Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Tätäkö anhedonia sitten on?


Ei ole paljoa hyviä asioita. Tai ehkä muutamia hyviä joo, kyllä, mutta kokonaisuus kusee pahasti. Huomenna polilla multa tullaan kysymään aika varmasti, miksi olen kynsinyt itseäni taas. Kasvojen punaisen pilkutuksen ne näkee, mutta reidet, sääret, pakarat, olkapäät ja vasen ranne/kämmenselkä taitavat pysyä aikalailla piilossa niiden katseilta. On paljon tyhjää, loputonta tyhjää - kaikkialla sisälläni. Asiat eivät juuri tuota mielihyvää, ja voinkin teoriassa tehdä mitä tahansa - tekemisen laadulla ei ole väliä. Käytännössä tämän kuitenkin estää väsymys ja se, että kiinnostus on aika lailla tasan nolla kun tekemisestä ei ole tiedossa minkäänlaista palkintoa mielihyvän muodossa. Mua ei hyödytä tehdä asioita. Miksi väsyttäisin itseäni lisää tekemällä jotain, mikä ei edes tunnu miltään - ainakaan hyvältä? Lähinnä teenkin asioita muista syistä kuin mielihyvästä. Osa asioista on vain suhteellisen pakko hoitaa (kuten perustarpeet), osan takana on pelko (tarve tulla hyväksytyksi saa esimerkiksi käymään aika ajoin suihkussa), osa on mielestäni sellaisia yleisiä velvollisuuksia (esimerkiksi etten aiheuta muille tarpeetonta pahaa voinnillani). Niin tyhjää.

Taitaa olla toinen vuorokausi ilman Buranaa takana. Ei ole varsinaisesti särkenyt, jomottanut vain ja tuntunut sitä ärsyttävää painetta. Onneksi näin, pelkäsin nimittäin kehittäneeni jo jonkinasteisen särkylääkepäänsäryn tässä. Buranasta on kuulemma todella hauska vieroittautua - siitäkin. Tavallaan on kyllä outoa, että valitan tuosta tyhjyydestä. Olen kuitenkin sen kanssa suhteellisen ok. Mä voin kuluttaa kaksi tuntia vain istuen ja ajatellen, ehkäpä itseäni hieman kynsien nnnngh. Eikä mulla ole ongelmaa sen kanssa. En nyt sanoisi, että mulla on varsinaisesti mukavaa tällöin, mutta ei tunnu pahalta. Ei tunnu miltään. Se on ihan hyvä. Olen tyytyväinen. Luulen, että takaraivossa vain hakkaa yleinen sosiaalinen painostus, että pitäisi koko ajan olla tekemässä edes jotain. Istuminen hiljaisuudessa ei ole normaalia. Mutta mietippä hetki omia tekemisiäsi: eivätkö ne pyörikin lähinnä mielihyvän tavoittelun tai pelon välttelyn ympärillä? Näistä asioista teet mielelläsi niitä, joista saat mielihyvää. Mulla on jäljellä vain lähinnä asioita, joita teen jonkin pelossa. Ei tässä siis kovin paljoa mistään iloa revitä - ei vaikka yrittäisin. Mikään ei vain tunnu missään, miltään. Tapahtumat eivät kosketa sitä jotain mun sisällä. Ja oikeastaan se on mulle tosiaan ihan ok - silti tunnen huonoa omaatuntoa. Miksen tunne mitään?

Pitäisi mennä suihkuun. Yksi pieni hyvä asia olisi ollut Lushin pakastinkylmä suihkujelly, mutta. Mun piti laittaa se aikoja sitten pakastimeen jäähtymään - ja edelleen olen tässä, istun vain. Upotan kynsiäni ihooni. Ajattelen paljon ja en yhtään mitään. En ole pystynyt nousta - en laittamaan jellyä pakastimeen, enkä edes sinne suihkuun. Pitäisi, sillä nukuin viime yönä kolmesta aamukuuteen, ja alkaa väsyttää. En kuitenkaan pidä märillä hiuksilla nukkumisesta, joten en pääse nukkumaan ennen kuin olen käynyt suihkussa ja odottanut hiusteni kuivuneen edes suurimmaksi osin. Ah. Tuntuu vain mahdottomalta saada itseään liikkeelle. Sormet liikkuvat näppäimistöllä suhteellisen helposti, kun en erehdy siirtämään niitä siitä kauas. Lisäksi käsien liikuttaminen on muutoinkin vain paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin koko kehon siirtäminen paikasta toiseen. Ja sitten vielä pitäisi tehdä asioita kehollaan, pelkkä siirtyminen ei riitä. Ja lopulta toiminnan pistesaldo jää neutraaliin tai sen huonommalle puolelle. Suihkusta tulee hyvä olo, kyllä, en kiellä. Mutta lopulta koko toimintasarjan suorittaminen (en edes ala luetella välivaiheita, pelkkä ajatuskin niiden ajattelemisesta kammottaa) ei jää lainkaan plussalle. Ei siitä ehkä suurta haittaakaan ole, mutta siihen se jääkin. Keikkumaan mitäänsanomattomuuteen. Tää ei varsinaisesti kannusta mihinkään.

Ehkä silti nyt kuitenkin yritän nostaa tämän lihoneen perseeni ylös. Siirryn sinne suihkuun ajattelematta sen enempää niitä lukuisia välivaiheita, jotka - oi ja voi - niin hyvin kuitenkin tiedostan. Nukkuminen jossain vaiheessa suht pian voisi tehdä jopa hyvää. Ehkä pitäisi myös tehdä vaikka leipä, sillä inhoan herätä keskellä yötä nälkään. Herääminen nyt on suhteellisen jokaöinen vakio, mutta yyh en halua herätä nälkäisenä. Yöllä on hankala tehdä itselleen edes leipää metelöimättä ja sytyttämättä valoja ja ja ja ja ei ole helppoa se. Jos vain jaksaisi ne kaikki vaiheet, jotka se leivän tekeminen vaatii. Tuntuisi vain niin helpolta siirtää asiaa vaikka sinne yöhön kaikkine vaikeuksineen, jotta ei vain juuri nyt tarvitsisi jaksaa suorittaa minkäänlaisia toimintoja. Huomennakin pitää kaikkea - herätä syödä kävellä puhua poli ihmisiä kävelemässä kaupungilla ole normaali ole ole ole. Jospa vain asioiden pohtiminen, välivaiheiden läpikäyminen, saisi asiat tehdyksi! Sitä kai toivon tällä hetkellä. Että saisi vain olla rauhassa. Ajatella. Olla. Hengittää. Rauhassa.

np: Chelsea Wolfe - The Abyss

perjantai 26. helmikuuta 2016

Darling never trust there's another tomorrow in store just for you

Kirjoitan postauksen, julkaisen, yritän poistaa vanhan luonnoksen - ja onnistun poistamaan juuri julkaisemani postauksen. No, ehkä parempi näin. Ei mulla ollut mitään oikeaa sanottavaa, ei mitään uutta tai varsinkaan tarpeellista. Ja kirjoitinhan mä jo vajaat tuhatkuusisataa sanaa itsestäni Katarinalle sitä sen valokuvausprojektia varten. On pitänyt jo kai ainakin parin tunnin ajan lukea se vielä muutaman kerran läpi ja tarkistella sisältöä. Miettiä, osaanko nyt ilmaista asiat tarpeeksi yksiselitteisesti niin kuin tahdon. En ole aloittanut lähinnä koska en pidä tekstien viilaamisesta - en edes osaa sitä. Äh. En tiedä, ehkä jatkan nyt vain ilman pidempiä turhanpäiväisiä paskanjauhontoja Vilma Alinan uuden albumin kuuntelemista repeatilla - suhteellisen vaarallisissa määrin. Äh, peukku.


"maailma loppuu huomenna
jäljelle jää kuiskauksia
tuhkaa ja kultahippuja
tänään saat kaiken minusta
mä ajan mutkaan huomenna
ja vaikka käännän rattia
mä en ehdi ajoissa
- -
mä lähden sotaan huomenna
kannan valkoista lippua
mä palaan ehkä arkussa
tänään saat kaiken minusta
mun aivot pettää huomenna
menetän kyvyn puhua
en tunnista sun kasvoja"

np: Vilma Alina - Juha88 (feat. Teflon Brothers)

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Please, give me something to convince me that I am not a monster


Avaan bloggerin; suhteellisen uusia postauksia edellisen käynnin jälkeen. Esimerkiksi yksi siltä yhdeltä bloggaajalta, jota olen seurannut aika kauan jo. Luulen, en vain tiedä. En ainakaan sen jälkeen, kun erehdyn muistin virkistämiseksi lukemaan hänen tätä uutta edeltävän postauksensa. Ja sitä edeltävän. Ja sitä. Ja sitä. Kymmeniä postauksia taaksepäin, ja mä en muista mitään. Mutta kyllähän mun pitäisi? Hän on niitä, jotka osaavat kirjoittaa, joiden postauksia tavallaan aina odottaa, ja sitä kaikkea voi jotenkin ymmärtää, kun hän kirjoittaa ... niin, en kyllä edes tiedä mistä hän kirjoittaa. Yritän muistaa, sitten en enää jaksa. Hengitän syvään, ei mun tarvi hänestä muistaa mitään en mä tunne häntä oikeasti ei tällä ole mitään oikeaa merkitystä, ja ahdistus kiipeää tietään ylös ylös ylös ylös ja aivoihin. Liikahdan, ja musiikki katoaa taas toisesta kaijuttimesta. Yritän muuttaa asentoani takaisin, mutta ei se onnistu. Hetken ääni särisee ja värisee satunnaisesti riippumatta minusta tai asennostani, sitten se palaa molempiin kaijuttimiin. Olisi mukava jos edes ne toimisivat, kun minä en toimi.

Aamun aivastukset numerot kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi, kolmekymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme. Arviolta. Korvan edessä naksahtaa neljä kertaa. Tunnottumuutta, kihelmöintiä. Mä en jaksa en jaksa en jaksa en vittu jaksa nyt enää voi saatana sentään. Mulla on teoria, miten ja mistä tää kaikki johtuu. Säryt, kivut, naksahdukset, jännitykset, särkylääkkeitä kaksi kuukautta päivittäin, huimaus, tajunnantason lasku varsinkin maatessa. Kaikki. Tein sellaisen aikajanan muistioon, johon merkkasin asioita, jotka tähän kaikkeen ovat johtaneet. Poistin kyseisen tiedoston tallentamatta, ja päätin olla kirjoittamatta sen sisältämistä asioita. Osasta ei voi, osasta ei saa. Osalla ei vain ole merkitystä, ei tarpeeksi suurta. Ja kun kuitenkin päädyin lopulta syyttämään tuntemamme maailmankaikkeuden alkua, niin ei sillä ole mitään väliä, sillä valhetta valhetta valheita paskaa.

Eilen erehdyin katsomaan peiliin niin, että oikeasti näin itseni, en vain jotain tiettyä kohtaa kehossani. Katsoin pitkään, todella pitkään. Tuijotin niin kauan kun vain kehtasin. Se on aina yhtä kamalaa nähdä itsensä oikeasti, niin kuin muut mut ulospäin näkevät, kokonaan. Ihmisraunio, siltä mä näytän. Menetetty tapaus, mielenterveyspotilas, eksynyt, syrjääntynyt. Mä en ole se kerta kun suhteellisen ihmisen näköisenä poistun ulos ovesta, en vaatteeni ja koruni, en naurava kuoreni, en se yksi vitun selfie joka niistä tuhannesta onnistui niin siedettävästi että sen kehtaan julkaista. Mä olen likaiset hiukset, musta toppi ja isoksi jäänyt maksihame päivästä toiseen, tyhjä ja vaeltava katse joka ei koskaan oikeasti kohtaa omaasi, väsynyt ja kumara olemus. Ihminen, joka ei avaa koiralle ovea sen pyytäessä ulos vain koska ei pysty nousta tuoliltaan. Ihminen, joka kärsii mieluummin janosta ja nälästä ja kivusta, koska on helpompi olla liikkumatta edes sen vertaa kun ei vain jaksa. Turha väittää vastaan, ihan oikeasti, kukaan teistä ei ole nähnyt mua todella, ei näin. Ei niinä päivinä, kun olen vain sitä mitä olen, en esitä, en nosta kulisseja ylös, en vain ole muuta kuin minä. Se on kaukana teidän todellisuudestanne musta. Mä en näytä kauniilta, enkä mä ota tällä kantaa fyysisiin ominaisuuksiin, vaan siihen kokonaisuuteen. Ehkä mä taas hetken ajan muistan miksi en katso itseäni kokonaisuutena.

Mä mietin, mikä tässä maailmassa on mulle oikeasti todellista. Sellaista pysyvää, aina samaa. Luotettavaa. Mikä ei pelota. Alan itkeä, sillä en oikeastaan keksi mitään. En voi luottaa minkään pysyvyyteen, en osaa. Noora on ja pysyy, se ei kulu pois, mutta mä pelkään niin loputtomasti silti, anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi. Joskus tässä oli hetkiä, kun luulin ymmärtäväni asioita, kun tiesin että loppu on lähellä ja se tulee, ja mua ei enää niin pelottanut, tiesin tarpeeksi uskaltaakseni yrittää saada aikaan jotain hyvääkin, mikään ei ole ikuista, ja toivo siitä. Kaikki katosi, putosin kuplastani, maailma sattuu, totuus katosi ulottuviltani. Pyyhin kyyneleet ja räät ja ilmeet kasvoiltani hameeni helmaan, vitut kaikesta en mä sitä koskaan pese muutenkaan eikä kukaan näe.

On niin kamalia ja pahoja päiviä, ettei toivo kuin kuolemaa, muutosta nykyisyyteen, helpotusta, jotain ihan mitä tahansa apua. Niissä päivissä asuu toivo. Pahempia ovat päivät jolloin näkee asiat selvästi, oikeasti, ja ymmärtää näkemänsä. Niissä päivissä asuu syvä ja loputon tyhjyys. Toivomalla kuolemaa toivoo asioita. Toivoo muutosta nykyiseen tilaansa. Toivoo sitä helpotusta, apua jotain ihan mitä tahansa. Toivoo. Sitten taas ne toiset päivät. Sitä vain miettii että näinkö hoitohenkilökunta, ne ihmiset jotka yrittävät valaa muhun toivoa, näkevät mut. Oh gosh, ne on kyllä aika ihmeellistä porukkaa. Millaisia voimia vaatiikaan se, että jaksaa yrittää vakuuttaa toista että tulee parempi päivä sä selviät, kun näkee todellisuuden. Mä oikeasti olen alkanut arvostaa sitä hoitajaani, jota alkuun niin inhosin. Mä olen ymmärtänyt, että inhosin sitä pelon takia. Ja pelkäsin, koska se halusi ymmärtää ja ymmärtääkin. Se näkee musta enemmän kuin minä. Ja kun maailma hajoaa ja mä pelkään loputtomasti ja tärisen sen pelon voimasta, se on ihminen jonka mä siihen vierelle yritän kuvitella. Tää ei auta tai helpota, oikeastaan tulee vain pahempi olo kun eihän tätä saisi sälyttää edes mielikuvissaan viattomien harteille, mutta ainakin voin kuvitella hetken etten ole aivan yksin.

Jillian Rose Banksin ääni kaikuu niistä paskoista kajareistani repeatilla. Kaunista, kaunista, rauhallista, lohduttavaa. Mä en juo kahvia, mutta keitän sitä oikein sujuvasti. Paitsi eilen, kun en muistanut, miten suoditinpussi taitellaan oikein. Olen taas kynsinyt ja repinyt ja raapinut ja raastanut ihoani kynsilläni. Ei se nyt vielä mitenkään kovin pahana ole, ja lähinnä olen kohdistanut tämän niihin muutamaan kohtaan, uudestaan ja uudestaan. Välillä on vain hankala keskittyä mihinkään muuhun, edes kirjoittamiseen. Päätäkin särkee. Ehkä voisin vihdoin antaa itselleni luvan ottaa särkylääkettä. En tiedä, tää kyllä menee ohi, itkustahan tämä johtuu. Muusta särystä viis, pitäähän siihen joskus alkaa tottua saatana sentään. Ei näin voi jatkua aina. Kyyneleet ovat kovettuneet kasvoille, kiristää. Näin unta Wilmasta; piirsin sille sen koirasta jäätävän suuren kuvan. Se oli vitun hyvä kuva, mä osasin oikeasti piirtää. Ja juotiin jotain outoa kolajuomaa. Tai minä join. Ainakin. Wilman käteen tuli haava ja annoin sille palan paperia laastariksi. Se kiitti.

Ois jano, ja nälkä. Nyt jo. En vain jaksaisi tehdä mitään asian helpottamiseksi, oma vikani siis kai. Pitäisi nousta tästä ja kaikkea. Mä sentään maksoin ne laskut (se yksi ei ollutkaan lasku vaan vain tieto ettei papa-kokeessa ollut mitään vikaa, ja muistin sähköpostin laskutilanteen väärin, joten selvisin), joskus. En muista koska. Taisi olla yö. Paleltaa taas, yyh, en jaksa en halua. Melko klassinen ja tyypillinen same shit different day ja ei kiinnostaisi. Muutama aivastus ja naksahdus ja tunnottomuus ja kihelmöinti lisää. Mä en tiedä mitä mä elämälläni tekisin; mä en halua tehdä mun elämällä mitään. Se tekee musta kyynisen ja katkeran ja en mä näe tai koe tarpeelliseksi kertoa tarkemmin. En jaksa. Pitäisi kai ostaa ihan oikeasti ne uudet kajarit, menee hermot näihin. Mun on pitänyt ostaa ne jo kauan, mutta aina vaan ajattelen että kyllähän nää tänään taas toimii. Ja sitten menee taas hermot.

np: BANKS - Fall Over

maanantai 22. helmikuuta 2016

We live where the war is raging - - hoping that the bridge won’t cave in

suhteellisen tarkka klo 03:14
Kylmä kylmä kylmä kylmä. Peitto ja toinenkin, sellainen oikein paksu. Villasukat. Tärisen ja... no siis en vain tiedä. Kylmyys täyttää kaiken päässäni. Olen napannut särkylääkettä säryn ilmoittaessa taas voimistumisestaan. Väsyttää, ja yritän nukahtaa. Vasemmassa korvassa kaikuu whum whum whum whum veren kohina sydämenlyöntieni tahdissa, ja sydän on tainnut siirtyäkin asumaan korvaani. Sieltä se pumppaa pahaa verta kipua ympäri kehoa; ohimoon, takaraivoon, kaikkialle kasvojen vasempaan puoleen, aivan kaikkialle. Kuulen kuinka olohuoneessa televisiossa joku lukee uutisia tasaisen monotonisesti, ja televisio pitää sitä tyypillistä sähköistä särinäänsä. Näen sieluni silmin siitä lähtevän tutun sinivihertävän säteilyn. Tämä silti, vaikka tiedän varsin hyvin, ettei kukaan ole hereillä katsomassa televisiota, ja ettei uutisia edes kyseiseen kellonaikaan lueta. Suljen silmäni - enhän niitä edes jaksaisi auki pitää - ja lopulta nukahdan.


suhteellisen epätarkka klo 06:27
Herään. On kuuma kuuma kuuma kuuma. Uin hiessä; selässä valuu, varpaat hukkuvat. On päästävä pikaisesti pois peiton alta - ja ne villasukat pois! En kai kuullut, kun iskä on lähtenyt aikaisin töihin. Se lähti ajamaan kohti Tamperetta. Nousen. Äiti istuu vielä hetken olohuoneessa television ääressä, ja sen jälkeen säntäilee edestakaisin ja ympäriinsä aamutoimissaan. Syön rahkan ja juon lasin tuoremehua, mustikkamuffinssi. Äiti lähtee; mietin että pitää ottaa aamulääkkeet nyt tai unohdan. Ja kai joku on jossain vaiheessa käyttänyt koiran ulkona? Löyhkään - ja se ällöttää ja oksettaa. Pitää pestä pyykkiä, pakko. Oikeestaan kaikki alusvaatteet taitavat olla pyykissä, ja puhtaat yöpaidat - ja yöpaidaksi sopivat vaateasiat myös. Ja paljon muuta. En ole hetkeen jaksanut täyttää pyykkikonetta, laittaa sitä käyntiin, odottaa, ripustaa pestyjä pyykkejä narulle. Nyt on kai pakko. Ehkä pitää tehdä se nyt heti. Muuten saattaa käydä niin, että aika vain kuluu ja katoaa ja en ole pessyt pyykkejä sittenkään. Olisi kai vähän vielä nälkäkin. Kai. Ja ne aamulääkkeet, nyt. En vain jaksaisi edes nousta.


erittäin tarkka klo 11:18
Oon tässä vaan miettinyt että miten turhaa kaikki on - oi kyllä, olen. Pesin pyykit kylläkin, ja sain ne ripustettua kuivumaan. Mä jaksoin ottaa lääkkeet, sillä lupasin itselleni toisen lasin tuoremehua ja toisen muffinssin, kun niin jaksan tehdä. Sen lisäksi olen vain kirjoittanut. Ei siinä sinänsä mitään, se teki todella hyvää. Mutta laittoi pohtimaan, miten turha sitten kuitenkin olen. Mä vain kirjoitan. Kirjoitan. En mitään muuta. Ja mun on tässä pitänyt jo kai pari päivää selventää yksi asia tänne blogiin. Ja se liittyy kirjoittamiseen. Kun mä en tiedä ketään itseni kaltaista tässä suhteessa. Tai siis. Yleensä kun ihmisellä on paha olla; väsyttää, ahdistaa, masentaa, sattuu jne. niin. Se on aika hiljaa. Vetäytyy omiin oloihinsa, ei ehkä halua häiritä - tai jaksa. Bloggaajien blogit hiljentyvät monista syistä, ja välillä koska niiden kirjoittajilla on erittäin huono olla. Tää on mullekin se ainoa oikea normaali tapa reagoida. Se hyväksytty ja ymmärretty. Näin pitäisi toimia. Ja taas kerran, mä itse en sovi normiin.

Mä kirjoitan paljon aina. Olen aina kirjoittanut. Mä olen aloittanut todella aikaisin, koska se oli vielä tosiaan sitä aikaa, kun asiat tallennettiin korpuille. Myös mun jäätävän pitkät päiväkirjatekstini. Tuhansia ja taas tuhansia sanoja päivässä. Enkä ole pystynyt lopettamaan tätä sen jälkeen. On ollut vuosi kaksituhattaneljä, luulen, kun kirjauduin ensimmäisen kerran livejournaliin. Ei oikeen minkäännäköisiä muistikuvia siitä, mutta siitä alkoi julkinen/suht julkinen päiväkirjakirjoittelu. Opin kirjoittamaan ala-asteen ensimmäisellä luokalla, joten jos jotenkin laskee, niin elämässäni kirjoitustaidon kanssa on ollut seitsemän vuotta ilman minkäänlaista nettipäiväkirjaa - saman verran kuin vuosia ilman kirjoitustaitoa, vaikkeivat ne samat vuodet tietysti olekaan. Tavallaan se on hieman pelottavaa, tavallaan se kertoo vain siitä miten tärkeää tämä mulle on. Sulkeutunut mieli on löytänyt keinon tuoda itseään esille; se tyttö, jota kukaan ei todella huomannut, on löytänyt tavan tehdä itsestään olevan. Ja tää on erittäin tärkeä tietää, jos ja kun ahdistaa se tekstimäärä, mitä mä tähän maailmaan oksennan esimerkiksi tämän blogin kautta.

En kiellä, etteivätkö esimerkiksi nämä pahan olon edessä hiljenevät bloggaajat kirjoittaisi purkaakseen tunteitaan tai hyötyisi kirjoittaessaan niistä. En todellakaan väitä niin. Olen sitä mieltä, että kirjoittaminen on aina hyvä asia. Pitäisi aina kirjoittaa, kun siltä tuntuu. Jos ei tunnu, ei pidä yrittää väkisin. Paskaa siitä vain lähinnä syntyy, valitettavasti, ja harmia ja pahaa oloa ja stressiä ja ahdistusta. Tämä perustuu täysin omiin kokemuksiini, enkä ole asiantuntija vaikka olenkin pikkaisen saattanut kirjoittaa. Paskaahan sekin on lähinnä ollut, vaikka se ei pakosta olekaan aina syntynyt. Mutta niin. Mä olen sillä tavalla vähän outo, että kirjoittaminen tosiaan on mulle lähinnä ainoa tapa, jolla osaan ilmaista pahaa oloani. Mä olen sellainen, että kaikki on hajalla sisältä, mutta kukaan ei tiedä eikä huomaa. Nykyään kyllä joskus joo, mutta mä olen opetellut näyttämään sen vähänkin. Mä olen taivutellut aivojani uskomaan, että on ok välillä näyttää miltä todella tuntuu. Ja tästä syystä mä kirjoitan erityisen paljon silloin kun olo on kaikista kauheimmillaan. Tää nyt on hyvin väärin ilmaistu, antakaa anteeksi, mutta jos saisitte jonkinlaisen kuvan: mulla ei ole kykyä ilmaista oloani fyysisesti. Se ei johdu mistään fyysisestä poikkeavuudesta, vaan kaikki on täysin psyykkistä. Se vain näkyy fyysisenä - tai lähinnä siis ei näy.

Jos mä en kirjoittaisi, multa varmaan hajoaisi kroppa kaikesta siihen kertyneestä jännityksestä ja tekemättömistä eleistä, noin esimerkiksi. Ei se taida olla kovin todennäköistä - en tiedä olisiko edes mahdollista - mutta siltä se tuntuu. Mieli tosiaan on vankiloista pahin, mutta se rajaton vankila sijaitsee kehossa. Pidän yleisesti tietoisuutta omalla kohdallani kaikista kamalimpana kirouksena, joka päälleni on koskaan langetettu. Jos en olisi tietoinen, mitään pahaa ei todella olisi - enhän olisi siitä tietoinen. Tietoisuuteni on aika tiiviisti yhteydessä siihen, että minulla on keho - ja siinä tarvittavat toiminnot ja elimet tietoisuuden luomiseen. Ja ne toimivat oikein - tai ainakin tarpeeksi oikein, jotta olen tietoinen. Joten tavallaan se, että mulla on keho, on syypää siihen, että voin olla tietoinen. Tiedän, ettei se nyt oikeasti ole mitenkään lähellekään näin yksinkertainen ajatusketju, mutta älkää nyt pilatko iloani. Niin että tästä kehosta, jossa tietoisuuteni elää, ei ole ollut mulle kovin paljoa iloa. Se vain pitää tietoisuuteni "hengissä", tietoisena. Tämä mahdollistaa sen, että tiedostan kaiken paskan, mitä mulle on tapahtunut. Ja sitten se keho vielä tämän kaiken paskan takia ei suostu ilmaisemaan, että paskaa on tapahtunut (ja tapahtuu edelleen) - ja se tuntuu aivan kamalalta.

Olen saattanut ennenkin nauraa sanonnalle "on lottovoitto syntyä Suomeen". Sitä pidetään niin hyvänä ja epätodennäköisenä juttuna että oksat pois. En kuitenkaan aio puuttua tähän sen enempää, sanonpahan vain, että olen todennäköisyyksien mukaan aika vitun moninkertainen lottovoittaja lottovoitto = Suomi -logiikalla. Mutta ei siitäkään enempää, en halua kirjoittaa siitä. Mä haluan kirjoittaa siitä, että yrittäkää ymmärtää mua ja mun tekstihirviöitä. Ja sitä, että ihmiset ovat erilaisia ja reagoivat eri asioihin eri tavoin. Toiset lamaantuvat pahan olon takia, kadottavat kykynsä ja halunsa ja tahtonsa vaikka sitten myös kirjoittaa. Ne on hetkiä, jollon mun on kaikista elintärkeintä kirjoittaa. Siksi teen sitä lähes koko ajan kun on aivan sanoinkuvailemattoman kamalaa. Ja mä hiljenen, kun elämässä kaikki on paremmin. Kun ei tarvitse ilmaista tunteita, ainakaan vaikeita tai kiellettyjä tai epämieluisia tai ahdistavia. Silloin, kun elämä on sellaista mitäänsanomattoman tavallista - rauhallista, mahdollisimman tunnevapaata. Helppoa. Se ei tarkoita, etteikö mulla olisi sanottavaa. Mulla ei vain ole aivan välitön pakko ilmaista itseäni pysyäkseni jotenkin järjissäni ja/tai hengissä. Oh well.


samaan putkeen jatkaen klo 12:07
Vaikka mä en osaa tuntea oikein - en sitten psyykkisesti enkä myöskään fyysisesti - niin mä yritän, kai, luulen. Ainakin joskus, silloin kun pystyn. Ja vaikka tämä, ja kaikki syyt tämän takana, on tehnyt musta pelkkiä paloja vailla muotoa, joinain hyvinä hetkinä kaksi yksittäistä palaa sopivatkin yhteen, ja pystyn nähdä hyviäkin asioita. Niin usein se ymmärretään väärin, ja luullaan että voin hyvin. Se ei tunnu kamalan hyvältä, sillä vaikka on usein mukavaa, ja joskus jopa toivottua, vaihtelua voida paremmin, tiedän itse aika hyvin kuinka hyvin - tai huonosti - tiettynä hetkenä voin. Kukaan muu sitä ei tiedä samoin, saati tunne. Tänään kuitenkin koira on maannut mun sängyllä koko päivän. Se on mukavaa, sillä uskon vahvasti että meillä on Joonan kanssa special connection. Se vaistoaa erityisesti mun tunteet - sattuneista valitettavista syistä, anteeksi koiruli - erittäin voimakkaasti. Eikä se hengaa mun lähelläni, jos mulla on aivan erityisen paska olo. Taitaa siis olla ihan ok nyt. Ja mä pesin ne pyykit. Oli aika pakko, mutta olisin voinut myös olla pesemättä ja elää paskassa. Ja mä suunnittelen tässä keittäväni ihan itse itselleni jonkinasteista pasta-asiaa. Semmoisen kunnon lohtukattilallisen. Nää hetket on aika harvassa, ja ilmestyy aina aika puun takaa - vai oiskohan tällä tänään tekemistä sen kanssa, että oon kirjoittanut jo kevyesti semmoiset lähemmäs kolmetuhattakuusisataa sanaa tässä tän päivän aikana? Niinpä rakkaat lukijani, beware, päivä on vielä aika todella nuori. Mä ehdin vielä (ihan liian) paljon.

np: Major Lazer - Light It Up (feat. Nyla & Fuse ODG) [remix]

Pain, agony, torment & misery

Päivä on vaihtunut maanantaiksi. Pöydällä edessäni on kuusi kirjekuorta, joista neljä sisältää laskun - en ole avannut yhtäkään. Sähköpostissani keikkuu ainakin kaksi laskua lisää. Luulen, että kaikki pitäisi maksaa tänään, tai ainakin tänään saapuvista rahoista. Kaiken piti olla kontrollissa, mutta en minä ole pysynyt mukana näissä. Noissa on ainakin kahdella sadalla maksettavaa - jos arvioin todella alakanttiin. Takuueläkkeen määrä taitaa olla pyöreästi satakolmekymppiä. Mutta oikeastaan en pysty kiinnostua tästä, en todella. Yritän huolestua ja ahdistua ja panikoitua ja kaikkea, mutta on niin paljon muuta, joka auttamattomasti ajaa ohi. Kaikkea pientä, kai suhteellisen merkityksetöntä jos ollaan ihan rehellisiä. Semmoisia asioita, joiden ei kai pitäisi sitten lopulta kovin paljoa häiritä - en tiedä. Mutta ne häiritsevät, ne valtaavat koko mieleni ja lamauttavat sisältäni kaiken.

En tiedä, miten päivä on kulunut. Hämäriä muistikuvia, mutta tapahtuivatko ne tänään - vai sittenkin eilen? Tai joskus aiemmin? Vai olenko vain nähnyt unta? Särky on palannut. Aamusta kaksi särkylääkettä, jotka eivät juuri auta. Makaan jonkinlaisessa koomassa odottaen koska kipu viiltää taas aikaisempaa pahemmin. Sitten istun tehden samaa. Mikään ei tunnu hyvältä. Ruoka-aika, ja mä saan alas tyylikkäästä pastaa ja makkaraa -ateriastani vain ne muutamat makkaranpalat ja nelisen kappaletta pennepastayksilöitä. Uskallan ottaa lisää särkylääkettä, mutta se ei auta kunnolla. Kipu ehkä hieman kadottaa teräänsä, mutta jatkuu. Makaan sängyssä; ajoittain tajunta karkaa ulottuviltani, tuntuu että pyörryn tai taju lähtee tai muutoin vain huimaa kamalasti, kaikki on kamalan kaukana, tuntuu pahalta, mutten pysty sitä sen enempää ajattelemaan - en jaksa keskittyä. Ehkä nukun. Aikaa kuluu järjettömän paljon vaikka nousenkin ylös jo reilun tunnin makaamisen jälkeen. Missään ei ole järkeä.

Oikeastaan aika heikkoja mielikuvia tämän jälkeen. Selaan nettiä, jossain vaiheessa. Makaan sängyssä, ehkä nukunkin, joskus paleltaa, joskus on kuuma. Välillä se tunne, että taju lähtee. Taidan ottaa särkylääkettä; ainakin muistan jälleen yhden liuskan loppuneen. Tuntuu, että olen ajatellut taas paljon. Ei minkäänlaista käsitystä, olenko; muistikuvat ajatusten sisällöstä puuttuvat. Tänään oon myös nykinyt/kramppaillut. Oikea käsi ja oikea jalka. Yhdistän sen jotenkin siihen, että on särkenyt. Olen aivastellut taas vasen leukanivel naksuen, vasen korva puutuen. Ei tunnu hyvältä. Ja mä olen aivastellut aika runsaasti sieltä jostain lokakuusta lähtien. Pelottaa jo hieman aina kun nenä kutisee siihen malliin että on aivastus tulossa. Korva tuntuu muutenkin oudommalta kuin ennen. Kuin siellä olisi jotain ylimääräistä, joka pitäisi puhkaista. Vastustan kiusausta tunkea cocktailtikku syvälle korvaani, sillä tiedän että eihän se nyt ainakaan mitään auttaisi. Tässä vaiheessa pitää googlettaa sana "cocktailtikku", sillä en ole varma olenko kirjoittanut sen oikein tai onko se edes se sana, jota haen. Osoittautuu, että on.

Tuntuu siltä, että pitäisi käydä suihkussa. Haisen ihan järkyttävän pahalle. Vaihdoin puhtaan yöpaidan käytyäni suihkussa lauantai-iltana, ja olen maannut tässä samassa asussa koko ajan sen jälkeen (se siitä "vaihdan vaatteet joka päivä päälleni" -luipauksesta). Mutta silti jokin tässä on epätyypillistä mulle. Tai, nukunhan mä samassa yöpaidassa useita öitä putkeen. Ja olen viettänyt usein päivän tai kaksi tai jopa vielä usemman niin samassa yöpaidassa enkä mä silti ole löyhkännyt näin. Mua ahdistaa, ja väsyttää. Ja ihan totta, väsymys on nyt vain todella, todella paljon pahempaa ja raskaampaa kuin ennen perjantaita. Ehkä silloin olin niin väsynyt, etten lopulta kyennyt enää tuntemaan sitä todellista väsymystä. En ole varma, mutta sen tiedän, että nyt tää potkii ja todella potkiikin - täysillä. Kaikki tuntuu pahalta; silmien pitäminen auki ja/tai kiinni, istuminen ja/tai makaaminen, nukkuminen ja/tai hereillä olo. Suu on jatkuvasti kuiva kuiva kuiva kuiva ja juominen tuntuu sekin pahalta. Keho huutaa suolaisia asioita, ja makeita asioita. Voisin syödä kolme pakettia meetvurstia noin vain, ja sitten litra tuoremehua, ja oispa pekonia, ja hedelmäkarkkeja. En vain jaksaisi tätä - mitään.

Eniten ahdistaa, kun en tiedä mikä on alku ja mikä on lopputulos ja mistä ja miten siihen on lopulta päädytty ja mikä johtuu mistä ja mitä tapahtui ensin ja syyt ja seuraukset sekoittuvat enkä tiedä onko mikään edes totta. Ja kun kaikkea on näin jotenkin paljon, outoja asioita, sekaisin, epätyypillisiä ja sellaisia, joita ei pitäisi periaatteessa olla. Niin kyllä se pelottaa ja kyllä siinä tulee vainoharhaiseksi. Ihan oikeasti, nyt jos joku lukee ja tietää ihmisen - tai on edes kuullut sellaisesta - jolla ei murskaksi vedetty Tenox tee yhtään vitun mitään, niin kertokaa. Jos joku voi todistaa varmasti, että olen vain luulosairas, niin arvoistaisin niitä faktoja. Jos joku voisi kertoa, mikä saatana mua vaivaa. Arvostaisin. Kun mulla on käsitys, että leukaongelmat kuuluvat hammaslääkäreille. Mutta sitten taas mun leukaongelmien syy saattaa olla neurologinen, ehkä, mahdollisesti, ja siksi se konsultaatio neurologille. Ja pelottaa myös, että mun ruoansulatuselimistö tekee itsemurhaa - jos ei muuten, niin koska joudun syömään noita tulehduskipulääkkeitä. Ja sitten vielä kaikki ne asiat, joiden syystä tai seurauksista tai mistään muusta kuin siitä itse oirehdinnasta mulla ei ole minkäänlaista käsitystä. Tiedän, että vika on tällainen, että siltä tuntuu. Mutta lopulta iskee epäusko, että voinko mä todella edes tietää; luottaa siihen mitä tunnen kehossani?

Enkä mä jaksa aloittaa psyykkisistä. Ne nyt on niin peruskamaa, etten niihin juuri osaa kiinnittää huomiota. Masentaa tasaisen runsaasti, ahdistaa (mutta tilanne voisi olla paljon pahempikin tämän suhteen), kaikki on sekavaa ja vain sillä, ettei satu, on väliä. Tuntuu niin loputtoman pahalta. En jaksa, en jaksa. Kello on tasan yksi yöllä, ja jostain nenääni vaeltaa valloittava ruoantuoksu. Ajattelen Amarillon ribsejä, ja kuolaan kieltämättä aika hillittömästi ajatuksesta, ja pitää nieleskellä aika tiuhaan tahtiin, jottei kuola tipahtelisi näppäimistölle. Tiedän, että mun pitäisi syödä enemmän - paljon enemmän - jotta keho saisi tarpeeksi kaikkea. Mulla on nälkä, mutten saa ruokaa alas. Tai siis ainakaan sellaista oikeaa ruokaa, enkä silloin kun sitä olisi tarjolla. Useimmiten näin. Syön kyllä, kun on nälkä, mutta leipää ja ananaksia ja rahkaa ja ... niin. Kai on hyvä, että edes niitä. Ja paino nousee silti. Kaikki on turhaa. Joskus erehdyn ajattelemaan, että voi kun saisi vain nukkua. Sitten muistan, että se on yhtä helvettiä. Vähän on kädetön ja jalaton olo tän kaiken kanssa, mutta onneksi pää kaikkine niin psyykkisine kuin fyysisine tuntemuksineen on erittäin voimakkaasti läsnä.

Helpottaa (enkä todellakaan tiedä miksi), kun painan kynnellä tuolta korvan sisältä. En siis raavi tai kynsi tai mitään, vain painan. Kipuaistimus helpottaa korvan oloa (...), joten istun täällä sormi korvassa. On kyllä aika vitunmoinen nälkä. Särky on aika lailla hallinnassa, sillä varsinaista kipua ei ole, ja tunnen vain sellaisen paineena tuntuvan jomotuksen. On kai turha sanoa, että väsyttää. Mietin pitäisikö soittaa päivän valjetessa hoitajalle, ja nauraa ettei Tenox toiminut. Että olen nukkunut kyllä, jotenkin, mutta olo on nyt vain ihan törkeästi väsyneempi. Valittaa että kaikki vain hajoaa ja hajoaa. Valittaa, vaikka tiedän ettei kukaan voi asialle mitään, ja että hoitajaakin mahdollisesti vain ahdistaa kun ei voi tehdä mitään ja vielä mahdollisesti sekin, että aina vain valitan. Saattaa kyllä olla, että olivat molemmat lomalla tämän viikon, kun ei mulla ole aikaakaan. En tiedä, en muista. On tässä vielä aikaa harkita. Luultavasti en soita; en jaksa tai muista tai uskalla tai halua. Mutta. Jääkaapissa taitaa olla meetvurstipaketin loppu. Mun koko olemus huutaa ja anelee mua syömään sen sisällön, kun ei keksi mitään muutakaan suolaisempaa. En jaksaisi nousta, mutta toisaalta ei kyllä ole vaihtoehtojakaan; seuraavaksi tulisi vain törkeä heikotus ja se ei ole suosikkiasioideni listalla. Ei kyllä moni muukaan asia, jos olen rehellinen. Tarpeettoman dramaattinen syvä huokaus.


"...they beg me to write them so they'll never die when I'm dead"

np: Halsey - Roman Holiday

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

The word "understand" on repeat

Yhden aikoihin mä nousen sängystä, suuntaan kaapille, kaivan kylmästä täristen esiin villasukat ja laitan ne jalkaani. Palaan sänkyyn kolmen peittoasiani alle, mutta edelleen palelee. Haen käsiini lapaset. Tärisen edelleen kaiken tämän jälkeen kylmästä - hetken. Kylmyys alkaa helpottaa, tilanne naurattaa kyllä hieman, mutta tän kaiken ansiosta mä pystyn nukahtamaan. Ja kyllä, mä nukun. Oikeasti. Kuluneen vuorokauden aikana mä olen lähinnä vain nukkunut nukkunut nukkunut nukkunut. Pätkissä ja leukasäryn herättämänä ja taas pätkissä, mutta mä olen nukkunut. Viimeisen vuorokauden aikana on varmaan kieltämättä tullut nukuttua yhtä paljon kuin kuluneina kahtena viime viikkona yhteensä (en nyt laske tähän sitä kun se Tenox jotenkin sattui toimimaan kaikkineen ja nukuin, vaan puhun nyt ihan _oikeasta_ unesta). En ole oikein edes sisäistänyt tätä, enkä varmaan sisäistäkään. Jos valvoessa olin sekaisin kellonajoista ja päivistä ja kaikesta, niin olen kyllä nyt vielä enemmän sekaisin niistä. Aivot ei kai tykkää, kun on saman vuorokauden aikana nukahtanut ja herännyt ainakin kymmenen kertaa? Mut luotto on aika vahva et tää korjaantuu kyllä (siitä huolimatta että luottamukseni on pettänyt mut aika useasti niin mä luotan edelleen sokeasti luottamukseeni).

Ja jos jollekin nyt tuli tunne, että täähän meni loistavasti, jee, hienoo - tai mitään vastaavaa - niin voin kertoa ilouutisen: ei kyllä joo ihan mennytkään. Tai siis. Kello on neljä ja herään. Mulla on kädessä lapaset ja jaloissa villasukat, mutta peittoja on päälläni enää yksi ja noin yksi kolmasosa. En osaa sanoa, väsyttääkö vähemmän tai onko parempi olo tai mitään, mutta ainakin mä olen nukkunut, ja on oikeastaan aika kuuma jopa. Oon ihan tyytyväinen tilanteeseen. Otan lapaset pois, ja avaan tietokoneen. Haen purkkiananaksia, ja se pikari jossa ne hengaavat, aukeaa kuin itsestään. Tätä ei tapahdu koskaan. Alan olla aika tosi tyytyväinen. Istun mussuttamaan ananaksiani (niissä siis ei ole mitään vikaa, tai ainakaan en ole vielä huomannut) ja kirjoitan salasanan kirjautuakseni käyttäjälleni. "Palvelun Käyttäjäprofiili sisäänkirjautuminen epäonnistui. Käyttäjäprofiilia ei voi ladata." Oh. Tämäpä jotain uutta; kokeilen uudestaan. "Palvelun Käyttäjäprofiili sisäänkirjautuminen epäonnistui. Käyttäjäprofiilia ei voi ladata." Oh. No, tällaiset korjaantuu kun tietokoneen käynnistää uudestaan. Teen sen, yritän uudestaan, ja voitte arvata.

Onneksi on puhelin, ja toimiva nettiyhteys. Tässä ei ole minkäänlaista sarkasmia nyt. Ne toimivat. Googlekin on pystyssä, joten löydän itseni erittäin nopeasti Microsoftin tukisivustolle. Nähtävästi kyseessä on siis ihan oikea ongelma (...). Lueskelen siinä sitten mitä pitäisi tehdä, ja aika tuota oikeastaan heti alkuun jotain kylmää liikahtaa sisälläni kun luen seuraavan: "Sinun täytyy pystyä kirjautumaan järjestelmänvalvojatilillä, jotta voit korjata käyttäjäprofiilisi tai kopioida tietosi uuteen tiliin."OH WELL. Onneksi kyseessä ei ole siis kuin mun ainoa järjestelmänvalvojatili. Onneksi mulle kerrotaan kuitenkin myös, että aina on olemassa vikasietotila. Kyseisen ihmeen tiedän, ja olen nähnyt, mutta ihan rehellisesti: vaikka olenkin tietokoneasioissa vähintään tasolla supervelho niin en ole moista koskaan itse silleen käynnistänyt. Onneksi siihenkin on ohjeet (oi, kyllä!). Yritän siinä sitten niitä tutkaillen toimia. Juu, juu, juu, juu. Tietokone käynnistyy. Jotenkin tulee tunne, että tää nyt ei vain mennyt ihan kuin ennen - siis ihan putkeen. Mutta siinä sitten kirjaudun tililleni - ja ihan oikeasti tajuan sitten että ei, tää ei nyt onnistunut tääkään. Mä en osannut käynnistää vikasietotilaa. Mutta tietokone toimii taas ihan normaalisti. Tässä on nyt vain kaksi vaihtoehtoa. Joko mä olen ihan vitun tyhmä, tai sitten mulla on some true skillz. Kokemuksesta tiedän sen olevan ensimmäinen vaihtoehto, mutta (lähinnä varmaan koska ensiksi mainittu on totta) mä silti uskon tohon tokaan. Tää on erityisesti sulle Nänni; jos satut lukemaan ja sua naurattaa edes ihan pikkuisen... Olen onnistunut.

Lopulta siis kaikki on ok. Toivon. Särkee tosin taas, tai ehkä edelleen, en tiedä. On kuitenkin särkylääkettä, joten voi olla että selviän asian kanssa. Olo on lähinnä mitäänsanomaton, enkä tiedä olenko mä vain edelleen erittäin väsynyt fyysisesti vai olenko vähän vähemmän fyysisesti väsynyt, ja nyt on tilaa tuntea järkyttävää psyykkistä väsymystä. Joka tapauksessa: väsyttää - jopa paljon enemmän kuin ennen nukkumista. Oikeastaan on aika helvetin paska olo. Aika todella helvetin paska. Joten joo, tää taitaa olla sitä psyykkistä. Sisälläni kiljuu kauhuissaan ei ei ei ei, ja tavallaan nyt on kyllä joo vähän sellainen olo että miksi vitussa edes nukuin. En halua tätä; en, en, en ja en. Koska sehän on aika fakta, että (fyysinen) väsymys on mulle aika todella tehokas pakokeino kaikelta paskalta, mitä päässä on ja tuntuu ja liikkuu. Ja kun ei väsytä (fyysisesti), niin se paska potkii päälle todella tehokkaasti. Ja mulla on aika hyvät syyt vältellä sitä. Se ei ole ollenkaan "kivaa". Se on niin saatanan sietämätöntä, että mä olen mieluummin fyysisesti aivan täysin lopussa, kuin kestän sitä valtavaa psyykkistä kipua. Ja tää pohtiminen nyt ei oikeastaan auta asiaa, koska pakokauhu hiipii pikkuhiljaa tuolla jossain sisälläni lähemmäs ja lähemmäs tajuntaani. Oh yes yes no no no fucking no.

Jos joskus olisi tiedättekö sellainen hetki. Sellainen, että ei pelota jokin asia (tai usein: kaikki) niin äärettömän paljon, että pitää paeta sitä äärimmäisillä keinoilla. Että kaikki olisi suht rauhallista ja tasaista ja tyyntä ja ei vain olisi paha mitenkään. Tai olisi edes hyvä suurimmaksi osin. Niin, olen tainnut sanoa tämän joskus aiemminkin, olen aika varma, että multa hajoaisi pää todella pahasti. Se nyt vain olisi niin järkyttävän absurdi ja pelottava tilanne, etten mä tietäisi miten siihen pitäisi todella reagoida. En osaisi. Että se tunne, kun umpikujasta pääsee pois - toiseen umpikujaan. Joskus se tuttu ja turvallinen umpikuja on siis ihan todella jees, ja pysymällä siellä säästyy paljolta epämukavuudelta. Ja nyt tuntuu, että olen pahasti myöhässä Buranan kanssa. Otin sen äsken, mutta nähtävän myöhässä, koska nyt särkee niin että kohta ei kyllä ajatus enää kulje yhtään. Apua. Että jos sitä vaikka aivastelisi tässä vielä muutaman kerran? Leukanivel kun on päättänyt alkaa naksahtamaan todella mukavan kovaäänisesti aina kun aivastan - ja samalla korvasta ja lähialueilta häviää hetkeksi tunto. Sitten se palaa mukavasti kihelmöiden. Ja sitten aivastan taas. En nyt aio edes sanoa että some days...


I always aimed to please
but I nearly died"

np: Placebo - A Million Little Pieces

lauantai 20. helmikuuta 2016

Olen alkanut lukea tekstejäni ennen niiden julkaisua - se on suhteellisen huolestuttavaa, mielestäni

...ja vaikka otsikko kertookin totuuden, se ei tarkoita, että vaikka luenkin näitä jotenkin läpi, niin että tuota ja juu laatu olisi yhtään muuttunut parempaan. Miltään osin. Oikeastaan tuntuu, että teen vain paljon enemmän kirjoitusvirheitä ym. Mikä tosin luultavasti johtuu siitä, että ensimmäistä kertaa voin todella huomata ne, kun oikeasti luen kaiken paskan mitä tulee kirjoitettua.

Kello on jotain jälkeen yksi, mä olen sammuttanut valot ja makaan sängyssä kolmen eriasteisen peittoasian alla (on ihan peruspeittoni, viltti, ja vielä semmoinen paksu viltti), ja mun sisältä säteilee jotain niin kylmää että mä vain tärisen kun paleltaa niin. Olen kai syväjäässä jostain tuolta mistä ei pitäisi olla. Pitäisi hakea villasukat, semmoinen olo. Jäädyn. Mutta en jaksa nousta, olen ihan liian väsynyt siihen, ja kaiken lisäksi en voi edes kuvitella miten kylmä mulle tulisi jos en olisi niiden peittoasioiden alla. Joten valitsen sen, etten hae villasukkia. Ja minä olen ihminen, joka ei voi kuvitella nukkuvansa villasukat jalassa. Mä pystyn siihen kyllä - kun sisällä on syystä x ja/tai y erityisen kylmä, vaikka lämmitysjärjestelmän sekoillessa, ja silti vain noin kymmenen minuutin ajan mä pystyn oikeasti nukkua niiden kanssa; sitten herään, heitän kuumissani sukat pois, ja jatkan unia. Ja nyt olo vaatisi ehkä kaksia villasukkia. Semmoisia kokovartalo -mallisia. Päällekkäin. Kyllä kiitos.

Kello on jotain jälkeen neljä, ja mä nousen ylös. Olen saattanut torkkua, tai sitten en, mutta aivan sama. Ainakin olen maannut sängyssä ja jotenkin kai levännyt. On jano, ja hieman sellainen näläntapainen. Juon siinä sitten lightkolaani, ja se maistuu suussa niin pahalle. Niin loputtoman pahalle. Että mä en edes uskalla just sillä hetkellä ajatella syömistä, koska jos maailman ehkä paras asia maistuu pahalle niin ei kiinnosta ottaa selvää miltä ne vähemmän hyvät maistuvat. Kaikesta huolimatta mä juon sitä varmaan kaksi lasillista; on vain kamala, kamala jano. Ja ei, mä en pysty liikkumaan siitä yhtään mihinkään muualle hakeakseni yhtään mitään muuta juotavaa. Pakko tyytyä siihen, mitä on saatavilla. Ja kuten sanoin, jos paras maistuu paskalta niin...

Kello on jotain jälkeen kuuden, mä olen (sittenkin) avannut koneen, ja mua palelee saatanallisesti. Se nyt on varmasti vain kyllä aika normaalia, että palelee näin. Kun en mä nuku. En mä edes kunnolla syö (vaikka paino onkin noussut reilut kaksi kiloa viikossa, mutta sekin taitaa olla vain normaalia kun en mä nuku ja valvominen lihottaa ja en mene nyt syvällisemmin tähän). Ja sitten vielä tämä vatsan sekoileminen. Ja ehkä vielä pari jotain muuta kivaa muuttujaa, luulen - vähintään pari. Se, että palelen, on siis ehkä jollain kierolla tavalla hyvä merkki - merkki siitä, että keho on vielä ainakin jotenkin ok, tai siis, että se reagoi suhteellisen normaalisti siihen, että kaikki ei ole todellakaan ok. En vain suuresti arvosta sitä, että palelee tässä määrin. Se kun ei ole mulle mitenkään ominaista, terveisin ulkona on -30°C ja mä en voi käyttää lapasia, koska sitten on viimeistään aivan liian kuuma. Ja tällä hetkellä mielipiteeni on, että se kolmas kokovartalovillasukka vois olla myös ihan ok. Harmi kun ei ole ensimmäistäkään.

En nyt tiedä miksi kerron näitä vastoinkäymisiä ja muita mukavia juttuja niin vaan ihan joka välissä tänne. Ehkä se helpottaa, ja saa ajatuksia jotenkin järjestykseen. Ehkä. En tiedä. Haluan vain olettaa niin, kun en muutakaan oikein keksi. Se, että on koko ajan jotain pientä kivaa ongelmaa jossain, jotenkin, on siinä mielessä ihan kai ok, ettei ole voimia miettiä koko ajan esimerkiksi sitä itsemurhaa. Jossain välissä sitäkin kuitenkin miettii. Ois jotenkin mielestäni aika epätodennäköistä, jos en miettisi. Se on vaan sellainen kestoaihe ollut ajatuksissa aika vitun monen vuoden ajan. Ja vahvistunut taas aika voimakkaaksi viimeisen about puolen vuoden aikana. Ja mulla on aika todella paljon aikaa ajatella, kun en edes nukkumalla voi tuhlata aikaa. Jotkut ajatukset on oikeasti aika häiritsevän turhia (esimerkiksi pohdinnat JVG:n VilleGallen nimestä menee tähän sarjaan), ja sitten on tää toinen ääripää, eli itsemurha-ajatukset kaikessa laajuudessaan. Mä olen aika paljon joutunut tasapainoilemaan ja miettimään, haluanko tappaa itseni. Se on varmaan aika tervettä sinänsä. Lopputulos tällä hetkellä on, että mä en ole poistanut ajankohtaan x määritettyä, jo suht kauan sitten ajastettua, postausta. Tai tehnyt yhtään mitään muitakaan ratkaisuja, jotka lopulta oisivat silleen kauhean... pro-life. Mutta mä pohdin, jatkuvasti, perusteluja - kaikkiin suuntiin. Ja sanottakaan kuitenkin vielä, et mä mietin todella paljon mieluummin itsemurhaa, kuin toista tuntia VilleGallen nimeä eri aspekteista, että.

Kirjoitin mä tossa kuulkaa eilen varmaan ensimmäiset biisin sanoitukseni ikinä! Oli hieno hetki, vielä kun tuli ens kesän hittibiisimatskua suollettua. Siitä huolimatta, että joku saattaa nyt pölliä hienot lyriikkani omiin tarkoituksiinsa, mä aion jakaa ne kanssanne. En aio estää, jos tekee mieli yhtyä hillittömään yhteislauluun tän seurauksena. (Korjasin vain yhden väärän kirjaimen aiheuttaman kirjoitusvirheen, muuten tää on ihan oikeasti muuttamaton kopio alkuperäisestä - vaikket uskoisikaan. Pystyn kyllä näin hyväänkin lopputulokseen ihan kertaistumalta, jos yritän. Usein en näköjään taida vain yrittää.)

"Joskus sitä toivoisi
Olevansa pieni bakteeri
Jotta voisi tunkeutua
Jonkun ihan vitun viattoman elimistöön
Haukata siitä vittumaisesti palasen
Ja sitten kuolla
Koska olethan vitun pieni bakteeri
"


Ja ei helvetti, tajusin just että kyllä mä taisin nukkua tossa aikaisemmin! Ei helvetti oikeesti, nyt on hyvä juttu. Siis se nukkuminen. Tajusin nukkuneeni, kun tuli mieleen, että mä näin unta. Se oli aika sekava (unet taitaa vähän olla), mut. Tässä semmoinen erittäin lyhennetty versio siitä mitä muistan: menin jostain syystä turvatarkastukseen jossain virastopaikassa. Mulla oli sellainen jäätävän iso ja suhteellinen epäilyttävä musta putkikassi, joka tarkastettiin pitkään virkailijan toimesta. Se haisteli hyvin kiinnostuneena mun meikkipussin sisältöä (...miksi mulla oli meikkipussi kun en meikkaa?). Ja sitten totes, että kannattaisi uusia henkkarit, kun ne on vain ylilääkärin allekirjoittamat, että se ei ole enää tarpeeksi riittävän vaikutusvaltainen allekirjoittaja mulle. Pääsin kuitenkin läpi. Ongelma: en tiennyt mihin suuntaan ois pitänyt mennä, jotta pääsen ulos (olin juuri siis mennyt sisälle kyseiseen rakennukseen), kun joka suuntaan avautui toimistokopperoiden rajaamia käytäviä tupakanruskehtavine seinineen. Joten lähdin vain jonnekin. Ja sitten soi yleinen virastohälytys, kun joku oli vahingossa päästänyt ihmisen sisälle rakennukseen. Jengi alkoi ryntäillä aivan sekopäisenä päästäkseen ulos, ja olin lievästi paniikissa. Juoksin vain johonkin suuntaan loputtovia käytäviä, ja päädyin kellarikerrokseen, joka oli oikeastaan vain yksi pitkä ja ahdas käytävä, joka oli sullottu täyteen (erittäin stereotyyppisia) mielisairaita. Hälytykset samasta syystä toistuivat aika useasti vielä ennen kuin pääsin ulos. Siellä kohtasin mieheni, joka siis oli maahinen. Sillä oli semmoset keijukorvat. Se lupasi mulle, että voi tehdä mustakin maahisen sitten kun olen tarpeeksi vanha. Olin ihan loputtoman onnellinen.

np: Ghost Brigade - Clawmaster

perjantai 19. helmikuuta 2016

Polta mut sporapysäkille

Mulla on tällä hetkellä vain erittäin, erittäin suuri kiusaus aloittaa myös tää postaus sanoilla: "uskon, että tiedetään kaikki ne hetket, joina ei vain...". Eniten haluaisin itkeä. Itkeä niin vitusti, loputtomasti, niin pitkään että nukahtaisin uupumuksesta, äärettömän kauan. Mut mun itkukiintiö (se ihan liian pieni tarpeisiini) taisi tulla täyteen jo aika kauan sitten, toisin sanoen aamusta kun kävin polilla. Muttamutta, ei mennä asioiden edelle. Mä en nukkunut. En jaksa edes heittää mitään "eikö olekin aika yllättävää?" -paskaa tähän. Ei ole fiilistä siihen. Joten yksinkertaisesti: en nukkunut. Oli kyllä ihan kohtuullisen mukava yö, kun Iida valvoi myös ja villisti keskusteltiin lähinnä paskasta ja pakko-oireista. Aamupala upposi, vaikka olinkin hidas ja melkein myöhässä sitten lopulta mutta. Ehdin kyytiin.

Kämpän ulko-ovella mä vaan hengitän syvään kun ei en vaan ja vittu ja siis joo. Kaadun sänkyyn ja ehdin pyöriä siinä sen aikaa että koomauduin (= vajaa tunti). Herätys muistutti, että on aika lähteä polille. Tuntuu että multa menee ikuisuus päästä ylös sängystä (todellisuudessa aikaa kului ehkä nelisen minuuttia), ja kävellessä eteiseen maailma pyörii. Hississä pyörii edelleen. Astuessani kadulle olen päättänyt että nyt jos tästä ei tämä helpotu kun pääsen polille asti niin mä joudun tekemään erittäin paskamaisen tempun ja ilmoittamaan Milkalle vain about tuntia ennen tapaamisajankohtaamme että no deal darling. Mut mä olen toiveikas - kunnes oon ottanut ne ekat askeleet siinä kadulla. Pyörii pyörii, en tunne maata jalkojeni alla, ja maailma loistaa niin valkoisena että silmiin sattuu. Ihan oikeasti mä en tiedä miten mä selvisin polille asti. Mä vain keskityin siihen että pysyn pystyssä ja liikkeessä. Ehkä mä leijuin, siltä se tuntui - paitsi että erittäin raskaalta leijumiselta. Romahdan odotushuoneen oranssille sohvalle ja ei ole edes aikaa miettiä mitä sanon Milkalle kun kello käy ja kohta tapaaminen alkaa ja pitäisi saada kirjoitettua siinä maailman pyöriessä ja käsien täristessä. Räpellän jonkinmoisen paskan viestin, jossa yritän perustella miksi mulla on muka oikeus tehdä taas näin. Lääkäri kävelee ohi käytävällä ja moikkaa; en tiedä vastaanko oikeasti sille mitään. Tuntuu, että se pysähtyy hetkeksi, mut jatkaa sitten - en tiedä, en katsonut.

Hoitaja kysyy, miten eilen meni se Klubitalolla käynti (se siis näki mut eilen siinä odotustilassa kun odotin yhteislähtöä toisen hoitajan johdolla). Naurattaa jotenkin, mutta vastaan jotain että "juu siinähän se meni ja oli ihan ok". Ja sit kysymys siitä, että miten menee noin muuten. Mä saan kerrottua, että jos sanoisin että väsyttää niin aikalailla valehtelisin kun se ei nyt vain enää edes kuvaa. Ja sitten mä taidan alkaa vain itkeä. Tenox ei toimi paskon sen kokonaisena pihalle en ole nukkunut viimeksi kuin joskus vuorokausi sitten mutten ole varma nukuinko silloinkaan viimeinen hetki kun on oikeasti tuntunut siltä että nukuin niin taitaa olla ollut viime viikonloppuna lauantain ja sunnuntain välisenä yönä en vain jaksa näitä kaikkia sekavia kaikennäköisiä oireita olen tärisset ja sitten taas en ja en tiedä en tiedä en tiedä en tiedä. Hoitaja selaa tietokantoja ja ihmettelee kun ei ole vaan koskaan kuullut että kenellekään käy Tenoxin kanssa näin. Siitä näkee että se on jotenkin aika tosi huolissaan. Nyt pitäisi vain kuulemma nukkua - ihan miten vain mutta nukkua. Saada nukuttua. Pitää jauhaa Tenox ja ottaa se niin, ettei ainakaan jää kiinni siitä ettei se sulaisi.

Se menee vaikeaksi kun aloittaa lauseen jotenkin että "mietin tässä että tuota oletko miettinyt että...". Se ei meinaa saada sanottua asiaansa millään, ja tekee mieli vaan sanoa että kyllä tiedän mitä meinaat, sylkäise se vaan nyt ulos, ei haittaa - mutta en jaksa kuin itkeä. Ja sitten me mietitään osastoa. Ja tullaan lopputulokseen että ei se mitään ainakaan helpottaisi. "Onko mitään, mitä sä toivoisit että me tehtäisiin sun avuksi nyt?" Ja mä mietin että jos vaikka löisitte kallon halki tai tunkisitte muhun niin paljon lääkettä että taju lähtis kolmeksi kuukaudeksi. Mut koska tiedän että ei ne niin tekisi, ei vaikka pyytäisin kuinka, niin totean vain että ei, ei ole mitään, mitä toivon, mitä ne voisi toteuttaa. Ja tuntuu niin pahalta olla siinä kun tiedän että siinä istuu ihminen, jonka pitäisi mua työkseen auttaa - ja sillä ei taida olla enempää keinoja. Nyt Elina menet vain ja yrität nukkua, otat illalla sen Tenoxin, ja yrität nukkua. Ja mä en jaksaisi nousta, tai haluaisi lähteä. Mä voisin istua siinä ikuisuuksiin ihan vaan jotta ei tarvitsisi poistua oikeaan maailmaan, jossa pitää esimerkiksi osata nukkua jo ihan sen takia että ihmisen keho eikä mieli kestä muuten. Mut mä tiedän että se ei toimisi niinkään, joten nousen ja lähden. Sulla on uusi kenkä. "Niin, itseasiassa kaksikin kappaletta." Poistun enkä jatka itkua ennen kuin hissi on alakerrassa.

Milka on vastannut ja se ei halua ainakaan kovin näkyvästi tappaa mua väkivaltaisesti. Soperran siihen jotain,ja soitan isälle, kun lupasin hoitajalle että kysyn onko sillä kiire töissä tai että ehtisikö se lähteä kuinka ajoissa sieltä kotiin. Ei ehdi. Vaellan kämpälle vältellen ihmisiä parhaani mukaan kiertäen reittiä jossa uskon niitä vähiten kohtaavani. Ristinkirkolle johtava mäki on raskaampi nousta ylös kuin ikinä. Maa jalkojen alla on olemassa - jotenkin. Mutta on. Askel askel askel askel loputtomiin vain askel askel askel askel. Istun kämpällä sängylle, taidan vaihtaa muutaman valituksen täyttämän viestin Saralle (?) vastaten. Ja sitten mä vain kaadun siihen makaamaan, pää tyynyyn. Väsyttää. Kooma iskee päälle - ja siis, ihan oikeasti, mä taidan jopa nukkua. Mahdollisesti jopa puolitoista tuntia. Sitten isä soittaa, kahdelta. Sillä on hommat kasassa. Poistun asunnostani vaikken muista kyllä miten sen tein mutta kai mä taisin muistaa sulkea oven, ja mulla oli takki päällä ja kengät jalassa ja laukku mukana, joten on se kai voitto.

Porukoilla mä vain kaadun sänkyyn. Porukat lähtevät kauppaan. Jossain vaiheessa nukahdan, mutta herään lukuisia kertoja kun koira tahtoisi huomiota ja ravaa ikkunaan ja haluaisi kertoa mulle että porukat eivät ole paikalla ja nyt niiden auto tulee ja hei ne on ihan kohta kotona. Havahdun myös kun mun ovi suljetaan. Mut sitten on aika. Aika tyhjää. Ja se on parasta ikinä. Mä herään ihan itse, kun kello on kuusi. Olen nukkunut sen kolme tuntia - katkonaisesti, mutta nukkunut. Syön kun on ruokaa tarjolla. Olo on niin siedettävä, että mä jopa osallistun keskusteluun siinä syödessäni. Seiskalta Tenox murskaksi, nassuun ja takaisin sänkyyn. Valot pois, vilkaisen vielä kelloa: 19:12. Nyt on hyvä nukahtaa.

En tiedä koska mä lakkaan olemasta näin vitun yltiöpositiivisen luottavainen. Pään tyhjentäminen suhtkoht tyhjäksi on aika helppoa. Silmät kiinni mä odotan pumpulia ja rentoutumista ja unta ja en vain ajattele mitään. Jossain vaiheessa mun pää vain huomaa että nyt ei ole kaikki ihan kuin pitäisi. Tai siis. Aikaa on kulunut. Aika paljon. En tunne minkäännäköistä rentoutumista kehossa. Ja oletin että Tenox tuossa muodossa jotenkin... vaikuttaisi edes hieman nopeammin? En koske kelloon. Pidän silmät tiukasti kiinni. Tyhjennän pään mahdollisimman hyvin. Mutta mä olen ihminen, mulla ei ole loputon pinna varsinkaan näin väsyneenä. Lopulta, lopulta mä katson kelloa. On kulunut yli tunti. Yli tunti. Nousen ylös. Kävelen vessaan. Ja. Mä en vain. Käsitä. Koska mun käsityksen ja kokemuksen mukaan mua pitäisi huimata tai heikottaa tai jotain niin edes iiiiiiihan pikkuisen. Kaikkea ei kuitenkaan voi tunnetusti saada, ja näköjään joskus ei todellakaan saa sitten yhtään vitun mitään. Mä nauran. Mä nauran. En mä vaan pysty muuhun, sillä se vaihe kun asia ihan oikeasti vitutti ja ahdisti - se on mennyt ohi jo aika kauan sitten. Mä voin heittää kuivan vittuuntunutta läppää asiasta edelleen, mutta ihan oikeasti; epäuskonsekainen nauru on vain ainoa ihan rehellinen reaktio tähän.

En tiedä miten tästä nyt eteenpäin. Enkä mä nyt jaksa kyllä edes ajatella - vaikka en kyllä voi olla ajattelemattakaan, en usko että kukaan tässä tilanteessa voisi olla. Mä aion nyt sulkea koneen. Istua sängylle lukemaan. Ehkä mussuttaa jotain yliterveellistä lohtupaskaa suustani alas. Mulla ois vielä paljon sanottavaa vähän ja vaikka kaikesta mutta en nyt vain jaksa edes aloittaa ja en tiedä olisiko siitä mitään hyötyä vaikka ketään ei kiinnostaisi eikä kukaan lukisi jne. Kai sitä on olemassa vielä pahempiakin asioita ja oloja. Jos rohkaistun tarpeeksi, mä ehkä jopa uskallan laskea pään tyynyyn. Ei mua varsinaisesti pelota nukkuminen, en esimerkiksi pelkää nyt unohtavani hengittää tai muuta epäloogista. Mua vain kyllästyttää.


Mulla oli ne uudet kengät jalassa, koska sovittiin Milkan kanssa että esitellään molemmat toisillemme uudet popomme. Ja mä vain toivon, että mun mieli on mulle armollinen, eikä aseta niitä uusia kenkiäni nyt siihen vittumaiseen asemaan, jossa ne muistuttavat vain siitä että en saanut unta ja että olen täyspaska ihminen ja ystävä, ja etten edes nähnyt niitä Milkan uusia kenkiä. 

Jotkut päivät (kuukaudet, vuodet - elämät) vain, tiedättehän...

np: Ghost Brigade - Birth

torstai 18. helmikuuta 2016

Kun sisko mielensä menetti

VAROITUS!
postaus sisältää erittäin huonoa "huumoria", joka tosin on suurimmaksi osin tahatonta, mutta ole varoitettu...
kirjoittaja tosiaan kärsii aika pahasta unettomuudesta tällä hetkellä että juttujen taso huimaa päätä suhteessa siihen (vrt. normaali taso)
tän kirjoittaminen aiheineen aiheutti kaikenmoisia hepuleita, eikä ole varmaa onko se tarttuvaa vai ei
tätä kaikkea on tosiaankin käsitelty samalla linjastolla kuin hullu(j)a; siis varoitus allergisille

Joskus muiden blogien stalkkaaminen on - sen lisäksi että se on usein varsin mukaisaa - myös hyödyksi. Saattaa löytää asioita, joihin tuhlata rahojaan. Ja sitten voi kieriä materialismionnesta, kun paketti saapuu. Oih ja voih! Saatoin siis eksyä etsy.comin syövereihin, tarkemmin sanottuna Midnight Gypsy Alchemyn kauppaan (kiitos kaupan esittelystä tänne hihii!). Ensinnäkin ihastuin jotenkin tuohon koko ideaan. Ja sitten tuotteiden esillepanoon / ulkonäköön / sellaiseentällaiseen. Ja sitten olinkin jo tilannut näytteitä noista tuoksuista, ja olin aivan täpinöissäni. Hinta ei ollut mielestäni lainkaan paha (~viitisentoista euroa), ja kun luin tuoksujen kuvauksia niin agjhgaujhgakg apua. Olen hieman höpsö, juu, mutta nyt kun paketti sitten saapui, ja näytti ihanalta ja upealta ja hurmaavalta ja söpöltä ja ja ja ja !!, niin mulle oli oikeastaan yksi ja sama paska miltä tuoksut lopulta sitten tuoksuisivat. Joku sanoisi että money well spent. Mutta. Kohta tuoksutan, jotta tiedän paremmin. Nyt saattaa siis seurata kuvaoksennus sekä asiattoman huonoja mielipiteitä asioista, joita en ymmärrä. Enjoy.

NÄIN SE PURKAUTUU




huomatkaa ammattilaiskuvaajan kyky ottaa myös sellaisia kuvia, joiden valotukset - ja kaikki muukin oikeastaan - ovat ... niin :---)
(kiinnittäkää tähän huomiota myös jatkossa, ja muihin kuvaajanlahjoihini, voitte oppia jotain hyödyllistä)

Sanon vielä että... siis, aww? En voi liikaa arvostaa kauniisti pakattuja asioita. En vain voi. Mutta siis. Kyseessä ovat näytteet ovat siis tuoksuja. ... Ja nyt mulla on ongelma että miten suomennan "natural perfumes". Tai kun luonnon tuoksut kuulostaa jotenkin vain väärältä. Samoin luonnolliset tuoksut. Ja tarkoitus olisi nyt kuitenkin välttää kaikenmoiset navettamielleyhtymät tässä... Yyh ääh. Hmmh. Sain neuvon kiertää ongelman, joten teen niin. Nää on tuoksuja, joissa ei ole käytetty keinotekoisia hajusteita. Vain luonnollisia aineita siis. Lisää aiheesta voitte stalkkailla tuolta kaupan sivuilta, mä en tosiaan ole ammattilainen. Näissä nyt on vain se jännä, että ovat yksilöitä - aina. Ja että nää tuoksuu jokaisen iholla erilaisilta. Ottakaa siis huomioon että nyt tässä tilanteessa aion arvioida tuoksua vain nenälläni tuosta näytepakkauksesta. Eli mun säkällä voi olla että tuoksu on hyvä näin, mutta mun iholla se on puhtaasti sitä itseään. Mut joo, nyt alan nuuhkia. Tilasin siis näytevalikoimasysteemijutun. Sain itse valita siihen neljä haluamaani tuoksunäytettä, maksoin, ja sitten postia tipahti luukusta. Ja ensimmäinen nuuhkittava uhri on nimeltään...

BLACK VELVET
"She drifts off to sleep and under moonlight she lies, cloaked only in blankets of black velvet sky"


Hmm, apua, tajusin että mulla on karkki suussa, eihän tää voi tuoksua nyt oikein. Helvetti (pilasin kaiken). - - Uusi yritys. Tuoksuu tuosta näytepakkauksen läpi... hyvälle (...)! Mausteinen. Tulee mieleen joku jännittävä jälkiruoka - jollain mystisellä tavalla. Okei JOO. Avasin tuon ja apua, nam?? Onko pakko tuoksuttaa muita kun tää oli niin jees? Mä en ehkä yritäkkään nyt tehdä mitään syväanalyysia kaikista tuoksuista mistä tää muodostuu koska siis. En osaisi. Eikä tavallaan kiinnostakaan, koska tää on hyvä. Tosi hyvä. Mystinen, ja ihan vaan vähän tekee mieli syödä tätä. Eli keskityn näissä kaikissa varmaan lähinnä esittämään reaktioitani, ja. Joo. Tää ylitti odotukseni, tästä on hyvä jatkaa - tai vaihtoehtoisesti tosiaan pelottava koska voiko tästä nyt enää paljoa parantaa?

CHOCOLATE MYSTIQUE
"A strong drink of dark morning brew to awaken the mind and stir the gypsy soul"


Oikeasti pelottaa nyt hieman. Mulla on kaikista suurimmat odotukset tän suhteen. Joten, apua. ... Hmm, tuoksuu melko samalle kuin tuo ensimmäinen - ainakin tuon näytepurkin läpi. Tai sitten ne on mun sormet kun sotkin tuota ekaa jo niihin asd. Tai sitten se johtuu siitä, että tässä on samoja asioita vähän sisällä (kyllä, nää kaikki on ehkä liian samanlaisia, mutta kun muhun vetosi aina kun kuvauksessa viitattiin sellaiseen tummaan, tai vastaavaan, tuoksuun ;___; olen heikkona sellaisiin). Katsotaan tuleeko tästä mitään, avaan tuon. Joo kyllä, aika sama. Mausteisempi vielä vai? Joo ja siis kyllä, nyt kun nuuhkin lisää niin ihan suklaakahvihan tuo on. Ihana. Pidän. Ei haittaa vaikka onkin samantapainen tuon Black Velvetin kanssa, koska molemmat on hyväntuoksuisia.

MIDNIGHT ALCHEMY
"The midnight hour will lend its hand as the hourglass drops its grains of sand. 
All the while there alchemy brews, in search of that eternal youth"


Noniin. Nyt toivon nenäni tähden että tää tuoksuu siinä erilaiselle kuin nuo kaksi edellistä. Tän nyt pitäisi olla eri tuoksuinen. Enkä vastaa onko mulla enää kohta nenää, jolla nuuhkia lisää, jos tää edelleen vain tuoksuu samalle! ... Ensivaikutelma on aika... VOI VITTU. Eeeeeh. Nenä, älä luovuta ihan vielä, ok? Avataan tää nyt ensin. ...jos avataan. En saa tätä näytettä auki voi gahiguhaggag. !! PIPARKAKKUTAIKINA ei apua! En hallitse kuolaamistani aaaa. Juu, jatkoon. Todellakin jatkoon. Rehellisyyden nimissä niin joo, on tässäkin samaa mut. Sit taas ei. Ja kun en näin voi sanoa mitä näille millekään tapahtuu iholla(ni), niin. Joo.

PAVO REAL
"I walk with pride and graceful beauty upon life's chosen path, 
with a gypsy crown upon my head and sight of stars within my grasp"


Juu eli kuten noiden ööh... käyntikorttien kuvistakin voi päätellä niin kolme ensimmäistä saavat (jopa) mut tuoksumaan semisti naiselliselta. Ja tää viimeinen taas... no, riikinkukolta. Se ei välttämättä ole varsinaisesti kyllä huono asia? Otan selvää. ... Juu, sama tuoksu tuossa ulkopuolelta, nyt meni luotto siihen. Toisin sanoen: älä tuomitse näytettä sen ulkoisen (...?) tuoksun perusteella. OOOOOKEI. Ei ny helvetinsaatana. Ei ole kyllä joo huono asia tuoksua riikinkukolta, kun se tuoksuu tältä. Oh my. OH MY. Tää on paras. Ihan vaan paras. Tää oli jotenkin... raikkaampi kuin muut. Muttei sellainen ärsyttävän raikas. En pidä sellaisista. Ollenkaan. Tässä ei ole sellaista vikaa. Ollenkaan. Voihan sentään. Olen aivan yllättynyt. Kaikesta, kaikista. Erittäin positiivisesti.

&&
EARTH & WILD ROOTS // bonuslahja ooh!
"From these wild roots I shall grow. With feet firmly planted 
I shall twist my way through life's darkness until I reach the light of the heavenly sky"


Nyt en kyllä tiedä yhtään mitä odottaa, aika loogisesti kun en mä tätä tilannut. Eli en siis tiedä... yhtään. Mitä tämä on. Tämä siis on tosiaan ylimääräinen lahja, kiitosta vain. Lueskelin tuota "tuoteselostusta" kaupan sivuilta tässä ennen kuin uskallan nuuhkaista ja... Nyt pelottaa sitten oikeasti! Pelottaa, koska listattuina on mm. myski (apua ei en pidä kovin?), minttu (oh gosh ei tuoksuihin minttua?) ja ... sienet. En nyt taida edes sen enempää kommentoida tuota viimeistä. Tai oikeastaan vähän: MITÄ SIENET TEKEE MUN TUOKSUSSA? Alkuoletukseni tälle tuoksulle: mädäntynyt sieni höystettynä mintulla, ja tää kaikki haisee vielä vanhalle miehelle (jolla on mahdollisesti alkoholiongelma). Pitää hengittää pari kertaa syvään (tätä suht raikasta ilmaa) ennen kuin uskallan avata ton. ... (Okei olen venyttänyt tätä jo yli puoli tuntia kai se on pakko vain avata toi ja haistaa.) ... (Noniin ihan oikeesti nyt Elina! Oot nyt vältellyt asiaa yli tunnin lähinnä päivittäen omaa last.fm-sivuasi tai kertoen ala-arvoisia pissakakkajuttuja. YLI TUNNIN. Ei voi olla näin vaikeaa, häpeän itseäni.) ... NYT TEEN SEN, oikeasti. ... ... ... ... Ööööööh. Tuota. Mätä kurkku? Apua. Pakko nuuhkaista uudestaan. ... Joo siis ihan ehdottomasti kurkku. Ja sillä ei oo kaikki ok. Todellakaan. Hyi. Hyi. Nauran täällä. Aikamoinen kontrasti on kyllä riikinkukon ja sienien tuoksuissa. Aaaaaaa. No tuota, kaikkea ei voi saada - ei varsinkaan sieniltä. Eikä varsinkaan ilmaisilta sieniltä. Muistakaapa se. Siinä tarinan opetus, nyt siis - koska en keksi enää vain parempaa tapaa lopettaa postausta kuin sienet (...) - peace & love & the end.

psst! olen pahoillani, tää ois ollut varmasti oikeasti viihdyttävä, jos oisin kuvannut videon - nyt on vain liian myöhäistä, yyh.

np: Draama-Helmi - Draaman taustat

...esimerkiksi vaikka ne päivät, jolloin toivot olevasi vain äärimmäisen harhainen

( Nyt ollaan jännän äärellä: aloitan tän kyseessä olevan postauksen totuuden nimissä täysin samoilla sanoilla kuin tuon edellisenkin. )


(jälkihuomautuksena kirjoitusaika: n. 06:00)
Uskon, että tiedetään kaikki ne hetket, joina ei vain tiedä itkeäkö vai nauraa. Ja sitten on niitä hetkiä, kun kaikki mahdolliset tunteet ja tuntemukset ovat yksinkertaisesti vain aivan liian riittämättömiä. Nyt on kyllä joo vähän sellainen (ja tällainen, ja vähän kaikkea muutakin) tilanne. Mä mietin kyllä semipitkään, voinko mä kertoa tänne tästä mistä nyt aion kertoa. Sitten olin että fuck it, mun blogi jne., ja ei tässä nyt ole kovin paljoa enää mitä menettää. Niin että. Mulle selvisi tässä yön aikana miksei Tenox toimi. Toisin sanoen kävin paskalla. Tässä yhteydessä havaitsin siellä ulosteeni seassa jotain outoa (ja selvennykseksi, menemättä sen suuremmin yksityiskohtiin: en varsinaisesti mitenkään kaivellut jätöksiäni ja enempää ei ole tarpeellista tietää), tarkemmin jotain pyöreää, suhteellisen lituskaa, kiinteän oloista ja valkoista - kaksin kappalein. En vain pystynyt keksimään mitään muuta kuvaukseen sopivaa, mitä suuhuni olisin pistänyt, kuin ne Tenoxit. Onhan tää nyt tavallaan hyvä siinä mielessä, että ainakin selvisi miksen nukahda entiseen tapaan Tenoxien vaikutuksesta - ne kun eivät sula ja näin vaikuta. Nyt yritän vain olla miettimättä niitä muutamaa - suhteellisen paljon mahdollisesti pelottavaakin - kysymystä, jotka tää koko juttu herätti mussa.

Tässä tilassa, jossa tunteita on niin paljon ilmassa että niiden merkitys kumoutuu ja katoaa, mä sitten laitoin lääkärille sähköpostia - kyllä, taas. Mä en edes tiedä oliko se mitenkään fiksua, tai edes aiheellista. Tai että miten mä haluaisin sen reagoivan mun ininään siitä, etten nuku vieläkään koska paskon unilääkkeet pihalle suht kokonaisina, ja että olen aivan lopussa ja erittäin väsynyt ja todella hämmentynyt ja peloissani myös että mitä saatanaa nyt helvetti sentään, ja että en vittu edes nyi enää. Herätys soi tuossa viitisentoista minuuttia sitten. Tää päivä on alkanut ennen kaikkea aika loistavasti. En mä vaan tiedä enää, mitä ajatella mistään, siis kokonaisuutena, tää ei johdu nyt siis vain paska-Tenoxeista ja/tai tenoxpaskasta, vaan siis ihan vitun kaikki on nyt ihan vitun sekaisin ja sanonko vielä että vittu, koska se nyt vaan korostaa kaikkia hyviä puolia niin mussa kuin siinä miten suhtaudun asiaan. Odotukset loppupäivälle on korkealla, joten. En edes viitsi postata tätä vielä. Odottelen mitä kaikkea muuta kivaa elämällä on tän päivän osalta mulle tarjolla, ja palaan asiaan. Tää ihan jo senkin takia, että on kaikkien kannalta parempi kasata kaikki paska yhteen postaukseen sen sijaan että tekisin niitä tunnin välein koko päivän ajan. Katse ylös maasta ja rohkeutta - ja koska et katso maahan et vittu huomaa sitä banaaninkuorta, jne.

- -

07:31, autossa matkalla kohti Lahtea
Radio huutaa, ja iskä ei kuulemma kuule, joten vähän lisää volaa vaikka huomautan volyymin olevan jo aika häiritsevällä tasolla. Yritän silti keskittyä kirjoittamaan tätä. Tää aamu on jatkunut erittäin hyvin - ihan kuten mun perstuntuma ennustikin. Äiti kysyi miten nukuin. Kerroin paskoneeni Tenoxit pihalle. Vetää jengin hiljaiseksi. Ja sit päivä jatkuu ilouutisilla: FUCK YES ON PENKKARIPÄIVÄ!!1 Ei siinä muuta mut. Mä olen viimeiset ainakin kahdeksan vuotta saanut eriasteisia ahdistus- ja itkukohtauksia liikkuessani kaupungilla kyseisenä päivänä. Ja jollain vitun onnella mulla on ollut oikeastaan joka vuosi jonkinnäköistä pakollista asiaa keskustaan. Nappaan rahkan jääkaapista ja valun itkien takaisin huoneeseeni. Televisio pauhaa; uutiset. Kiinnitän huomioni siihen outoon ja ahdistuneen kuuloiseen miesääneen, joka kähisee "äkkiä, äkkiä". Kysyn porukoilta et miten toi miehen "äkkiä" -kommentti liittyi mitenkään siihen uutiseen. Vastauksena hämmentyneitä "öö mitä mikä kommentti mikä mies mikä äkkiä" -kysymyksiä. Ja kun oikein mietin, niin kuuluihan se ääni aivan väärästä suunnastakin. Eipä siitä enempää. Olen suorastaan superinnoissani tulevasta päivästä siinä pukiessani vaatteita kyyneleet valuen. Ei vain juuri innosta. Oikein mikään. Just nyt. Radiossa Justin-vitun-Bieber, iskä hiljentää volaa koska juontajat eivät puhu just nyt, ja tavallaan vituttaa, sillä musiikki (jopa Bieber) on helpompi kestää kuin puhe. Lopetan avautumisen tältä erää tähän, sillä puolen tunnin matka on about takana. Enkä edes kehtaa manata yhtään enempää.


- -

09:xx
Mä en usko minkäänlaisiin ihmeisiin. Mun mielestä ihme on asia, joka on mahdoton. Se, että jokin asia on äärimmäisen epätodennäköinen, ei tee siitä mahdotonta. Kaikki, mikä tapahtuu, on mahdollista. Näin myös silloin, kun kyseessä on jokin äärimmäisen epätodennäköinen asia. Silti joskus tulee vain eteen tilanteita, joissa ei voi kuin toivoa, että jotkin epätodennäköiset asiat olisivat täysin mahdottomia. Toisin sanoen; sitä toivoo ihmettä.

- -

19:33, back here where it all began
Niin. Näyttää siltä, että olen edelleen hengissä. Mahdollisuudet kaikkeen ovat aina olemassa, kyllä, mutta. Saatan myös selvitä huomiseen - ja mahdollisesti myös huomisesta. En suuremmin nyt jaksaisi palata kaikkeen paskaan. Sanon vain sen verran, että aamulla totesin Iidalle että asioiden on vain pakko lähteä noususuuntaan jossain vaiheessa päivää, koska alemmas ei pääse. Tämä toteutui, mutta älkää hämääntykö; se ei tarkoita mitään hurjaa nousukiitoa. Mä melkein nukuin (siis, en nukkunut sanan varsinaisessa merkityksessä edes kuvainnollisesti, älkää edes kuvitelko - pitäisi ehkä sittenkin käyttää sanaa "koomasin"?) polin odotustilassa. Ja kävelymatkan Klubitalolle. Ja sen esittelytilaisuuden. Ja oikeastaan vielä kun haahuilin postiin ja kauppaan. Jossain välissä olen muuttunut hieman enemmän elossa olevaksi. En siis valita. Tällä hetkellä on aika jees jopa. Siis, verrattuna vaikka aamuun. Mä yritän olla ottamatta nukkumisesta mitään paineita tänään. Nukun jos nukun. Huomenna menen polille. Huomenna näen Milkan. En ota paineita. Mä selviän, mä selviän. En oikeastaan edes ajattele sitä - mitään. Keskityn nyt tekemään näkyville toisen postauksen, sellaisen vähän kivemman (? mahdollisesti), kun kerran se ei ollut sittenkään jumissa esimerkiksi siellä tullissa. Elämä ei voita (koskaan, ikinä), mut hetkellisesti en tee kuolemaa ihan täysillä. Yritän pitää tästä kiinni, jotenkin.

np: Nostalghia - Chrysalis

23:38

Uskon, että tiedetään kaikki ne hetket, joina ei vain tiedä itkeäkö vai nauraa. Ja sitten on niitä hetkiä, kun kaikki mahdolliset tunteet ja tuntemukset ovat yksinkertaisesti vain aivan liian riittämättömiä. Mä seison huoneessani peilin edessä, ja katselen itseäni. Tuijotan itseäni silmiin; tuijotan, tuijotan, tuijotan - ja odotan saavani vastauksia. Mun pupillit on ko lautaset ja eivätkä juuri reagoi valoisuuden muutoksiin. Mä haluaisin nauraa nyt, koska itkeminen ois vähän liian dramaattista jotenkin. Mutta mussa ei liiku mitään muuta kuin jotain sellaista... kyynisen kyllästynyttä? Vaikea kuvailla sitä, sillä lähinnä sitä mitään ei ole. Ei ole edes tyhjyyttä. Ei mitään.

Kello on aika lailla tasan yhdeksän, kun mä julkaisen edellisen postauksen ja sitten huutelen heipat fb-keskusteluun. Suljen tietokoneen, käyn vessassa, vaihdan yöpaitaan, laitan herätyksen ja puhelimen lataukseen. Otan Tenox -purkin käteeni ja katselen sitä hetken. Pitääkö mun oikeasti nyt turvautua tähän? Mua väsyttää kyllä, silmät vaatii kaikista eniten unta - ne on olleet jo monia päiviä todella epämiellyttävän kuivat. Mä lohdutan itseäni sillä, että lääkäri nää määräs - käyttöön, avuksi. Mulla on lupa ja oikeus. Ja että mä luotan siihen ihmiseen, se vaikuttaa kaikin puolin pätevältä ja vielä sellaiselta yksilöltä, jota sattuu ihan oikeasti kiinnostamaan mun paras. Ohjeessa lukee "1 tabletti tarvittaessa yöksi", mutta mä vakuutan itselleni etten ole paha jos nyt otan kaksi. Teen sen kuitenkin tietoisesti, en impulsiivisesti minkäänlaisia oloja tavoitellen - haluan vain nukkua tän kerran, varmasti. En katso kelloa, mutta arvio viisitoista yli yhdeksän on luultavasti aika lähellä totuutta. Kaksi Tenoxia naamaan, valot pois, sänkyyn. Sweet dreams, here I come.

Mä hymyilen siinä maatessani silmät kiinni. Mä tiedän, että kohta mä nukahdan. Vihdoin. Se tuntuu uskomattoman hyvältä ja rauhoittavalta. Päässä liikkuu yksittäisiä ajatuksia, mut keskityn siirtämään nekin pois ja ajattelemaan vain sitä hyvää oloa, mikä aamulla levänneenä herätessä on. Kuluu reilut kymmenisen minuuttia (ja siis, nää ajat on nyt vain mun subjektiivisia arvioita, en sattuneista syistä katsonut kelloa). Epäilys nostaa päätään, sillä Tenox on aina jo sillä 20mg:n annoksella vähintäänkin rentouttanut mua erittäin nopeasti (poikkeuksena se, kun olin käyttänyt ko. lääkettä säännöllisesti kuukauden, olin koukussa ja erittäin vaikeat painajaiset vain jatkuivat, jolloin lääkäri suostui väliaikaisesti tuplaamaan annoksen - auttoi lopulta, ja lääke purettiin suunnitellusti pois), ja uni on tullut helposti, vaivattomasti ja todellakin nopeasti tilanteissa, joissa mikään muu ei ole auttanut. Ja Tenox tosiaan on ollut ainoa nukahtamisunilääkeasia, joka on sekä sopinut mulle että toiminut. Mä päätän siirtää epäilyksen pois mielestäni, ja tyhjennän pään parhaani mukaan kaikesta.

Jossain vaiheessa alkaa paleltaa. Kurotan viltin vierestäni ja asetan sen peiton päälle. Silmät kiinni, pää tyhjäksi. Kuluu hetki lisää, ja palelee edelleen. Ajattelen, että haen vielä toisen viltin - sen painavan - lisäksi. Yleensä sekin, kun yritän nukahtamista tarpeeksi painavan peiton/peittokasan alla, helpottaa unen tuloa. Nousen varovasti istumaan, sillä tiedän kokemuksesta että Tenox heikentää mulla mm. tasapainoa ja koordinaatiota. Varovasti ylös, ja askeleita kohti viltin säilytyspaikkaa. Mua ei huimaa, askeleet sujuvat helposti, on täysin normaali olo. Ja mä todella vastustan sitä ahdistusta, joka nostaa päätään kun huomaan tän. Takaisin sänkyyn, painava viltti kolmanneksi peitoksi, pää tyynyyn, silmät kiinni, ihanaa nyt nukahdan. Pyörin asentoa vaihdellen. Jossain kohtaa filmi sitten katkeaa.

Ensin mä en tajua olevani hereillä. Tuijottelen vain kattoon ihan rauhassa, ja mietin asioita. Mietin asioita. Ei helvetti, tässä vaiheessa se iskee tajuntaan; olen hereillä, ajattelen tietoisesti, silmät on auki mä katselen kattoon ja ajattelen. Mä olen täysin hereillä, ihan toimintakunnossa. En tiedä mitä ajatella. Koska olo ei ole lainkaan uninen tai väsynyt, annan itselleni luvan katsoa kelloa. Näytöllä näkyy tuttuun tapaan, ja melko oletetusti, neljä numeroa merkkaamassa aikaa. Ne ovat kaksi kolme kolme ja kahdeksan. Epäusko. Valtava epäusko. Ei jumalauta, ei saatana, ei, ei, ei nyt, ei taas, ei enää. Aika nytkähtää minuutilla eteenpäin. Kaikki muut numerot, paitsi se viimeinen, pysyvät samoina. Tunteet kelaavat mun läpi nopeasti. Epätoivo, vitutus, suru ja ahdistus. Sitten kaikki katoaa. Tyhjyys. Mä astelen peilin eteen, askeleet kantavat täysin normaalisti, katson itseäni silmiin ja hiljaa mielessäni esitän kysymyksen koko saatanan maailmankaikkeudelle: mikä vittu mussa on vikana.

Mikään ei ole kuin ennen. Kaikki, mihin saatoin luottaa, ei vain enää toimi kuin oletin. Se ulottuu kaikkeen, kaikkialle, koko ajan. Mä en ole sama, olenko mä edes? Lääkkeet eivät toimi. En voi luottaa mun kehoon. Otteeni lipsuu, enkä voi hallita - mutta miten voisinkaan hallitakaan jotain, mitä ei tunne tai ymmärrä, mistä en saa otetta? Kaikki on jatkuvassa muutoksessa, enkä mä pysy mukana. Eilisen oikea on tänään väärä. Musta ja valkoinen vaihtavat paikkojaan. Perustarpeeni, kuten nälkä ja uni, eivät vain toimi jotenkin oikein. Näläntunne on luokkaa kaikki tai ei mitään. Saatan tuntea itseni loputtoman väsyneeksi, mutten saa unta - tai sitten nukun pari tuntia ja herään pirteänä vaikka takana olisi kuinka monta tahansa valvottua tuntia. Multa loppuu ymmärrys. Mitä mulle on tapahtumassa?

Ehkä jos toistelen itselleni tarpeeksi kauan ettei tää ole totta, se lakkaa olemasta? Tai jos rupean juomaan litran tulikuumaa maitoa joka ilta ennen kuin yritän nukahtaa? Otan purkillisen Tenoxia viinan kanssa? Meditoin ennen sänkyyn menoa niin kauan, että nousen ilmaan leijumaan kuin simit? Pakkoliikun koko päivän, että ainakin keho sammuttaa itsensä jos mieli ei? Olen kuullut ihan tarpeeksi monta kertaa jo, että en nuku koska en tee mitään päivän aikana. Fakta kuitenkin on, että mä olen elänyt tällä about samalla aktiivisuustasolla jo vuosia. Ja mä olen silti nukkunut. Ja miten tehdä enemmän asioita, väsymättä enempää? Tai siis. Mä vain yritän pitää itseäni edes jotenkin kasassa. Oli miten oli, vika nyt kuitenkin vain näyttää olevan mussa. Ehkä mä muutan asumaan ulos telttaan, niin ainakin saan tarpeeksi raitista ulkoilmaa. Ehkä en vain yritä tarpeeksi. Ehkä, ehkä, jos, jos. Yhteiskunta ei hyväksy tällaista, tää ei ole mitenkään ok, mä en pidä tästä - ja silti mun pitää vain yrittää itse hyväksyä tää, ja yrittää elää tän kaiken epämiellyttävyyden kanssa. Nähdä ees jotain positiivista, että hei, nukuinhan mä nytkin. Ja herätessä ei väsyttänyt. Silti, joskus, ajoittain - sanat eivät riitä.

np: Köyhä Jonne - Sensuroin itseäni (clean version)

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

"Elämä on laiffii"

Mä sitten nukuin, kuitenkin. Nukahdin aamukymmenen jälkeen, ja nukuin iltapäiväkahteen. Noin about. Tosin en ole varma nukuinko todella, vai olinko vain niin väsynyt etten enää vain ymmärtänyt mistään mitään. Joka tapauksessa; lepäsin. Olettaen, että tosiaan nukuin tänään, ja huonolla lyhyellä matematiikallani laskettuna, on aika lailla todennäköistä, että viimeisen neljänkymmenenkahdeksan tunnin aikana olen nukkunut jokseenkin hieman reilut kuusi tuntia. Saatan olla väärässä - tai lähellä totuutta. Tähän nähden juuri tällä hetkellä väsyttää erittäin vähän. Ja se ei ole ollenkaan hyvä, kun ottaa huomioon, että huomenna pitäisi nousta ylös kuuden aikoihin aamulla. Puntaroin tässä nyt Tenoxin, kahden Tenoxin ja "luonnollisen unirytmin arvostamisen" välillä. Viimeinen tarkoittaa käytännössä sitä, että nukun jos nukuttaa ja jos ei niin sitten en nuku. Menen sillä mitä annetaan, tai ollaan antamatta. Ja yritän selvitä. Koska kyllä se uni tulee - joskus, jossain vaiheessa, toivottavasti. Ja mä toivoisin tässä tapauksessa itseni venyvän siihen, että selviäisin huomisiltaan korkeintaan lyhyillä päiväunilla (ei siis sillä, että mä kauaa unessa tällä hetkellä pysyisinkään, mutta). Että. Elämme vaikeita aikoja, saatana sentään.

Nukkumattomuudesta huolimatta tänään on ollut siedettävä. En saanut pestyä pyykkiä vaikka yöllä niin suunnittelinkin. Enkä oikeastaan tehnyt juuri muutakaan. Keitin pastaa - puoliksi, eli siis melkein. Ihmettelin porukoiden palmuvehkaan ilmestynyttä erittäin rumaa kukintoa - en edes tiennyt, että kyseinen kasvi sellaisia tekee, ja siis. Niin ruma? Mokomat ovat kuulemma vielä todella harvinaisia - kukinnot palmuvehkoissa - ja sitten niiden pitää näyttää tuolta niin. Enkä juuri edes ole rapsutellut koiraa, sillä sitä ei ole asia juuri innostanut tänään. Lähinnä se on vältellyt mua koko päivän parhaansa mukaan. Ehkä se tietää paremmin kuin minä, etten ehkä olisi jaksanutkaan rapsutella. Mutta mä puin päälle (olen nyt yrittänyt pitää kiinni siitä että päälle puetaan joka päivä - vaikka se ois sitten vain puolen tunnin ajaksi). Mä neuvoin äitiä siinä miten tehdään asiakaspalautus (...). Ja mä olen laukonut tänään niin monta äärettömän hyvää vitsintapaista, että siitä hyvästä pitäis saada vähintään rauhan Nobel.

Oikeastaan raivostuttaa, että oon saanut lähes kaikesta tänään kaivettua esiin jotain koomista. Se menee vain vähän yli. Enkä jaksaisi, kun ei ole yhtään vitsikäs olo. Joskus on, tänään ei ole. Syytän yliväsymystä, ja myönnän ettei tällainen ihmehihittely (lähinnä omille jutuilleen) lopulta tässä mielentilassa nosta fiilistä - päinvastoin. Mut vittu, kaikki otetaan vastaan. Ja tähän väliin muutamia syviä ja raskaita huokauksia. Huomenna siis sitten ohjelmassa siirtyminen kaupunkiin, ja myöhemmin sitten myös takaisin. Posti on saattanut muistaa mua, tai sitten tulli (vaikkei sen pitäisi kai olla mahdollista tässä tapauksessa, mutta epäilyttää jotenkin), ja muutenkin lupasin viedä sen äidin palautuksen postiin niin että jos mua on muistettu se hoituu siinä samalla. Sitten on se Klubitaloon tutustuminen. Ja jos on oikein hurja olo niin voisin vierailla Mustissa ja Mirrissä - joku (...) kun on kohta taas syöttänyt sille kaikki palkat/namit. Kyllä se tästä, ja Buranaa naamaan - tuntuu nimittäin taas siltä että kohta särkee ja kovaa, ja mä en tahdo en tahdo.

- -

En ole pysynyt mukana nyt että olenko kirjoittanut tätä kokonaisuudessaan vain reilun tunnin vai sittenkin yli kaksi, mutta sillä ei nyt sinänsä ole merkitystä. Suussa maistuu taas verentapainen, joten se ei kerro säryn olevan menossa kovinkaan mukavaan suuntaan. Pitää siis ihan oikeasti napata se Burana - nyt. En ole päässyt lopputulokseen sen Tenoxin suhteen. Luulen, että taidan kohta kuitenkin kallistua suunnitelmaan B: ota kaksi. Ja sitten mä nukun. Nukun, sillä en suostu muuhun (tai sehän nähdään ihan kohta...). Nyt kun vielä pystyn ajatella jotenkin vaikka särkylääke ei olekaan alkanut vaikuttaa niin pitäisi kai yrittää lopetella tää teksti. Tää nyt on ollut ihan mukavaa vaihtelua, tällainen päivä. Kuitenkin. Kuten sanoin, olo on ollut siedettävä. Ja se on paljon; normaalitila kun on se, että vähintään kolmen sekunnin välein aivoista iskee "en jaksa en jaksa en enää vain vittu jaksa" ja se aika paljon häiritsee kaikkea - ja olohan ei tuolloin muutenkaan ole kovin kehuttava. Päivän kokonaisarvosanaksi mulle aika kova 2+/5, joten. Hyvä minä. Tähän päälle petyn kyllä aika pahasti, jos keikun jo puoliltaöin taas hereillä. Tai jos herään siihen että päässä kaikuu NO SLEEP TILL BROOKLYN!! - kuten tänään teki. Kaikki kun on mahdollista, halusit tai et.


np: Lana Del Rey - Music to Watch Boys to