Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 22. helmikuuta 2016

Pain, agony, torment & misery

Päivä on vaihtunut maanantaiksi. Pöydällä edessäni on kuusi kirjekuorta, joista neljä sisältää laskun - en ole avannut yhtäkään. Sähköpostissani keikkuu ainakin kaksi laskua lisää. Luulen, että kaikki pitäisi maksaa tänään, tai ainakin tänään saapuvista rahoista. Kaiken piti olla kontrollissa, mutta en minä ole pysynyt mukana näissä. Noissa on ainakin kahdella sadalla maksettavaa - jos arvioin todella alakanttiin. Takuueläkkeen määrä taitaa olla pyöreästi satakolmekymppiä. Mutta oikeastaan en pysty kiinnostua tästä, en todella. Yritän huolestua ja ahdistua ja panikoitua ja kaikkea, mutta on niin paljon muuta, joka auttamattomasti ajaa ohi. Kaikkea pientä, kai suhteellisen merkityksetöntä jos ollaan ihan rehellisiä. Semmoisia asioita, joiden ei kai pitäisi sitten lopulta kovin paljoa häiritä - en tiedä. Mutta ne häiritsevät, ne valtaavat koko mieleni ja lamauttavat sisältäni kaiken.

En tiedä, miten päivä on kulunut. Hämäriä muistikuvia, mutta tapahtuivatko ne tänään - vai sittenkin eilen? Tai joskus aiemmin? Vai olenko vain nähnyt unta? Särky on palannut. Aamusta kaksi särkylääkettä, jotka eivät juuri auta. Makaan jonkinlaisessa koomassa odottaen koska kipu viiltää taas aikaisempaa pahemmin. Sitten istun tehden samaa. Mikään ei tunnu hyvältä. Ruoka-aika, ja mä saan alas tyylikkäästä pastaa ja makkaraa -ateriastani vain ne muutamat makkaranpalat ja nelisen kappaletta pennepastayksilöitä. Uskallan ottaa lisää särkylääkettä, mutta se ei auta kunnolla. Kipu ehkä hieman kadottaa teräänsä, mutta jatkuu. Makaan sängyssä; ajoittain tajunta karkaa ulottuviltani, tuntuu että pyörryn tai taju lähtee tai muutoin vain huimaa kamalasti, kaikki on kamalan kaukana, tuntuu pahalta, mutten pysty sitä sen enempää ajattelemaan - en jaksa keskittyä. Ehkä nukun. Aikaa kuluu järjettömän paljon vaikka nousenkin ylös jo reilun tunnin makaamisen jälkeen. Missään ei ole järkeä.

Oikeastaan aika heikkoja mielikuvia tämän jälkeen. Selaan nettiä, jossain vaiheessa. Makaan sängyssä, ehkä nukunkin, joskus paleltaa, joskus on kuuma. Välillä se tunne, että taju lähtee. Taidan ottaa särkylääkettä; ainakin muistan jälleen yhden liuskan loppuneen. Tuntuu, että olen ajatellut taas paljon. Ei minkäänlaista käsitystä, olenko; muistikuvat ajatusten sisällöstä puuttuvat. Tänään oon myös nykinyt/kramppaillut. Oikea käsi ja oikea jalka. Yhdistän sen jotenkin siihen, että on särkenyt. Olen aivastellut taas vasen leukanivel naksuen, vasen korva puutuen. Ei tunnu hyvältä. Ja mä olen aivastellut aika runsaasti sieltä jostain lokakuusta lähtien. Pelottaa jo hieman aina kun nenä kutisee siihen malliin että on aivastus tulossa. Korva tuntuu muutenkin oudommalta kuin ennen. Kuin siellä olisi jotain ylimääräistä, joka pitäisi puhkaista. Vastustan kiusausta tunkea cocktailtikku syvälle korvaani, sillä tiedän että eihän se nyt ainakaan mitään auttaisi. Tässä vaiheessa pitää googlettaa sana "cocktailtikku", sillä en ole varma olenko kirjoittanut sen oikein tai onko se edes se sana, jota haen. Osoittautuu, että on.

Tuntuu siltä, että pitäisi käydä suihkussa. Haisen ihan järkyttävän pahalle. Vaihdoin puhtaan yöpaidan käytyäni suihkussa lauantai-iltana, ja olen maannut tässä samassa asussa koko ajan sen jälkeen (se siitä "vaihdan vaatteet joka päivä päälleni" -luipauksesta). Mutta silti jokin tässä on epätyypillistä mulle. Tai, nukunhan mä samassa yöpaidassa useita öitä putkeen. Ja olen viettänyt usein päivän tai kaksi tai jopa vielä usemman niin samassa yöpaidassa enkä mä silti ole löyhkännyt näin. Mua ahdistaa, ja väsyttää. Ja ihan totta, väsymys on nyt vain todella, todella paljon pahempaa ja raskaampaa kuin ennen perjantaita. Ehkä silloin olin niin väsynyt, etten lopulta kyennyt enää tuntemaan sitä todellista väsymystä. En ole varma, mutta sen tiedän, että nyt tää potkii ja todella potkiikin - täysillä. Kaikki tuntuu pahalta; silmien pitäminen auki ja/tai kiinni, istuminen ja/tai makaaminen, nukkuminen ja/tai hereillä olo. Suu on jatkuvasti kuiva kuiva kuiva kuiva ja juominen tuntuu sekin pahalta. Keho huutaa suolaisia asioita, ja makeita asioita. Voisin syödä kolme pakettia meetvurstia noin vain, ja sitten litra tuoremehua, ja oispa pekonia, ja hedelmäkarkkeja. En vain jaksaisi tätä - mitään.

Eniten ahdistaa, kun en tiedä mikä on alku ja mikä on lopputulos ja mistä ja miten siihen on lopulta päädytty ja mikä johtuu mistä ja mitä tapahtui ensin ja syyt ja seuraukset sekoittuvat enkä tiedä onko mikään edes totta. Ja kun kaikkea on näin jotenkin paljon, outoja asioita, sekaisin, epätyypillisiä ja sellaisia, joita ei pitäisi periaatteessa olla. Niin kyllä se pelottaa ja kyllä siinä tulee vainoharhaiseksi. Ihan oikeasti, nyt jos joku lukee ja tietää ihmisen - tai on edes kuullut sellaisesta - jolla ei murskaksi vedetty Tenox tee yhtään vitun mitään, niin kertokaa. Jos joku voi todistaa varmasti, että olen vain luulosairas, niin arvoistaisin niitä faktoja. Jos joku voisi kertoa, mikä saatana mua vaivaa. Arvostaisin. Kun mulla on käsitys, että leukaongelmat kuuluvat hammaslääkäreille. Mutta sitten taas mun leukaongelmien syy saattaa olla neurologinen, ehkä, mahdollisesti, ja siksi se konsultaatio neurologille. Ja pelottaa myös, että mun ruoansulatuselimistö tekee itsemurhaa - jos ei muuten, niin koska joudun syömään noita tulehduskipulääkkeitä. Ja sitten vielä kaikki ne asiat, joiden syystä tai seurauksista tai mistään muusta kuin siitä itse oirehdinnasta mulla ei ole minkäänlaista käsitystä. Tiedän, että vika on tällainen, että siltä tuntuu. Mutta lopulta iskee epäusko, että voinko mä todella edes tietää; luottaa siihen mitä tunnen kehossani?

Enkä mä jaksa aloittaa psyykkisistä. Ne nyt on niin peruskamaa, etten niihin juuri osaa kiinnittää huomiota. Masentaa tasaisen runsaasti, ahdistaa (mutta tilanne voisi olla paljon pahempikin tämän suhteen), kaikki on sekavaa ja vain sillä, ettei satu, on väliä. Tuntuu niin loputtoman pahalta. En jaksa, en jaksa. Kello on tasan yksi yöllä, ja jostain nenääni vaeltaa valloittava ruoantuoksu. Ajattelen Amarillon ribsejä, ja kuolaan kieltämättä aika hillittömästi ajatuksesta, ja pitää nieleskellä aika tiuhaan tahtiin, jottei kuola tipahtelisi näppäimistölle. Tiedän, että mun pitäisi syödä enemmän - paljon enemmän - jotta keho saisi tarpeeksi kaikkea. Mulla on nälkä, mutten saa ruokaa alas. Tai siis ainakaan sellaista oikeaa ruokaa, enkä silloin kun sitä olisi tarjolla. Useimmiten näin. Syön kyllä, kun on nälkä, mutta leipää ja ananaksia ja rahkaa ja ... niin. Kai on hyvä, että edes niitä. Ja paino nousee silti. Kaikki on turhaa. Joskus erehdyn ajattelemaan, että voi kun saisi vain nukkua. Sitten muistan, että se on yhtä helvettiä. Vähän on kädetön ja jalaton olo tän kaiken kanssa, mutta onneksi pää kaikkine niin psyykkisine kuin fyysisine tuntemuksineen on erittäin voimakkaasti läsnä.

Helpottaa (enkä todellakaan tiedä miksi), kun painan kynnellä tuolta korvan sisältä. En siis raavi tai kynsi tai mitään, vain painan. Kipuaistimus helpottaa korvan oloa (...), joten istun täällä sormi korvassa. On kyllä aika vitunmoinen nälkä. Särky on aika lailla hallinnassa, sillä varsinaista kipua ei ole, ja tunnen vain sellaisen paineena tuntuvan jomotuksen. On kai turha sanoa, että väsyttää. Mietin pitäisikö soittaa päivän valjetessa hoitajalle, ja nauraa ettei Tenox toiminut. Että olen nukkunut kyllä, jotenkin, mutta olo on nyt vain ihan törkeästi väsyneempi. Valittaa että kaikki vain hajoaa ja hajoaa. Valittaa, vaikka tiedän ettei kukaan voi asialle mitään, ja että hoitajaakin mahdollisesti vain ahdistaa kun ei voi tehdä mitään ja vielä mahdollisesti sekin, että aina vain valitan. Saattaa kyllä olla, että olivat molemmat lomalla tämän viikon, kun ei mulla ole aikaakaan. En tiedä, en muista. On tässä vielä aikaa harkita. Luultavasti en soita; en jaksa tai muista tai uskalla tai halua. Mutta. Jääkaapissa taitaa olla meetvurstipaketin loppu. Mun koko olemus huutaa ja anelee mua syömään sen sisällön, kun ei keksi mitään muutakaan suolaisempaa. En jaksaisi nousta, mutta toisaalta ei kyllä ole vaihtoehtojakaan; seuraavaksi tulisi vain törkeä heikotus ja se ei ole suosikkiasioideni listalla. Ei kyllä moni muukaan asia, jos olen rehellinen. Tarpeettoman dramaattinen syvä huokaus.


"...they beg me to write them so they'll never die when I'm dead"

np: Halsey - Roman Holiday

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti