Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 29. tammikuuta 2016

Look me in the eyes, say that again


Eilinen ilta oli yksinkertaisesti pelottava kokemus. Muistini ei toimi, joten luotan kykyyni tulkita lääkärin lääkemääräyksen oikein ja otan vahingossa tupla-annoksen Akinetonia, kuten tänään selvisi. Makaan seuraavat reilut kaksi tuntia sängyssä kykenemättä liikkumaan, sillä kehoni ei toimi lainkaan yhteistyössä kanssani. Leijun välinpitämättömän tyhjyyden sisällä samalla kun jossain kaukana takoo pelko siitä etten ehkä muista hengittää lainkaan ellen keskity siihen, tai että onnistun tukehtumaan omaan kieleeni. Se on mulle kuitenkin suloisen merkityksetöntä. En silti uskalla nukahtaa. Lopulta lamauttava vaikutus hiipuu ja pääsen ylös sängystä. Myöhemmin nukahdan väsyneenä. Yöllä herään noin kahden tunnin levottomien unien jälkeen, ja rohkaistun lopulta kirjoittamaan lääkärille sähköpostin oloistani.

Aamulla lääkäri vastaa. Olen ymmärtänyt lääkemääräyksen väärin, ja pelottavat tuntemukset johtuivat todennäköisesti siitä. Lääkäri toteaa olleensa ohjeissaan kai liian epäselvä. Mä tiedän paremmin. Vika on vain yksin mun; miksen kuunnellut, miksen ymmärtänyt? Häpeän aalto lyö yli ja lävitseni. Olen enää tärisevä ja räkää sylkevä, sanatonta huutoa huutava ihmisenkuvatus. Kyyneleet loppuvat paljon ennen kehon kouristelua. En ymmärrä miksi musta tuli näin tyhmä ja huono. Häpeän häpeän häpeän häpeän mutta se ei riitä koskaan. En osaa edes hävetä oikein, en tarpeeksi. Mä en kestä itseäni. Lopulta kykenen enää vain yskimään kurkkuni kipeäksi kunnes oksennus nousee suuhun. Haukon happea, mutta keuhkot eivät tahdo ottaa sitä vastaan. Pahinta on tieto, että ne saavat tietää tästä.  Kaikki on kuvattu talteen, myöhemmin alennuksen tilani kustannuksella ne saavat monet hyvät naurut. Hävettää. Hävettää niin loputtoman paljon.

Häpeän myös sitä, kuinka en pystynyt eilen tekemään oikein vaan tartuin sokeasti syöttiin; jäin hoitoon vaikken sitä ansaitse. Häpeän että itkin taas. Häpeän, sillä tiedän Joonan stressaantuvan itkustani. Sekin on mun vikani; itkin aivan liikaa kun Joona oli pentu ja koska se ei voinut ymmärtää ja käsitellä ihmisen tunteita samoin kuin minä, se reagoi stressillä ja epätoivotulla käytöksellä (puremalla) helpottaakseen oloaan. Nykyään se vain menee oudoksi ja levottomaksi. Häpeä on jotain niin suurta etten käsitä. Onneksi seuraava kerta polilla on vasta kolmen viikon kuluttua. En kestäisi kohdata hoitajiakaan nyt, aika saa ehkä unohtamaan suurimman häpeän. Mut ei se katoa. Huonommuus ja yksinkertaisesti tyhmyys ovat mussa sisäänrakennettuja ominaisuuksia, joita ei voi muuttaa. Unohdin sen hetkeksi, ja sain nyt siitä rangaistuksen. Älä koskaan, ikinä, usko itseesi. Se on valheellista. En opi koskaan.

Liian usein häpeäni saa muissa aikaan vastareaktiona sääliä. Se vain pahentaa asiaa, sillä mä en ansaitse sitä ja se saa mut häpeämään itseäni entistä enemmän. Olenhan nyt myös saanut muut mukaan huonommuuteni piiriin. Älkää välittäkö musta, älkää, se tuntuu vain todella ahdistavalta ja pahalta. Kenenkään oikean ihmisen maailma ei kaadu pienimpäänkin virheeseensä. Mä en ole sellainen, ihmisarvoinen, ja mä hajoan kun joku vain katsookin kohti. Luottamus on ensimmäinen askel kohti tuhoa. Pelko yrittää suojella, mutten aina usko sitä; en vaikka se on puolellani ja suojelee mua. Häpeä on rangaistus tästä - ei vain tarpeeksi kova verrattuna synteihini. Joku iskee tikareita muhun silmieni takana. Sattuu niin paljon, mutta otin särkylääkettä viimeksi joskus viiden aikoihin, joten vielä pitää odottaa tunteja. Itsesyytökset himmenevät viiltävän kivun alle. Piiloudun peiton alle ja toivon, että lakkaan olemasta. En pysty enää keskittymään. 

np: Placebo - Pure Morning

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti