Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 18. tammikuuta 2016

I would like to leave this city

Mä kirjoitin tänään pienen palan tulevaisuutta ulos musta, ja se tavallaan helpotti ahdistusta. Kaikki on niin ja näin, mut kaiken pahan ja vaikean takana loistaa jokin mulle niin outo tunne; rauha. Se ei muuta mitään hyväksi, ei helpoksi, mut lupaus on lupaus. Pitäis vaan jaksaa uskoa ja odottaa. Yön pimeinä, hiljaisina ja yksinäisinä, tunteina kipu ei tunnu niin terävältä; yö katkaisee tuskan kipeimmän terän pehmeydellään. Kietoudun peittoon ja pimeään. Kuuntelen musiikkia, joka soi uusista kuulokkeistani, jotka eivät paina korviani. Mikään ei ole hyvin, mut tän voi vielä jotenkin kestää. Kai.

Mä eksyin ajattelemaan mun kehoa. Viiltoarvet käsivarressa, reidessä, nilkassa. Oon kynsinyt ja repinyt loputkin kehoni ihosta arpiseksi, rupiseksi, sairaan näköiseksi. (Lakanat ja tyynyliinat vaihtuvat tiheästi kun niihin kirjoutunut veristen pilkkujen armeija valtaa liikaa alaa.) Katsoin itseäni peilistä, ja luulin reidessäni olevan suuren syöpäkasvaimen. Se paljastui tarkemmalla tutkimisella ylimääräiseksi ihoksi, joka roikkuu ja pullottaa omituisesti. Laihtumisella on hintansa. Ennen mulla oli kaksi semiroikkuvaa, mut semipyöreää rintaa (jos ei nyt mennä aikaan ennen lihomista, silloin olin tyytyväinen niihin). Nyt mulla on kaksi puolityhjää ihonkappaletta roikkumassa jossain liian lähellä napaani. (Tein tutkimusta: rintojen kohotus maksaisi ainakin sen about 8000€ - mä en koe itseäni ihmiseksi tai naiseksi näin, mut rahan puute estää mua muuttumasta.) Liikaa siellä, liian vähän täällä. Mä pidin yhdestä asiasta mun kehossa eniten: eräs täydellinen luomi oikeassa kädessäni. Eräänä aamuna heräsin ja havaitsin, että olin repinyt yöllä kyseisen luomen pelkäksi ruveksi. Enää ei ole mitään. Mä olen tuhonnut kehoni.

Maailmassa on niin paljon pahaa. Pelastakaa mut? Pian kai nukahdan yöunilleni; onhan se jo kohta aamu. Ehheh. Yritin jo kahdesti aikaisemmin, mut kaikki paha pyöri mielessäni liian selvästi, liian vilkkaana - pirteänä. Tavallaan on vaikea tunnistaa itseään, kun vertaa menneeseen. Silti tuntuu nyt vain niin omalta. Mä olen muuttunut kai peruuttamattomasti. Nyt - musta - se tuntuu ihan tervetulleelta. Elämä on mitä on, tunteet ja muistot tappavat hitaasti, mut ainakin voin sietää itseäni - sitä jotain tuolla sisällä, kehoni vankia. En nauti, mut pieni osa musta on turvassa. Asiat pysyy hallittavina ja sopivan pieninä, kun käsittelen niitä ihonkappale kerrallaan. Inhoan sitä, mikä pitää mua järjissäni - se tässä on itsetuhoista. Jotain voi läikähtää sisälläni, kun tilaan uuden kaulakorun itselleni. Kai se jonkin tunnereaktion herätti, pakko, kun niin tein? Se vain tapahtui jossain niin syvällä, ettei tietoisuuteni ulotu sinne asti.


and when I leave this island
I book myself into a soul asylum
I can feel the warning signs running around my mind

np: AURORA - Half the World Away

1 kommentti :

  1. Et ole tuhonnut kehoasi, oot kaunis. Se tuli mulla heti ekana mieleen kun luin tän. Toivottavasti nukut hyvin tänä yönä (tai aamuna) ja näet kivoja unia!

    VastaaPoista