Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

This is a twister that will destroy you

Yritän vain pitää kaiken pahan, kielletyn, pelottavan, ahdistavan poissa ja kaukana minusta. Loin aukottoman järjestelmän, täydellisen systeemin, jonka avulla pysyin kuivilla siitä kaikesta - tunteista. Onnistuin tässä mielestäni erittäin hyvin. Tyhjä kaaos pääni sisällä täyttyi kevyellä rauhalla. Aliarvioin kuitenkin tunteiden muuntautumiskyvyn; ne sikiävät kuin virukset, ne mutatoituvat kuin virukset. Nopeasti. Ne ovat sitkeitä ja tällä uudella kannalla on hankala resistenssi; ne ovat täysin immuuneja sisäiselle rauhalle. Pitkä oireeton itämisaika ja uskomaton kyky kukoistaa kaikissa olosuhteissa tekevät niistä salakavalia. Tartunta huomataan lähes aina liian myöhään. Ensioireet viittaavat liian vähäiseen uneen ja/tai lyhytvaikutteiseen ulkoiseen häiriötekijään, joka on tilapäisesti aiheuttanut mielen herkistymistä. Tämän jälkeen virus alkaa levitä hallitsemattomasti. Terminaalivaiheessa potilas on täysin tunteidensa armoilla, eikä mitään ole enää tehtävissä.



the payback is here
take a look, it's all around you
you thought you'd never shed a tear
so this must astound you, and must confound you

Tunnen taas jotain. Se ei tunnu hyvältä, pelottaa. Ei niitä voi edes kutsua kunnolla ihan oikeiksi tunteiksi. Ne ovat aavistuksia, muistoja, pieniä häivähdyksiä. Ne ennustavat oikeiden tunteiden massiivista paluuaaltoa. Hukun sen alle, tiedän sen jo nyt. Pakokauhu. En ole hyvä tunteiden kanssa, en ole hyvä tuntemaan. Tunne hallinnasta feidaantuu hitaasti kaikkeen epämääräiseen, kaaoottiseen. Olen keskittynyt pitämään pahaa loitolla kirjoittamalla koko ajan. Kirjoitan, vaikka niskat jumittuvat eikä aivoissani kierrä kunnolla veri. Kirjoitan, vaikka väsyneet silmäni eivät jaksaisi enää tarkentaa tekstiin - en ole saanut unta kuin pienissä pätkissä ja havahdun hereille ilman syytä jo lyhyiden unien jälkeen. Tarkat sormeni ovat löytäneet kaikki kehoni epäkohdat jo useaan kertaan - tänäänkin. Kirjoittamista hankaloittaa se, kun toinen käsi on varattu pitämään puhelintasi koholla, ja toinen kynsii reittäsi. Kädet loppuvat kesken. Tunnen epäonnistuneeni jälleen kerran. Heikko heikko heikko heikko. Kirjoitan aina vain, koko ajan ja aivan liikaa, sillä jos siirrän väistämätöntä äärettömiin, en joudu kohtaamaan sitä ikinä. Täydellinen huijaus.

Ensi viikolla on terveyskeskuksessa aika astmahoitajalle mahdollisen allergian poissulkemiseksi. Luulen, ettei käynnistä ole apua. Ne ei usko mua kuitenkaan, ja onhan tää mahdollisesti vain ihan normaalia. Isä valittaa jatkuvasti siitä kun aivastaessani kuuluu liikaa ääntä. "Voisitko joko lopettaa ton kokonaan tai aivastaa edes äänettömästi?" Ensi viikolla on myös aika gynekologille. Olen syönyt useita vuosia e-pillereitäni aina kaksi liuskaa putkeen ilman ongelmia. Nyt viimeisinä kolmena kertana vuoto on alkanut runsaana tiputteluna noin puolitoista viikkoa ennen toisen liuskan viimeistä pilleriä. Tämä alkoi ennen kuin lopetin lääkkeitä. Tämä alkoi paljon ennen Peratsinin aloitusta. Enkä keksi yhtään syytä tähän. En suuresti nauti lähes kolmen viikon mittaisista kuukautisista. Odotan kauhulla millaista kommenttia saan kynsityistä nilkoista, sääristä, reisistä, nivusista. Se huolestuttaa paljon enemmän kuin esimerkiksi mahdollinen syöpä. Syöpään sentään voi kuolla, häpeään ei. Huomenna aamukymmeneltä istun ärsyttävälle turkoosinsiniselle rullatuolille lääkärin huoneessa. Kaikki tuijottavat mua, no miten menee?, enkä tiedä osaanko kertoa mitään  - ainakaan oikein.

Kaulassani, tuossa keskellä edessä, on häiritsevä näppyläntapainen. En saa sitä tuhottua, sillä inhottaa kun tunnen sormissani pulssini. Kaikista kehoni epämiellyttävistä tuntemuksista pulssi on ylivoimaisesti kamalin, suorastaan kuvottava. Puoliksi istun, puoliksi makaan sängylläni. Vedän peiton jaloilleni; sekin on täynnä kuivuneita veripilkkuja. Yritän laskea mahdollisuuksiani, todennäköisyyksiä, ilman lukuja. En ole ollut enää vuosiin kovinkaan hyvä numeroiden kanssa. Tasainen laskeva suora. Sen päätepiste sijaitsee pahasti negatiivisuuden puolella. Vuoroin pelkään kuollakseni, vuoroin tunnistan jossain tietoisuuteni rajoilla epätoivoisen toivonkipinän. Havahdun hetkeksi ajatuksistani pyyhkiäkseni verihelmiä punaksi iholleni; puna muuttuu nopeasti rusehtavaksi kuivuessaan, sitten katoaa hankautuessaan lakanaa vasten kun pyörin unettomana sängyssäni. En tiedä edelleenkään, onko mussa oikeasti vikaa, vai onko isä oikeassa sen suhteen, että olen vain yksinkertaisesti patalaiska. Epäilys mutustelee omaa aukkoaan reunoiltaan suuremmaksi mun sisälläni; sen vieressä ruokailevat epätietoisuus ja pelko. Ne ovat olleet siellä aina. Niillä on aina nälkä. Eivätkä ne ole vain kolmestaan, nää on astetta isomman luokan mässäilybailut. Come on, have a feast, there's plenty of my insides left for you too. Mua ei naurata yhtään enää.

np: Placebo - Happy You're Gone

2 kommenttia :

  1. Mä en ymmärrä miten sä jaksat aina vaan asua sun vanhempien kanssa.Oot kuitenkin jo ton ikänen.Jos et muka pärjää yksin,niin eiköhän sulla olis mahdollisuus tuettuun asumiseen.Varmaan parantais tota tilannetta ku olis vaan pakko tehdä jotain itsekin.Eikö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, tää on se aihe, joka vainoaa mun ajatuksia semiusein :D Alkamatta sen enempää jaaritella monitasoisista viha-rakkaus-riippuvuus-pelko -suhteista, höpöttelen vähän tuntemuksiani asian suhteen. Tunnetusti saatan olla esim. monessa mielipideasiassa "väärässä", mutta en jaksa välittää kun heräsin just ja silmiä särkee ja tuota juuh ei siitä sen enempää :D

      Voit olla varma, että aihetta on käsitelty paljon. Joka kerta kun olen palannut takaisin asumaan enemmän tai vähemmän vanhempieni luo, on hoitotahon kanssa pohdittu syitä ja muita mahdollisia vaihtoehtoja. Yleensä sivuamme aihetta jokaisella käynnilläni edes hieman. En tiedä ketään, jonka mielestä tää ois ideaalitilanne - mukaanlukien siis myös minut itseni.

      Henkilökohtainen kokemukseni on, että minkäännäköiset laitosmaiset olosuhteet eivät ole myöskään yhtään sen ideaalimpia vaihtoehtoja. Rajoitukset ja reuna-ehdot, joiden puitteissa "saan tehdä ihan mitä vaan", eivät juuri kutsu houkuttavasti. Ehkä se olen vain minä, mutta elettyäni vuosia ympäristössä jossa kirjoittamattomat hiljaiset säännöt rajoittivat, koen ajatuksen vain puhtaasti nöyryyttävänä ja ahdistavana. Joillakin se toimii, ja jos näin on niin se on erittäin hyvä asia.

      Tiedän asuvani tälläkin hetkellä juuri tuon hiljaisen rajoittavuuden vaikutuspiirissä. Positiivista on kuitenkin se, että olen ymmärtänyt myös minulla olevan oikeuden tehdä ja ajatella kuten parhaaksi näen. Vaikka ympäristö asettaa paineita oletuksillaan, voin toimia juuri kuten haluan. Joku saattaa huomauttaa kun "teen väärin", mutta kukaan ei voi oikeasti puuttua tekemisiini tai rajoittaa mua. Kaikki on oman pään sisäistä taistelua, mutta oikeaa "vaaraa" mahdollisine seurauksineen ei ole. Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin, täällä ei tarvitse pelätä jatkuvasti.

      Hoitotahostakaan laitosasuminen tms. ei ole vaihtoehto. Niinpä olen kysynyt mahdollisuutta esimerkiksi jonkinlaisiin kotiin tuotaviin tukikäynteihin, joissa joku kävisi tsekkailemassa säännöllisesti että hengittelen ja arki sujuu. Tähän on suhtauduttu varsin nihkeästi. Syiksi on sanottu mm. että siitä olis mahdollisesti enemmän haittaa kuin hyötyä, eikä se olisi kuin uusi tapa luoda rangaistuksenpelolla hallintaa elämääni. Joistakin se voi olla aivan sama millä keinoin mut saadaan asumaan omillani, mut olen samaa mieltä polin kanssa siitä, ettei mikään pysyvä ja toimiva perustu vain pelkoon. Isoa roolia pelaa kai sekin, että resurssit ovat rajalliset.

      Kyselin kyllä joskus viime vuoden puolella hoitajilta kaupungin tarjoaman kuntoutusohjauksen mahdollisuudesta. Sen piiriin ei kuulemma pääse kuin lähetteellä, joka tulee osastolta ja perustuu siellä tehtyyn kuntoutusarvioon (näin ainakin ymmärsin asian olevan). Vähän menivät vaikeaksi kertoessaan tämän.

      Jostain syystä mulle on muodostunut käsitys, että asumisen tukitoimissa vois olla joku vähän samantapainen käytäntö kuin Kelan tukeman terapiankin saamisessa: ei heru jos ei voida olettaa sen palauttavan työkykyäsi. Toivon olevani väärässä, ja ehkä joskus tulevaisuudessa sitä apua heruu, vaikken Kelan terapiaan olekaan kelpoinen :D

      Poista