Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 28. tammikuuta 2016

Torstai

Olen elämäni aikana tiputtanut maahan varmasti jokaisen koskaan omistamani kännykän, useimmat varmasti kymmeniä kertoja. Yhden luurin olen hajottanut raivonhuudon kera heittämällä sen suurempia ajattelematta betoniin, kun luurista kumpuava loputon haukkujen sarja ei loppunut. Yhden näytön läpi iski hampaansa eräs Joona-niminen koiranpentu. Erityisen ylpeä olen ollut siitä, etten ole kaikesta huolimatta (mulla on tapana onnistua lyömään puhelimen lentoon lisää vauhtia yrittäessäni estää sitä putoamasta) tuhonnut yhtään kosketusnäyttöistä yksilöä pudottamalla sitä. Niiden näyttölaseilla kun tuntuu olevan kova taipumus tuhoutua pienimmästäkin kolhusta (pohjaan tämän tiedon siihen, miten monen ihmisen olen kuullut manaavan puhelin lipsahtamista esimerkiksi kädestä - kohtalokkain seurauksin). Nykyinen kosketusnäyttöiseni on tippunut erinäisistä korkeuksista erinäisille materiaaleille muutamia kertoja. Kolhuja on tullut muoviosiin, mutta näyttö on säilynyt ehjänä. Äsken se lipsahti vaihteeksi alas, tällä kertaa sängynreunalta lattialle, kun asennonvaihtoni heilautti patjaa. Nostin sen ylös, tsekkasin tapani mukaan että näyttö käynnistyy, ja jatkoin lukemista. Kohta vilkaisin kelloa; en halua myöhästyä polilta kun on lääkärikin. Sydän skippaa lyönnin. Näytön halki hiipi särö. Se eteni hitaasti kohti näytön kumpaakin reunaa. En voinut lopettaa epäuskoista tuijottamistani. Kaksisataayhdeksäntoista vuotta onnettomuutta. Onneksi en ole tän enempää taikauskoinen, sillä muuten pelkäisin vielä enemmän kuollakseni lääkärinaikaa. Kello on jo yli puoli kymmenen. Pitää lähteä kävelemään kohti polia tai myöhästyn oikeasti.

- -

Kauppakeskuksen autiot käytävät keinuvat jalkojeni alla. Hoen päässäni mantraa posti kauppa apteekki posti kauppa apteekki, jotta tietäisin minne olen menossa - ja samalla pidän loitolla päättyneen lääkärintapaamisen. Kyyneleet vaativat saada purkautua punoittavista silmistäni. Pakko keskittyä. Posti kauppa apteekki. Kymmenen minuuttia yliaikaa. Mä en vain ole sen kaiken huolenpidon arvoinen.

Polin odotushuoneessa on harvinaisesti ruhkaa. Vanhempi nainen, nuorempi nainen. Yksi nuori nainen saapuu pian jälkeeni. Ja vanhempi mies. Lopuksi keski-ikäinen ulkomaalainen mies tulkkinsa kanssa. Hoitaja ilmestyy viereeni. Käännän katseeni; hoitaja virnistää mulle ilkikurisesti ja hymy loistaa hänen silmissään. Tilanne vaikuttaa absurdilta. Ne teroittaa siellä jo giljotiinin terää mua varten, turha esittää. Kello tulee kymmenen, istun samalle tuolille kuin aina, lääkäri kysyy miten on mennyt, tunnen kuumien kyynelten polttavan silmissä. Mä en ole heikko, mä en itke.

Kerron motivaation puuttestani. Kerron että olen miettinyt paljon hoidon lopettamista, sillä en etene. Lääkäri kaivaa tietokoneeltaan esiin psykiatrian arviointipoliklinikan tekstin lähes kahdeksan vuoden takaa. Samalla hän kertoo tunteideni olevan ymmärrettäviä, ja että voi kulua monia vuosia vielä sen jälkeenkin, kun on todella hyväksynyt ja ymmärtänyt kaiken, että lopulta pystyy tekemään edes jonkin minimaalisen muutoksen parempaan. "Sä olet edistynyt." Kertaamme hoitosuhteeni alkuhetkiä, niitä silloin lähes kahdeksan vuotta sitten. Pelokas, sekava, väsynyt ja masentunut nuori nainen lähetetään suoraan arviointipolilta suljetulle osastolle. Hänellä on tarkka suunnitelma siitä, missä ja milloin sytyttää itsensä tuleen tarkoituksenaan kuolla. "Onko sulla olemassa nyt tarkka suunnitelma?" Naurahdan. On, aina on. En muista aikaa, jolloin ei jonkinnäköistä suunnitelmaa olisi ollut. Kuulen taas, että mulla on halutessani oikeus kuolla, mutta se ei tarkoita että hoitotaho sitä toivoisi. "Muista että sä oot selvinnyt kun oot edelleen siinä." Se tuntuu samaan aikaan niin hyvältä ja niin pahalta, niin kielletyltä. Kyyneleet valuvat hallitsemattomasti silmistäni.

Ne lupaa, etteivät lähde mihinkään. Että ne on siellä mua varten, aina. Että vaikka oon oppinut ihmisten sanojen ja tekojen olevan kaksi eri asiaa, se ei tarkoita että niin olisi aina. Ne ei lähde mihinkään. Ne ei tahdo mulle pahaa. Niitä ei tarvitse pelätä. Kyyneleet polttaa polttaa polttaa ja on vaikea hengittää. "Mitä tunteita tää herättää sussa?", hoitaja kysyy. "Et tuntuuko et me vaan jauhetaan paskaa kun sanotaan niin?" Kyllä. Kyllä kyllä kyllä. Pelko syö luottamuksen. Pelko suojaa mua; mua ei voi rikkoa enää. Mä elän aistit ylikierroksilla ikuisessa pelossa, mutta mua ei voi rikkoa. Menneisyys sarjatulittaa aivojani kipeillä muistoilla; en saa niistä otetta ja on hankala keskittyä olemaan läsnä. Puhutaan läsnäolemisesta, kai. Muistissa on aukko tällä kohtaa. Muistoja muistoja kipeää sattuu. Paljon järkevää pohdintaa, paljon ymmärrystä. Vakuutteluja, lupauksia. Pelon, ja pelon pelon, sanallistamista. Itkun seassa epäuskoisen helpottunutta naurua.

Hoitosuunnitelmaan kirjataan, että tavoitteeksi otetaan Elinan itsensä tuominen hoidon keskiöön. Että mä harjoittelen oppimaan, ettei mun tarvi miellyttää kaikkia, kaikessa. Että kukaan muu ei voi määritellä mun vointia omaansa verraten. Että mulla on oikeus voida juuri niin kuin voin. Että muiden mielipiteellä suhteessa mun oloihin, tekoihin, tekemättömyyteen tai valintoihin - mihinkään - ei vain ole sen suurempaa merkitystä. Kukaan muu ei voi tietää miltä musta tuntuu. Kukaan muu ei voi määrittää mua. Että se mihin pystyn, on tarpeeksi. Mun ei tarvi tehdä asioita vain miellyttääkseni muita, olipa kyse sitten henkilöistä tai yhteiskunnasta. Lääkäri sanoo, että on hienoa kun mielialani on ollut paljon tasaisempi viime aikoina vaikka se on vaatinutkin mua muuttamaan toimintatapojani. "Usein ihmiset sanoo että niiden pitäis kehittää stressinsietokykyään vaikka se on meillä jokaisella sisäänrakennettu ja yksilöllinen. Ei sitä voi muuttaa. Pitää muuttaa ympäristöään niin, että stressinsietokyky ei joudu äärimmilleen. - - Sä oot tehnyt jotain ilmeisen oikein, kun olo on helpottunut."

Hoitoneuvottelut on suoraan sanottuna saatanasta. Mun on äärettömän vaikea kestää sitä ymmärtämisen halun ja pyyteettömän hyväksynnän määrää. Tulee vain niin syyllinen olo kaikesta. En mä ansaitse mitään hyvää; mussa ei ole mitään, minkä takia kukaan voisi oikeasti välittää. Hoitotahon sanat ja teot kertovat heidän tahtovan hyvää. Mun pää näkee vain ristiriidan, vaikkei sitä edes ole. On niin outoa, kun mua ei halutakaan rangaista ajatusteni ja tekojeni takia, että se pelottaa. Lääkäri kirjoittaa Akineton -reseptin leuan vammailuun. Oireiden ois kuulemma pitänyt jo loppua, kun Peratsinin lopetuksestakin on jo pari viikkoa. Hoitaja sanoi, et jo mun puheesta kuulee leuassa olevan vedon. Mä olin luullut koko ajan että vain puhuessani sitä ei voi huomata. Hyvästelemme. Hoito jatkuu, seuraava tapaaminen on 18. päivä ensi kuuta. Ne tietää että mulla on suunnitelma, mutta eivät rankaise siitä. Ne haluaa auttaa ja ymmärtää. Ne hyväksyy mut. Mulla on ihmisarvo niiden silmissä. Hetken tuntuu taas että voisin jopa uskoa.

Postissa käyty. Kaupassa käyty. Apteekissa käyty. Ulkona on aivan liian kuuma ja mun suuhuni ilmestynyt jättimäinen afta vittuilee. Kävelen kämpälle, riisun takin ja kengät, istun sängylle ja avaan postiin saapuneen paketin. Kirjan kansi hohtaa pirteän sitruunankeltaisena. Väsyttää loputtomasti. Suljen hetkeksi silmäni. Avatessani silmäni uudestaan, ne ovat täynnä suuria lohduttomia kyyneleitä. Mä en ansaitse tätä.


np: nothing

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti