Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 7. tammikuuta 2016

Selvyys (tai edes vähän sinnepäin)


Lähetän ennen uuttavuotta hoitajille sähköpostia näiden pyydettyä mua kertomaan omin sanoin, mikä estää mua menemästä eteenpäin hoidossa. Olimme keskustelleet aiheesta tapaamisella, mutten pystynyt ilmaisemaan itseäni ääneen sanallisesti, ja hoitajat käskivät yrittää jos olisi helpompi kirjoittaa. Ja mä kirjoitin - luultavasti pari tuhatta sanaa meni rikki siinä viestissä. Tänään oli sitten seuraava tapaaminen. Toinen hoitajistani oli poissa, joten olimme kahdestaan paikalla olevan kanssa. Mulla oli menossa harvinaisen hyvä päivä: ei ahdistanut, ei masentanut, ei edes juurikaan väsyttänyt. Mieliala oli siedettävä ja olo muutoinkin erittäin ok pitkästä aikaa. Sovimme keskustelevamme kirjoittamastani sähköpostista, vaikka rehellisesti sanottuna mua ahdistaa lievästi aina kun joku lukee ääneen mun kirjoittamaa tekstiä. Hoitaja varmisteli että varmasti halusin keskustella, ettei asiasta puhuminen vain pilaisi mun hyvää päivää. Suostuin, vaikka en voinut olla varma että oloni kestäisi.

Olin tosiaan kirjoittanut paljon - paljon jopa mulle. Kirjoitin siitä, miten en jaksa enää yrittää. Miten olen luovuttanut. Miten kaikki on lopussa, ja miten olen päättänyt jo päivän, jona mulla on lupa lähteä. Miten kaikki nämä vuodet ovat kuluttaneet mut loppuun, vieneet elämänilon, toiveen paremmasta, kyvyn uskoa huomiseen. Lopulta - ensimmäistä kertaa ikinä - uskalsin kertoa suoraan, kuinka en koe hyötyväni hoidosta. Että olisi parempi, jos paikkani annettaisiin jollekin muulle. Jollekin, jolla olisi halua, uskoa ja ennen kaikkea oikeaa motivaatiota kuntoutua; toive paremmasta. Kerroin, että se pelottaa - hoidon lopettaminen. Tietysti, sillä olenhan mä tottunut siihen kaikkeen. Itkin vuolaasti kirjoittaessani viestiä, mutta lopulta tyhjennettyäni kaiken mielestäni vihdoin sanoiksi ja painettuani "lähetä" -painiketta, tuli kevyt olo - helpotus.

Pelkäsin hoitajan sanoja tämän alkaessa lukea ääneen tekstiäni. Pelkäsin, sillä tiesin, ettei luvassa voisi olla mitään hyvää. Kaikki loppuu tähän, olen tehnyt väärin, saan rangaistuksen, apua en halua, auttakaa, ei saa lyödä. Pari lausetta luettuaan, hoitaja pyytää tarkentamaan. Kertomaan, miten ja miksi olen luovuttanut. Yritän kertoa, selittää. Lopulta huomaan, että keskustelemmekin jostain (ja kaikesta) aivan muusta kuin tekstistäni; olemme ajautuneet sen avulla jonnekin kauas, niihin oikeisiin, mulle tärkeisiin asioihin - tai ainakin niitä kohti. On jotenkin harvinaisen helppo puhua; hoitaja kysyy oikeita kysymyksiä, sanoo oikeita asioita, ymmärrän, hän ymmärtää. 

Puhumme siitä, mitä olisin halunnut elämälläni tehdä; mitkä ovat olleet niitä tavoitteita, joita en ole pystynyt saavuttamaan, vaikka olisin halunnut. Opiskelu. Että olisin halunnut yliopistoon, ei, en ole lainkaan käytännön ihminen, ei, olen hyvin teoreettinen, pidän numeroista ja tilastoista, teksteistä, tutkimuksista, tuloksista, faktoista (mutta toisaalta; vihaan koulumaista opiskelua - haluan edetä omilla ehdoillani). Siitä jotenkin eksymme kirjoittamiseen. Hoitaja sanoo, että olen hänestä todella lahjakas kirjoittaja, että mun teksteistä huomaa sen, ja käsitän että hänestä niitä on jollain tavoin helppo ja jopa mukava lukea (vaikka sisältö nyt ei olisikaan kovin iloista kuultavaa). Muistelemme kouluaikoja, ja paljastuu että meissä on jotain samaa: kumpikaan ei osaa suunnitella etukäteen tekstejään, tai korjata niitä jälkeenpäin - valmis tuotos on valmis about yhdeltä istumalta ja kertakirjoittamalla. Luulin olevani ainoa, joka ei vain osaa suunnitella.

Hoitaja sanoo, että mun pitäis kirjoittaa enemmän. Ehdottaa, että josko luovan kirjoittamisen kurssi tai vastaava olis mukava. Kieltäydyn; liian pakonomaista, ei kirjoittamista voi pakottaa tai asettaa aikarajoihin. Joskus tekstiä syntyy tuhansia sanoja hetkessä - joskus kuluu pitkiä aikoja vailla sanan sanaa. Suostun kuitenkin vihdoin käymään tutustumassa Klubitaloon, sillä hoitaja pyytää harkitsemaan josko haluaisin kokeilla Klubitalon lehteen kirjoittamista. Epäilyttää, en kelpaa en osaa ei apua ei, mutta suostun - pitihän mun jo aikoja sitten käydä tutustumassa, mutta livistin aina, ja onhan se hyvä näyttää että edes olen yhteistyöhaluinen ja valmis kokeilemaan. "Jos vaikka saisit jonkun vakituisen oman palstan sinne...!" Apua ei apua ei en minä minä en osaa minä olen huono HÄVETTÄÄ NIIN PALJON JO NYT.

Puhutaan myös muusta siinä sivussa. Menneestä, perheestä, lapsuudesta. Murrosiän puutteesta ja siitä kuinka se tulee sitten joskus varmasti, kunhan vain voin tuntea olevani turvassa. Siitä miten vaikeita asioita on sattunut ns. huonoon ja/tai väärään aikaan elämässäni. Hoitaja kysyy, oliko meillä kotona tiukka kuri. Ei. Ja selitän, ettei sellaista tarvittu - eihän me mun veljen kanssa koskaan kapinoitu, ei edes yritetty tehdä mitään kiellettyä. Harvoin meitä tarvi komentaa; olimme kilttejä, hiljaisia ja tarvittaessa huomaamattomiakin. Lapsena kaverit kadehtivat perhettäni - mä olisin vaihtanut sen kenen tahansa kanssa ja heti. Tavallaan se on ristiriitaista, sillä eihän mikään ollut huonosti. Eihän? (Isoäidin kanssa jutellaan samasta aiheesta. Sulla oli niin turvallinen ja hyvä lapsuus! Yritän nätisti sanoa, että ei, en todellakaan koskaan kokenut sitä niin. Mä pelkäsin usein, kaikkea, koko ajan. Joku, jokin, oli pinnan alla aina pielessä, väärin.)

Saan myös kerrottua - en taida puhua näistä usein koska aina on jotain kipeämpää mielen päällä - vainoharhoistani. Kamerat valvovat - kaikkialla, aina, koko ajan. Ovat valvoneet jo ainakin kaksikymmentä vuotta. Kerron, että ne valvovat lähes kaikkialla, tallentavat kaiken VHS-nauhoille - edelleen ja aina vain VHS-nauhoille! Milloin kaiken takana ovat vanhemmat, milloin ne; järjestö joka tutkii mua saavuttaakseen omat mystiset tarkoitusperänsä. Kaikki ihmiset ovat vain kulissia, vanhemmat ovat tutkijoita, kadulla vastaantulijat palkattua lavastusta, mikään ei ole totta, ei todellista. (Sitä en uskalla kertoa suoraan, että hoitajatkin ovat mukana tässä suuressa huijauksessa.) Vähän naurattaa, vähän pelottaa kertoa. Kerron silti.

Kysyn myös, josko hoitajani osaisi kertoa voiko (entisestään pahentunut) leukani jonkinasteinen pakkoliikkeisyys (?? / se irvistäminen) aiheutua Peratsinista. Sanon, että on rasittavaa kun pitää jatkuvasti keskittyä tekemään vastakkaista liikettä, jotta saisin kasvoni pysymään aisoissa ja "normaalissa" ilmeessä (ja jatkuva veto leukaperissä aiheuttaa lisäksi särkyä vasemmalle puolelle kasvojani). Vastaus tulee heti: "kyllä". Se on vastaus, jota samalla toivoin (tälle on syy!) ja jota  samalla pelkäsin (mitä nyt; joudunko vaihtamaan lääkettä - onko mitään sopivaa enää kokeilematta?). Hoitaja lupasi kysyä lääkärin mielipidettä asiasta ensi viikon tapaamiseen mennessä. Nyt siis hetki epätietoisuutta - ja särkylääkettä säryn yltyessä sietämättömäksi. Vaikka emme lopulta juuri sittenkään puhuneet siitä sähköpostista (taidan kohdata sen ensi kerralla...), oli ... ehkä paras tapaaminen koko sinä aikana, kun olen ollut tuon psykoosityöryhmän asiakas? En tiedä. Poistuin harvinaisen tyytyväisenä, kevyin oloin. Ensimmäinen kerta kuukausiin kun silmät eivät olleet kirkkaanpunaiset tapaamisen jäljiltä. Uskon, että tapaamisen "helppouteen" oli kaksi pääsyytä: 1) oloni oli jo valmiiksi suhteellisen hyvä ja 2) hoitajia oli paikalla vain yksi. Aion mainita jälkimmäisestä, vaikka olen kyllä aikaisemminkin ilmaissut että kahden hoitajan läsnäollessa mulle tulee alistettu olo - olo että mä olen tarkkailtavana. En koe olevani siinä tilanteessa turvassa, tai tasavertainen.

Huomenna ravintolaan syömään perheen ja isovanhempien kanssa syntymäpäivieni kunniaksi; maanantaina sitten oikea juhlapäivä. Vielä ei ahdista, mutten juuri odotakaan. Tilasin kuitenkin alesta itselleni muutaman kirjan, kun pitkästä aikaa jaksoin kiinnostua mistään niin paljon että jaksoin paneutua tutkimaan kirjojen kuvauksia jne. Yhtenä päivänä mä jopa luin kirjaa. Hämmennyin tästä suuresti. Näitä parempia päiviä on ollut nyt jopa mahtavat... kolme(?) peräkkäin. Tuntuu silti pieneltä ikuisuudelta. Hyvät päivät kuluvat jotenkin hitaammin kuin ne huonot, jotka tuntuvat kiitävän ohi sekunneissa. Ihminen on kyllä jännä eläin tuntemuksineen. Vaikka onkin ollut ihan hyvä olla, en silti ole jaksanut (tai edes uskaltanut) tehdä juuri mitään. Siispä haluankin sanoa tähän loppuun nyt: kiitos ihanat, jotka olette jaksaneet laittaa viestiä mulle viime päivinä! Mä vastaan tässä pian, ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä toivottavasti viimeistään lauantaina (:------D!) - en lupaa, mut toivon näin tapahtuvan, sillä todella tahtoisin vastata! Nyt ei vain ole sanoja - ja itseasiassa väsyttääkin taas niin perkeleesti (nukkumaan menen kyllä juu ihan just nyt). Se, etten sano mitään, ei tarkoita ettenkö ajattelisi teitä. Kiitos kun olette ymmärtäneet persemäisyyttäni - kiitos ♥! Nyt kai sitten sitä särkylääkettä (leukaa särkee niin että voi jumalautaperkelesaatana), iltalääkkeet ja nukkumaan. Hyvää yötä.

np: nothing

6 kommenttia :

  1. Huhhuh, onneksi olet elossa ja on ollut vähän parempiakin hetkiä! Mä ehdin jo maalailla mielessäni kaikenlaisia kauhukuvia ja googletin otsa hiessä muita blogeja missä saattaisi olla maininta susta - jos se pahin olisi tapahtunut. Onneksi olet täällä vielä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sama täällä :| pelkäsin.

      Poista
  2. elinaaaaa i miss youu veri mats <3

    VastaaPoista
  3. mulla on vissiin toi sama pakkoliike o___O (en syö mitään lääkkeitä) niin ikävän tuntuinen..

    VastaaPoista
  4. Ihana kuulla sinusta pitkästä aikaa, ja jopa positiivisia kuulumisia! Tsemppiä

    VastaaPoista