Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 15. helmikuuta 2016

I don't wanna do this anymore; it's so surreal; I can't survive if this is all that's real


Yksi Tenox muuttuu hetkessä kahdeksi, jotka kruunaan kolmella kaksvitosella Ketipinorilla. Ei siis millään tavoin vaarallista (eikä se kyllä edes ollut tavoitteeni), mutta olo on hetken paras ikinä. Leijun, kellun, pumpulia, pala taivasta. Hymyilen ja mumisen itsekseni sanoja ilmaan englanniksi onnellisena - ei tunnu pahalta. Ja tää ei ole lainkaan hyvä. Ei todellakaan hyvä. Ei millään tavalla hyvä. Paha. Herään nukuttuani reilut neljätoista tuntia. Ainakin osa univeloista kuittaantui? Mutta nyt pelkään. En pystynyt ottamaan Tenoxia ohjeen mukaan. En kertaakaan. En ottanut sitä toista, koska ensimmäinen ei olisi tehonnut; otin sen nimenomaan koska se eka tehosi. Nyt siis pelkään. Pelkään, sillä Tenoxeja on vain kahdeksan jäljellä. Pelkään, sillä tiedän ettei niitä luultavasti ole enää esimerkiksi keskiviikkona. Pelkään, sillä ne tulevat katoamaan. Ja mä en halua. Mikään ei ole tuntunut pitkään aikaan niin hyvältä kuin uni; kun aamulla ei olekaan jo fyysisesti aivan lopussa. Mutta mä mieluummin valvon, kidun, kärsin - vaikka kuolen - kuin nukun näin. Tää ei ole aitoa eikä lainkaan hyvä. Mä en vaan osaa pysty voi halua tappakaa mut vaan jo.

- -

Päivä valuu viemäriin helposti. Herättyäni ahdan mahaani suklaata. Sitten karkkia. Sitten persikkarahkaa ja vähän vielä suklaata. Sitten ruokaa. Kaikki reilun puolen tunnin sisään. Menen takaisin huoneeseeni. Sängyllä maatessani mietin unta. Väsyttäisi vieläkin niin kovin. Ajatus hereilläolosta vain ahdistaa. Ahdistaa niin kovin. Pitää säästää Tenoxeja. Nappaan satasen Ketipinoria ja nukahdan aika pian. Herään puolenyön jälkeen maanantain puolella; olen siis hereillä about kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä reilun tunnin. Täähän meni putkeen. Herättyäni tyhjennän karkkipussin, ja nyt oksettaa. Yritän huuhtoa ällöttävää oloa hienosti nollakolalla alas, mut eihän se auta; sen sijaan kaadoin taas puoli lasia juomaa päälleni. Fyysisesti ei kyllä ainakaan väsytä, jos niitä positiivisia haluaa katsoa. Jotenkin vaan... en halua. Tätä enää. Mietin kauanko ihan oikeasti jaksan. Luultavasti loputtomiin, mutta kuinka kauan haluan enää jaksaa? Ei musta kovin todennäköisesti ole lopettamaan itseäni, ja sekös vituttaa. Haluaisin pystyä ja uskaltaa, osata. Mutta mä en, ja se on taakka. Kaiken muun päälle. Luonnollista kuolemaa on tuskallista odottaa, kun tietää että se ei saavu vielä vuosikymmeniin, todennäköisyyksien mukaan. Itkisin, jos pystyisin. Mä en hallitse, mä en voi päättää. Tää elämä ei ole lopulta millään tavoin mun.

Mut ehkä tää ei ole totta. Mikään. Mä vain nukun jo. Olen jo poissa. Tää on vaan mun tietoisuuden kieroutunut jäänne, joka kuvittelee olevansa elossa. Tää ei ole totta. Mä olen jo poissa, pelastunut. Ja silti: se ei auta paskaakaan vaikka näin olisikin. Mä tiedostan, ja se on ongelma. Se pitää saada loppumaan. En jaksa tätä. Rintaa painaa, kurkkua kuristaa. Kaikki on lopussa, mutta loppu on kaukana. En tiedä, miten tästä selvitään. Miten täältä pääsee pois. Kun ei vain halua tai jaksa enää. Mä kirjoitan tästä aina ja ikuisesti, loputtomiin, tuhansia sanoja. Tuhansia, vaikka tän voisi tiivistää pelkkään hiljaisuuteen. En osaa edes tätä. Tunne, että vajoan taas alemmas tähän paskaan. Oispa terä. Oispa helvetti sentään oikea, kunnon terä. En jaksaisi nyrhiä. Muhun sattuu, ja mä haluan että se loppuu jo. Kaikki ois valmiina, mut mä oon väärässä paikassa. Eikä suunnitelma toimi tässä tilanteessa. Sille on aikansa ja paikkansa, ja siihen on vielä aikaa. Liikaa. En jaksaisi - ja muistan kuinka vielä hetki sitten tuntui, että se aika on liian lyhyt. Nyt en välittäisi enää.

Sisälle särkee. Sattuu. Niin paljon. Mun tekisi mieli vain kumota noi muutamat jäljellä olevat Tenoxit alas kurkusta, mutta mitä se ratkaisisi? Ei mitään. Lisäisi vain ongelmia. Nukkuminen ei auta. Ei koskaan. Se siirtää ongelmaa, mutta se ei ratkaise sitä. Oon vaan hyvä pakoilemaan kaikkea. Tuntuu vaikealta hengittää ja päässä heittää ja puristaa. En sentään tärise tai nyi (kuin leuasta). Helvetinvittu. Tää ei oo mun, tää ei oo mun, tää ei oo mun, tää ei oo mun. Mikään ei ole mun. Koskaan ole ollutkaan. Mulla on loputtoman kuumakin, hikoilen, ja tuntuu siltä et leukaa alkaa taas särkeä - korvassa jo tykyttää. Mielessä pyörii vain ajatus, joka käy läpi vaihtoehtoja siitä että löytyisikö jotain tarpeisiini sopivaa terävää helposti. En tiedä. Olen pettynyt, kaikkeen. Enkä vähiten itseeni. Mä hajoan hajoan hajoan hajoan ja se sattuu mä en jaksa auttakaa tappakaa nyt heti. Muhun sattuu sattuu sattuu sattuu auttakaa nyt saatana jumalauta edes vähän viekää kipu pois en jaksa auttakaa lopettakaa mut jo. Mä en jaksa edes huutaa.

Kenen puoleen kääntyä, kun kukaan ei voi auttaa kuitenkaan? Kuka veisi aamuöiset toiveet kuolemasta pois ja korvaisi toivolla tulevaan? En halua valheita, haluan totuuden. Hiljaisuus vastaa; olen yksin. Niin on paras, tiedän. Mutta mä pelkään jättää taakse kaikkea, joka satuttaa (kaikki satuttaa). Se on liian tuttua ja turvallista, kipu. Tuho. Lopullisuus on kamalan lopullista ja mä en helvetti kun. En mä. Auttakaa nyt pois tästä. On niin surullista olla minä, kun katsoo ulkopuolelta. Kello nyrjähtää parhaaseen minuuttiin, ja mä haluan oksentaa itseni. Kipu on todellista, muu valhetta. Elän kivussa, kivusta, mutten kivulle. Minuutti kuluu ja ohittaa mut. Se kaikki hajoaa. En tiedä pystynkö, haluanko pystyä. Jaksanko. En mä oikeasti enää, ikinä. Kohta en saa enää kiinni siitä mistään. Oispa terä terä terä terävää. Tarkistan lukot laukut luukut ja loputtomat valheet. Auki. Pois. En jaksa, auttakaa. Sumenee enkä mä jaksa enää keskittyä pitää kiinni menen mukana valun alas koskea pää iskeytyy kiviin vuodan verta ja kaikki tuntuu oikealle. Mä en pyytänyt tätä, en halunnu tätä - ja sitä ne vittu mulle kantaa, kasapäin, loputtomasti, ikuisesti, en jaksa, perukaa tilaus, jälkitoimitus, palautus palautus palautus palautus. Aika meni jo umpeen. Haluan päästää kyyneleet virtaamaan, mutta niitä ei ole vaikka silti tuntuu. Valheita, en jaksa. Pitää vain upota sinne, kadota. Ehkä sitten jaksaa seuraavaan hetkeen. Kun on päästänyt irti, voi ottaa kiinni. Käsi terälle, vannon, jos vain löytäisin totuudenjyvän valheiden verkosta. Kaloja, ei helvetti, naurattaa. Täynnä kaloja, ne valehtelee; valepukuiset paskiaiset.

np: Lana Del Rey - Without You

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti