Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 19. helmikuuta 2016

Polta mut sporapysäkille

Mulla on tällä hetkellä vain erittäin, erittäin suuri kiusaus aloittaa myös tää postaus sanoilla: "uskon, että tiedetään kaikki ne hetket, joina ei vain...". Eniten haluaisin itkeä. Itkeä niin vitusti, loputtomasti, niin pitkään että nukahtaisin uupumuksesta, äärettömän kauan. Mut mun itkukiintiö (se ihan liian pieni tarpeisiini) taisi tulla täyteen jo aika kauan sitten, toisin sanoen aamusta kun kävin polilla. Muttamutta, ei mennä asioiden edelle. Mä en nukkunut. En jaksa edes heittää mitään "eikö olekin aika yllättävää?" -paskaa tähän. Ei ole fiilistä siihen. Joten yksinkertaisesti: en nukkunut. Oli kyllä ihan kohtuullisen mukava yö, kun Iida valvoi myös ja villisti keskusteltiin lähinnä paskasta ja pakko-oireista. Aamupala upposi, vaikka olinkin hidas ja melkein myöhässä sitten lopulta mutta. Ehdin kyytiin.

Kämpän ulko-ovella mä vaan hengitän syvään kun ei en vaan ja vittu ja siis joo. Kaadun sänkyyn ja ehdin pyöriä siinä sen aikaa että koomauduin (= vajaa tunti). Herätys muistutti, että on aika lähteä polille. Tuntuu että multa menee ikuisuus päästä ylös sängystä (todellisuudessa aikaa kului ehkä nelisen minuuttia), ja kävellessä eteiseen maailma pyörii. Hississä pyörii edelleen. Astuessani kadulle olen päättänyt että nyt jos tästä ei tämä helpotu kun pääsen polille asti niin mä joudun tekemään erittäin paskamaisen tempun ja ilmoittamaan Milkalle vain about tuntia ennen tapaamisajankohtaamme että no deal darling. Mut mä olen toiveikas - kunnes oon ottanut ne ekat askeleet siinä kadulla. Pyörii pyörii, en tunne maata jalkojeni alla, ja maailma loistaa niin valkoisena että silmiin sattuu. Ihan oikeasti mä en tiedä miten mä selvisin polille asti. Mä vain keskityin siihen että pysyn pystyssä ja liikkeessä. Ehkä mä leijuin, siltä se tuntui - paitsi että erittäin raskaalta leijumiselta. Romahdan odotushuoneen oranssille sohvalle ja ei ole edes aikaa miettiä mitä sanon Milkalle kun kello käy ja kohta tapaaminen alkaa ja pitäisi saada kirjoitettua siinä maailman pyöriessä ja käsien täristessä. Räpellän jonkinmoisen paskan viestin, jossa yritän perustella miksi mulla on muka oikeus tehdä taas näin. Lääkäri kävelee ohi käytävällä ja moikkaa; en tiedä vastaanko oikeasti sille mitään. Tuntuu, että se pysähtyy hetkeksi, mut jatkaa sitten - en tiedä, en katsonut.

Hoitaja kysyy, miten eilen meni se Klubitalolla käynti (se siis näki mut eilen siinä odotustilassa kun odotin yhteislähtöä toisen hoitajan johdolla). Naurattaa jotenkin, mutta vastaan jotain että "juu siinähän se meni ja oli ihan ok". Ja sit kysymys siitä, että miten menee noin muuten. Mä saan kerrottua, että jos sanoisin että väsyttää niin aikalailla valehtelisin kun se ei nyt vain enää edes kuvaa. Ja sitten mä taidan alkaa vain itkeä. Tenox ei toimi paskon sen kokonaisena pihalle en ole nukkunut viimeksi kuin joskus vuorokausi sitten mutten ole varma nukuinko silloinkaan viimeinen hetki kun on oikeasti tuntunut siltä että nukuin niin taitaa olla ollut viime viikonloppuna lauantain ja sunnuntain välisenä yönä en vain jaksa näitä kaikkia sekavia kaikennäköisiä oireita olen tärisset ja sitten taas en ja en tiedä en tiedä en tiedä en tiedä. Hoitaja selaa tietokantoja ja ihmettelee kun ei ole vaan koskaan kuullut että kenellekään käy Tenoxin kanssa näin. Siitä näkee että se on jotenkin aika tosi huolissaan. Nyt pitäisi vain kuulemma nukkua - ihan miten vain mutta nukkua. Saada nukuttua. Pitää jauhaa Tenox ja ottaa se niin, ettei ainakaan jää kiinni siitä ettei se sulaisi.

Se menee vaikeaksi kun aloittaa lauseen jotenkin että "mietin tässä että tuota oletko miettinyt että...". Se ei meinaa saada sanottua asiaansa millään, ja tekee mieli vaan sanoa että kyllä tiedän mitä meinaat, sylkäise se vaan nyt ulos, ei haittaa - mutta en jaksa kuin itkeä. Ja sitten me mietitään osastoa. Ja tullaan lopputulokseen että ei se mitään ainakaan helpottaisi. "Onko mitään, mitä sä toivoisit että me tehtäisiin sun avuksi nyt?" Ja mä mietin että jos vaikka löisitte kallon halki tai tunkisitte muhun niin paljon lääkettä että taju lähtis kolmeksi kuukaudeksi. Mut koska tiedän että ei ne niin tekisi, ei vaikka pyytäisin kuinka, niin totean vain että ei, ei ole mitään, mitä toivon, mitä ne voisi toteuttaa. Ja tuntuu niin pahalta olla siinä kun tiedän että siinä istuu ihminen, jonka pitäisi mua työkseen auttaa - ja sillä ei taida olla enempää keinoja. Nyt Elina menet vain ja yrität nukkua, otat illalla sen Tenoxin, ja yrität nukkua. Ja mä en jaksaisi nousta, tai haluaisi lähteä. Mä voisin istua siinä ikuisuuksiin ihan vaan jotta ei tarvitsisi poistua oikeaan maailmaan, jossa pitää esimerkiksi osata nukkua jo ihan sen takia että ihmisen keho eikä mieli kestä muuten. Mut mä tiedän että se ei toimisi niinkään, joten nousen ja lähden. Sulla on uusi kenkä. "Niin, itseasiassa kaksikin kappaletta." Poistun enkä jatka itkua ennen kuin hissi on alakerrassa.

Milka on vastannut ja se ei halua ainakaan kovin näkyvästi tappaa mua väkivaltaisesti. Soperran siihen jotain,ja soitan isälle, kun lupasin hoitajalle että kysyn onko sillä kiire töissä tai että ehtisikö se lähteä kuinka ajoissa sieltä kotiin. Ei ehdi. Vaellan kämpälle vältellen ihmisiä parhaani mukaan kiertäen reittiä jossa uskon niitä vähiten kohtaavani. Ristinkirkolle johtava mäki on raskaampi nousta ylös kuin ikinä. Maa jalkojen alla on olemassa - jotenkin. Mutta on. Askel askel askel askel loputtomiin vain askel askel askel askel. Istun kämpällä sängylle, taidan vaihtaa muutaman valituksen täyttämän viestin Saralle (?) vastaten. Ja sitten mä vain kaadun siihen makaamaan, pää tyynyyn. Väsyttää. Kooma iskee päälle - ja siis, ihan oikeasti, mä taidan jopa nukkua. Mahdollisesti jopa puolitoista tuntia. Sitten isä soittaa, kahdelta. Sillä on hommat kasassa. Poistun asunnostani vaikken muista kyllä miten sen tein mutta kai mä taisin muistaa sulkea oven, ja mulla oli takki päällä ja kengät jalassa ja laukku mukana, joten on se kai voitto.

Porukoilla mä vain kaadun sänkyyn. Porukat lähtevät kauppaan. Jossain vaiheessa nukahdan, mutta herään lukuisia kertoja kun koira tahtoisi huomiota ja ravaa ikkunaan ja haluaisi kertoa mulle että porukat eivät ole paikalla ja nyt niiden auto tulee ja hei ne on ihan kohta kotona. Havahdun myös kun mun ovi suljetaan. Mut sitten on aika. Aika tyhjää. Ja se on parasta ikinä. Mä herään ihan itse, kun kello on kuusi. Olen nukkunut sen kolme tuntia - katkonaisesti, mutta nukkunut. Syön kun on ruokaa tarjolla. Olo on niin siedettävä, että mä jopa osallistun keskusteluun siinä syödessäni. Seiskalta Tenox murskaksi, nassuun ja takaisin sänkyyn. Valot pois, vilkaisen vielä kelloa: 19:12. Nyt on hyvä nukahtaa.

En tiedä koska mä lakkaan olemasta näin vitun yltiöpositiivisen luottavainen. Pään tyhjentäminen suhtkoht tyhjäksi on aika helppoa. Silmät kiinni mä odotan pumpulia ja rentoutumista ja unta ja en vain ajattele mitään. Jossain vaiheessa mun pää vain huomaa että nyt ei ole kaikki ihan kuin pitäisi. Tai siis. Aikaa on kulunut. Aika paljon. En tunne minkäännäköistä rentoutumista kehossa. Ja oletin että Tenox tuossa muodossa jotenkin... vaikuttaisi edes hieman nopeammin? En koske kelloon. Pidän silmät tiukasti kiinni. Tyhjennän pään mahdollisimman hyvin. Mutta mä olen ihminen, mulla ei ole loputon pinna varsinkaan näin väsyneenä. Lopulta, lopulta mä katson kelloa. On kulunut yli tunti. Yli tunti. Nousen ylös. Kävelen vessaan. Ja. Mä en vain. Käsitä. Koska mun käsityksen ja kokemuksen mukaan mua pitäisi huimata tai heikottaa tai jotain niin edes iiiiiiihan pikkuisen. Kaikkea ei kuitenkaan voi tunnetusti saada, ja näköjään joskus ei todellakaan saa sitten yhtään vitun mitään. Mä nauran. Mä nauran. En mä vaan pysty muuhun, sillä se vaihe kun asia ihan oikeasti vitutti ja ahdisti - se on mennyt ohi jo aika kauan sitten. Mä voin heittää kuivan vittuuntunutta läppää asiasta edelleen, mutta ihan oikeasti; epäuskonsekainen nauru on vain ainoa ihan rehellinen reaktio tähän.

En tiedä miten tästä nyt eteenpäin. Enkä mä nyt jaksa kyllä edes ajatella - vaikka en kyllä voi olla ajattelemattakaan, en usko että kukaan tässä tilanteessa voisi olla. Mä aion nyt sulkea koneen. Istua sängylle lukemaan. Ehkä mussuttaa jotain yliterveellistä lohtupaskaa suustani alas. Mulla ois vielä paljon sanottavaa vähän ja vaikka kaikesta mutta en nyt vain jaksa edes aloittaa ja en tiedä olisiko siitä mitään hyötyä vaikka ketään ei kiinnostaisi eikä kukaan lukisi jne. Kai sitä on olemassa vielä pahempiakin asioita ja oloja. Jos rohkaistun tarpeeksi, mä ehkä jopa uskallan laskea pään tyynyyn. Ei mua varsinaisesti pelota nukkuminen, en esimerkiksi pelkää nyt unohtavani hengittää tai muuta epäloogista. Mua vain kyllästyttää.


Mulla oli ne uudet kengät jalassa, koska sovittiin Milkan kanssa että esitellään molemmat toisillemme uudet popomme. Ja mä vain toivon, että mun mieli on mulle armollinen, eikä aseta niitä uusia kenkiäni nyt siihen vittumaiseen asemaan, jossa ne muistuttavat vain siitä että en saanut unta ja että olen täyspaska ihminen ja ystävä, ja etten edes nähnyt niitä Milkan uusia kenkiä. 

Jotkut päivät (kuukaudet, vuodet - elämät) vain, tiedättehän...

np: Ghost Brigade - Birth

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti