Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 18. helmikuuta 2016

23:38

Uskon, että tiedetään kaikki ne hetket, joina ei vain tiedä itkeäkö vai nauraa. Ja sitten on niitä hetkiä, kun kaikki mahdolliset tunteet ja tuntemukset ovat yksinkertaisesti vain aivan liian riittämättömiä. Mä seison huoneessani peilin edessä, ja katselen itseäni. Tuijotan itseäni silmiin; tuijotan, tuijotan, tuijotan - ja odotan saavani vastauksia. Mun pupillit on ko lautaset ja eivätkä juuri reagoi valoisuuden muutoksiin. Mä haluaisin nauraa nyt, koska itkeminen ois vähän liian dramaattista jotenkin. Mutta mussa ei liiku mitään muuta kuin jotain sellaista... kyynisen kyllästynyttä? Vaikea kuvailla sitä, sillä lähinnä sitä mitään ei ole. Ei ole edes tyhjyyttä. Ei mitään.

Kello on aika lailla tasan yhdeksän, kun mä julkaisen edellisen postauksen ja sitten huutelen heipat fb-keskusteluun. Suljen tietokoneen, käyn vessassa, vaihdan yöpaitaan, laitan herätyksen ja puhelimen lataukseen. Otan Tenox -purkin käteeni ja katselen sitä hetken. Pitääkö mun oikeasti nyt turvautua tähän? Mua väsyttää kyllä, silmät vaatii kaikista eniten unta - ne on olleet jo monia päiviä todella epämiellyttävän kuivat. Mä lohdutan itseäni sillä, että lääkäri nää määräs - käyttöön, avuksi. Mulla on lupa ja oikeus. Ja että mä luotan siihen ihmiseen, se vaikuttaa kaikin puolin pätevältä ja vielä sellaiselta yksilöltä, jota sattuu ihan oikeasti kiinnostamaan mun paras. Ohjeessa lukee "1 tabletti tarvittaessa yöksi", mutta mä vakuutan itselleni etten ole paha jos nyt otan kaksi. Teen sen kuitenkin tietoisesti, en impulsiivisesti minkäänlaisia oloja tavoitellen - haluan vain nukkua tän kerran, varmasti. En katso kelloa, mutta arvio viisitoista yli yhdeksän on luultavasti aika lähellä totuutta. Kaksi Tenoxia naamaan, valot pois, sänkyyn. Sweet dreams, here I come.

Mä hymyilen siinä maatessani silmät kiinni. Mä tiedän, että kohta mä nukahdan. Vihdoin. Se tuntuu uskomattoman hyvältä ja rauhoittavalta. Päässä liikkuu yksittäisiä ajatuksia, mut keskityn siirtämään nekin pois ja ajattelemaan vain sitä hyvää oloa, mikä aamulla levänneenä herätessä on. Kuluu reilut kymmenisen minuuttia (ja siis, nää ajat on nyt vain mun subjektiivisia arvioita, en sattuneista syistä katsonut kelloa). Epäilys nostaa päätään, sillä Tenox on aina jo sillä 20mg:n annoksella vähintäänkin rentouttanut mua erittäin nopeasti (poikkeuksena se, kun olin käyttänyt ko. lääkettä säännöllisesti kuukauden, olin koukussa ja erittäin vaikeat painajaiset vain jatkuivat, jolloin lääkäri suostui väliaikaisesti tuplaamaan annoksen - auttoi lopulta, ja lääke purettiin suunnitellusti pois), ja uni on tullut helposti, vaivattomasti ja todellakin nopeasti tilanteissa, joissa mikään muu ei ole auttanut. Ja Tenox tosiaan on ollut ainoa nukahtamisunilääkeasia, joka on sekä sopinut mulle että toiminut. Mä päätän siirtää epäilyksen pois mielestäni, ja tyhjennän pään parhaani mukaan kaikesta.

Jossain vaiheessa alkaa paleltaa. Kurotan viltin vierestäni ja asetan sen peiton päälle. Silmät kiinni, pää tyhjäksi. Kuluu hetki lisää, ja palelee edelleen. Ajattelen, että haen vielä toisen viltin - sen painavan - lisäksi. Yleensä sekin, kun yritän nukahtamista tarpeeksi painavan peiton/peittokasan alla, helpottaa unen tuloa. Nousen varovasti istumaan, sillä tiedän kokemuksesta että Tenox heikentää mulla mm. tasapainoa ja koordinaatiota. Varovasti ylös, ja askeleita kohti viltin säilytyspaikkaa. Mua ei huimaa, askeleet sujuvat helposti, on täysin normaali olo. Ja mä todella vastustan sitä ahdistusta, joka nostaa päätään kun huomaan tän. Takaisin sänkyyn, painava viltti kolmanneksi peitoksi, pää tyynyyn, silmät kiinni, ihanaa nyt nukahdan. Pyörin asentoa vaihdellen. Jossain kohtaa filmi sitten katkeaa.

Ensin mä en tajua olevani hereillä. Tuijottelen vain kattoon ihan rauhassa, ja mietin asioita. Mietin asioita. Ei helvetti, tässä vaiheessa se iskee tajuntaan; olen hereillä, ajattelen tietoisesti, silmät on auki mä katselen kattoon ja ajattelen. Mä olen täysin hereillä, ihan toimintakunnossa. En tiedä mitä ajatella. Koska olo ei ole lainkaan uninen tai väsynyt, annan itselleni luvan katsoa kelloa. Näytöllä näkyy tuttuun tapaan, ja melko oletetusti, neljä numeroa merkkaamassa aikaa. Ne ovat kaksi kolme kolme ja kahdeksan. Epäusko. Valtava epäusko. Ei jumalauta, ei saatana, ei, ei, ei nyt, ei taas, ei enää. Aika nytkähtää minuutilla eteenpäin. Kaikki muut numerot, paitsi se viimeinen, pysyvät samoina. Tunteet kelaavat mun läpi nopeasti. Epätoivo, vitutus, suru ja ahdistus. Sitten kaikki katoaa. Tyhjyys. Mä astelen peilin eteen, askeleet kantavat täysin normaalisti, katson itseäni silmiin ja hiljaa mielessäni esitän kysymyksen koko saatanan maailmankaikkeudelle: mikä vittu mussa on vikana.

Mikään ei ole kuin ennen. Kaikki, mihin saatoin luottaa, ei vain enää toimi kuin oletin. Se ulottuu kaikkeen, kaikkialle, koko ajan. Mä en ole sama, olenko mä edes? Lääkkeet eivät toimi. En voi luottaa mun kehoon. Otteeni lipsuu, enkä voi hallita - mutta miten voisinkaan hallitakaan jotain, mitä ei tunne tai ymmärrä, mistä en saa otetta? Kaikki on jatkuvassa muutoksessa, enkä mä pysy mukana. Eilisen oikea on tänään väärä. Musta ja valkoinen vaihtavat paikkojaan. Perustarpeeni, kuten nälkä ja uni, eivät vain toimi jotenkin oikein. Näläntunne on luokkaa kaikki tai ei mitään. Saatan tuntea itseni loputtoman väsyneeksi, mutten saa unta - tai sitten nukun pari tuntia ja herään pirteänä vaikka takana olisi kuinka monta tahansa valvottua tuntia. Multa loppuu ymmärrys. Mitä mulle on tapahtumassa?

Ehkä jos toistelen itselleni tarpeeksi kauan ettei tää ole totta, se lakkaa olemasta? Tai jos rupean juomaan litran tulikuumaa maitoa joka ilta ennen kuin yritän nukahtaa? Otan purkillisen Tenoxia viinan kanssa? Meditoin ennen sänkyyn menoa niin kauan, että nousen ilmaan leijumaan kuin simit? Pakkoliikun koko päivän, että ainakin keho sammuttaa itsensä jos mieli ei? Olen kuullut ihan tarpeeksi monta kertaa jo, että en nuku koska en tee mitään päivän aikana. Fakta kuitenkin on, että mä olen elänyt tällä about samalla aktiivisuustasolla jo vuosia. Ja mä olen silti nukkunut. Ja miten tehdä enemmän asioita, väsymättä enempää? Tai siis. Mä vain yritän pitää itseäni edes jotenkin kasassa. Oli miten oli, vika nyt kuitenkin vain näyttää olevan mussa. Ehkä mä muutan asumaan ulos telttaan, niin ainakin saan tarpeeksi raitista ulkoilmaa. Ehkä en vain yritä tarpeeksi. Ehkä, ehkä, jos, jos. Yhteiskunta ei hyväksy tällaista, tää ei ole mitenkään ok, mä en pidä tästä - ja silti mun pitää vain yrittää itse hyväksyä tää, ja yrittää elää tän kaiken epämiellyttävyyden kanssa. Nähdä ees jotain positiivista, että hei, nukuinhan mä nytkin. Ja herätessä ei väsyttänyt. Silti, joskus, ajoittain - sanat eivät riitä.

np: Köyhä Jonne - Sensuroin itseäni (clean version)

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti