Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 9. tammikuuta 2016

Marssi kohti farssii


olen palvellut heitä, jotka mua sylkevät
kuin olisin alhainen, halpa tavara
madellut kuin vain voi nöyrä madella
oi, noussut taas uudestaan

Perjantaiaamu. Olen nukkunut huonosti ja herään väsyneenä. Unessa on ollut vaikea pysyä kiinni; ajatukset eksyvät väkisin tulevaan iltaan, tuleviin syntymäpäiviini, vanhenemiseen, menneisyyteen - kauas. En halua en halua en halua en halua. Muistan jälleen, miksi en pidä syntymäpäivistäni. Kaikki paska elämässäni kulminoituu yhteen tammikuiseen torstaiaamupäivään noin kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Uusi elämä näkee liian kirkkaan päivänvalon; alkaa hidas matka kohti kuolemaa, joka on aina askeleen edellä - ja aina liian kaukana, saavuttamaton paskiainen vielä mä saan sut kiinni.

Rimpuilen päivän läpi yrittäen pitää ajatukseni kurissa; poissa kasvavasta ahdistuksesta, poissa nousevasta levottomuudesta, poissa rintakehän paniikista, poissa halusta juosta pakoon. Suihku (älä ajattele), vaatteet (älä ajattele), kasvoille hymy (älä, älä vain ajattele), ravintolan ovi aukeaa (mä en todellakaan halua olla täällä). Ulkokultaisten hienostosnobien pesäke; mä en kuulu sinne, mä olisin valinnut toisen paikan - turvallisemman, tutun. Ruoka on kyllä hyvää, ei sitä voi kiistää. Vika vain on kaikessa muussa (en jaksa aloittaa luetella, en jaksa eritellä, en).

Perhe ja isovanhemmat nostavat maljaa mun syntymäpäiville; voisin oksentaa. Tiivistyneen tekopyhyyden määrä ilmassa on ääretön. Te ehkä loitte mut, mutta te ette tiedä musta yhtään mitään. Voisin itkeä, haluan pois. Vatsani on täynnä alkupalojen jälkeen, mutta ne haluaa syödä oikein pitkän kaavan mukaan. Yritän hymyillä, yritän jaksaa, yritän muiden takia; enhän mä saa pilata tätä, ei mulla ole oikeutta. Tää on esitys: mun pitää hoitaa osani oikein tai kokonaisuus epäonnistuu, kaikki romahtaa. Tieto siitä, ettei pöydän ääressä ole ketään, joka ymmärtäisi (tai edes haluaisi ymmärtää) mua, on musertava. Oma sänky, lightkolaa, koiran pyyteetön rakkaus lämpönä jaloissa - siinä kaikki mitä tahtoisin. Sen sijaan pitää hymyillä tekohymyä valkoisen pöytäliinan äärellä; lausua turhia ja kohteliaita mukamielipiteitä asioista, jotka eivät oikeasti kiinnosta. Herättäkää mut todellisuuteen, tää ei saa olla totta.

Ne kumoaa kurkustaan alas kuohuviinit, viinit, konjakit, irish coffeet. Lasi, toinen, kolmas, neljäs, jos mä tarjoan vielä yhdet, pysyinkö laskuissa? Äänenvoimakkuus kasvaa, humalatila voimistuu, alkoholin voimalla voi puhua pahaa muista, korostaa omaa täydellisyyttään, kehuskella omalla tyhmyydellään. Katsomme veljen kanssa toisiimme, ja pudistamme hiljaa päitämme. Hävettää, hävettää niin paljon. Katson ulos ikkunasta samalla kun yritän muuttua näkymättömäksi; kadota. Miten paljon muutama annos alkoholimyrkkyä elimistössä voikaan muuttaa ihmistä! Todellisuus paljastuu kuoren alta. Isoäiti hönkii mun vieressä huuruisia kai sä Elina sit pidät musta huolta -sanoja korvaani, isän ääni kantaa muiden pöytien yli halki ravintolan, isoisän silmät lasittuu, äiti muuttaa muotoaan kuin kameleontti. Yritän sulkea sen ulos mielestäni; Elina sun ei tarvi muistaa niitä kaikkia menneitä kertoja enää. Kai mä aina ylireagoin, ehkä mä vain olen liian herkkä. Mutta musta on puistattavaa nähdä ihmisiä siinä alennuksen tilassa. Mikä siitä tekee niin vaikeaa; miksi yhdestä tulee seurassa aina kuusi? En voi ymmärtää, mutta mähän olenkin viallinen.

Autossa alkoholinhuuruinen hengitysilma kuristaa kurkkua; olen hiljaa ja keskityn ajattelemaan omaa sänkyä - pian turvassa, pian unessa. Uni ei kuitenkaan tule. Istun tunteja tuijottaen pimeyteen, mieli täynnä menneisyyden haamuja, joiden olemassaoloon kukaan niihin osallinen ei usko. Aina yksin pimeässä. Aina joutuu pelkäämään, aina pitää olla varuillaan. Pitää pitää kaikki kasassa, elämä hallinnassa, suojella veljeä, ottaa vastaan epäoikeudenmukaiset rangaistukset ja arvaamattomat raivonpuuskat tyytyen kohtaloonsa. Esitä, hymyile, ole kohtelias, käyttäydy hyvin. Mistä on kiltit tytöt tehty? Ne halaa, ne rakastaa, ne ruokkii ja pukee sut, tarjoaa katon pään päälle - osoita vähän kunnioitusta. Ja aivojeni menneisyyden lokeroista mieleeni nousee muisto: pieni tyttö supermarketin käytävillä, uudestaan ja uudestaan, etsii pelastusta vieraiden kasvoilta - ehkä jos katson tarpeeksi surkeasti silmiin toi vie mut kotiinsa turvaan. Mä oon syntynyt onnekkaasti onnelliseen perheeseen, meidän perheellä ei ole salaisuuksia - mut varo kaivamasta liian syvään, sillä pintakerroksen alla sua odottaa syväjäädytetty tyhjyys. Hitaasti se syö elämän susta, vie järjen ja jäädyttää sydämen. Totuuden tuntee vasta kun kylmä koura vääntää sun sisäelimiä paikaltaan - game over bitch.

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan. Paljon onnea, idiootti, paljon onnea vaan.

np: Placebo - Something Rotten

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti