Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Scream your lungs out for easen the pain inside

Ketään ei kiinnosta ja teen tätä silti. Ei mulla kai ole muutakaan. ... Kuten aika selvästi voi huomata, en nuku enää. Kello oli yksi yhdeksän yksi ja jotain, kun nielin Tenoxin. Kaaduin sänkyyn, suljin silmät. Kuulen kuinka äiti poistuu saunaan. Aika kuluu, ja siinä vaiheessa kun äiti palaa saunasta alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä että eivittu. Mä kuitenkin päätän et vika on mussa, ei lääkkeessä. Yritän keksiä syitä miksen ole vielä nukahtanut. Olin viis minsaa pystyssä ennenko asetuin sänkyyn; otin Tenoxin maidon kanssa ehkä se hidastaa imeytymistä tai jotain; veli näytti hauskan videon ennen kuin kävin sänkyyn, joten ehkä olin liian vireässä tilassa kun nauroin hetkeä ennen; ehkä olin vain yliväsynyt ja nyt se kostautuu. En vain oikein uskonut keksimiini syihin, mutta ei mulla ollut muutakaan. Mä päätin, etten nouse. Etten kato kelloa. Olen siinä vaikka ikuisesti, jos tilanne niin vaatii. Ja sit mä oletettavasti nukahdin.

Näin unta, kuinka olin unohtanut kotiavaimet ja puhelimen kotiin. Piti silti lähteä johonkin tärkeään tapaamiseen ja kävelin vanhan kerrostalon koristeellisen portaikon alas. Ulkona satoi. Astelin sivukatuja, omakotitaloalueiden laitoja, maanteitä - rantaan. Sit mä heräsin. Pikatsekkaus; kuuluuko muualta talosta ääniä. Joku vetää vessan, sammuttaa valon naks, veli puhuu jossain kaukana (pian osoittautui et se oli saunassa isän kanssa). Eka ajatus mielessä on et eivittu. Sen jälkeen päätän, etten kato kelloa. Pyörin. Ja katson kelloa. Kaksi yksi neljä viisi. Teen pikaisen ja epätarkan laskutoimituksen. Oon nukkunut alle kaksi tuntia. Kaksi vitun tuntia. En osaa kuvata, miten ottaa päähän. Uusi päätös: mä en nouse tästä, mä nukahdan uudestaan. Ihan kohta. Pyörin. Pyörin. Pyörin. Alkaa ahdistaa pyöriskely. Nousen vessaan. Viisitoista yli kymmenen, ja mua ei vaan uneta. Väsyttää, joo, kyllä. Muttei uneta. Palaan huoneeseeni ja sytytän valot. Vittuakos tässä.

Juoksen vielä pari kertaa vessassa viidentoista minuutin sisään, sillä vatsa on päättänyt että olen syönyt jotenkin väärin kai taas. Siihen on onneksi taas tottunut, kun tätä on jatkunut jo sunnuntaista. Ei se onneksi sinänsä ole häirinnyt. Nyt vain vituttaa vähän kaikki. Istun sängylle, mietin että mitäköhän sitä nyt saatana. Puhelin antaa vastauksen; fb-messenger välähtää ja Sara tulee juttelemaan juurikin erittäin sopivasti. Ei olla puhuttu vuosimiljooniin. Olen kinda aika iloinen tästä, koska 1) muhun otettiin yhteyttä vaikka olenkin ihmispersepaska, joka ei pidä yhteyttä ja 2) ajoitus oli kyllä paras mahdollinen. Olemme sitten vittuuntuneita yhdessä, syistämme. Avaan koneen, sillä käteni on taas tärissyt ja nykinyt, joten on helpompi kirjoittaa koneella kuin tähdätä kosketusnäyttöä mun puolisormijärjestelmällä (se on puolisormi tällä hetkellä, koska normaali yksisormijärjestelmäni ei toimi kun tärisen).

- -

Ja sitten mä itken tunnin. Mä puhun ja mä itken. Itku helpottaa, keho rentoutuu ja mieli tyhjenee - hieman. Mä itken sitä, mitä mä olen - ja en ole. Kaikki on väärin. Mä kaipaan ihmisiä mun elämään. Mä olen vuosien aikana huomannut olevani oikeasti todella sosiaalinen ja ihmisiä rakastava. Ennen mulla ei vain ollut niitä ihania, niitä hyviä, ihmisiä elämässäni. Ei niitä, joille puhua. Jotka välittävät. Joiden seurassa on hyvä olla. Ja mä olen löytänyt niitä. Monia. Mä en ole yksin. Ja se on pahinta ikinä. Pahinta ikinä, sillä mä aiheutan niin paljon pahaa. Pahinta ikinä, koska sosiaalisuus aiheuttaa mulle niin paljon pahaa. Mä en ota muiden huolia itseeni, en jää murehtimaan muiden ongelmia - en mitään sellaista. Mä olen aina osannut jotenkin ulkoistaa ja järjellistää ne. Tavallaan jopa koen helpottavaksi sen, kun voin pohtia omien ongelmien sijaan muita painavia asioita. Eikä tämä siis tarkoita tietenkään, että sosiaalisuus olisi vain paskan jakamista. Ihmiset tuottavat niin paljon iloa mun elämään. Mutta mä en pysty siihen, sosiaalisuuteen. En ainakaan nyt. Sain taas huomata sen. Jostain syystä mä hajoan kappaleiksi aina kun olen "liian" sosiaalinen. Ja se - tää kaikki, minä - saa mut itkemään taas.

Puhuin tästä lääkärin kanssa puhelimessa, kun se viimeksi soitti. Sosiaalisuus vain kuluttaa mua ihan jumalattomasti. Kasvokkain nähdessä mä en osaa olla rento. Mä keskityn tiedostamatta siihen, että kaikki menee oikein ja mitään väärää tai pahaa ei tapahdu muille. Mä suojelen muita, koko ajan. Itseltäni ja vähän kaikelta muultakin. Jos ikinä näet, että mun hymy hajoaa samaan aikaan kun kerron miten paskaa tällä hetkellä on. Jos ikinä huomaat, etten heitä huumoria peliin kun puhun vaikeista asioista. Jos mä ikinä näytän oikeasti vain pelkästään väsyneeltä eikä ilmeeni muutu hymyyn edes kun puhuttelet. Jos mä hajoan kyyneliin sun nähden. Jotain on pahasti vialla, todella pahasti. Sillä mä en itse rehellisesti muista, että näitä tapahtuisi kovinkaan usein. En tiedä, olenko koskaan itkenyt kenenkään ystäväni nähden pahaa oloani. En usko.Mä en vain halua mitään pahaa kenellekään - en sulle, kuka oletkaan, lukija - en kenellekään. En mitään pahaa. Ja silti se on ainoa asia, jota mä näytän ympärilleni lopulta levittävän, jos vähänkin lasken kulissia, jos vähänkin avaan itseäni. Ja samalla ystäville puhuminen on kuitenkin ehkä ainoa asia, joka tuottaa mulle ihan oikeasti iloa tässä elämässä. Ja mä en pidä valheista. En edes valkoisista, jos kyse on isoista ja tärkeistä asioista.

Ja tää on mennyt siihen, että mä joudun taistelemaan myös kaikennäköisten sosiaalisen median viestintävälineiden kanssa. On vain niin paljon helpompi avautua online. Kun ei näe toista ja tämän reaktioita suoraan. Mä olen todella herkkä huomaamaan kaikenlaiset ns. negatiiviset ilmeet ja eleet; kaiken, mikä kertoo siitä ettei toisella ole hyvä. Ja kun toista ei tarvitse nähdä, tää helpottuu aika huomattavasti. Monet mut livenä nähneet ovat saaneet huomatakkin, että mun on oikeastaan mahdoton puhua ihmiselle, jos en näe tätä. Kun sä meikkaat vessassa, mä en kyttää sun meikkaustaitoja tai halua häiritä. Mä roikun siinä ovella, jotta mä pystyn puhua sulle - jotta mä näen sut ja voin vakuuttua että sulla on kaikki ok kun me puhutaan. Mä näen miten sä reagoit. On siis paljon helpompi puhua rehellisesti kaikesta, kun mä olen "vapaa" tästä kyttäämisongelmasta. Ja tässä on ristiriita, sillä en halua satuttaa, en aiheuttaa pahaa oloa. Puhumalla asioista(ni) rehellisesti, satutan ja aiheutan pahaa oloa. Siitä on tehty liian helppoa mulle. Enkä haluaisi. Ja tarvitsen silti annokseni sosiaalisuutta. Mutten tahdo valehdella ja kierrellä ja kaarrella - mutten myöskään puhua totta ja rehellisesti. Helpointa olisi siis olla vain olematta sosiaalinen. Kadota muilta. Mutta se tarkoittaa luopumista kaikesta - ainoasta - hyvästä, mitä on. Kuka sitten osoittaa, että kelpaan? Kuka sitten kuuntelee? Kuka on läsnä? Kuka kertoo paskoja vitsejä ja saa mut nauramaan asioille, joille ei kai saisi nauraa - niille parhaille? Mä en osaa vastata.

Mä olen oikeasti niin pahoillani. Kaikesta. Siitä mikä ja millainen olen. En voi toistaa tarpeeksi: en halua mitään pahaa kenellekään. En sulle. En yhtään kenellekään. Ja se syö mua. Paljon. Pahasti. Syvästi. Kun en pysty olemaan aiheuttamatta pahaa. Mä haluaisin lopettaa bloggaamisenkin. Tää ei vain voi olla mukavaa luettavaa - tai hyväksi - kenellekään. Mun on kuitenkin pakko vain purkaa kaikkea johonkin. Ja ehkä olen outo ja itsekäs, mutta mua helpottaa paljon, kun tiedän, että on olemassa pienikin todennäköisyys siihen, että joku tosiaan lukee. Ei sillä, että haluaisin kenenkään lukevan. Mainitsin jo syitä tähän. Mutta. Siten joku on kuullut. En ole niin yksin. Ja en tiedä toista tapaa, jolla saavuttaa tämä tulos, kuin bloggaaminen. Näin mä en tietääkseni pakota ketään lukemaan ja siten kuuntelemaan. Näin jokaisella lukevallakin on mahdollisuus helposti, loukkaamatta mua vahingossakaan (uskon, että joku voi tätäkin pelätä), lopettaa lukeminen kun siltä tuntuu. Vaikka kesken tekstin. Vaikka kokonaan. Ja mun pää on pienen hetken kevyempi, mun sisälle sattuu ehkä kaksi sekuntia hieman vähemmän.

- -

Itkeminen ja valvominen saavat mun pääni juhlimaan säryllä. Buranaa. Leukakin vihoittelee säryllä. Buranaa. Yritän vain hengittää ja keskittyä muuhun - kirjoittamaan, kuuntelemaan musiikkia - jotten uppoaisi pelkästään kipumaailmaan. Kaikki on vain liian vaikeaa, lähes mahdotonta. En tiedä mistä pitäisi aloittaa tän lankakerän selvittäminen. Lankakerän, jolla ei ole alkua eikä loppua - ja jos onkin, niitä on niin paljon, ettei työstä taida sittenkään tulla mitään. Microdermalien jälkeensä jättämät ruvet syyhyävät - eivät oikeasti, vaan vain koska tiedän että voisin repiä ne pois. Mä kuitenkin hillitsen itseni enkä koske niihin kynsilläni. Yritän perustella tätä itselleni sillä, että minä en niitä aiheuttanut - siis omista - joten mulla ei ole oikeutta tehdä niille pahaa. Onneksi on edes joku syy, vaikka tuskin niistä sen kummempia jälkiä jäisi sittenkään otsani sekalaisista syistä aiheutuneiden epätasaisuuksien joukkoon. Mutta ei kerrota sitä mulle, jooko? Ois jotenkin vähän nälkäkin. Kello on huomaamatta lipsahtanut puoli kolmeen aamuyöllä. Tenox ei ehkä saanut mua nukkumaan, mutta kai se jotenkin rauhoitti sinänsä siinä mielessä, että aika on tuntunut kuluvan ihan normaalisti. Tuntiin ei ole mahtunut kolmea toinen toistaan raskaampaa päivää. Jääkaapissa ois jämäranskalaisia, mutta pitäisi käyttää mikroa - en pidä jääkaappikylmistä ranskalaisista. Mikro taas pitää ääntä, ja saatan herättää jonkun. Tähän aikaan ei pitäisi olla hereillä - eikä varsinkaan syödä. Kaikki eivät vain ymmärrä, että mä en tee tätä tahallani. Mä haluaisin nukkua. Ja olenhan mä nyt aika monena yönä kuitenkin nukkunut suhteellisen normaalisti. En tosin nyt taas ihan viime päivinä mutta. Voi ny saatana.

Mä en aloita nyt enää mistään muusta, mikä mieltäni painaa (en siitä, miten hoen jatkuvasti itselleni "I just... can't"; en siitä, miten jokin ohjaa käden peittämään suuni uudestaan ja uudestaan; en siitä, miten särky ei tunnu hellittävän vaikka otin särkylääkettä; en siitä, miten kaikki pelottaa - enkä parista muustakaan asiasta). Eihän tää loppuisi kai ikinä, sanojen tulva. Ehkä mä vain otan riskin ja käytän mikroa, syön vähän nälkääni. Ehkä täydemmällä vatsalla tulisi unikin? En usko antavani itselleni lupaa kokeilla Tenoxia ennen iltaa - ja ihan fiksuahan se onkin toimia niin. En halua sekoittaa enempää jo sekaisin olevaa unirytmiäni, joka ei oikeastaan ole rytmi laisinkaan. Odottelen siis iltaa, jos uni ei yllätä aamusta. Yritän vain olla ajattelematta loputtomien tuntien pituutta, ja ehkä keksiä jotain millä vähän täyttää niitä. Kai mä jotain jaksaisin, vähän. Rapsuttelen koiraa (kunnes sitä alkaa vituttaa), otan naamakuvia (jotka päädyn poistamaan), lähetän jollekin onnettomalle uhrille parhaita mahdollisia fb-tarroja (kunnes mut estetään?), selaan päättömästi internettiä (ja toivottavasti en löydä mitään mielenkiintoista). Ja vaikka kaikki on edelleen päin vittua, tässä hetkessä mä hengitän.

Loppuun risuja (mulle) ja ruusuja (sulle). Anteeksi vielä kerran nää postaukset; niiden tahti, sisältö, pituus ja vähän kaikki. Mä toivon ymmärrystä, ja sitä että skippaat jos siltä tuntuu. Mulle ei tule siitä paha mieli (joissakin tapauksissa voi olla jopa päinvastoin) - ja enhän mä edes koskaan saa tietää, joten no harm done. Katotaan, ehkä mä joku päivä jaksan ja pystyn vaikka tekemään sellaisen kivan postauksen. Mä haluaisin esitellä mun kengät ja ehkä takinkin, sillä pidän niistä. Kengät oli jotenkin vaan niin nappilöytö, ettei sellaisia olekaan. En ole koskaan ostanut sovittamatta (tai muutenkaan) niin hyväntuntuisia kenkiä. Hehkutan tätä luultavasti kunnes ko. kengistä aika jättää. Takki ei kai ole yhtään mun näköinen, mutta se pomppi silmilleni ja ihastuin täysin. Nauroin, kun Lahdessa koko 44 oli pieni ja Helsingissä sopiva. Helsingissä kaikki on näköjään toisin; minäkin pienempi tai koot suurempia. Eksyin aiheesta. Kiitän myös teitä kaikkia, jotka olette edes vähän lueskelleet. Jos joku nyt tätäkin lukee just nyt niin tuota. En rupea enempää pahoittelemaan, vaan kiitän. Mulle on todella tärkeää, että joku lukee. Vaikken tietäisi siitä. Ja te, jotka olette puhuneet mulle kaikesta huolimatta. Kiitos, olette niin tärkeitä, kaikki. (Ja anteeksi etten voi olla arvoisenne nyt.) Sara; kiitos että sain kirjoittaa miltä tuntuu vaikken sanonutkaan yhtään mitään mitä olisit halunnut kuulla. Toivon kyllä siis vähän ettet lue tätä. Milka; mä aion raahata perseeni paikalle perjantaina. On se poli, ja mä haluan nähdä sutkin. Etukäteisvaroitus: saatan tilanteessa haiskahtaa suht tuoreille kyynelille. Ja mä toivon ettet säkään lue näitä sanoja.


elämä on tulta
en jaksa enää juosta
hakekaa minut pois täältä
tehkää päivistäni arvokkaita

np: Ghost Brigade - Suffocated

3 kommenttia :

  1. Älä suotta pyytele anteeksi postaustahtia! <3 Tää on sun blogi ja sun postauksia on muutenkin aina mukava lukea, koska olet niin hyvä kirjoittamaan ja näihin pystyy samaistumaankin.

    VastaaPoista
  2. ♥ en mä voisi olla lukematta.
    VAADIN saada nähdä sun uudet vaatteet. Mutta sitten kun jaksat ne esitellä. :3
    Sarapara

    VastaaPoista
  3. Mä aina odotan sun postauksia ❤ älä pyytele anteeksi! Ihanaa vaan kun postaat ja että sä saat purettua oloasi tänne❤ olet niin tärkeä❤!!

    VastaaPoista