Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Impulsive words; they run, they spurt - and my mind's a mess after the massdestruction it all leaves behind


Everything's alright, but I hate my life.
Things are just fine, but I just want to die.
No need to cry, but why should I even try
to live; to breathe; to just be
it's all too much for me
and I can't see
another way out
so please;
let me leave
and cease,
finally be
at ease.

Se tunne, kun onnistut painamaan "julkaise" -painiketta esikatselun sijaan jo ennen kuin edes aloitit tekstiä. 5/5. Ei sen enempää siitä. Perjantai. Herään iltapäivällä, kun puhelin soi. Takana ehkä nelisen tuntia unta. Oletan sen olevan äiti. Näytöllä hohtaa kuitenkin lääkärin nimi. Panikoisin, mutta olen aivan liian uninen siihen. Vastaan; lääkäri tahtoo vain tietää miten menee. Siedettävästi kai. Torstaina ei juuri särkenyt. Perjantaina ei myöskään ole juuri nykinyt kovin pahasti. Kerron oireista lisää, lääkäri lupaa ilmoittaa oireet neurologille, "tämä selvensi paljon", en saa nukuttua ja Tenox -resepti. Puolen tunnin puhelu. Paljon sanoja - ja liian vähän. Paljon jää sanomatta, silti - en vain osaa. Vähän tärisyttää, vähän helpottaa. Mun lääkäri ja psykan polin ylilääkäri ovat kuulemma sitä mieltä ettei tämä ole vakavaa. Erittäin epämiellyttävää, muttei vakavaa. Jään henkiin. Eh. Niin. Selviän perjantaista. Päätän pystyväni selviytyä myös lauantaista, ja soitan lävistäjälle. Varaan ajan. Mua ei tapeta vaikka feidasin tiistain varauksen. Ei kyllä kuuluis noiden tyyliin mutta. Minä ja pelot. Niin.

Yö kuluu... valvoessa. Pyörin, stressaan, en kykene nukkumaan, pelkään tukehtuvani. Aamusta nukahdan. Kolme tuntia unta, herätys, vaikea nousta ylös, olen voimaton. Porukat on jo tyyliin valmiina kun mä olen vasta niellyt aamupalani. Lähdemme silti jokseenkin suunnitellusti. Veli on jumissa Helsinki-Vantaalla ties monetta tuntia - se yrittää päästä töihin. Onneksi työkeikan tähti venailee sen seurana myöskin HV -kentällä. Spämmään veljelle "näin just sellasen vihreen junan keskel kaupunkia, tääl Hesas on niinko kaikkee, näin matkal Allegronkin ja !! EDUSKUNTATALO" ja se toivottavasti piti mua yhtä hauskana ajanvietteenä kuin itse itseäni pidin. ... Oon liian aikasin lävistämön oven takana ja tuijotan ehkä vartin seinän psykoterapia -kylttejä ennen kuin uskallan soittaa ovikelloa, edelleen ajoissa. Mulle tarjotaan kahvia, apua öö kiitos en juo, ja istuskelen siinä odottomassa kuolaten liian monen sadan euron upeita koruja. Ehkä joskus. Dermalit irtoaa suht helposti. Alin ei halua ensin tulla ulos. Ylin on kasvanut hiukan kiinni, keskimmäinen hieman vähemmän, ja lopulta se alin lähtee ehkä helpoiten. Ehkä sitä ensin jännitti. Sanon kerran melko laimean "ai nyt vähän tuntui", kun kiinnikasvua tökittiin pikkuneulalla. Mielelläni liikun Hki -suuntaan tollasen laadun perässä. Katu-uskottava jättilappu otsassa siirryn vaeltamaan Helsingin kaduille.

Miittaan porukat, jotka ovat ehtineet seikkailla jo reilun tunnin. Pakotan ne Lushiin (Big -palahoitoaine ja Whoosh -suihkujelly ja olen taivaassa), apteekkiin (Tenoxia + särkylääkettä) ja H&M:lle (takki, jota kuolasin jo Lahdessa joskus, liikaa halvimpia sukkahousuja sekä ylihinnoiteltu, mutta mahtavan suuri kaulakoru). Porukat kustantaa ravintolakeikan. Autoon, Lahteen, kauppaan ja mun "lähi"-Ärrältä (mun kämppää lähempänä on ainakin neljä Ärrää, mut toi on silti jostain jännästä syystä samaa postinumeroaluetta ?? ja jos en pysty valita haluamaani Ärrää niin paketit menee tonne - aika kohtuu kauas keskustasta ja aivan "väärään" suuntaan) Vagabondin kenkälähetys. Perillä paijaan Joonaa; se on iloinen. Kengät on jalassa parhaat ikinä, luulen. Pelottavan mukavat. Parasta tässä on, että niiden alkuperäinen hinta tais olla lähemmäs satakaksikymppiä. Mun luo ne kuluineen matkasivat alesta alle seitsemälläkympillä. Not bad, kuitenkin Vagabond ja ne oli vielä tosiaan hyvätkin. En valita. Illalla uitan vielä otsan kolmea reikää merisuolavedessä (se maistui kyyneliltä) ja mussutan sipsejä. Oon ollut perkeleen tehokas.

Ja se on pelottavaa. Tänään mä kävelin oikeastaan normaalisti. Leukaa/korvaa särki vain hivenen; se meni ohi aina Buranalla. Kädet eivät nykineet lävistäjää turpaan. Ajatus kulki suht helposti. Pystyin toimimaan ihmisiä kohdatessani. Ylipäänsä selvisin. Helposti. Ja se ei ole fine - siis ihan siinä valossa että eilen oli esimerkiksi vaikeuksia selvitä vessaan kun en pystynyt kunnolla kävellä ( ja eilenkin oli helppo päivä). Mä en ole fine sen kanssa, että mun keho ja mieli tekevät mitä huvittaa. Enkä tiedä tästä mitään. Perjantaina sanoin lääkärille pelkääväni, että kuvittelen kaikki oireet. Lääkäri vakuutti ettei niin ole; että vaikka ne muka jotenkin olisivatkin psyykkisiä niin vika on olemassa eikä katoa. No vittu. Niin. Ahdistaa ja pelkään silti. Se olisi vain niin... raivostuttavan noloa. Ehkä tääkin on mun pään sisässä. Tai siis kun. Yksi parempi päivä. Ei niin paljon oireita. Ja mä olen "parantunut". Niinhän se mulla on aina: jos voisi olla pahemminkin, on pakko olla hyvin. Se vituttaa. Se on aito tunne silti. Jos yksikin pieni oireentapainen ei ole koko ajan läsnä, olen oireeton. Piste. En ansaitse apua, esitän vain, olen huono ja pitäisi pärjätä yksin. Sitten jos taas kaikki (ainakin sillä hetkellä) mahdollinen (koska älä koskaan luota nähneesi pohjaa) on päällä niin tilanne on tämä: en ansaitse apua, esitän vain, olen huono ja pitäisi pärjätä yksin. Mä en vain ansaitse sitä koskaan. Mussa ei voi olla oikeasti vikaa. Mä olen loputtoman huono ihminen. Kulutan turhaan resursseja ja kyllä tällaisen paskan pitäisi pärjätä itsekin. Pis-te.

En vain jaksaisi. Mitään. Kaikki on liikaa. Mä en pysty, mä en osaa, mä en jaksa - enkä kai edes halua. Ihmisperse. Pelkään, jos tunnelin seinään heijastuu valonsäde. Pelkään, sillä mä uskon sokeasti sen olevan aito. Mä en opi. Ikinä. Älä luota - mihinkään. Mä oon ihminen, jota voi (ja pitääkin saatana) vetää turpaan sadasti. Ja uudestaan. Enkä mä vittu opi. Hyvä hetki ei ole hyvä loppuelämä. Toivo on itsepetosta. Paskan määrä mun elämässä ei käänny laskeen eikä edes pysy vakiona; se kasvaa eksponentiaalisesti äärettömyyksiin asti. Perjantain ja lauantain välisen yön hämärinä hetkinä muistan ajatelleeni lääkevaraston hävittämistä. Ei saatana, se olisi ehkä itsetuhoisin tekoni ikinä. Maailmasta on monia keinoja pois - ja silti tuhoaisin sen mulle helpoimman? Logiikkani on aukoton silloin kun se sattuu toimimaan. Ja se ei toimi usein - siis lähes koskaan - ei siis myöskään tässä asiassa. Ois vaan niin ihanaa, kun ei olisi mitään enää. Ei mitään. Sitä on turha sanoa edes tyhjyydeksi, koska kuoleman jälkeen ei ole edes tyhjyyttä. Tyhjyys on määre, joka on olemassa. Kuoleman jälkeen ei ole... mitään. Mitään. Ei. Mitään. Yhtään mitään. Mun suurin heikkous on kiltteys. Siihen kuuluu se sokea usko hyväänkin. Se on vastoin kaikkea, mitä järjellä tiedän. Mutta silti mä annan sen viedä. Ja siksi mä vihaan itseäni. Pohjattomasti. Mulle annetaan vapaus valita - mä valitsen väärin, koska "niin pitää tehdä". Hoitotahokin hokee, että siitä miellyttämisestä pitäisi oppia eroon. En tiedä tajuaako ne täysin, että mulle täydellisin vapaus on olemattomuus - käytännössä siis kuolema. Tai ehkä ne juuri ymmärtääkin. Ei kuolemanhalua, mutta vapaudenkaipuuni määrää. Ehkä ne ymmärtää, että se mikä on mulle tärkeintä ei ole välttämättä yleisesti hyväksyttyä tai toivottua. Oletan liikaa. Enkä koskaan opi. Älä ikinä luota.

Jos elämä ois helppoa, en olisi tässä. En olisi ollenkaan enää. Miksi on niin vaikea tehdä oikein? Miksi on niin vaikea tehdä kuin itse parhaaksi kokee? Miksi pitää miellyttää -aina? Miksen pysty itkemään nyt vaikka tahtoisin, ja miksi maailma näyttää mulle hyvää vain potkaistakseen päähän takaapäin ihaillessani maisemaa? Miksi mun elämän pitää olla jatkuvaa pelkoa ja pelon odotusta? Miksen voi luottaa itseeni ja kaikkeen mitä tunnen ja haluan? Miksi pitää saada varmistus ja lupa kaikelle joltain muulta? Miksen ole vaikka gravitaatioaalto - ne kun ovat oikeasti nyt havaitit olevan olemassa -, sillä silloin olisin edes jotain hyödyllistä ja kiehtovaa? Mitä tein ikinä väärin? Miksi tein niin? Mikseivät ne lopeta jo tätä pelleilyä? Nauttivatko ne tuskastani? Saatanan sadistit. - - Milloin vuorokausi vaihtui ja aika kului? Tenox 20mg, ja mä toivon että tänä yönä mä en pelkää enempää.

np: nothing

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti