Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Please, give me something to convince me that I am not a monster


Avaan bloggerin; suhteellisen uusia postauksia edellisen käynnin jälkeen. Esimerkiksi yksi siltä yhdeltä bloggaajalta, jota olen seurannut aika kauan jo. Luulen, en vain tiedä. En ainakaan sen jälkeen, kun erehdyn muistin virkistämiseksi lukemaan hänen tätä uutta edeltävän postauksensa. Ja sitä edeltävän. Ja sitä. Ja sitä. Kymmeniä postauksia taaksepäin, ja mä en muista mitään. Mutta kyllähän mun pitäisi? Hän on niitä, jotka osaavat kirjoittaa, joiden postauksia tavallaan aina odottaa, ja sitä kaikkea voi jotenkin ymmärtää, kun hän kirjoittaa ... niin, en kyllä edes tiedä mistä hän kirjoittaa. Yritän muistaa, sitten en enää jaksa. Hengitän syvään, ei mun tarvi hänestä muistaa mitään en mä tunne häntä oikeasti ei tällä ole mitään oikeaa merkitystä, ja ahdistus kiipeää tietään ylös ylös ylös ylös ja aivoihin. Liikahdan, ja musiikki katoaa taas toisesta kaijuttimesta. Yritän muuttaa asentoani takaisin, mutta ei se onnistu. Hetken ääni särisee ja värisee satunnaisesti riippumatta minusta tai asennostani, sitten se palaa molempiin kaijuttimiin. Olisi mukava jos edes ne toimisivat, kun minä en toimi.

Aamun aivastukset numerot kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi, kolmekymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme. Arviolta. Korvan edessä naksahtaa neljä kertaa. Tunnottumuutta, kihelmöintiä. Mä en jaksa en jaksa en jaksa en vittu jaksa nyt enää voi saatana sentään. Mulla on teoria, miten ja mistä tää kaikki johtuu. Säryt, kivut, naksahdukset, jännitykset, särkylääkkeitä kaksi kuukautta päivittäin, huimaus, tajunnantason lasku varsinkin maatessa. Kaikki. Tein sellaisen aikajanan muistioon, johon merkkasin asioita, jotka tähän kaikkeen ovat johtaneet. Poistin kyseisen tiedoston tallentamatta, ja päätin olla kirjoittamatta sen sisältämistä asioita. Osasta ei voi, osasta ei saa. Osalla ei vain ole merkitystä, ei tarpeeksi suurta. Ja kun kuitenkin päädyin lopulta syyttämään tuntemamme maailmankaikkeuden alkua, niin ei sillä ole mitään väliä, sillä valhetta valhetta valheita paskaa.

Eilen erehdyin katsomaan peiliin niin, että oikeasti näin itseni, en vain jotain tiettyä kohtaa kehossani. Katsoin pitkään, todella pitkään. Tuijotin niin kauan kun vain kehtasin. Se on aina yhtä kamalaa nähdä itsensä oikeasti, niin kuin muut mut ulospäin näkevät, kokonaan. Ihmisraunio, siltä mä näytän. Menetetty tapaus, mielenterveyspotilas, eksynyt, syrjääntynyt. Mä en ole se kerta kun suhteellisen ihmisen näköisenä poistun ulos ovesta, en vaatteeni ja koruni, en naurava kuoreni, en se yksi vitun selfie joka niistä tuhannesta onnistui niin siedettävästi että sen kehtaan julkaista. Mä olen likaiset hiukset, musta toppi ja isoksi jäänyt maksihame päivästä toiseen, tyhjä ja vaeltava katse joka ei koskaan oikeasti kohtaa omaasi, väsynyt ja kumara olemus. Ihminen, joka ei avaa koiralle ovea sen pyytäessä ulos vain koska ei pysty nousta tuoliltaan. Ihminen, joka kärsii mieluummin janosta ja nälästä ja kivusta, koska on helpompi olla liikkumatta edes sen vertaa kun ei vain jaksa. Turha väittää vastaan, ihan oikeasti, kukaan teistä ei ole nähnyt mua todella, ei näin. Ei niinä päivinä, kun olen vain sitä mitä olen, en esitä, en nosta kulisseja ylös, en vain ole muuta kuin minä. Se on kaukana teidän todellisuudestanne musta. Mä en näytä kauniilta, enkä mä ota tällä kantaa fyysisiin ominaisuuksiin, vaan siihen kokonaisuuteen. Ehkä mä taas hetken ajan muistan miksi en katso itseäni kokonaisuutena.

Mä mietin, mikä tässä maailmassa on mulle oikeasti todellista. Sellaista pysyvää, aina samaa. Luotettavaa. Mikä ei pelota. Alan itkeä, sillä en oikeastaan keksi mitään. En voi luottaa minkään pysyvyyteen, en osaa. Noora on ja pysyy, se ei kulu pois, mutta mä pelkään niin loputtomasti silti, anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi. Joskus tässä oli hetkiä, kun luulin ymmärtäväni asioita, kun tiesin että loppu on lähellä ja se tulee, ja mua ei enää niin pelottanut, tiesin tarpeeksi uskaltaakseni yrittää saada aikaan jotain hyvääkin, mikään ei ole ikuista, ja toivo siitä. Kaikki katosi, putosin kuplastani, maailma sattuu, totuus katosi ulottuviltani. Pyyhin kyyneleet ja räät ja ilmeet kasvoiltani hameeni helmaan, vitut kaikesta en mä sitä koskaan pese muutenkaan eikä kukaan näe.

On niin kamalia ja pahoja päiviä, ettei toivo kuin kuolemaa, muutosta nykyisyyteen, helpotusta, jotain ihan mitä tahansa apua. Niissä päivissä asuu toivo. Pahempia ovat päivät jolloin näkee asiat selvästi, oikeasti, ja ymmärtää näkemänsä. Niissä päivissä asuu syvä ja loputon tyhjyys. Toivomalla kuolemaa toivoo asioita. Toivoo muutosta nykyiseen tilaansa. Toivoo sitä helpotusta, apua jotain ihan mitä tahansa. Toivoo. Sitten taas ne toiset päivät. Sitä vain miettii että näinkö hoitohenkilökunta, ne ihmiset jotka yrittävät valaa muhun toivoa, näkevät mut. Oh gosh, ne on kyllä aika ihmeellistä porukkaa. Millaisia voimia vaatiikaan se, että jaksaa yrittää vakuuttaa toista että tulee parempi päivä sä selviät, kun näkee todellisuuden. Mä oikeasti olen alkanut arvostaa sitä hoitajaani, jota alkuun niin inhosin. Mä olen ymmärtänyt, että inhosin sitä pelon takia. Ja pelkäsin, koska se halusi ymmärtää ja ymmärtääkin. Se näkee musta enemmän kuin minä. Ja kun maailma hajoaa ja mä pelkään loputtomasti ja tärisen sen pelon voimasta, se on ihminen jonka mä siihen vierelle yritän kuvitella. Tää ei auta tai helpota, oikeastaan tulee vain pahempi olo kun eihän tätä saisi sälyttää edes mielikuvissaan viattomien harteille, mutta ainakin voin kuvitella hetken etten ole aivan yksin.

Jillian Rose Banksin ääni kaikuu niistä paskoista kajareistani repeatilla. Kaunista, kaunista, rauhallista, lohduttavaa. Mä en juo kahvia, mutta keitän sitä oikein sujuvasti. Paitsi eilen, kun en muistanut, miten suoditinpussi taitellaan oikein. Olen taas kynsinyt ja repinyt ja raapinut ja raastanut ihoani kynsilläni. Ei se nyt vielä mitenkään kovin pahana ole, ja lähinnä olen kohdistanut tämän niihin muutamaan kohtaan, uudestaan ja uudestaan. Välillä on vain hankala keskittyä mihinkään muuhun, edes kirjoittamiseen. Päätäkin särkee. Ehkä voisin vihdoin antaa itselleni luvan ottaa särkylääkettä. En tiedä, tää kyllä menee ohi, itkustahan tämä johtuu. Muusta särystä viis, pitäähän siihen joskus alkaa tottua saatana sentään. Ei näin voi jatkua aina. Kyyneleet ovat kovettuneet kasvoille, kiristää. Näin unta Wilmasta; piirsin sille sen koirasta jäätävän suuren kuvan. Se oli vitun hyvä kuva, mä osasin oikeasti piirtää. Ja juotiin jotain outoa kolajuomaa. Tai minä join. Ainakin. Wilman käteen tuli haava ja annoin sille palan paperia laastariksi. Se kiitti.

Ois jano, ja nälkä. Nyt jo. En vain jaksaisi tehdä mitään asian helpottamiseksi, oma vikani siis kai. Pitäisi nousta tästä ja kaikkea. Mä sentään maksoin ne laskut (se yksi ei ollutkaan lasku vaan vain tieto ettei papa-kokeessa ollut mitään vikaa, ja muistin sähköpostin laskutilanteen väärin, joten selvisin), joskus. En muista koska. Taisi olla yö. Paleltaa taas, yyh, en jaksa en halua. Melko klassinen ja tyypillinen same shit different day ja ei kiinnostaisi. Muutama aivastus ja naksahdus ja tunnottomuus ja kihelmöinti lisää. Mä en tiedä mitä mä elämälläni tekisin; mä en halua tehdä mun elämällä mitään. Se tekee musta kyynisen ja katkeran ja en mä näe tai koe tarpeelliseksi kertoa tarkemmin. En jaksa. Pitäisi kai ostaa ihan oikeasti ne uudet kajarit, menee hermot näihin. Mun on pitänyt ostaa ne jo kauan, mutta aina vaan ajattelen että kyllähän nää tänään taas toimii. Ja sitten menee taas hermot.

np: BANKS - Fall Over

1 kommentti :

  1. Kiinnostaisi kamalasti tietää mitä kirjoitit siihen muistioon, mutta tiedän ettet voi / aio kertoa. Miksi siis edes mainitsin että haluan tietää? Jaa'a... :'D Harmittaa kun ei löydy mitään järkeviä sanoja koskaan, mutta halusin vain ilmaista (taas kerran), että tykkään teksteistäsi ja symppaan sua. <3

    VastaaPoista