Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 18. helmikuuta 2016

...esimerkiksi vaikka ne päivät, jolloin toivot olevasi vain äärimmäisen harhainen

( Nyt ollaan jännän äärellä: aloitan tän kyseessä olevan postauksen totuuden nimissä täysin samoilla sanoilla kuin tuon edellisenkin. )


(jälkihuomautuksena kirjoitusaika: n. 06:00)
Uskon, että tiedetään kaikki ne hetket, joina ei vain tiedä itkeäkö vai nauraa. Ja sitten on niitä hetkiä, kun kaikki mahdolliset tunteet ja tuntemukset ovat yksinkertaisesti vain aivan liian riittämättömiä. Nyt on kyllä joo vähän sellainen (ja tällainen, ja vähän kaikkea muutakin) tilanne. Mä mietin kyllä semipitkään, voinko mä kertoa tänne tästä mistä nyt aion kertoa. Sitten olin että fuck it, mun blogi jne., ja ei tässä nyt ole kovin paljoa enää mitä menettää. Niin että. Mulle selvisi tässä yön aikana miksei Tenox toimi. Toisin sanoen kävin paskalla. Tässä yhteydessä havaitsin siellä ulosteeni seassa jotain outoa (ja selvennykseksi, menemättä sen suuremmin yksityiskohtiin: en varsinaisesti mitenkään kaivellut jätöksiäni ja enempää ei ole tarpeellista tietää), tarkemmin jotain pyöreää, suhteellisen lituskaa, kiinteän oloista ja valkoista - kaksin kappalein. En vain pystynyt keksimään mitään muuta kuvaukseen sopivaa, mitä suuhuni olisin pistänyt, kuin ne Tenoxit. Onhan tää nyt tavallaan hyvä siinä mielessä, että ainakin selvisi miksen nukahda entiseen tapaan Tenoxien vaikutuksesta - ne kun eivät sula ja näin vaikuta. Nyt yritän vain olla miettimättä niitä muutamaa - suhteellisen paljon mahdollisesti pelottavaakin - kysymystä, jotka tää koko juttu herätti mussa.

Tässä tilassa, jossa tunteita on niin paljon ilmassa että niiden merkitys kumoutuu ja katoaa, mä sitten laitoin lääkärille sähköpostia - kyllä, taas. Mä en edes tiedä oliko se mitenkään fiksua, tai edes aiheellista. Tai että miten mä haluaisin sen reagoivan mun ininään siitä, etten nuku vieläkään koska paskon unilääkkeet pihalle suht kokonaisina, ja että olen aivan lopussa ja erittäin väsynyt ja todella hämmentynyt ja peloissani myös että mitä saatanaa nyt helvetti sentään, ja että en vittu edes nyi enää. Herätys soi tuossa viitisentoista minuuttia sitten. Tää päivä on alkanut ennen kaikkea aika loistavasti. En mä vaan tiedä enää, mitä ajatella mistään, siis kokonaisuutena, tää ei johdu nyt siis vain paska-Tenoxeista ja/tai tenoxpaskasta, vaan siis ihan vitun kaikki on nyt ihan vitun sekaisin ja sanonko vielä että vittu, koska se nyt vaan korostaa kaikkia hyviä puolia niin mussa kuin siinä miten suhtaudun asiaan. Odotukset loppupäivälle on korkealla, joten. En edes viitsi postata tätä vielä. Odottelen mitä kaikkea muuta kivaa elämällä on tän päivän osalta mulle tarjolla, ja palaan asiaan. Tää ihan jo senkin takia, että on kaikkien kannalta parempi kasata kaikki paska yhteen postaukseen sen sijaan että tekisin niitä tunnin välein koko päivän ajan. Katse ylös maasta ja rohkeutta - ja koska et katso maahan et vittu huomaa sitä banaaninkuorta, jne.

- -

07:31, autossa matkalla kohti Lahtea
Radio huutaa, ja iskä ei kuulemma kuule, joten vähän lisää volaa vaikka huomautan volyymin olevan jo aika häiritsevällä tasolla. Yritän silti keskittyä kirjoittamaan tätä. Tää aamu on jatkunut erittäin hyvin - ihan kuten mun perstuntuma ennustikin. Äiti kysyi miten nukuin. Kerroin paskoneeni Tenoxit pihalle. Vetää jengin hiljaiseksi. Ja sit päivä jatkuu ilouutisilla: FUCK YES ON PENKKARIPÄIVÄ!!1 Ei siinä muuta mut. Mä olen viimeiset ainakin kahdeksan vuotta saanut eriasteisia ahdistus- ja itkukohtauksia liikkuessani kaupungilla kyseisenä päivänä. Ja jollain vitun onnella mulla on ollut oikeastaan joka vuosi jonkinnäköistä pakollista asiaa keskustaan. Nappaan rahkan jääkaapista ja valun itkien takaisin huoneeseeni. Televisio pauhaa; uutiset. Kiinnitän huomioni siihen outoon ja ahdistuneen kuuloiseen miesääneen, joka kähisee "äkkiä, äkkiä". Kysyn porukoilta et miten toi miehen "äkkiä" -kommentti liittyi mitenkään siihen uutiseen. Vastauksena hämmentyneitä "öö mitä mikä kommentti mikä mies mikä äkkiä" -kysymyksiä. Ja kun oikein mietin, niin kuuluihan se ääni aivan väärästä suunnastakin. Eipä siitä enempää. Olen suorastaan superinnoissani tulevasta päivästä siinä pukiessani vaatteita kyyneleet valuen. Ei vain juuri innosta. Oikein mikään. Just nyt. Radiossa Justin-vitun-Bieber, iskä hiljentää volaa koska juontajat eivät puhu just nyt, ja tavallaan vituttaa, sillä musiikki (jopa Bieber) on helpompi kestää kuin puhe. Lopetan avautumisen tältä erää tähän, sillä puolen tunnin matka on about takana. Enkä edes kehtaa manata yhtään enempää.


- -

09:xx
Mä en usko minkäänlaisiin ihmeisiin. Mun mielestä ihme on asia, joka on mahdoton. Se, että jokin asia on äärimmäisen epätodennäköinen, ei tee siitä mahdotonta. Kaikki, mikä tapahtuu, on mahdollista. Näin myös silloin, kun kyseessä on jokin äärimmäisen epätodennäköinen asia. Silti joskus tulee vain eteen tilanteita, joissa ei voi kuin toivoa, että jotkin epätodennäköiset asiat olisivat täysin mahdottomia. Toisin sanoen; sitä toivoo ihmettä.

- -

19:33, back here where it all began
Niin. Näyttää siltä, että olen edelleen hengissä. Mahdollisuudet kaikkeen ovat aina olemassa, kyllä, mutta. Saatan myös selvitä huomiseen - ja mahdollisesti myös huomisesta. En suuremmin nyt jaksaisi palata kaikkeen paskaan. Sanon vain sen verran, että aamulla totesin Iidalle että asioiden on vain pakko lähteä noususuuntaan jossain vaiheessa päivää, koska alemmas ei pääse. Tämä toteutui, mutta älkää hämääntykö; se ei tarkoita mitään hurjaa nousukiitoa. Mä melkein nukuin (siis, en nukkunut sanan varsinaisessa merkityksessä edes kuvainnollisesti, älkää edes kuvitelko - pitäisi ehkä sittenkin käyttää sanaa "koomasin"?) polin odotustilassa. Ja kävelymatkan Klubitalolle. Ja sen esittelytilaisuuden. Ja oikeastaan vielä kun haahuilin postiin ja kauppaan. Jossain välissä olen muuttunut hieman enemmän elossa olevaksi. En siis valita. Tällä hetkellä on aika jees jopa. Siis, verrattuna vaikka aamuun. Mä yritän olla ottamatta nukkumisesta mitään paineita tänään. Nukun jos nukun. Huomenna menen polille. Huomenna näen Milkan. En ota paineita. Mä selviän, mä selviän. En oikeastaan edes ajattele sitä - mitään. Keskityn nyt tekemään näkyville toisen postauksen, sellaisen vähän kivemman (? mahdollisesti), kun kerran se ei ollut sittenkään jumissa esimerkiksi siellä tullissa. Elämä ei voita (koskaan, ikinä), mut hetkellisesti en tee kuolemaa ihan täysillä. Yritän pitää tästä kiinni, jotenkin.

np: Nostalghia - Chrysalis

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti