Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Kerää kappaleet, kokoa uudestaan; ei silti enää koskaan entisensä


she's only special in secret
and she's got her own familiar spirits
something inside of her rises and she knows
destruction makes the world burn brighter

Jossain sisällä myllertää ahdistus ja pelko. En anna niille lupaa olla olemassa; suljen ne pois maailmastani. Se on väärin ja pahasta, mutta juuri nyt en voi muuta. Pitkästä aikaa edes ajattelen terää. Ei mulla taida olla. Parempi ehkä ettei olekaan. Se on vaan niin hankalaa siivota ja paikkailla ja peitellä kun ei ole yksin. Oon kai vaan kasannut itselleni taas liikaa tehtäviä asioita. "Liikaa". Helvetti, niin, tosiaan, aivan jumalattomasti asioita. Niin paljon, että kuka tahansa normaali hoitaa sellaisen määrän mahdollisesti useankin kerran päivässä. Minä en. On ohjelmaa kolmelle päivälle. Suurimmaksi osaksi mukavia. Yritän olla ajattelematta sitä työmäärää, joka mun pitää niiden eteen nähdä. Kyllä, se on säälittävää. Ahdistua tällaisesta; pelätä normaaleja, arkipäiväisiä asioita. Ja kun mä mietin niitä, tulee mieleen vain kuinka monta askelta pitää ottaa, monta sanaa lausua ääneen, mihin kaikkeen keskittyä, mitä välttää, monta hymyä, monta kertaa tukahduttaa epämiellyttäviä tunteita, monta kertaa tuntea jotain, muista syödä, juo, istu, kävele, ymmärrä, toimi, tee.

Aamulla soitan Terveysneuvoon. On vain pakko. En tiedä ottaako ne asiaa hoitaakseen, vai pitääkö mun hoitaa tää polin kautta. Mutta tiedustelen. Toivon ettei tarvisi yrittää tavoitella kaiken päälle vielä polin lääkäriäkin. Mä inhoan tällaisia virallisia puheluita yli kaiken. Se kysyy vaikeita, pitää osata vastata lyhyesti ja täsmällisesti, ei jaaritella, ei eksyä aiheesta, tietää heti mitä on sanomassa. En edes tiedä mistä aloitan kertomaan. En voi vain sanoa että "leukaa särkee", koska siitä saa kuvan että vika olisi todennäköisesti hampaissani. Niissä on vikaa, muttei tämän suhteen ainakaan kaikista akuuteimmin. Ei, en ajattele nyt tätä enempää. En voi. Stressaa, ahdistaa. Kasvoja särkee ja jauhan taas hampaitani yhteen. Ois vaan helpompi jos ei olis mitään. Ois vaan helpompi jos mua ei olis.

Ja sitten toi microdermal. Se päätti tässä viikonlopun aikana spurtata itseään ulos ihan urakalla. Pitää siis käydä Helsingissä, jotta saan sen pois naamastani. Kysellä samalla mitä noille muille kuuluu. Joten pitää soittaa huomenna ja varata aika. Jos niillä ei oo tarjota tiistaille aikoja niin ... en tiedä. Kysyn jotain muuta paikkasuositusta Helsingistä. En halua änkeä itseäni mihinkään lahtelaiseen lävistämöön. Eli tiistaina pitäisi selvitä Helsinkiin. Junalla. Yksin. Apua. Pelkkä ajatus tahtoo laittaa kehon hyperventiloimaan ja joudun tässä keskittyä erittäin tiiviisti pitämään hengitykseni suht normaalina. Hyvä siitä tulee. Pakotin kuitenkin Wilman tulemaan mun seuraksi. Että on syy selvitä perille. Ja kun Wilma puhui jo aikoja sitten että tahtoisi nähdä ja. En tiedä. Pelottaa. En tiedä osaanko mä edes puhua enää. Kaikki on hämärää, kaikki on liikaa. Mut pakko puskee eteenpäin. Pakko. Yritän järjestää niin että pääsen hyppäämään Lahden päässä suoraan junasta autoon ja palaamaan porukoille. Että joku odottaa mua saapuvaksi. Että on pakko selvitä takaisin.

Keskiviikkona sitten vielä näen Milkan. Tää että vedän tällaisen kolmen päivän superaktiivisen ja -sosiaalisen putken on joko erittäin hyvä tai erittäin huono. En usko että on muita vaihtoehtoja siinä välissä. Tällä hetkellä arvio kallistuu hurjasti sinne huonolle puolelle. Lopputulos ei voi olla kaunis kun teen kolmessa päivässä about saman verran kaikkea kuin viimeisen melkein kolmen kuukauden aikana yhteensä. Mutten halua karsia mitään. Aina on mahdollisuus, että olen väärässä. Ja siis. Ei noista ole ikävää kuin Terveysneuvoon soittaminen ja dermalista luopuminen. Ei saa käsittää väärin, sillä musta on oikeasti mukava nähdä Wilmaa ja Milkaa ja käydä jossain. Se kaikki vain peittyy pelon ja ahdistuksen ja tärinän ja paniikin alle. Mut se ei tarkoita ettenkö haluaisi. Etteikö se olisi hyväksi sitten lopulta. Kaikki on vain muuttunut niin paljon niin nopeasti ja en edes tiedä miten. Ja se pelottaa. Kun asiat eivät ole enää kuin ennen ja en tiedä miten ne ovat vai ovatko ollenkaan.

Mua ahdistaa myös se, että oon huomannut leuan vedon ja silmien ylimääräisen räpsyttelyn lisäksi vielä muutakin. Oikea käsi on tahtonut pakkoliikekramppailla nukkumaan mennessä jo melkein pari viikkoa. Se nykii. Sormet ja koko käsivarsi. Kouristelee. Ei satu, mut tuntuu häiritsevältä. Nyt se on sitten muutamana päivänä tehnyt sitä myös ihan hereillä ollessa. Istuessa. Syödessä. Ja samainen käsi vammaa myös toisella tavalla: kävellessä se hakeutuu itsestään mun selän taakse asemiin. Siis. Sellainen... hmm. Kunnon hovimestari -asento? Käsi tossa selän takana kiinni selässä apua en osaa selittää mutta kuitenkin. En kiinnittänyt tähänkään juuri huomiota ennen mutta. Nyt sitä tapahtuu niin usein että on alkanut ahdistaa. Jos keskityn pitämään käden pois selän takaa, alkaa ahdistaa ja tuntuu että jännitys käsivarressa kasvaa. Jos annan sen tehdä mitä haluaa, ahdistaa silti. Ei voittoa. Ja kävelykin on vähän niin ja näin. Kengät jalassa ois hyvä. Kävelen päkiöiden varassa. Vaapun eteenpäin kuin jalkakipuinen; linkkaan rytmissä "oikea ja sitten vasen, oikea ja sitten vasen". Välillä on hankala nousta ylös istumasta kun jalat vammaavat. En tiedä voiko tää edes olla totta. Ehkä vain kuvittelen. Tavallaan toivon kuvittelevani. Mä en halua elää ainakaan näin.

Haluaisin niin kovin itkeä nyt. Yritän, yritän kovasti. Edes muutama kyynel. Mutta ei. Sen sijaan pyörin rauhattomana tuolillani ja tärisen epäsäännönmukaisesti; jalat, kädet - ja hampaat iskevät yhteen. Keskityn hengittämään - hengitä sisään, ulos, hitaasti, hengitä, hengitä - jotten hyperventiloisi. Silmissä tahtoo sumeta silti. Päässä heittää. En jaksaisi täristä. En jaksaisi hengittää. En ymmärrä miten, miksi, mitä, minne. Mä vain yritän olla normaalimpi. Tehdä jotain. En ole edes vielä aloittanut. Ja mä hajoan jo. En halua olla tällainen. En halua. Millainen kasa paskaa olenkaan. En mitään. Mä luulin että nää kolmisen kuukautta riittäisi. Että voisin edes vähän kokeilla elää. Varovasti laitoin ihan vain pari viestiä ihmisille. En hajonnut. Rohkaistuin ja suunnittelin ja aion toteuttaa. Vähän. Ja nyt hajoan hajoan hajoan hajoan kappaleiksi ennen kuin olen astunut edes ensimmäistä askelta. Turhauttaa pelottaa ahdistaa vituttaa. Mä en osaa elää. Musta ei ole elämään. Mä en voi elää. Kuole paska.

Iho on liian puhdas virheistä jotta voisin kynsiä kunnolla. Että. Olisipa edes se terä. Mä en pääse muualle pakoon. En muuten. En vaikka kuinka monta kertaa tarttuisin käsillä päästäni kiinni; se hajoaa silti. Kaikki paha valuu sormieni välistä mun päälle, syliin, sylistä lattialle, se täyttää koko huoneen, pinta nousee, hukun. Vaikka mä kuinka yritän käsin pitää sitä paikallaan, pääni sisällä, hallita, estää, ei, ei, ei, ei saa, lopeta. Koska mä en jaksa puhua tästä kenellekään, en todellakaan jaksa tämän kaiken päälle, en tiedä mitä teen. En usko löytäväni mitään sopivaa tuhovälinettä. Olen liian tarkka niiden kanssa. Ehkä mä vain annan itseni hajota hiljalleen kunnes hukun itseeni. Yritän pitää näpit irti Akinetoneista vaikka tyhmä pää huutaakin niiden olevan PKV-lääkkeitä ja että niillä saa pään sekaisin mutta jumalauta ei siinä pää sekoa kun keskushermosto ja Akinetonista ei edes tule leijaileva fiilis vaan ahdistava pelottava hallitsematon eikä yhtään pumpulinen.

Yritän rauhoittua nyt. Pakko yrittää. Pakko selvitä. Huomenna soitan puheluita. Tiistaina nousen junaan ja näen Wilman. Hyvästelen ainakin yhden microdermalin ja saan tietää miten kannattaa toimia jos tahdon vielä jatkossa dermaleita otsaani. Keskiviikkona Milka ja jäätelöä kaakaota jotain hyvää nomnom. Yritän keskittyä positiivisiin. Hyviin. Mukaviin. Pitää paniikin poissa. Työntää pelot taka-alalle. Tuhota ahdistuksen. Pitää hallita kaikkea, pitää pysyä kasassa. Ei saa hajota. Jos hajoaa, kaikki menee. Jos kaikki menee, ei ole mitään. Jos ei ole mitään, kipu iskee suoraan ihon alle. Se ei ole kuolemaa, se on pelkkää kitumista sen jälkeen. Suojaus on kuolemaa, kipu suojattomien riesa. Suojaudu, unohda, siirrä, poista. Piilota totuus. Esitä vähän lisää. Kaikesta selviää. Kun paloja sotkee tarpeeksi ne eivät enää tiedä, eivät saa kiinni. Tarpeeksi monta alikansiota alikansioineen, piiloja, valheita, huijauksia, uhkauksia. Opit sen jo varhain. Vain sinä tunnet reitin salaisuuksiin; älä ajattele sitä kulkiessasi tai ne saavat sen selville. Pakene mielesi sisään. Siellä niillä ei ole vielä kaikkea valtaa. Nyt lopeta jo.

np: Chelsea Wolfe - Maw

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti