha pyöri mielessäni liian selvästi, liian vilkkaana - pirteänä. Tavallaan on vaikea tunnistaa itseään, kun vertaa menneeseen. Silti tuntuu nyt vain niin omalta. Mä olen muuttunut kai peruuttamattomasti. Nyt - musta - se tuntuu ihan tervetulleelta. Elämä on mitä on, tunteet ja muistot tappavat hitaasti, mut ainakin voin sietää itseäni - sitä jotain tuolla sisällä, kehoni vankia. En nauti, mut pieni osa musta on turvassa. Asiat pysyy hallittavina ja sopivan pieninä, kun käsittelen niitä ihonkappale kerrallaan. Inhoan sitä, mikä pitää mua järjissäni - se tässä on itsetuhoista. Jotain voi läikähtää sisälläni, kun tilaan uuden kaulakorun itselleni. Kai se jonkin tunnereaktion herätti, pakko, kun niin tein? Se vain tapahtui jossain niin syvällä, ettei tietoisuuteni ulotu sinne asti.


and when I leave this island
I book myself into a soul asylum
I can feel the warning signs running around my mind

np: AURORA - Half the World Away

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Uppoovaa laivaa ei uida kii

Tyhjyys täyttää mut ääriään myöten; oon jatkuvasti hajoamispisteessä vaikken tunnekaan mitään. Mä en ymmärrä tätä. Unirytmikin normalisoitui ehkä jopa viikoksi - siis melkein ja osittain. Nyt sitten taas vaihteeksi on mahdoton nukkua öisin, valvoa päivisin. Herään tänään kun muu perhe lopettelee päivän ruokailua; syön hieman kylmennyttä ruokaa ja katoan takaisin peiton alle. Mä haluan vaan että kaikki nää päivät loppuis jo. Odotan vain iltaa, jotta saisin painaa pääni tyynyyn ja nukkua - mikä on epäloogista sillä enhän mä saa öisin unta. Kai katon tuijottaminen pimeässä sängyllä maaten on yöaikaan vain oikeutetumpaa? Särkee vuoroin leuan lihaksia, päätä tai hammasta - tai kaikkia yhtä aikaa. Särkylääkkeitä syöden odotan mahahaavaa. Leuat jauhaa tyhjää, hampaat iskeytyy vastakkain ja vääntää vääntää vääntyy suu. Valivali ja seliseli; aina sitä samaa turhaa paskaa.

Mä en tiedä mitä odottaa enää miltään. Kaikki on vaan niin ... nähty. Enkä mä edes halua nähdä varsinaisesti mitään. Otan kyllä kaiken (paskankin) vastaan; eihän sitä muuta oikein voi. Mut mikään ei tunnu miltään. Olen, hengitän. Ei muuta. Hitaasti, hiljaisesti - katoan. Mä suostun kaikkeen, joo kyllä okei sopii ihansama miten vaan, mut se kaikki on vaan passiivista. Mulla ei ole voimia ei intohimoa ei energiaa ei kiinnostusta mihinkään. Tavallaan siitä pitäisi tulla huono omatunto, tiedän. Mut kaikki mitä voisin sanoa puolustuksekseni kuulostaa vain tekosyiltä purkautuessaan ulos mun aivoista. Turha ihmisperse.

On todella vaikea muodostaa kirjaimista sanoja, lauseita, ajatuksia, järkevää sisältöä. Keskittyminen on lähes mahdotonta jos kuuluu minkäänlaisia ääniä taustalla; silti hiljaisuuskin välillä soi korvissa kivuliaasti. Päivät kietoutuvat toisiinsa epämääräisesti enkä erota niiden vaihtumisia toisistaan. Yhteen vuorokauteen mahtuu kolme päivää; kolme päivää tuntuu yhdeltä vuorokaudelta. Mua ahdistaa ajatus siitä et hoitajat suosittelee mun ottavan viikko-ohjelmaan pakollista sisältöä. Ymmärrän ne mahdolliset positiiviset vaikutukset, mut mua pelottaa. Pelkään, sillä se tarkottais ihmisiä. Aktiivisuutta. Tekemistä. Keskittymistä. Se kaikki tarkoittais vain loputonta väsymystä. Ja kun lopulta se on vain niin turhaa. En haluu viedä keltään mitään pois mut. Turhaa. Se kaikki on turhaa.

En mä vaan tiedä. Sanat ei tuu oikein ulos mun suusta; en saa ilmaistua mitä haluaisin, en niin kuin tahtoisin. Anteeksi. Sitä mä hoen aina, koko ajan, ikuisesti, loppuun asti. Pinttynyt paha tapa. Äh. Pelko kaikesta on läsnä hetkestä toiseen, jokaisella hengenvedolla. Katkonaista, sekavaa elämäntapaista. Hiipuvia ajatuksia, etääntyvää arkea. Pelkään nykyisyyttä, mennyttä, tulevaa. Pelkään epäonnistumista, pelkään onnistua. Pelkään jokaista kertaa kun avaan silmäni, sillä tiedän ettei maailma katoa suljettujen luomieni takaa minnekään - siellä se kaikki odottaa aina vain, pelko syö mut elävältä. Mä en oo ollu vuosiin täällä, mikroskooppisia hiukkasia unohtuneena universumin kätköihin, eksyneen viestin kadotettua taustakohinaa, mua ei ole. Hups hups pois pois; muhun sattuu liikaa.


mä oon valmis kohtaan mitä vastaan tulee, kun lähtiessä tuikkaan koko paskan tuleen )


np: Nikke Ankara - Suunnitelmat

perjantai 15. tammikuuta 2016

I need a cure for me cause a square doesn't fit the circle

Ei puhuta syntymäpäivästäni nyt jooko? (Silti aloitan puhumalla siitä.) Ei sillä, että se olisi ollut mitenkään erityisen kamalaa (se oli vain tavallisen kamalaa), mutta. You know. Onnitteluja tuli, taisin vastatakin muutamalle yksityisviestillä lähestyneelle. En muista päivää, jolloin vastaaminen tapahtui; tiistai, keskiviikko? Tiistaina löydän vahingossa Nooran rahalahjuksen tililtäni (senkin kurja kelmi, saatana!!1+''), tänään (torstaina) postissa ilmestyy kauniin onnittelukortin sisään piilotettu Muumi-kortti ("et pidä muumeista, mutta...") samaiselta kelmiltä. Sen kannessa sanotaan, että kaikki järjestyy. Saatan itkeä muutaman hetken, päästää muutaman kyyneleen virtaamaan poskiani pitkin - en ansaitse tätä perkeleenvittu sentään en ansaitse anteeksi anteeksi kiitos olet rakkain. Kahdeskymmenestoinen vuosi "yhdessä", tuntuu uskomattomalta. Ei välillä puhuta kunnolla välttämättä kuukausiin, ja silti sen jälkeen voi aloittaa keskustelun toiselle sanomalla tälle esimerkiksi jotain tyyliin "oot täys mulkku :=)" - toinen hymähtää, ja se on siinä. Sille ei ole sanoja, kun se menee niin yli ymmärryksen. Paras, rakas - ei riitä. Vähättelemättä ketään, mä en usko että tätä parempaa ystävyyttä ikinä muka löytäisin. Niin vähän kuin mikään elämässäni tällä hetkellä tuottaa iloa, mä olen tyytyväinen ja onnekas koska Noora. Kiitos.

- -


cut me open and tell me what's inside
diagnose me cause I can't keep wondering why
and no, it's not a phase cause it happens all the time
start over, check again, now tell me what you find

Torstaiaamu, tammikuun neljästoista, kello yhdeksän viisikymmentä. En saanut yöllä juurikaan unta, vaan vietin suurimman osan yöstä tuskissani sängyn pohjalla kierien: epämääräinen ja sietämättömästä siedettävään aaltoileva, koko leukaan säteilevä hammassärky, johon ei auttanut edes särkylääke, valvotti. Yöllä päätin, että jos aamullakin vielä särkee, menen kyllä polin jälkeen päivystykseen, sillä hammaslääkäriaikaani ei ole vieläkään kuulunut - nukahdin, aamulla ei enää särkenyt, en mennyt Akuuttiin. Väsyneenä nuokuin siis polin odotushuoneen oranssilla sohvalla. Yritin olla keskittymättä kasvoihini; vääntyneeseen suuhuni, kiristäviin leukoihini. Näytän idiootilta, näytän rumalta, näytän friikiltä, älkää katsoko kohti tää tarttuu. Kello tulee tasan kymmenen, on aika. Nousen, istun punaiselle tuolille, "miten menee" -kysymystä seuraa perusvastaukseni; "nukuin huonosti, väsyttää".

Lääkäri on ottanut kantaa lääkitykseeni ja huoleeni Peratsinin osuudesta kasvojeni vääntymiseen. Kuten arvelinkin, lääkäri sanoi näillä voivan todennäköisesti olla yhteyden. Kuten arvelinkin, lääkäri käskee lopettamaan kyseisen lääkityksen. Ja, kuten arvelinkin, lääkäri ei määrää tilalle mitään toista lääkettä, syystä jonka myöskin arvasin: "ei ollut enää oikein vaihtoehtoja, sun kohdalla kun on kokeiltu jo oikeastaan kaikki mahdollinen". Lääkelistani on nyt siis hieman reilussa vuodessa kutistunut silloisesta viidestä päälääkkeestä ja yhdestä tarvittavasta (yhteensä yksitoista pilleriä per päivä + mahdolliset tarvittavat) lääkemuutoksien ja -kokeilujen kautta yhteen lääkkeeseen ja yhteen pilleriin päivässä. Se on nyt lyhyt ja ytimekäs: Venlafaxin 150mg kerran päivässä aamuisin, masennuksen ja ahdistuksen hoito. Tänä aikana oon sanonut hyvästit Deprakinelle (byeh!), Anksilonille (heippa!), kahdesti Seroquel Prolongille (moro, en jää kaipaamaan!), jälleen kerran - lopullisesti - Opamoxille (adios!), taas Ketipinorille (goodbye!), Truxalille (sayonara!), Abilifylle (farewell!), vaihteeksi Tenoxille (moimoi!) ja nyt viimeisimpänä sitten Peratsinille (au revoir!). Huhhuh.

Oon aika varma, että tää kaikki todistaa, että lääkkeistä ei ole mulle minkäänlaista apua, ei mitään vastetta - valitettavasti. Se on iso pettymys. Tuntuu siltä, että mussa täytyy olla jokin perustavanlainen fyysinen virhe kun lääkkeet eivät toimi. Tai ehkä mussa ei ole mitään vikaa, missään, mitenkään, sittenkään. Eihän lääke voi auttaa, jos ei ole mitään mitä hoitaa. Vai. Vai. En tiedä. Tuntuu pahalta. Toivottomalta. Mua ei voida auttaa lääkkeellisesti, mua ei voida korjata kemiallisesti. Samaan aikaan kun päässä jauhaa sussa ei ole edes mitään vikaa, siellä seikkailee suuri pelko; mitä nyt? Mä jotenkin vain laskin kaiken viimeisen toivoni lääkkeisiin; jos ne auttaisivat, jos ne veisivät vihdoin kaiken pahan pois, jos ne auttaisivat mut edes alkuun, jos ne nostaisivat täältä pimeästä kuopasta, jos mä saisin niistä apua, jos mä pelastuisin niiden avulla, jos mulla ois vielä toivoa selviämisestä, jos, jos, jos, jos. Mä olen vain niin kovin väsynyt rämpimään elämän juoksuhiekassa ilman omia voimia (ja rimpuilen silti vaikka tiedän, että se upottaa mut nopeammin ja varmemmin kohti hidasta tukehtumiskuolemaa), että kaikki apu ois enemmän kuin tarpeen. Ja nyt on jäljellä enää vaihtoehtoja, jotka perustuvat omaan aktiivisuuteen; pitää jaksaa, pitää voida, pitää kyetä, pitää pystyä. Mä en jaksa jaksaa, voi voida, kykene kyetä, pysty pystymään. Enkö ole jo tarpeeksi selvästi sitä ilmaissut noin tuhanteen kertaan? On vaikea jaksaa yrittää mitään, kun usein jo pelkkä hengittäminen on liikaa. On vaikea edes haluta, kun ei näe toivoa - ei mitään syytä. Alitajunnan perukoilla suuri pelko: jos lääkkeet eivät edes myrkytä kehoani tarpeeksi, eivät vaikka nielisin niitä kourakaupalla. Ilmassa epätoivoa - tää on epätoivoista.

Mulla on kuitenkin tapaaminen lääkärin (ja hoitajien) kanssa kahden viikon päästä. En vain... tiedä. En näe mitään syytä tuolle tapaamiselle. Mikään ei tule muuttumaan, ainakaan parempaan, koskaan - ei näin. Ei mitenkään. Ehkä silti ehdotan, että Venlafaxinkin ajetaan alas? Eihän sekään mitään oikeasti auta, joten miksi syön sitä? Pelkään vain lopetuksen mahdollisia haittavaikutuksia, mutta vittu yolo. Pelottaa, ahdistaa ja stressaa jo valmiiksi. Mieleni valtaa - ah, tietenkin - ajatukset ja pelot syistä, joiden takia tapaaminen pidetään. Ei näitä normaalisti ole kuin max. kerran vuodessa. Lopetetaanko mun hoito nyt, lopullisesti, hyödyttömänä - kuten sähköpostissani toivoin? Sanooko ne tällä kertaa, että olen sittenkin ollut aina ihan fine? Jos ne syyttää mua jostain, ja/tai kaikesta? Jos ne nauraa (ilkeästi) päin naamaa? Oonko mä tehnyt jotain väärää; onko nyt rangaistuksen aika? Mä en tiedä, mä en tiedä, mä en tiedä, APUA MÄ EN TIEDÄ. Ja mä vain raapaisin tällä pelkojen, epäilysten ja epätietoisuuden ohutta pintakerrosta.


( am I broken? what's the chance I will survive?
don't sugarcoat me, cause I feel like suicide
just give it to me straight cause I'm running out of time
I need an antidote, now what can you prescribe )

Ja kaiken takana tiedän, ettei millään ole lopulta mitään merkitystä - ei ainakaan yksilön, ihmisen, kannalta. Polilla kysyivät tänään, olenko koskaan miettinyt todella, mitä on kuoleman jälkeen. Teki mieli nauraa. Että olenko? Vähintään päivittäin. Ei ole mitään, kaikki loppuu, aivot lopettavat toimintansa (mistä viimeistään ja lopullisesti seuraa kehon kuolema), tietoisuus sammuu, samalla kokemisen kanssa katoavat muistot ja tunteet. Loppu, the end, se ois niinko finality, se elämä on taputeltu - ei ole muuten edes sitä valkoista tyhjyyttä, saati sitten mustaa, sillä miten voisit "nähdä", "tuntea" tai "kokea" esimerkiksi niitä värejä, kun aivotoimintasi on loppunut ja kykysi aistia sen myötä kadonnut? Kaikki mitä olet kokenut, kaikki mitä muistat - poissa. Ei ole mitään. Et edes tiedä, että joskus oli olemassa jotain. "Ääretön tyhjyys" ei ole sekään riittävän hyvä sanayhdistelmä kuvaamaan sitä ... tilaa (?), sillä äärettömyys ja tyhjyys ovat määriteltyjä asioita (vaikkakin vaikeasti ymmärrettäviä ja selitettäviä, mutta silti meillä on ainakin idea siitä, mitä ne ovat - ja en nyt edes mene siihen, että periaatteessa äärettömälläkin on ihmisen rajallisessa mielessä äärensä, joten sana on tavallaan paradoksi, ja ja ja ja ... lolapua). "Nää on niin isoja asioita ettei sun - kenenkään - kannattais miettiä niitä liikaa."

Onhan se pelottavaa, kuolema. Vain tyhmä sanoo, ettei pelkää kuolemaa missään määrin. Ihmisen toimintaa ajaa kuitenkin koko ajan eteenpäin pelko jostain; se on mielestäni perustavanlaisin tunteemme, se on lopulta kaiken takana - että onko se sittenkään niin paha asia pelätä? Sehän on vain luonnollista, niin sen kuuluu mennä. Tuntuu oudolta ajatella ei-olemista, koska sitä ei voi kuvitella. Se on vierasta, tuntematonta, outoa - pelottavaa. Siitä ei saa kiinni. Lähestymme tätä aina elävän, tuntevan, ajattelevan, kokevan näkökulmasta (vuoden spoileri), ja se (loogisesti) estää meitä käsittämästä käsittämätöntä; kysymme esimerkiksi "miltä tuntuu kun ei tunne mitään" vaikka tiedämme kysymyksen olevan järjetön, sillä miten voisikaan tuntea jos ei tunne, jne. Ehkä siis on tavallaan ihan ok ajatella kuolemaakin, kunhan käsittää oman rajallisuutensa? Hyväksyy pelkonsa, ja jos se kerran helpottaa, tuo vaikka mielenrauhaa, tai muuten vain kiinnostaa, niin jatkaa ajattelua - en ole koskaan kuullut että kukaan olisi suoranaisesti kuollut (heh, kuiva vitsi) ajatteluun. Tai sitten on ajattelematta - mikä vain itseään miellyttääkään - sillä lopulta, kuten jo totesin, sillä ei ole väliä. Kaikki kuolevat joskus (spoiler number two) ja siinä vaiheessa kaikki (aivo)työ niin sanotusti valuu hukkaan. Tsi-ding-tshaam!

Oon jaksanut lukea taas vähän. Kynsinyt itseäni verille liikaa (kesästä tulee helvettiä, sillä viiltoarvet voi selittää nykyisin rehellisesti viiltelyllä, näitä ei millään - pilkkuja, pisteitä, punaisia, ympäriinsä, hui apua onko sulla joku tarttuva trooppinen tauti). Ensi viikolla on sitten taas poli. En osaa kaivata mitään mitä kai pitäisi osata kaivata, mun on ihan hyvä näin, luulen. Kuplassani on turvallista, rauhallista, hiljaista. Ulkopuolella on - odottaa - raskas ja vaativa maailma. Kurkistan sinne, ja samassa se on jo imenyt kaikki voimani. Miksi tahtoisin enää tehdä niin? Ostin Joonalle herkuiksi kuivattuja muikkuja - Joona arvostaa suuresti, muut eivät (ne tuoksahtaa vienosti). Sekosin tänään ja marssin H&M:n kassalle ylikalliin bleiseriliivin (koko 44, normaalikokoisten ihmisten osasto, väri musta) sekä kohtuuhalvan perustrikookynähameen (koko L, normaalikokoisten ihmisten osasto, väri musta) kanssa. En tiedä miksi tein niin, kai se oli vain ohimenevä mielenhäiriö, koska ja joojoo en nyt edes aloita. Hetken sovituskopin peilistä katsoi takaisin ihminen, mut ei hätää, se oli todellakin vain ohimenevä mielenhäiriö - palasin nopeasti järkiini, naurahdin tyhmyydelleni ja tarkistin ettei kuplaani vain vuoda saastunutta, myrkytettyä ilmaa. Turvassa. Elämä vain kulkee, virtaa, loputtomasti. Kunnes hajoan tomuksi tuuleen.


give me a remedy cause my head wasn't wired for this world

np: Bring Me the Horizon - Blasphemy

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Erilaisista tuskan muodoista

(tapoja kertoa päivän aikana mielessä pyörineistä ajatuksistaan)


T001; FYYSINEN KIPU

Kasvoja ja päätä särkee. Leuan ja poskien lihakset ovat hellänä, otsan ja silmien takana jomottaa tuskaisesti. Jauhan hampaillani tyhjää, joten hampaitakin särkee ajoittain. Ei saisi valittaa, ei, mutta odotan jo torstaita toivoen että lääkäri on ollut samaa mieltä hoitajan kanssa - että tää johtuu Peratsinista, ja että pääsen eroon tästä häiritsevästä kivusta vaikka sitten lääkkeen vaihdolla. Mieli ohjaa mua ajattelemaan, että oma vikanihan tämäkin on, vaikka järki ei löydä mitään perusteita kyseiselle ajatukselle (paitsi tää ja toi ja jos ja kun jne.). Mut enhän mä voi jatkuvasti särkylääkettäkään napsia, tai kyllä olla napsimattakaan jos tää näin jatkuu. Vaikka oon viime aikoina ollut suhteellisesti kovin rauhallinen ja stressitön, tää särky saa mut ahdistuneeksi ja ärtyneeksi. On entistä vaikeampi keskittyä mihinkään; tekee entistä enemmän vain mieli istua yksin pimeässä huoneessa seuranaan hiljaisuus - tai vain nukkua (ei sillä että juuri muuta muutenkaan tekisin, ha!, mutta...).

T002; PSYYKKINEN VÄSYMYS

Saan itseni jatkuvasti kiinni sanojen kuiskimisesta hiljaisuuteen; "mä en jaksa enää". Muutama päivä isovanhemmilla ja se ravintolakeikka kuluttivat mun energiat taas täysin loppuun. Liikaa tapahtumia, liikaa ihmisiä, liikaa sosiaalisuutta, liikaa elämää. Liikaa. Olis pitänyt tajuta rajoittaa, nyt keräilen jäljellä olevia palasia itsestäni luultavasti taas viikkojen ajan. En siis, sittenkään, pystynyt vastaamaan kenenkään viesteihin, anteeksi. Oon just nyt vaan niin väsynyt. Syvä toivottomuus hakee taas sijaansa aivojeni sopukoista käpertyen lopulta tutulle paikalleen tyytyväisenä kuin raukea kissa. Tänäänkin nukuin lähes koko päivän, vaikka tavallaan olisi tehnyt mieli edes piipahtaa ulkona. Olen kai luonnonoikku tässäkin, mutta nautin suuresti näistä pakkasista ja kylmästä, raikkaasta talvi-ilmasta. Se on jotenkin ... yksinkertaista? Helppoa ja kevyttä hengittää, kaunista. En luonnollisestikaan pidä siitä, että poskeni jäätyvät irti, mutta sopivissa annoksissa kylmyys rauhoittaa mieltäni (ja olen aina, ikuisesti, sitä mieltä, että kylmyyttä on helpompi paeta kuin helteiden tuskaista kuumuutta).

T003; AGGRESSION AIHEUTTAMA

Inhoan ihmisiä, jotka valittavat pienistä asioista jatkuvasti - kun yleensä nämä valituksen aiheet ovat vielä sellaisia, joihin 1) voisi vaikuttaa helposti itse (esimerkiksi muuttamalla asennettaan) tai 2) ei voi vaikuttaa kukaan mitenkään. Asiastakin voi valittaa, en mä sitä tarkoita. Lähinnä ottaa päähän se valittamisen takia valittaminen; se että kun ei ole muutakaan sanottavaa niin valitetaan. Jotenkin multa vaan tulee tällä hetkellä korvista ulos on niin perkeleen kylmä koko ajan näistä perunoista irtoaa niin huonosti kuoret mun hiukset kasvaa niin hitaasti mä en sitten ymmärrä ajatusmallia x (varsinkin kun nää ihmiset on muuten niitä samoja, jotka valittaa lumettomasta ja lämpimästä talvesta, perunoista joiden kuoret irtoavat liian helposti, liian nopeasti kasvavista hiuksistaan - ja ajattelevat juurikin tavalla x). Mut kuka mä olen sanomaan tähän mitään, ja onhan se kai vähän ironista valittaa valittamisesta? Nyt en vain jaksaisi kuunnella, sillä omalla henkilökohtaisella asteikollani tunnen kärsiväni hieman suuremmista ongelmista kuin ne perunankuoret, eikä mua siltikään koskaan kuunnella. Miksi mun pitäisi siis jaksaa aina muita? Silti hymyilen ja nyökkään; "joojoo, kauheeta".

T004; MAAILMANTUSKA (NOS)

Huomenna sitten on oikeasti se päivä. Synttärit, "jee". Tuntuu et niitä on vietetty, niistä on muistutettu, jo ihan liian monen päivän ajan. Positiivista: saan lahjaksi toiveestani hieman rahaa. Ei ne olis mulle osanneet ostaa kuitenkaan mitään, mitä tahdon - hyvä siis näin. Rahoilla voin tosiaan maksaa ne muutamat tilaamani alekirjat. Huominen pelottaa myös monesta muustakin syystä kuin niistä perinteisistä "olen edelleen elossa" -ajatuksista johtuen. Tiedän, että läheiset ymmärtävät (tai ainakin yrittävät ymmärtää) jos en vastaa mahdollisiin onnentoivotuksiin, mutta entä ne facebookin puolitutut? Heistä ei pitäisi olla huolissaan, tiedän, mutta silti tekisi mieli huutaa selitykseksi mä en ole kunnossa mä en jaksa vastata anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi ei vain nyt pysty kiinnostamaan - vaikka eihän se sinänsä ainakaan parantaisi tilannetta. En tiedä.

- -

Ajatukset ei pysy enää kasassa ja on vaikea keskittyä; särkee taas. Epäloogisuudet ajatusketjuissa häiritsevät kirjoittamista, ja tän tekstin kirjoittamiseen on kieltämättä kulunut aivan liian monta tuntia laatuun suhteutettuna. Uskon siis, että on aika niellä särkylääkkeet sekä Peratsinit, ja alkaa odottaa josko uni löytäisi tiensä luokseni jossain vaiheessa, vaikka nukuinkin päivän aikana liikaa ja on erittäin todennäköistä että uni ei vain tule pian, ah! Huomiselta odotan pitkääkin pidempiä, hitaasti kulkevia tunteja. Joona-koiran pehmoisen, sileän turkin silittämistä. Nukahtamista oman sängyn turvalliseen, lämpimään syliin. Ja sitä hetkeä kun tammikuun yhdestoista vuonna kaksituhattakuusitoista on vihdoin ohi.

np: Ruger Hauer - Mä haluun kuolla ennen Bonoo

lauantai 9. tammikuuta 2016

Marssi kohti farssii


olen palvellut heitä, jotka mua sylkevät
kuin olisin alhainen, halpa tavara
madellut kuin vain voi nöyrä madella
oi, noussut taas uudestaan

Perjantaiaamu. Olen nukkunut huonosti ja herään väsyneenä. Unessa on ollut vaikea pysyä kiinni; ajatukset eksyvät väkisin tulevaan iltaan, tuleviin syntymäpäiviini, vanhenemiseen, menneisyyteen - kauas. En halua en halua en halua en halua. Muistan jälleen, miksi en pidä syntymäpäivistäni. Kaikki paska elämässäni kulminoituu yhteen tammikuiseen torstaiaamupäivään noin kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Uusi elämä näkee liian kirkkaan päivänvalon; alkaa hidas matka kohti kuolemaa, joka on aina askeleen edellä - ja aina liian kaukana, saavuttamaton paskiainen vielä mä saan sut kiinni.

Rimpuilen päivän läpi yrittäen pitää ajatukseni kurissa; poissa kasvavasta ahdistuksesta, poissa nousevasta levottomuudesta, poissa rintakehän paniikista, poissa halusta juosta pakoon. Suihku (älä ajattele), vaatteet (älä ajattele), kasvoille hymy (älä, älä vain ajattele), ravintolan ovi aukeaa (mä en todellakaan halua olla täällä). Ulkokultaisten hienostosnobien pesäke; mä en kuulu sinne, mä olisin valinnut toisen paikan - turvallisemman, tutun. Ruoka on kyllä hyvää, ei sitä voi kiistää. Vika vain on kaikessa muussa (en jaksa aloittaa luetella, en jaksa eritellä, en).

Perhe ja isovanhemmat nostavat maljaa mun syntymäpäiville; voisin oksentaa. Tiivistyneen tekopyhyyden määrä ilmassa on ääretön. Te ehkä loitte mut, mutta te ette tiedä musta yhtään mitään. Voisin itkeä, haluan pois. Vatsani on täynnä alkupalojen jälkeen, mutta ne haluaa syödä oikein pitkän kaavan mukaan. Yritän hymyillä, yritän jaksaa, yritän muiden takia; enhän mä saa pilata tätä, ei mulla ole oikeutta. Tää on esitys: mun pitää hoitaa osani oikein tai kokonaisuus epäonnistuu, kaikki romahtaa. Tieto siitä, ettei pöydän ääressä ole ketään, joka ymmärtäisi (tai edes haluaisi ymmärtää) mua, on musertava. Oma sänky, lightkolaa, koiran pyyteetön rakkaus lämpönä jaloissa - siinä kaikki mitä tahtoisin. Sen sijaan pitää hymyillä tekohymyä valkoisen pöytäliinan äärellä; lausua turhia ja kohteliaita mukamielipiteitä asioista, jotka eivät oikeasti kiinnosta. Herättäkää mut todellisuuteen, tää ei saa olla totta.

Ne kumoaa kurkustaan alas kuohuviinit, viinit, konjakit, irish coffeet. Lasi, toinen, kolmas, neljäs, jos mä tarjoan vielä yhdet, pysyinkö laskuissa? Äänenvoimakkuus kasvaa, humalatila voimistuu, alkoholin voimalla voi puhua pahaa muista, korostaa omaa täydellisyyttään, kehuskella omalla tyhmyydellään. Katsomme veljen kanssa toisiimme, ja pudistamme hiljaa päitämme. Hävettää, hävettää niin paljon. Katson ulos ikkunasta samalla kun yritän muuttua näkymättömäksi; kadota. Miten paljon muutama annos alkoholimyrkkyä elimistössä voikaan muuttaa ihmistä! Todellisuus paljastuu kuoren alta. Isoäiti hönkii mun vieressä huuruisia kai sä Elina sit pidät musta huolta -sanoja korvaani, isän ääni kantaa muiden pöytien yli halki ravintolan, isoisän silmät lasittuu, äiti muuttaa muotoaan kuin kameleontti. Yritän sulkea sen ulos mielestäni; Elina sun ei tarvi muistaa niitä kaikkia menneitä kertoja enää. Kai mä aina ylireagoin, ehkä mä vain olen liian herkkä. Mutta musta on puistattavaa nähdä ihmisiä siinä alennuksen tilassa. Mikä siitä tekee niin vaikeaa; miksi yhdestä tulee seurassa aina kuusi? En voi ymmärtää, mutta mähän olenkin viallinen.

Autossa alkoholinhuuruinen hengitysilma kuristaa kurkkua; olen hiljaa ja keskityn ajattelemaan omaa sänkyä - pian turvassa, pian unessa. Uni ei kuitenkaan tule. Istun tunteja tuijottaen pimeyteen, mieli täynnä menneisyyden haamuja, joiden olemassaoloon kukaan niihin osallinen ei usko. Aina yksin pimeässä. Aina joutuu pelkäämään, aina pitää olla varuillaan. Pitää pitää kaikki kasassa, elämä hallinnassa, suojella veljeä, ottaa vastaan epäoikeudenmukaiset rangaistukset ja arvaamattomat raivonpuuskat tyytyen kohtaloonsa. Esitä, hymyile, ole kohtelias, käyttäydy hyvin. Mistä on kiltit tytöt tehty? Ne halaa, ne rakastaa, ne ruokkii ja pukee sut, tarjoaa katon pään päälle - osoita vähän kunnioitusta. Ja aivojeni menneisyyden lokeroista mieleeni nousee muisto: pieni tyttö supermarketin käytävillä, uudestaan ja uudestaan, etsii pelastusta vieraiden kasvoilta - ehkä jos katson tarpeeksi surkeasti silmiin toi vie mut kotiinsa turvaan. Mä oon syntynyt onnekkaasti onnelliseen perheeseen, meidän perheellä ei ole salaisuuksia - mut varo kaivamasta liian syvään, sillä pintakerroksen alla sua odottaa syväjäädytetty tyhjyys. Hitaasti se syö elämän susta, vie järjen ja jäädyttää sydämen. Totuuden tuntee vasta kun kylmä koura vääntää sun sisäelimiä paikaltaan - game over bitch.

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan. Paljon onnea, idiootti, paljon onnea vaan.

np: Placebo - Something Rotten