Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 21. tammikuuta 2016

Delusion of delusional delusion


Yhdeksänkymmentäneljä tuntia (toisin sanoen neljä vuorokautta); alle kaksikymmentä tuntia tästä unta. Se on yli kaksitoista tuntia vähemmän kuin suositusten keskivertoihmisellä (joka oletuksena nukkuu noin kahdeksan tuntia yössä) ja noin puolet vähemmän kuin mitä olisin normaalisti nukkunut  (olettaen että pärjäisin jo niillä kymmenen tunnin unilla). On vaikea nukahtaa, vaikea pysyä unessa. Saatan herätä puoli tuntia nukahtamisen jälkeen ilman että nukahdan uudestaan. Nukun pätkissä, pätkittäin. Ihanaa ja rentouttavaa. Kävellessä, asentoa vaihtaessa ja ihan seistessä paikallaankin ympäristö pyörii silmissä ja tuntuu, että irtoaisin kehostani - leijuisin. Tähän vaikuttaa univajeen lisäksi luultavasti se, että vietän lähes koko valveillaoloaikani jonkinasteisessa kumarassa, istuvassa kippurassa lukien (ja poikkeuksetta myös itseäni kynsien) - mikä luultavasti ei tee kovin hyvää niskojen ja hartioiden lihaksille, aivojen verenkierrolle jne. Toinen fakta: vietän liikaa aikaa sisällä istuen (tämä tosin johtuu jaksamattomuudestani ja siitä, että minua ei vain kiinnosta). Erilaiset säryt - edelleen lähinnä leuan ja otsan alueella tai silmien "takana" - kiusaavat, ja vaikken niele kuin vain noin kaksi särkylääkettä päivässä, odotan sitä vatsahaavaa. Oishan se vaihtelua tuntea kipua muuallakin kuin päässä. "Heh."

Polilla yritän avata hoitajille hyvin sekavaa ja erittäin ristiriitaista ajatusmaailmaani. Ainakin heille tulee selväksi, että se todella on sekava ja ristiriitainen. Puhutaan mun pelosta väsymystä kohtaan; siitä mikä kaikki siihen johtaa - niin väsymyksen pelkoon kuin itse siihen pelon aiheeseen eli varsinaiseen (usein ihan fyysiseen) väsymykseen. Tavallaanhan se on ihan looginen pelko, sillä väsyneenä aistimme ja reagointikykymme eivät toimi tehokkaasti ja olemme alttiimpia esimerkiksi kaikenlaisille vaaroille. Mutta mä pelkään väsymistä ja väsymystä niin paljon, että se estää mua tekemästä asioita. Toisaalta mä myös käytän väsymystä suojakeinona, kun kohtaan asioita, jotka ahdistavat, pelottavat tai aiheuttavat muutoin epämiellyttäviä tunteita/tuntemuksia - sekä kun on vaarana, että nämä asiat voisivat johtaa väsymykseen. Siis koska, todellakin, onhan se loogista välttää väsymys väsymyksellä! Not.

Ensi viikolla on hoitoneuvottelu lääkärin kanssa. Pitäisi miettiä, josko on kysymyksiä lääkärille - ja pitäisi myös miettiä tavoitteita hoidolle. Ensimmäinen voisi jotenkin vielä onnistua - mutta kun pääsen niin pitkälle, että alan pohtia toista asiaa, jälkimmäiseksi mainitun asian pohdinnan tulokset kumoavat aikalailla ensimmäisenä käsitellyn aiheen kysymysten mahdollisen jonkinasteisen, sanotaanko vaikka että, hyödyn. En nimittäin vain kykene keksimään ensimmäistäkään tavoitetta hoidolleni. Kokemukseni on, että kaikki aikaisempien hoitosuunnitelmien suuret tavoitteet ovat jääneet toteutumatta - ne eivät ole toteutuneet missään määrin tai missään mittakaavassa. Toisin sanoen; en ole edennyt tai edistynyt kuntoutumisessa. Jotenkin koen sen vain resurssien hukkaamiseksi, kun hoidetaan sellaista yksilöä, joka ei ole motivoitunut hoitoaan kohtaan (tähän mielipiteeseen voi uskoakseni yhtyä suurin osa järkevistä ihmisistä). Ja miksi olisin? En näe mitään hyötyä siitä tulevaisuuteni kannalta.

Tiedän ettei saisi käyttää ihmisen erehtyväisyyttä oikeutuksena oikeastaan millekään, mutta (aina se kuuluisa mutta). Mä olen aika varma ettei mulla ole tulevaisuutta, ei tällaisena ihmisenkuvatuksena. Myönnän, että on olemassa mahdollisuus, että olen väärässä. Eihän sitä saisi pohjata "tietoaan" oletukseen ja kokemukseen, vaan pitäisi olla esittää oikeaa tietoa ja faktaa, mutta tässä tapauksessa on kyseessä kuitenkin semisti subjektiivinen asia. Mussa vaan täytyy olla jokin perustavanlaatuinen vika kun en kaikesta huolimatta saa otettua minkäänlaisia askeleita eteenpäin. Vaikka mua kuinka tuettaisiin ja autettaisiin, ja vaikka kuinka yrittäisin - ei onnistu. Kokeiltu on. Kun mikään, mihin pystyt ja mihin kykysi riittävät, ei riitä - ole tarpeeksi - niin ei siinä paljoa kai ole vaihtoehtoja? Ja siitäkin kai voi olla samaa mieltä, ettei kenenkään olisi suotavaa perustaa ratkaisujaan vain sille että "muut haluaa". Ainakin mä olen saanut jatkuvasti huomautuksia siitä, että pitäisi ajatella joskus myös omia tarpeitaan ja toiveitaan eikä vain kulkea pässinä narussa.

En tiedä. Fakta on, että umpikujan pää on tässä, ja kulkureitti takanani on tukkeutunut samaa vauhtia edetessäni kuvitteellisessa elämän sokkelossa (ja kun kyseessä on elämä, ei takaisinpaluu olisi mahdollinen vaihtoehto muutenkaan). Tilanteesta ei ole ulospääsyä; täytyy siis sopeutua. Kuvitelkaa täydellinen sopeutuminen tilanteeseen, jossa ei ole mahdollista edetä tai palata. Sulla ei ole myöskään juurikaan liikkumavaraa; olet siis jumissa samassa tilassa ja tilanteessa ikuisesti. Uskallan väittää, ettei kovin montaa innosta jääminen, jos vaihtoehtona on vapautuminen kyseisestä paikasta. Fakta minusta: en tiennyt ennen, että oravat osaavat uida - nyt tiedän. Fakta minusta: oon lukenut suhteellisen paljon viime päivinä (lähinnä tosiaan koska en ole juurikaan nukkunut). Nyt on menossa Richard Dawkinsin The God Delusion. Fakta minusta: Peratsinin lopetus ei ole ainakaan vielä vaikuttanut mitenkään (eikä varsinkaan positiivisesti) leukojeni tilanteeseen. Fakta minusta: kuulen outoa rapinan ja suhinan välimuotoa eräästä huoneeni nurkasta; se ei lopu tai juurikaan muuta voimakkuuttaan sitä lähestyttäessä, mutta loppuu sen sijaan kuin seinään, kun joku muu astuu huoneeseen. En myöskään kykene löytämään sen aiheuttajaa. I think I might have gone insane. Hell yeah.

np: nothing

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti