Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 4. helmikuuta 2016

Asun siinä kuplas, jost ei saa puhua


Terveystalon käytävät ovat autiot kun kävelen niitä pitkin. Vakuutan itselleni että mun kuuluu olla siellä kun tekstiviesti-ilmoittautuminenkin onnistui. Radio on aivan liian kovalla ja juontajien mielipiteet jotenkin suorastaan tyhmiä. Ahdistaa. Gyne on kuitenkin se sama, mukava ja hieman omalaatuinen sellaisella erittäin positiivisella tavalla. Jotenkin se näyttää nuoremmalta. Ehkä se johtuu siitä että olen päivän ensimmäinen. Vaikka ääni tärisee, käsiä vääntää, jalat on levottomat enkä edes nyt aloita siitä leuasta, niin selviän. Ihme. Olin aamulla varma että pillahdan itkuun viimeistään istuttuani vastaanoton tuolille. En itkenyt. Jännitin ja tärisin vain. 

Vaihdetaan Yasminit Microgynoniin. Jos vaikka kuukautiset ei enää kestäis lähemmäs kolmea viikkoa. Eikä kyllä haittaa et pillereiden hinta tippui parikymppiä kolmelta kuulta. Se toteaa et mulla taitaa mennä hyvin kun lääkitys on vähentynyt niin rajusti. Naurattaa. Sanon ettei mikään vaan kunnolla toimi lähtemättä sen kummemmin avautumaan asiasta sen moniulotteisuudessaan. "Onko sulla psoriasis?" Öh, ei. Olen vain kynsinyt, stressi vähän painanut päälle, jne. Se katsoo huolissaan mun jalkoja. "Ei kun siis joo että jos ois niin ihotautilääkärille mutta joo ei joo...", se mutisee. Suostuin siihen papaankin kun ei sitä koskaan oltu otettu. Olihan se viiskymppiä mut tossa enää tuntunut. En ymmärrä kun netti tyyliin pursuaa "papaan kuolee!!1!" -tarinoita. Musta inhottavin vaihe on kun pitää raastaa vaatetta päältä ja sit takas. Mut toi gyne nyt on sellanen että kävisin vaikka päivittäin. Lopuks se katsoo silmiin ja toivottaa "oikein ihanaa kevättä". Kävelen ulos jonkinasteisena voittajana kun ei tarvinutkaan ultrata. Kai sit olen laihtunut. 

Palkinnoksi itselleni ostan hiusvärin. Ei sillä että kukaan näkisi mun juurikasvua ikinä, mut jos joskus tahdon ihan omaksi iloksi värjätä. Tai jotain. Käyn apteekissa. Apteekintäti muistaa mut; "meillä tais viimeksi olla vähän ongelmaa tän koneen kanssa". Joo, hieman. En jaksa raahautua kämpälle joten menen ryystämään fruitien Arnoldsiin. Pelkään ohitseni käveleviä ihmisiä ja yritän olla katsomatta. Ne vilkuilee syyttävästi. Ei saisi istua niin kauan pöydässä, varsinkaan yksin. Kierrän lähinnä H&M:n läpi. Oon liian iso yhteen takkiin jota katsoin kevättä varten. Ehkä mä ehdin vielä pienentyä ennen kuin kevät iskee. Kaupasta ananaksia. Kämpälle päästyäni väsyttää niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Helvetti, kuus tuntia hereillä ja liikkeellä niin oon jo ihan puhki. Ja mä sentään nukuin lähes koko yön.

Ei oo ollut kovinkaan sekava päivä tänään. Ei vaikka edelleen tuntuu päässä oudolta enkä voi tietää mikä on oikeasti totta. Selviän kuitenkin ainakin toistaiseksi. Ehkä se kun oon nukkunut nyt enemmän kuin sen kolmesta neljään tuntia kerrallaan on auttanut. Jaksaa hieman paremmin (eli selviän yhdestä vieraasta ihmisestä, muutamasta asioinnista ja ihmisistä kadulla kerran viikossa, jes). Tosin en voi sanoa varmasti oliko siellä ketään kun suljin kaiken tapani mukaan pois. Oon syönyt sitä Akinetonia nyt kuitenkin edelleen. Enhän mä siinä mahdollisessa lääkekoukussa sinänsä mitään häviä. Siitä pääsee eroon. Ja ehkä kivut katoaisivat. Aamulla ei särkenyt yhtään, ja oonkin vähän hämilläni kun otin vasta äsken ekan särkylääkkeen. Ei haittaa kyllä tosin yhtään.

Jos ois ees muutama tällainen päivä putkeen. Ettei tarvis vainoilla koko ajan jostain. Ettei tarvis pelätä jatkuvasti. Ettei tarvis koko ajan keskittyä tekemään asioita oikein välttyäkseen pahalta. Että vaikka ei oliskaan hyvä olo niin edes pystyisi sietämään itseään. Oisin aika tyytyväinen. Kaukana ideaalista, kaukana normien luomasta normaaliuden käsitteestä. Niin kaukana kaikesta mitä joskus uskoin saavuttavani, mihin muillakin oli usko. Tänään, just ainakin tässä hetkessä, nyt, voin melkein kuvitella hyväksyväni sen, etten vain ole mitään suurta. Ei vaan oo helppoa luopua kaikesta mihin on kasvanut, mihin on uskonut. Tänään kaikki pyörii suht oikein suhteutettuna siihen mitä se voi olla mun kohdalla. Jos ois enemmän tällaista niin joskus vuosien päästä voisin jopa oivaltaa jotain. Yritän uskoa siihen ees hetken. Sitähän se lääkärikin sanoi; tää vie vitusti aikaa. Vuos tai kaks ei riitä mitenkään. Vaikea hyväksyä mut jos elän tarpeeksi kauan niin kai sekin korjaantuu?

Ajattelin heittää lävistäjää sähköpostilla ja kysäistä titaanista korua septumiin. Ei ainakaan pitäis sit aiheuttaa minkäänlaista allergiaa. Samalla ajattelin häiritä ja kysyä miten noiden dermalien kanssa. Nehän nyt on b-laatua, ja tuo yksi tahtoo puskea ulos kun se on huonossa kohtaa ja onnistun lyömään sitä aina silmälaseilla. Että jos vaikka joskus keväämmällä jaksaisi valua Helsingin suuntaan. Ei kovin ajankohtaista just nyt tai edes lähiaikoina, mutta oispa edes jonkinlainen pikkutavoite. Ei sitä koskaan tiedä jne. Ja tuskin se nyt kovin suuri synti on kysyä ns. turhaan. Että. Hieman parempi. Tänään selviin. Huomen sit tsekataan uudestaan. Toivottavasti ei sen aikasemmin.

np: nothing

1 kommentti :

  1. Jonakin päivänä teidät, sir, pakotetaan jylhästi jäätelölle. Ei tosin kyllä oo euroakaan rahaa (mutta se on täysin turha sivuseikka!) Ollaankohan me oltu tänään samaan aikaan liikenteessä kun kuuntelin itsekin radiota hammaslääkärissä ja siitä jäi ihan dorka fiilis :D

    VastaaPoista