Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 15. tammikuuta 2016

I need a cure for me cause a square doesn't fit the circle

Ei puhuta syntymäpäivästäni nyt jooko? (Silti aloitan puhumalla siitä.) Ei sillä, että se olisi ollut mitenkään erityisen kamalaa (se oli vain tavallisen kamalaa), mutta. You know. Onnitteluja tuli, taisin vastatakin muutamalle yksityisviestillä lähestyneelle. En muista päivää, jolloin vastaaminen tapahtui; tiistai, keskiviikko? Tiistaina löydän vahingossa Nooran rahalahjuksen tililtäni (senkin kurja kelmi, saatana!!1+''), tänään (torstaina) postissa ilmestyy kauniin onnittelukortin sisään piilotettu Muumi-kortti ("et pidä muumeista, mutta...") samaiselta kelmiltä. Sen kannessa sanotaan, että kaikki järjestyy. Saatan itkeä muutaman hetken, päästää muutaman kyyneleen virtaamaan poskiani pitkin - en ansaitse tätä perkeleenvittu sentään en ansaitse anteeksi anteeksi kiitos olet rakkain. Kahdeskymmenestoinen vuosi "yhdessä", tuntuu uskomattomalta. Ei välillä puhuta kunnolla välttämättä kuukausiin, ja silti sen jälkeen voi aloittaa keskustelun toiselle sanomalla tälle esimerkiksi jotain tyyliin "oot täys mulkku :=)" - toinen hymähtää, ja se on siinä. Sille ei ole sanoja, kun se menee niin yli ymmärryksen. Paras, rakas - ei riitä. Vähättelemättä ketään, mä en usko että tätä parempaa ystävyyttä ikinä muka löytäisin. Niin vähän kuin mikään elämässäni tällä hetkellä tuottaa iloa, mä olen tyytyväinen ja onnekas koska Noora. Kiitos.

- -


cut me open and tell me what's inside
diagnose me cause I can't keep wondering why
and no, it's not a phase cause it happens all the time
start over, check again, now tell me what you find

Torstaiaamu, tammikuun neljästoista, kello yhdeksän viisikymmentä. En saanut yöllä juurikaan unta, vaan vietin suurimman osan yöstä tuskissani sängyn pohjalla kierien: epämääräinen ja sietämättömästä siedettävään aaltoileva, koko leukaan säteilevä hammassärky, johon ei auttanut edes särkylääke, valvotti. Yöllä päätin, että jos aamullakin vielä särkee, menen kyllä polin jälkeen päivystykseen, sillä hammaslääkäriaikaani ei ole vieläkään kuulunut - nukahdin, aamulla ei enää särkenyt, en mennyt Akuuttiin. Väsyneenä nuokuin siis polin odotushuoneen oranssilla sohvalla. Yritin olla keskittymättä kasvoihini; vääntyneeseen suuhuni, kiristäviin leukoihini. Näytän idiootilta, näytän rumalta, näytän friikiltä, älkää katsoko kohti tää tarttuu. Kello tulee tasan kymmenen, on aika. Nousen, istun punaiselle tuolille, "miten menee" -kysymystä seuraa perusvastaukseni; "nukuin huonosti, väsyttää".

Lääkäri on ottanut kantaa lääkitykseeni ja huoleeni Peratsinin osuudesta kasvojeni vääntymiseen. Kuten arvelinkin, lääkäri sanoi näillä voivan todennäköisesti olla yhteyden. Kuten arvelinkin, lääkäri käskee lopettamaan kyseisen lääkityksen. Ja, kuten arvelinkin, lääkäri ei määrää tilalle mitään toista lääkettä, syystä jonka myöskin arvasin: "ei ollut enää oikein vaihtoehtoja, sun kohdalla kun on kokeiltu jo oikeastaan kaikki mahdollinen". Lääkelistani on nyt siis hieman reilussa vuodessa kutistunut silloisesta viidestä päälääkkeestä ja yhdestä tarvittavasta (yhteensä yksitoista pilleriä per päivä + mahdolliset tarvittavat) lääkemuutoksien ja -kokeilujen kautta yhteen lääkkeeseen ja yhteen pilleriin päivässä. Se on nyt lyhyt ja ytimekäs: Venlafaxin 150mg kerran päivässä aamuisin, masennuksen ja ahdistuksen hoito. Tänä aikana oon sanonut hyvästit Deprakinelle (byeh!), Anksilonille (heippa!), kahdesti Seroquel Prolongille (moro, en jää kaipaamaan!), jälleen kerran - lopullisesti - Opamoxille (adios!), taas Ketipinorille (goodbye!), Truxalille (sayonara!), Abilifylle (farewell!), vaihteeksi Tenoxille (moimoi!) ja nyt viimeisimpänä sitten Peratsinille (au revoir!). Huhhuh.

Oon aika varma, että tää kaikki todistaa, että lääkkeistä ei ole mulle minkäänlaista apua, ei mitään vastetta - valitettavasti. Se on iso pettymys. Tuntuu siltä, että mussa täytyy olla jokin perustavanlainen fyysinen virhe kun lääkkeet eivät toimi. Tai ehkä mussa ei ole mitään vikaa, missään, mitenkään, sittenkään. Eihän lääke voi auttaa, jos ei ole mitään mitä hoitaa. Vai. Vai. En tiedä. Tuntuu pahalta. Toivottomalta. Mua ei voida auttaa lääkkeellisesti, mua ei voida korjata kemiallisesti. Samaan aikaan kun päässä jauhaa sussa ei ole edes mitään vikaa, siellä seikkailee suuri pelko; mitä nyt? Mä jotenkin vain laskin kaiken viimeisen toivoni lääkkeisiin; jos ne auttaisivat, jos ne veisivät vihdoin kaiken pahan pois, jos ne auttaisivat mut edes alkuun, jos ne nostaisivat täältä pimeästä kuopasta, jos mä saisin niistä apua, jos mä pelastuisin niiden avulla, jos mulla ois vielä toivoa selviämisestä, jos, jos, jos, jos. Mä olen vain niin kovin väsynyt rämpimään elämän juoksuhiekassa ilman omia voimia (ja rimpuilen silti vaikka tiedän, että se upottaa mut nopeammin ja varmemmin kohti hidasta tukehtumiskuolemaa), että kaikki apu ois enemmän kuin tarpeen. Ja nyt on jäljellä enää vaihtoehtoja, jotka perustuvat omaan aktiivisuuteen; pitää jaksaa, pitää voida, pitää kyetä, pitää pystyä. Mä en jaksa jaksaa, voi voida, kykene kyetä, pysty pystymään. Enkö ole jo tarpeeksi selvästi sitä ilmaissut noin tuhanteen kertaan? On vaikea jaksaa yrittää mitään, kun usein jo pelkkä hengittäminen on liikaa. On vaikea edes haluta, kun ei näe toivoa - ei mitään syytä. Alitajunnan perukoilla suuri pelko: jos lääkkeet eivät edes myrkytä kehoani tarpeeksi, eivät vaikka nielisin niitä kourakaupalla. Ilmassa epätoivoa - tää on epätoivoista.

Mulla on kuitenkin tapaaminen lääkärin (ja hoitajien) kanssa kahden viikon päästä. En vain... tiedä. En näe mitään syytä tuolle tapaamiselle. Mikään ei tule muuttumaan, ainakaan parempaan, koskaan - ei näin. Ei mitenkään. Ehkä silti ehdotan, että Venlafaxinkin ajetaan alas? Eihän sekään mitään oikeasti auta, joten miksi syön sitä? Pelkään vain lopetuksen mahdollisia haittavaikutuksia, mutta vittu yolo. Pelottaa, ahdistaa ja stressaa jo valmiiksi. Mieleni valtaa - ah, tietenkin - ajatukset ja pelot syistä, joiden takia tapaaminen pidetään. Ei näitä normaalisti ole kuin max. kerran vuodessa. Lopetetaanko mun hoito nyt, lopullisesti, hyödyttömänä - kuten sähköpostissani toivoin? Sanooko ne tällä kertaa, että olen sittenkin ollut aina ihan fine? Jos ne syyttää mua jostain, ja/tai kaikesta? Jos ne nauraa (ilkeästi) päin naamaa? Oonko mä tehnyt jotain väärää; onko nyt rangaistuksen aika? Mä en tiedä, mä en tiedä, mä en tiedä, APUA MÄ EN TIEDÄ. Ja mä vain raapaisin tällä pelkojen, epäilysten ja epätietoisuuden ohutta pintakerrosta.


( am I broken? what's the chance I will survive?
don't sugarcoat me, cause I feel like suicide
just give it to me straight cause I'm running out of time
I need an antidote, now what can you prescribe )

Ja kaiken takana tiedän, ettei millään ole lopulta mitään merkitystä - ei ainakaan yksilön, ihmisen, kannalta. Polilla kysyivät tänään, olenko koskaan miettinyt todella, mitä on kuoleman jälkeen. Teki mieli nauraa. Että olenko? Vähintään päivittäin. Ei ole mitään, kaikki loppuu, aivot lopettavat toimintansa (mistä viimeistään ja lopullisesti seuraa kehon kuolema), tietoisuus sammuu, samalla kokemisen kanssa katoavat muistot ja tunteet. Loppu, the end, se ois niinko finality, se elämä on taputeltu - ei ole muuten edes sitä valkoista tyhjyyttä, saati sitten mustaa, sillä miten voisit "nähdä", "tuntea" tai "kokea" esimerkiksi niitä värejä, kun aivotoimintasi on loppunut ja kykysi aistia sen myötä kadonnut? Kaikki mitä olet kokenut, kaikki mitä muistat - poissa. Ei ole mitään. Et edes tiedä, että joskus oli olemassa jotain. "Ääretön tyhjyys" ei ole sekään riittävän hyvä sanayhdistelmä kuvaamaan sitä ... tilaa (?), sillä äärettömyys ja tyhjyys ovat määriteltyjä asioita (vaikkakin vaikeasti ymmärrettäviä ja selitettäviä, mutta silti meillä on ainakin idea siitä, mitä ne ovat - ja en nyt edes mene siihen, että periaatteessa äärettömälläkin on ihmisen rajallisessa mielessä äärensä, joten sana on tavallaan paradoksi, ja ja ja ja ... lolapua). "Nää on niin isoja asioita ettei sun - kenenkään - kannattais miettiä niitä liikaa."

Onhan se pelottavaa, kuolema. Vain tyhmä sanoo, ettei pelkää kuolemaa missään määrin. Ihmisen toimintaa ajaa kuitenkin koko ajan eteenpäin pelko jostain; se on mielestäni perustavanlaisin tunteemme, se on lopulta kaiken takana - että onko se sittenkään niin paha asia pelätä? Sehän on vain luonnollista, niin sen kuuluu mennä. Tuntuu oudolta ajatella ei-olemista, koska sitä ei voi kuvitella. Se on vierasta, tuntematonta, outoa - pelottavaa. Siitä ei saa kiinni. Lähestymme tätä aina elävän, tuntevan, ajattelevan, kokevan näkökulmasta (vuoden spoileri), ja se (loogisesti) estää meitä käsittämästä käsittämätöntä; kysymme esimerkiksi "miltä tuntuu kun ei tunne mitään" vaikka tiedämme kysymyksen olevan järjetön, sillä miten voisikaan tuntea jos ei tunne, jne. Ehkä siis on tavallaan ihan ok ajatella kuolemaakin, kunhan käsittää oman rajallisuutensa? Hyväksyy pelkonsa, ja jos se kerran helpottaa, tuo vaikka mielenrauhaa, tai muuten vain kiinnostaa, niin jatkaa ajattelua - en ole koskaan kuullut että kukaan olisi suoranaisesti kuollut (heh, kuiva vitsi) ajatteluun. Tai sitten on ajattelematta - mikä vain itseään miellyttääkään - sillä lopulta, kuten jo totesin, sillä ei ole väliä. Kaikki kuolevat joskus (spoiler number two) ja siinä vaiheessa kaikki (aivo)työ niin sanotusti valuu hukkaan. Tsi-ding-tshaam!

Oon jaksanut lukea taas vähän. Kynsinyt itseäni verille liikaa (kesästä tulee helvettiä, sillä viiltoarvet voi selittää nykyisin rehellisesti viiltelyllä, näitä ei millään - pilkkuja, pisteitä, punaisia, ympäriinsä, hui apua onko sulla joku tarttuva trooppinen tauti). Ensi viikolla on sitten taas poli. En osaa kaivata mitään mitä kai pitäisi osata kaivata, mun on ihan hyvä näin, luulen. Kuplassani on turvallista, rauhallista, hiljaista. Ulkopuolella on - odottaa - raskas ja vaativa maailma. Kurkistan sinne, ja samassa se on jo imenyt kaikki voimani. Miksi tahtoisin enää tehdä niin? Ostin Joonalle herkuiksi kuivattuja muikkuja - Joona arvostaa suuresti, muut eivät (ne tuoksahtaa vienosti). Sekosin tänään ja marssin H&M:n kassalle ylikalliin bleiseriliivin (koko 44, normaalikokoisten ihmisten osasto, väri musta) sekä kohtuuhalvan perustrikookynähameen (koko L, normaalikokoisten ihmisten osasto, väri musta) kanssa. En tiedä miksi tein niin, kai se oli vain ohimenevä mielenhäiriö, koska ja joojoo en nyt edes aloita. Hetken sovituskopin peilistä katsoi takaisin ihminen, mut ei hätää, se oli todellakin vain ohimenevä mielenhäiriö - palasin nopeasti järkiini, naurahdin tyhmyydelleni ja tarkistin ettei kuplaani vain vuoda saastunutta, myrkytettyä ilmaa. Turvassa. Elämä vain kulkee, virtaa, loputtomasti. Kunnes hajoan tomuksi tuuleen.


give me a remedy cause my head wasn't wired for this world

np: Bring Me the Horizon - Blasphemy

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti