Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 20. helmikuuta 2016

Olen alkanut lukea tekstejäni ennen niiden julkaisua - se on suhteellisen huolestuttavaa, mielestäni

...ja vaikka otsikko kertookin totuuden, se ei tarkoita, että vaikka luenkin näitä jotenkin läpi, niin että tuota ja juu laatu olisi yhtään muuttunut parempaan. Miltään osin. Oikeastaan tuntuu, että teen vain paljon enemmän kirjoitusvirheitä ym. Mikä tosin luultavasti johtuu siitä, että ensimmäistä kertaa voin todella huomata ne, kun oikeasti luen kaiken paskan mitä tulee kirjoitettua.

Kello on jotain jälkeen yksi, mä olen sammuttanut valot ja makaan sängyssä kolmen eriasteisen peittoasian alla (on ihan peruspeittoni, viltti, ja vielä semmoinen paksu viltti), ja mun sisältä säteilee jotain niin kylmää että mä vain tärisen kun paleltaa niin. Olen kai syväjäässä jostain tuolta mistä ei pitäisi olla. Pitäisi hakea villasukat, semmoinen olo. Jäädyn. Mutta en jaksa nousta, olen ihan liian väsynyt siihen, ja kaiken lisäksi en voi edes kuvitella miten kylmä mulle tulisi jos en olisi niiden peittoasioiden alla. Joten valitsen sen, etten hae villasukkia. Ja minä olen ihminen, joka ei voi kuvitella nukkuvansa villasukat jalassa. Mä pystyn siihen kyllä - kun sisällä on syystä x ja/tai y erityisen kylmä, vaikka lämmitysjärjestelmän sekoillessa, ja silti vain noin kymmenen minuutin ajan mä pystyn oikeasti nukkua niiden kanssa; sitten herään, heitän kuumissani sukat pois, ja jatkan unia. Ja nyt olo vaatisi ehkä kaksia villasukkia. Semmoisia kokovartalo -mallisia. Päällekkäin. Kyllä kiitos.

Kello on jotain jälkeen neljä, ja mä nousen ylös. Olen saattanut torkkua, tai sitten en, mutta aivan sama. Ainakin olen maannut sängyssä ja jotenkin kai levännyt. On jano, ja hieman sellainen näläntapainen. Juon siinä sitten lightkolaani, ja se maistuu suussa niin pahalle. Niin loputtoman pahalle. Että mä en edes uskalla just sillä hetkellä ajatella syömistä, koska jos maailman ehkä paras asia maistuu pahalle niin ei kiinnosta ottaa selvää miltä ne vähemmän hyvät maistuvat. Kaikesta huolimatta mä juon sitä varmaan kaksi lasillista; on vain kamala, kamala jano. Ja ei, mä en pysty liikkumaan siitä yhtään mihinkään muualle hakeakseni yhtään mitään muuta juotavaa. Pakko tyytyä siihen, mitä on saatavilla. Ja kuten sanoin, jos paras maistuu paskalta niin...

Kello on jotain jälkeen kuuden, mä olen (sittenkin) avannut koneen, ja mua palelee saatanallisesti. Se nyt on varmasti vain kyllä aika normaalia, että palelee näin. Kun en mä nuku. En mä edes kunnolla syö (vaikka paino onkin noussut reilut kaksi kiloa viikossa, mutta sekin taitaa olla vain normaalia kun en mä nuku ja valvominen lihottaa ja en mene nyt syvällisemmin tähän). Ja sitten vielä tämä vatsan sekoileminen. Ja ehkä vielä pari jotain muuta kivaa muuttujaa, luulen - vähintään pari. Se, että palelen, on siis ehkä jollain kierolla tavalla hyvä merkki - merkki siitä, että keho on vielä ainakin jotenkin ok, tai siis, että se reagoi suhteellisen normaalisti siihen, että kaikki ei ole todellakaan ok. En vain suuresti arvosta sitä, että palelee tässä määrin. Se kun ei ole mulle mitenkään ominaista, terveisin ulkona on -30°C ja mä en voi käyttää lapasia, koska sitten on viimeistään aivan liian kuuma. Ja tällä hetkellä mielipiteeni on, että se kolmas kokovartalovillasukka vois olla myös ihan ok. Harmi kun ei ole ensimmäistäkään.

En nyt tiedä miksi kerron näitä vastoinkäymisiä ja muita mukavia juttuja niin vaan ihan joka välissä tänne. Ehkä se helpottaa, ja saa ajatuksia jotenkin järjestykseen. Ehkä. En tiedä. Haluan vain olettaa niin, kun en muutakaan oikein keksi. Se, että on koko ajan jotain pientä kivaa ongelmaa jossain, jotenkin, on siinä mielessä ihan kai ok, ettei ole voimia miettiä koko ajan esimerkiksi sitä itsemurhaa. Jossain välissä sitäkin kuitenkin miettii. Ois jotenkin mielestäni aika epätodennäköistä, jos en miettisi. Se on vaan sellainen kestoaihe ollut ajatuksissa aika vitun monen vuoden ajan. Ja vahvistunut taas aika voimakkaaksi viimeisen about puolen vuoden aikana. Ja mulla on aika todella paljon aikaa ajatella, kun en edes nukkumalla voi tuhlata aikaa. Jotkut ajatukset on oikeasti aika häiritsevän turhia (esimerkiksi pohdinnat JVG:n VilleGallen nimestä menee tähän sarjaan), ja sitten on tää toinen ääripää, eli itsemurha-ajatukset kaikessa laajuudessaan. Mä olen aika paljon joutunut tasapainoilemaan ja miettimään, haluanko tappaa itseni. Se on varmaan aika tervettä sinänsä. Lopputulos tällä hetkellä on, että mä en ole poistanut ajankohtaan x määritettyä, jo suht kauan sitten ajastettua, postausta. Tai tehnyt yhtään mitään muitakaan ratkaisuja, jotka lopulta oisivat silleen kauhean... pro-life. Mutta mä pohdin, jatkuvasti, perusteluja - kaikkiin suuntiin. Ja sanottakaan kuitenkin vielä, et mä mietin todella paljon mieluummin itsemurhaa, kuin toista tuntia VilleGallen nimeä eri aspekteista, että.

Kirjoitin mä tossa kuulkaa eilen varmaan ensimmäiset biisin sanoitukseni ikinä! Oli hieno hetki, vielä kun tuli ens kesän hittibiisimatskua suollettua. Siitä huolimatta, että joku saattaa nyt pölliä hienot lyriikkani omiin tarkoituksiinsa, mä aion jakaa ne kanssanne. En aio estää, jos tekee mieli yhtyä hillittömään yhteislauluun tän seurauksena. (Korjasin vain yhden väärän kirjaimen aiheuttaman kirjoitusvirheen, muuten tää on ihan oikeasti muuttamaton kopio alkuperäisestä - vaikket uskoisikaan. Pystyn kyllä näin hyväänkin lopputulokseen ihan kertaistumalta, jos yritän. Usein en näköjään taida vain yrittää.)

"Joskus sitä toivoisi
Olevansa pieni bakteeri
Jotta voisi tunkeutua
Jonkun ihan vitun viattoman elimistöön
Haukata siitä vittumaisesti palasen
Ja sitten kuolla
Koska olethan vitun pieni bakteeri
"


Ja ei helvetti, tajusin just että kyllä mä taisin nukkua tossa aikaisemmin! Ei helvetti oikeesti, nyt on hyvä juttu. Siis se nukkuminen. Tajusin nukkuneeni, kun tuli mieleen, että mä näin unta. Se oli aika sekava (unet taitaa vähän olla), mut. Tässä semmoinen erittäin lyhennetty versio siitä mitä muistan: menin jostain syystä turvatarkastukseen jossain virastopaikassa. Mulla oli sellainen jäätävän iso ja suhteellinen epäilyttävä musta putkikassi, joka tarkastettiin pitkään virkailijan toimesta. Se haisteli hyvin kiinnostuneena mun meikkipussin sisältöä (...miksi mulla oli meikkipussi kun en meikkaa?). Ja sitten totes, että kannattaisi uusia henkkarit, kun ne on vain ylilääkärin allekirjoittamat, että se ei ole enää tarpeeksi riittävän vaikutusvaltainen allekirjoittaja mulle. Pääsin kuitenkin läpi. Ongelma: en tiennyt mihin suuntaan ois pitänyt mennä, jotta pääsen ulos (olin juuri siis mennyt sisälle kyseiseen rakennukseen), kun joka suuntaan avautui toimistokopperoiden rajaamia käytäviä tupakanruskehtavine seinineen. Joten lähdin vain jonnekin. Ja sitten soi yleinen virastohälytys, kun joku oli vahingossa päästänyt ihmisen sisälle rakennukseen. Jengi alkoi ryntäillä aivan sekopäisenä päästäkseen ulos, ja olin lievästi paniikissa. Juoksin vain johonkin suuntaan loputtovia käytäviä, ja päädyin kellarikerrokseen, joka oli oikeastaan vain yksi pitkä ja ahdas käytävä, joka oli sullottu täyteen (erittäin stereotyyppisia) mielisairaita. Hälytykset samasta syystä toistuivat aika useasti vielä ennen kuin pääsin ulos. Siellä kohtasin mieheni, joka siis oli maahinen. Sillä oli semmoset keijukorvat. Se lupasi mulle, että voi tehdä mustakin maahisen sitten kun olen tarpeeksi vanha. Olin ihan loputtoman onnellinen.

np: Ghost Brigade - Clawmaster

1 kommentti :

  1. Musta siun tekstejä on kivaa lukea, osaat kirjoittaa tosi hyvin <3

    VastaaPoista