Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 23. tammikuuta 2016

My head is haunting me and my heart feels like a ghost


Herään. Jännittävä olo eikä väsytä enää; on aamu. Paitsi että kello on jälkeen yhdeksän. Illalla. Olen nukkunut parhaat, levollisimmat ja rauhallisimmat uneni pitkään aikaan. Ei tässä kai muuta ongelmaa ole, kuin että reilun kahdentoista tunnin uneni alkoivat noin aamuyhdeksältä - kuten niin monet uneni viime aikoina. Ei sillä, mulle se käy paremmin kuin hyvin. Yöllä on jotenkin vain rauhallisempi yleisolo. Silloin ei tarvitse ajatella, kunhan vain on ja leijuu ajan läpi. Onhan siinä miinuspuoliakin, tietenkin. Jos en onnistu heräämään ja/tai olemaan hereillä sopivasti ruoka-aikaan, elän välipalapatukoilla, purkkiananaksilla, joulusta jääneillä suklailla (jotka eivät tahdo upota alas millään), satunnaisesti voileivillä (jos jaksan tehdä sellaisen)... Lähinnä välipalapatukoilla  (ja sillä nollakolalla). Eihän tää sinänsä ole ongelma, sillä harvoin tunnen nälkää. Mut tiedän et jos aion selvitä kesään ja päivään, mun elimistön pitää pysyä käynnissä. Siihen tarvitaan energiaa, siihen tarvitaan ravintoa. Niinpä ajoittain on vain pakko syödä edes jotain, vaikkei tekisikään mieli. Ainakaan en ole laihtunut enää lainkaan aikoihin, joten kaikki on kai ihan fine sen suhteen.

Ajoittain jostain nousee tunteentapainen, joka yrittää saada mut itkemään. Ihmettelen sitä ja sen syitä. Kaikki on niin rauhallista, niin hyvin, nyt. Mä oon noussut kaiken pahan yläpuolelle, paikkaan jossa mikään ei kosketa todella. Mulla ei ole varsinaisia tarpeita, toiveita, tunteita - tai tarkoitusta. Joskus erehdyn jopa ajattelemaan, ettei kuolema olisi välttämätön - palaan aina kuitenkin järkiini. Maailma on tasapaksua utua, jossa on hetkellisesti entistä pehmeämpiä kohtia; musiikkia ja mahdollisuus lukea (vihdoinkin Stephen Hawking ja A Brief History of Time - oon nauranut sopimattoman paljon ja ymmärtänyt enemmän, mahtava kirja!) tai kirjoittaa. Ja mikä parasta: mä hallitsen sitä kaikkea. Vielä kun oppisi olemaan vertailematta itseään muuhun maailmaan. Niinhän ne sanoi mulle; mun elämä, mun säännöt. Mä teen vihdoin jotain oikein. Se ei kai ole mikään pieni asia.

Mietin usein, onko mitään järkeä kirjoittaa enää. Mä oon löytänyt oman tarkoitukseni ja totuuteni, oman loppuni. Se eroaa muiden vastaavista, mut niinhän meidän jokaisen tekee. Ymmärrän nyt vain niin hyvin, ettei tätä voi haluta lukea. Mulla voi olla tietynlainen kirjoittamisen "lahja", mut ei se oikeuta mitään. Uskon, et herätän näillä ajatuksillani luultavasti vain suuresti vihaa ja tuskaa - niin kaukana ne ovat siitä kuuluisasta normaaliuden keskitiestä. Tavallaan tuntuu myös väärältä odottaa valittuun päivään ja kesään, sillä se on vain muiden väistämättömän tuskan viivyttämistä. Pitää punnita vaihtoehtoja ehkä uudestaan. Ei tää oo mikään hätiköidyn ratkaisun paikka; pitää miettiä todennäköisyydet ja laskea seurausten vaikutukset. Minimoida paha, sillä aina ja edelleen tahdon pyrkiä vaihtoehtoon, joka aiheuttaa vähiten tuskaa kaikille osallisille.

Torstai ja lääkärintapaaminen ratkaisevat luultavasti niin paljon epävarmuustekijöitä. Aina on tietenkin mahdollisuus, ettei mikään muutu. Sekin on tavallaan hyväksyttävää - ainakin se vain pitää hyväksyä. Edelleen, kyllähän se jännittää ja pelottaa - se kun ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Mut aika kiertyy hitaasti kohti hetkeä, joilloin asiat ovat toisin, tapaaminen ohi ja tieto mun hallussa. Ei siis hätää, ei todella. Tiedän, että ajatusmallissani on puutteita ja aukkoja, mutta mua ei ole siunattu erityisellä älykkyydellä ja toimin kuten muutkin ihmiset tässä tilanteessa. Jotkut peittävät aukkoja yliluonnolliseen uskomisella, toiset hyväksyvät tietonsa ja logiikkansa rajallisuuden. Noin esimerkiksi, sillä onhan tapoja todennäköisesti yhtä monta kuin on yksilöäkin. Se vain ei tee toisen näkemyksestä yhtään sen oikeampaa tai väärempää. Tietysti voi kiistellä monista asioista, jos ajatusmalli esimerkiksi aiheuttaa suurelle joukolle toisia aiheetonta tuskaa. Mä koen kuitenkin, ettei omani sitä tee; joukko jota se koskettaa on erittäin pieni ja rajallinen. En nyt anna esimerkkejä laajemmin pahaa aiheuttavista, sillä se voisi loukata tarpeettomasti monia. Mä en voi muuttaa käytettävissä olevalla ajallani enää suuresti asioita, joten minimoin haitat (vaikka se toisaalta ei edistäisikään yleistä hyvinvointia, hmm, itsekästä ja ristiriitaista!)

Ainahan ihminen pyrkii perustelemasn valintansa, mitä ikinä se koskeekaan, vähintään itselleen. "Voin ostaa tän mekon, koska oon etsinyt tällaista pitkään ja musta on aina muodissa." "Tää mikro on tarpeellinen, koska usein oon niin kiireinen etten ehdi kuluttaa paljoa aikaa ruoanvalmistukseen." Kaikki eivät varmasti ole samaa mieltä kanssasi, mutta tärkeimmältä tuntuu tehdä oikein omasta näkökulmastaan. Aina voi tehdä lisää perusteluita ("onhan se kiva muistakin etten ole aina samoissa rytkyissä" tai "ehdin ajoissa töihin ja saan enemmän aikaan"), ja niistäkin voidaan olla taas eri mieltä. Kaikkia ei vain voi miellyttää. Suuri osa ihmisistä ei esimerkiksi haluaisi säilyttää yhteiskunnassa "ihmisloisia", jotka "vapaamatkustavat" heidän siivellään. Moni voisi olla sitä mieltä, ettei voimakkaasti periytyvän (erityisesti vaikean tai parantumattoman) sairauden omaavan ole suotavaa siirtää geenejään eteenpäin. Jotkut vastustavat näitäkin ajatuksia. Kaikki on usein kiinni mittakaavasta, omasta kokemuksesta ja tilanteesta sekä, ei helvetti, niin monista muista muuttujista. Mielipideasioissa ei vain ole absoluuttista totuutta. Sinänsä harmillista, mut tavallaan se vapaus valita on kuitenkin (ihmisen määrittelemä, hmm) ihmisoikeus ja antaa mahdollisuuden ehkä mielekkäämpään elämään. Vaikea sanoa varmasti, kun en tiedä kuin tästä.

Mut joo. Aamulla nukahdin kovan säryn väsyttämänä. Tulis jo se hammaslääkäriaika? Ei suuresti innostaisi sinne päivystykseen mennä tällaisessa tilanteessa kun oikea aika on erittäin todennäköisesti nurkan takana ja kipu pysyy kuitenkin kurissa lääkkeillä (päivystyksessä kun vielä ei varsinaisesti hoideta, tehdään vain välttämätön ja nopea avunanto akuuteimpaan ongelmaan, mikä pahimmassa tapauksessa siirtää sitä oikeaa apua). Leukaakin särkee, ja etuhampaita, tän leukaongelman ja kaiken siihen sisältyvän takia, joten vaikka itse hammassärky loppuisi, joutuisin silti syömään särkylääkettä. Että tuota. Vähän pahalta siis näyttää tällä hetkellä sen suhteen, että tää helpottaisi, mut you never know. Yhyy yhyy, miksi valitan? En tiedä. Kai se on sisäänrakennettua meissä kaikissa - ainakin kokemukseni perusteella. Nyt aion jatkaa Hawkingin lukemista, juoda jotain kun kerran janottaa ja mahdollisesti jossain vaiheessa tuhota purkin ananaksia (vois ehkä maistua hyvälle?). Että, tuota, hyvää yönjatkoa kaikille. Uskokaa itseenne (ja mahdollisuuksiinne), ok?

np: Bring Me the Horizon - Happy Song

6 kommenttia :

  1. Meinaatko sä ihan tosissasi lähteä täältä pois? Aika hurja päätös.Mut ei ketään voi pakottaa jäämäänkään.Kaikesta huolimatta toivon valonpilkahduksia päiviisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (En tiedä pystynkö ilmaisemaan tässä enää itseäni yhtään sen selvemmin kuin koskaan ennenkään että tuota ja joo, teen sen silti:D)

      Niin... Tarkoitus olisi, sitten kun on aika. Hurjaa se tosiaan tavallaan kyllä on; tavallaan sitten vain kovin "arkista ja tylsää". Mulla ei ole selkeää omaa mielipidettä päätöksen luonteesta sinänsä, vain tunne sen tarpeellisuudesta ja oikeudesta. Mielipiteitä taas. Koen kuitenkin antaneeni kaikelle tarpeeksi aikaa "onnistua", jos se on tarkoitus. Siksi en ole vain impulsiivisesti juossut ekan mahdollisen polkupyörän alle! :D Sen takia en myöskään aio edelleenkään kiirehtiä ja jätän sen pienen mahdollisuuden esimerkiksi sille, että torstaina lääkäri vetäis sen ihmeparannuspillerin pöydän alta kun oon kertonut mielipiteeseeni. Eihän sitä tiedä koskaan (eihän sitä tiedä _koskaanikinämilloinkaan_ jos ei elä tyyliin ikuisesti, mut pidän kuitenkin oikeutenani rajata aikaa - ja kuten sanoitkin, ei kukaan voi pakottaa jäämään). Enkä mä tietenkään voi absoluuttisesti "luvata" onnistuvani; oonhan ihminen, saatan jänistää tai muuten vaan feilata. Puhumattakaan muuttujista, joihin en kykene vaikuttamaan! Tulevaisuutta on vaan niin pirskatin hankala ennustaa, eiks? :'---) Mut tavoitteita saa asettaa jokainen sen mukaan, mitä tahtoo tulevalta. Vuosien alitajuntaisen, ja hieman lyhyemmän tiedostetun, ajatteluprosessin jälkeen olen vain henkilökohtaisesti tullut siihen tulokseen, etten kaipaa tulevaisuutta enempää omalle kohdalleni. Semiraaka päätelmä, mut se on helpottanut oloani erittäin paljon; nyt on kevyt ja suht turvallinen olo.

      Mistä päästäänkin siihen, että kiitokset valonpilkahdusten toivottamisesta! Arvostan, mutta täytyy huomauttaa että tällä hetkellä ne menevät hukkaan sillä varastot on ns. täynnä (sillä ainakaan mä en juuri osaa niitä varastoida?)! Oikeasti. En sano voivani mitenkään erityisen onnellisesti (mitä ikinä se tarkoittaakaan), mutta mä en juuri tunne mitään pahaakaan. Se on hyvin suuri muutos, ja mukava sellainen. Tästä voi herätä kysymys sen suhteen, että miksi sitten haluan toteuttaa suunnitelmani. Se on erittäin hyvä ja tarpeellinen kysymys, jota olen itsekin miettinyt paljon. Se on kuitenkin kai vain se kokonaiskyva kaikesta, mikä mulla on. Ensinnäkin takana on aivan liikaa sitä pahaa, ja vaikuttaa siis todennäköisemmältä että sama jatkuu kuin että tapahtuisi dramaattinen muutos kaiken suhtee parempaan. Toiseksi vaikka kaikki jäisikin esimerkiksi tähän tasaannuksen tilaan, en kokisi elämää tällaisena elämisen arvoiseksi (lisäksi tulisi muita ongelmia, esim. mut luultavimmin heitettäisiin mahdollisen työvoiman piiriin, siitä seurais tukuttain uusia extraongelmia jnejne.). Kolmanneksi mun on vaikea nähdä, että mun jo lapsuudessa oppimat käytösmallit muuttuisivat enää tässä vaiheessa. Mä luultavasti aina tulkitsisin kaiken "varmuuden vuoksi" mahdollisimman negatiivisesti (mikä aiheuttaisi riskin kaiken pahan mahdolliseen "uusimiseen") ja tuskin koskaan oppisin nauttimaan minkäänlaisista positiivisista tunteista, vaan kokisin ne aina uhkaavina ja rangaistavina (joskus oon miettinyt miten paljon helpompi mahdollisesti ois tehdä päätöksiä ilman kaikkea sitä mitä oon oppinut keskusteluissa itsestäni - en väitä että elämä ois parempaa, luultavasti päinvastoin, mut "tyhmemmän" ois ehkä helpompi olla järkeilemättä? Tai jotain :D). Siinä kai ne tärkeimmät.

      Aina voi tietysti sanoa et tää mun ajatusmaailma johtuu siitä, että olen mieleltäni sairas. Musta se on vähän kohtuutonta sen suhteen, etten tällä hetkellä ole esimerkiksi psykoottinen, ahdistunut tai masentunut. En keksi syitä, miksi kykyni arvioida todellisuutta tässä tilassa olisi alentunut (voin olla myös väärässä taas MUTTA). Eihän kukaan vie tyyliin epileptikkoakaan sairaalaan hoidettavaksi vain "varmuuden vuoksi, JOS vaikka tulee paha kohtaus - joskus". Ei diagnoosi tee susta ikuisesti 24/7 sairasta.

      (jatkuu seuraavassa...)

      Poista
    2. (...jatkoa)

      Oishan se tietty varmaan kiva jos kaikki olisi toisin - ainakin mulla on sellainen luulo, en tiedä muusta kuin tästä eikä aikaa voi kääntää taaksepäin, joten... Aina voi jossitella. JOS haluaa. Mä näen kyllä, että on olemassa jonkinlaisia mahdollisuuksia tulevaisuudessa myös mulle. Ei sitä voi kieltää omalta kohdaltaan, ei kukaan voi. Mä en vain halua enää odottaa sitä aikaa kun ne mahdollisesti osuvat kohdalleni. Kinda sad - then again not.

      Kai se pointti vain oli et just nyt kaikki on niin hyvin kuin uskon sen ikinä voivan olla. Mä teen asioita, jotka on ihan jees, silloin kun siltä tuntuu. Vältän myös asioita, jotka koen siinä hetkessä liian raskaina. En pakota itseäni mihinkään epämukavaan, mutten kiellä myöskään asioita joita haluan tehdä. Vaikka jotain olennaista silti puuttuu, enkä tällaisena voisi kovinkaan kauaa selvitä yhteiskunnassa, just nyt on hyvä. Ei tarvitse lähteä paskan keskeltä vaan todennäköisesti vain keskeltä mitäänsanomattomuutta.

      The end of comment, kiittikuitti & peace.

      (Yleisesti vielä kaikille: tiedän taas että tää mitä sanon ärsyttää ihmisiä, mutta pyydän ees harkitsemaan et kannattaako esim. käyttää energiaansa paskamyrskyyn ja kuka siitä hyötyy ja kuinka paljon. Jos plussia on yleishyödyllisyyden kannalta enemmän kuin miinuksia, ja vieläkin tuntuu siltä, niin go for it, silloinhan se lisää hyvää maailmassa. Tiedän et on niitä, ketä tää oikeasti koskettaa, mut esim. joku mua henkilökohtaisesti tuntematon ano, jonka persettä vain sattuu kutittamaan vähän kaikki, raivoamassa mulle tästä? Oh noes, I feel bad for you son. Eikä siis sillä, että olettaisin näin käyvän :D On vain MAHDOLLISUUS siihen, ja yleisen hyödyn takia ajattelin vain varoittaa energian hukkaamisesta turhuuksiin...)

      Poista
  2. Pakko kommentoida tohon liittyen, että et tiedä onko enää järkeä kirjoittaa. Must olis kamalaa, jos jättäisit kirjoittamatta sun "tarinan" loppuun. Tavallaan toivon, että vaikka nyt päättäisit lopettaa kirjoittamisen niin edes sinä päivänä jos ja kun lähdet, että kirjoittaisit sun tarinasi viimeisen osan tänne (vaikka ajastettuna postauksena tai jotain). Must olis nimittäin kauheaa jäädä epätietoisuuteen, koska niin oudolta ja hassulta kuin tää kuulostaakin niin mä oon kiintynyt suhun tän blogin kautta, kun oon lukenut tätä niin pitkään ja koska samaistun niin vahvasti sun kirjoituksiin. Mulla ei oikeen kulje ajatus nyt, mutta halusin vaan sanoa (tai no kirjoittaa) tän sulle.

    VastaaPoista
  3. Kirjoitat koskettavasti ja mukaansatempaavasti!

    VastaaPoista
  4. Älä tee mitään itelles, ethän? Miten mä sit pärjään, jos sua ei oo? :,( Oot rakas ja tärkeä, muista se. <3 Ja mieti miten lopullista se on. Sieltä ei pääse enää koskaan takaisin.

    VastaaPoista