Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 26. tammikuuta 2016

Rehellisyyden nimissäkö oikein; pelkkiä puolitotuuksiako siis vain?

Joskus haluaisin vain tehdä sen; sanoa, kirjoittaa, kertoa, huutaa maailmalle keuhkojeni täydeltä, että joo se ei oo totta, yksi suuri kusetus vain, valheita valheen perään, keksittyä, pelkkää fuulaa, Elina Siberia on fiktiivinen hahmo ja hänen bloginsa silkkaa mielikuvitukseni tuotetta. Antakaa kun selitän. Mä oon todella huono pelaamaan esimerkiksi valepaskahousua, sillä musta tietää välittömästi kun en puhu totta. Siksi en valehtele oikeastaan koskaan; valepaskiksessakin "valehtelen" mukana kiltisti samalla kun laitan aina sen kortin pöytään, jonka ilmoitinkin laittavani. Varmuuden vuoksi, sillä valhe loistaa musta kilometrien päähän, otsaan ilmestyy teksti "filthy liar", ja sen lisäksi että valehtelu saa mut voimaan fyysisesti huonosti, en arvosta sitä missään muodossa. (Ne ei enää pelaa mun kanssa kun olen niin äärettömän tylsä.) Tästä syystä en siis toteuta aluksi esittämää haluani - sillä vaikka halu on todellinen ois sisältö täyttä paskaa totuutena esitettynä.

On siis täysin totta, että haluaisin sanoa noin. Tavallaan se ois aika ideaalia - että tää ois pelkkää julmaa(?) pilaa ja mä oisin oikeasti vaikka Jenna Emilia Vaasasta, korkeakouluopiskelija, in love with her boyfriend <3, söpö vuokrakämppä, koiranpentu, "(huom! ironinen) lol, syön pelkkää makaroonii viikot, jotta voin krebaa veekooäl", semitäykky salikroppa ja kesälomal Eurooppaan. Tai itseasias onneks ei oo ihan noin, ja onneks toi oli vain keksitty esimerkki eikä tollasia oikeesti ole (please eihän, muuten elämälläni ei ole merkitystä). Tarkoitukseni oli toisin sanoen vain ilmaista kuinka turhauttavaa joskus on olla tällainen. Kai te sen tiedättekin (en taida jättää epäilyille varaa), mut en silti voi korostaa sitä tarpeeksi. En mä haluaisi olla sellainen kliseinen keskiarvo, mä haluaisin olla oma itseni; semisti rohkee, rohkeesti erilainen, erilaisesti (sopivan) outo ja ... oudosti semi? Joo ehkä olenkin. Se vaan jää sen jättimäisen, kaiken yksilöllisyyden peittävän leiman alle. Leimassa lukee "parantumattomasti hullu", ja se loistaa kirkkaammin kuin kaikki mahdolliset "filthy liar" -tekstit ikinä.

Vietin lähes koko yön kirjoittaen. Aloitin kirjoittamalla itselleni torstaita varten semmoiset tuhat ja sata sanaa siitä, mitä ajattelen ja mitä toivoisin tulevalta (erittäin lyhyt ja valikoiva tiivistelmä ko. tekstin sisällöstä: "ei siitä mitään tule, antaa tulla vaan, mielekästä ja kiinnostavaa, jaksanko muka, en tiedä, olen kuitenkin valmis, toisaalta, patalappurinnat, riippuu painostani, kynsin, mutta, mitään väliä, venlat?"), ja jatkoin kirjoittamalla reilut kaksituhatta sanaa lisää; aiheena se, mitä haluaisin sanoa monille (anteeksi ilmaukseni mahdollinen karkeus ja epäkorrektius) vähä-älyisille täysidiooteille, jotka pitävät päänsä puskassa, jotta ei tarvitsisi kohdata sellaisia maailmanluokan pelottavia kauhuja kuin tieto siitä, että skitsofreenikotkin ovat ihmisiä. En käyttänyt tekstissä ilmauksia "vähä-älyinen", "täysidiootti" tai "maailmanluokan pelottava kauhu", mut puskapäät mainitsin useasti. (Ei, se ei oo käyttistä; sisältö on hirveetä ja epäasiallista kurapaskaa eikä sitä esimerkiksi sen takia julkaista.) Toisin sanoen: oli tylsää, teki mieli kirjoittaa, persettäni kutitti ja kerrankin osasin purkaa sitä suhteellisen kehittävällä tavalla. Kun oli tällain kevyt ja turha draivi päällä, jatkoin mieleni purkamista vielä tännekin.

Menisin ja nukkuisin, mut oon tehnyt itseni kanssa sopimuksen, jonka mukaan särkylääkettä saa ottaa vain korkeintaan kahdeksan tunnin välein. Alkoi kuin alkoikin särkeä kovasti, odotin ja odotin, kahdeksan tuntia edellisestä pilleristä kului lopulta äsken umpeen, joten ihan vielä ei helpota vaikka lääkkeen otinkin, mut kyl se taas tästä kohta. Kylmäpakkaus on muuten kaveri, mut siitä ei riitä koko naamalle - vartalosta puhumattakaan. On kuuma. (Ja eka joka kehtaa muistuttaa mahahaavasta kohtaa jotain niin pelottavaa, ettei sitä sovi edes mainita tässä.) Käyn jollain hyperkierroksilla, vaikken meinaa saada itseäni sängystä ylös millään, tai missään tilanteessa. Kokemuksen perusteella kehtaisin väittää pakoilevani jonkinlaista epämiellyttävää ja suurehkoa tunnetilaa tänne höperöinnin sekaan. Kaikki on niin kauan jees, kun oikeat tunteet pysyy aisoissa ja poissa mielestä. Keinotekoisetkin tuntemukset on parempia kuin ne kauhua herättävät aidot. Vituttaako? Muuten varmaan, mut se ois suhteellisen aito tunne ja sopimuksen mukaan ne on kielletty.

Ei tunnu omalta itseltään, mut toisaalta oon kyllä mielestäni ihan täysillä läsnä, että ei tää kai voi dissoilunkaan piikkiin mennä. Oli syy mikä tahansa, niin olo ei ole mukava. Mä en ole luonteeltani lainkaan tällainen; mä en ehkä voi tai osaa tarkalleen kuvailla itseäni, mut tää ei ole minä, ei totta. Ei voi olla, ei saa olla. Valhetta. Sen täytyy olla valhetta. Mä tunnen itseni, ja se Elina ei pelota mua. Se on ehkä outo ja sairas, mut mä tunnen sen kaikkine outouksineen ja sairauksineen. Se ei ehkä voi kovinkaan usein hyvin - tai ees siedettävästi -, mut se ei tunnu valheelta. Sen tuntemukset ja tunteet eivät ole mukavia, mut mä löydän niille syyn. Ne tunteet lopulta oikeasti tuntuu - kaikessa karuudessaan. Ne saa epätoivoiseksi, vihaiseksi, masentuneeksi ja väsyneeksi - satunnaisesti myös tuntemaan iloa. Se on totta, se Elina. Ja nyt mua paljon viisaammat voivat kertoa mulle, kuinka se ei oo totta, yksi suuri kusetus vain, valheita valheen perään, keksittyä, pelkkää fuulaa, Elina Siberia on fiktiivinen hahmo ja mä haluaisin vain tehdä sen; sanoa, kirjoittaa, kertoa, huutaa maailmalle keuhkojeni täydeltä: älkää vittu viittikö valehdella mulle.


Kylmäpakkaus lämpenee, särkylääke alkaa tehota.
Päässä huimaa ja heittää; pitäisi muistaa syödä välillä.
Unohdin, unohdin, vielä kerran, ja taas; unohdin.
Ylihuomenna on torstai, tänään on tiistai; aamulääkkeet.
Repäisen vahingossa ruven kasvoistani, ai vittu, sattuu.
Mitä, mitä, mitä saatanaa mun piti sanoa? Miksi?
Puhelimen akku loppuu kolmatta kertaa päivän sisään.
Koiran maha ääntelee, tyhjä rahkapurkki, oispa sipsii.

Kaiken voi tiivistää epävarmaan sekavuuteen; älä luota.
Kun suoristan jalkani niin polvet valittaa kivuliaasti
ruks
poks
ruksruks
poks

Kaikenlaista, jaksankohan tänään pukeutua; kokista pullosta.
Pidä kiirettä, lähtölaskenta alkaa; akkua jäljellä enää
viisi
neljä
kolme
kaksi

Odotan päivää jolloin kehoni vihdoin pettää ja hajoaa.

np: once again nothing

1 kommentti :

  1. Voi kun mulla onkin ikävä sua. Vaikka sun persettäkin kutittaa.
    Love u❤

    VastaaPoista