Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Uppoovaa laivaa ei uida kii

Tyhjyys täyttää mut ääriään myöten; oon jatkuvasti hajoamispisteessä vaikken tunnekaan mitään. Mä en ymmärrä tätä. Unirytmikin normalisoitui ehkä jopa viikoksi - siis melkein ja osittain. Nyt sitten taas vaihteeksi on mahdoton nukkua öisin, valvoa päivisin. Herään tänään kun muu perhe lopettelee päivän ruokailua; syön hieman kylmennyttä ruokaa ja katoan takaisin peiton alle. Mä haluan vaan että kaikki nää päivät loppuis jo. Odotan vain iltaa, jotta saisin painaa pääni tyynyyn ja nukkua - mikä on epäloogista sillä enhän mä saa öisin unta. Kai katon tuijottaminen pimeässä sängyllä maaten on yöaikaan vain oikeutetumpaa? Särkee vuoroin leuan lihaksia, päätä tai hammasta - tai kaikkia yhtä aikaa. Särkylääkkeitä syöden odotan mahahaavaa. Leuat jauhaa tyhjää, hampaat iskeytyy vastakkain ja vääntää vääntää vääntyy suu. Valivali ja seliseli; aina sitä samaa turhaa paskaa.

Mä en tiedä mitä odottaa enää miltään. Kaikki on vaan niin ... nähty. Enkä mä edes halua nähdä varsinaisesti mitään. Otan kyllä kaiken (paskankin) vastaan; eihän sitä muuta oikein voi. Mut mikään ei tunnu miltään. Olen, hengitän. Ei muuta. Hitaasti, hiljaisesti - katoan. Mä suostun kaikkeen, joo kyllä okei sopii ihansama miten vaan, mut se kaikki on vaan passiivista. Mulla ei ole voimia ei intohimoa ei energiaa ei kiinnostusta mihinkään. Tavallaan siitä pitäisi tulla huono omatunto, tiedän. Mut kaikki mitä voisin sanoa puolustuksekseni kuulostaa vain tekosyiltä purkautuessaan ulos mun aivoista. Turha ihmisperse.

On todella vaikea muodostaa kirjaimista sanoja, lauseita, ajatuksia, järkevää sisältöä. Keskittyminen on lähes mahdotonta jos kuuluu minkäänlaisia ääniä taustalla; silti hiljaisuuskin välillä soi korvissa kivuliaasti. Päivät kietoutuvat toisiinsa epämääräisesti enkä erota niiden vaihtumisia toisistaan. Yhteen vuorokauteen mahtuu kolme päivää; kolme päivää tuntuu yhdeltä vuorokaudelta. Mua ahdistaa ajatus siitä et hoitajat suosittelee mun ottavan viikko-ohjelmaan pakollista sisältöä. Ymmärrän ne mahdolliset positiiviset vaikutukset, mut mua pelottaa. Pelkään, sillä se tarkottais ihmisiä. Aktiivisuutta. Tekemistä. Keskittymistä. Se kaikki tarkoittais vain loputonta väsymystä. Ja kun lopulta se on vain niin turhaa. En haluu viedä keltään mitään pois mut. Turhaa. Se kaikki on turhaa.

En mä vaan tiedä. Sanat ei tuu oikein ulos mun suusta; en saa ilmaistua mitä haluaisin, en niin kuin tahtoisin. Anteeksi. Sitä mä hoen aina, koko ajan, ikuisesti, loppuun asti. Pinttynyt paha tapa. Äh. Pelko kaikesta on läsnä hetkestä toiseen, jokaisella hengenvedolla. Katkonaista, sekavaa elämäntapaista. Hiipuvia ajatuksia, etääntyvää arkea. Pelkään nykyisyyttä, mennyttä, tulevaa. Pelkään epäonnistumista, pelkään onnistua. Pelkään jokaista kertaa kun avaan silmäni, sillä tiedän ettei maailma katoa suljettujen luomieni takaa minnekään - siellä se kaikki odottaa aina vain, pelko syö mut elävältä. Mä en oo ollu vuosiin täällä, mikroskooppisia hiukkasia unohtuneena universumin kätköihin, eksyneen viestin kadotettua taustakohinaa, mua ei ole. Hups hups pois pois; muhun sattuu liikaa.


mä oon valmis kohtaan mitä vastaan tulee, kun lähtiessä tuikkaan koko paskan tuleen )


np: Nikke Ankara - Suunnitelmat

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti