Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 9. helmikuuta 2016

I promise I'm usually better than this; and now I can't even recognize myself anymore

Eilinen ilta menee vielä ihan jees. Päädyn ottamaan itsestäni kevyet kuutisensataa kuvaa, sillä bloggerissakin profiilikuvana heilunut yksilö ei enää jotenkin näytä multa mm. kaiken laihtumisen jälkeen. Ja vaihtelu virkistää, eiks? Karkean arvioni mukaan noista kuudestasadasta kuvasta noin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia epäonnistui - ja vain koska leukani vammasi. Yritin kovasti keskittyä näyttämään normaalilta, mutta lähinnä näytin siltä kuin haistaisin paskaa, olisin ylimielinen tai kärsisin jonkinlaisesta vaikeasta kasvokrampin ja -halvauksen yhdistelmästä. Lopulta säästin mahtavat kuusi kappaletta lopputuomioon. Niistä neljä oli joko tarkentunut väärin tai huonosti (olen paras kuvaamaan, kyllä), yhdessä irvistin sittenkin liikaa - mutta olis siellä se yksi semikelpo. Valinta tehtiin mulle helpoksi. Että nyt on uusi pärstäkuva komeilemassa blogin puolella. Voi jee.

Siitä alkoikin sitten alamäki. Ei tullut uni. Jännitin paniikissa tulevaa junamatkaa, koko reissua, kaikkea. Taistelin itseni kanssa johonkin puoli kahteen, kunnes päätin että turha sitä on yrittää pakottaa itseään nukkumaan, jos ei onnistu. Piti vain hyväksyä, että nyt ei nukuta enkä saa unta. Annoin itselleni luvan valvoa. Helpotti hieman, vaikka ei kyllä nukuttanut edelleenkään. Kolmen aikoihin leukaa alkoi särkeä. Otin särkylääkkeen. Odottelin. Odottelin lisää. Särky vain paheni. Se tuli vihlovina kohtauksina sen lisäksi, että jomotus oli jatkuvaa. Meinasin seota taas vaihteeksi. En tiennyt halusinko kylmää vai kuumaa helpottamaan tuskaa, mutta ongelma ratkaisi itsensä kun en puolentoista tunnin epätoivoisen penkomisenkaan jälkeen löytänyt kylmä/lämpöpakkausta. Olin kääntänyt kaikki mahdolliset paikat ympäri muutaman kerran (yksi vaatekaappi, sänky, tietokonepöydän laatikko, ikkunan alla oleva taso - siinä kaikki mahdolliset piilopaikat). Kello lähenee kuutta ja herätystä, mä olen siinä pisteessä että tihrustan itkua ja mutisen kipuillen yksinäni vaeltaessani ympyrää huoneessani. Törmään vahingossa sänkyyn, ja kylmä/lämpöpakkaus tipahtaa lattialle seinän ja sängyn välistä. Voi vittu jee.

Kokeilen leukaan kylmää. Kokeilen kuumaa. Kokeilen uudestaan. Kokeilen aamupalan syömistä. Kokeilen paikallaan makaamista. Kokeilen istumista. Kokeilen ympäriinsä vaeltamista. Otan saatana jopa sen Akinetonin. Mitä vain, jotta ei tarvisi enää kärsiä. Lopulta, kun kello lähenee lähtöaikaa, mun täytyy myöntää etten pysty lähteä, En pysty keskittymään mihinkään kunnolla, lauseet katkeilevat puhuessani ja on mahdoton vain olla. Lähetän Wilmalle lyhyen viestin. Sen kirjoittamisessa kestää reilusti yli sallitun ajan. Jokaisen sanan jälkeen pitää pysähtyä ja antaa kivulle tilaa. Vaivun levottomaan uneen herätäkseni kahdeltatoista soittamaan ja perumaan aikani lävistäjälle. Herätessä tosin huomaan ettei puhuminen tule onnistumaan, joten joudun nolosti lähettämään tekstiviestin. Hävettää, mutten pysty muuhun. Nukahdan taas nukkuen levottomasti vielä reilut pari tuntia kunnes äiti tulee kotiin. Lisää särkylääkettä koneeseen. Kellun unen rajamailla kipua pakoillen aina ruokaan asti. Hiphei ja jee.


Lääkäri on vastannut mun sähköpostiin iltapäivällä ennen neljää. Oli kuulemma miettinyt oireitani, ja keskustellut niistä ylilääkärin kanssa myös. Olivat sitten yhdessä tulleet lopputulokseen, että oireet vaativat neurologisia jatkoselvittelyjä. Konsultaatiopyyntö PHKS:n neurologille; sieltä saattaa tulla sitten myöhemmin kutsu neurologian poliklinikalle. Särkylääkettä saan syödä kunnes toisin neuvotaan, jos siitä on apua. Akinetonia on turha käyttää, jos siitä ei kerran ole apua. Helpotuksen aalto pyyhkäisee yli musta. Ja sitä seuraa toinen aalto pelkoa. Saan kai apua. Mutta mitä. Miten. Koska. Milloin. Entä jos mitään ei löydykään. Apua. Eikö nyt riitä että psyyke hajoaa, pitääkö kehonkin mennä? Mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa enää. Mun on täytynyt tehdä jotain sanoinkuvailemattoman hirveää ansaitakseni tän kaiken paskan. En vittu tiedä. Kumpa en olis edes syntynyt. Tää ei ole elämää. Pelkkää tuskaa. Kipua. Kaikkialla, kaikin mahdollisin tavoin. Ois vaan mukavampi kuolla nopeasti eikä hitaasti pala kerrallaan. Mut multa ei taaskaan kysytä.

Tätä kirjoittaessa se iskee taas. Viiltävä, polttava, raastava, riipivä kipu. Särkylääkettä. Maailma pyörii ja ei kuitenkaan. Suussa maistuu veri ja oksennus. Pitelen vuoroin päätä, niskaa, poskea, otsaa, korvaa, silmää. Mikään ei auta ja kaikki sattuu. Yritän keskittyä vain siihen, että huomenna näen Milkan. Huomenna mä olen ihan ok. Mä selviän. Ei voi olla kahta yhtä kamalaa päivää peräkkäin. Ei vaan voi. Pitää kuitenkin laittaa kohta Milkalle viesti, etten voi luvata että aamulla selviän paikalle. Pakko. Varmuuden vuoksi. Mun olemattoman pieniksi paloiksi hajonnut elämä pystyy näköjään hajoamaan aina vain pienemmäksi muruiksi. Ei saisi koskaan luottaa siihen, että pohja on tässä. Aina, aina, voi vajota alemmas. Ihan aina. Vain kuolema pelastaa pahalta. Sitä odotellessa nieleskelen verioksennuksen makua suustani, yritän muistaa hengittää, juon koska janottaa ja kai kohta yritän nukahtaa. En pidä siitä, että ihmiset ottavat toisille määrättyjä lääkkeitä vaivoihinsa, mutta koska en pysty olemaan mitenkään päin, taidan yrittää ruinata äidiltä Panacodia. En jaksa uskoa sen auttavan, mutta ainakin kokeilen. Maailma hajoaa. Nyt.

np: BANKS - Drowning

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti