Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 12. helmikuuta 2016

Tulevaisuus vakaa kuin keinutuoli

10.2.2016 keskiviikko, noin klo 17
"Ei voi olla kahta yhtä kamalaa päivää peräkkäin." Se on totta, niin totta. Seuraava päivä on aina erilainen; parempi - tai niin helvetin paljon pahempi. Tässä tapauksessa jälkimmäinen vaihtoehto toteutui. Herään yöllä puoli yhden aikoihin. En enää edes tiedä tarkkaan mihin. Hereillä kuitenkin - ja olo on vähintäänkin outo. Keho nykii ja tärisee. Lähinnä oikea puoli; poikkeuksena vasen jalka, joka vammailee välillä kun keskityn rauhoittamaan oikean puolen. Särkykään ei pysy poissa, ja saan taas napata särkylääkettä. Yritän nukahtaa vielä uudestaan. Ei onnistu. Sen sijaan on vaikea pysyä kunnolla hereilläkään - en siis pysty nukahtamaan, mutta tajunta tuntuu lipsuvan pois ulottuviltani. Liikkeitä on vaikea hallita, ja jos yritän koskettaa kädellä vaikka kasvojani se saapuu kohteeseen outoja reittejä pitkin tai ei ollenkaan päätyen vaikka tyynylle pääni viereen. Liikkuminen on muutenkin vaikeaa - varsinkin sen aloittaminen - ja välillä lähes mahdotonta. Olo on vähän kuin olisi niellyt kaksi purkillista PKV-lääkkeitä; oon jossain kaukana, veltto, voimaton - enkä kunnolla ymmärrä tätä vaikka kuitenkin ymmärrän. Sisälläni keinuu puhdas pelko.

Sama jatkuu aamuun. Välillä tuntuu, että käväisen unentapaisessa. Havahdun kuitenkin aina pikaisesti takaisin kun tunne siitä etten enää muista hengittää iskee tajuntaan. Tiedän ettei hengitys ole mitenkään tahdonalaista, mutta tunne on aito. Nousen ennen herätystä, ja taitan matkan keittiöön vaivalloisesti. Ahdistaa, mutta päätän et kyl tää tästä. Kuluu tunti, mun pitäis olla valmis lähtöön, mutta mä olen vasta saanut syötyä leipäni ja juotua mehuni. Äiti huutelee, että pitäisi olla jo päällä. Mä olen jäänyt jumiin seisomaan sängyn viereen. En pääse mihinkään. Oikea käsi on asettunut selän taakse. Se tärisee ja nykii. Kasvot eivät ole hallinnassani; silmät räpsyvät ja suu vääntyy. Haluaisin sanoa jotain, mutta sekin tuntuu mahdottomalta kun en saa sanoista kiinni. En osaa tai pysty kuin itkeä. Porukat joutuvat lähtemään huolestuneina töihin; mä jään tärisemään silmät ja nenä eritteitä valuen sängylleni. Äiti soittaa vielä perään ja käskee ottaa yhteyttä lääkäriin. Mä laitan sille tekstiviestin, etten hallitse kehoani ja että pelottaa. Kirjoitan lyhyttä viestiä ainakin kaksikymmentä minuuttia. Vielä toinen viesti Milkalle etten pystynyt lähtemään. Romahdan sängynpohjalle todella väsyneenä, ja vihdoin nukahdan.

12.2.2016 perjantai, noin klo 0:30
Yllä oleva tekstinpätkä jää kesken säryn yltyessä sietämättömäksi. Itken, parun, valitan ja yritän levottomasti pitää kipua kasassa pitelemällä päätäni. Kipu vihloo, viiltää, polttaa - tappaa. Se, että sanoisin että "sattuu niin että sekoan", on aivan liian lievä ilmaus. Mulla ei ole edes sanoja sellaiselle kivulle. On vaikea edes hengittää, ja hengitys muuttuukin pinnalliseksi haukkomiseksi aina kun kipu sen sallii. Olen jo hetkeä aiemmin - kivun ollessa vielä jotenkin siedettävää - ottanut kaksi neljäsatasta Buranaa. Pohdin päivystyksen puhelinneuvontaan soittamista äidin kanssa. Itse en pystyisi soittamaan, ja äiti epäilee osaisiko kertoa tarpeeksi hyvin miten sietämätön olo mulla on. Samalla mietin kuitenkin että tekisivätkö ne päivystyksessä mitään muuta kuin lätkäisisivät Burana -reseptin kouraan ja käskisivät kotiin. Pahimmassa tapauksessa ne kaivaisivat "olet hullu" -kortin esiin ja heittäisivät osastolle harhaisena. Pelottaa, sattuu, pelottaa, sattuu niin perkeleesti. Ja sitten se on ohi. Reilu puoli tuntia helvettiä - ja se loppuu seinään. Mietin edelleen päivystystä, mutta koska särky loppui en usko että mulle enää edes annettaisiin sitä Buranaa. En soita, en lähde. Väsyttää, joten päätän mennä nukkumaan.

Sängyssä pyörin levottomana. Tärisen ja nyin, enkä pysty nukahtamaan. Kuluu ehkä tunti, ja särky ilmoittaa itsestään taas. En uskalla vielä ottaa lisää särkylääkettä, joten nousen ylös, sillä särky on pahinta makuuasennossa. Ei siinä sitten, kidun taas puolisen tuntia - ja sitten se loppuu. Ahdistaa niin - ja väsyttää taas. Kaadun itkua tihrustaen sänkyyn ja toivon voivani vihdoin nukahtaa rauhassa. Kello on lopulta kymmenen illalla kun viimeisen kerran katson kelloa. Vaivun levottomaan horrokseen. Kun havahdun vessahätään, olo on kuin voittajalla; olen nukkunut ja kauan! Avaan huoneeni oven ja huomaan isän katsovan vielä televisiota. Ajattelen että nyt on kyllä äijä nukahtanut pahemman kerran sohvalle, onhan kello on pitkälle aamuyö, ei helvetti sentään - vähän hymyilyttää jopa. Kello vessassa näyttää kuitenkin tasan 23:00 ja menetän uskoni kaikkeen. Palaan sänkyyn, ja edellisen yön helvetti toistaa itseään.

En pysty nukahtaa, sillä säpsähdän hereille aina tajunnan hämärtyessä ja pelkään että lopetan hengittämisen. Silmät eivät kuitenkaan pysy auki. Keho tärisee, nykii, kramppailee. Jalka hakkaa seinää, käsi pöytää, pää nykii, mikään asento ei toimi. Ahdistaa, pelottaa. On vaikea hengittää syvään, vaikea niellä. Ajatus ei kulje ja katkeaa kesken. Näkö hämärtyy oudosti - vaikka olen pimeässä ja ilman silmälaseja, joten en muutenkaan näe oikeastaan mitään. Aika kuluu loputtoman hitaasti. Katson kelloa puolen tunnin välein. Aina tuntuu, että aikaa on kulunut vähintään kolme tuntia. Olen aina väärässä. Lopulta sytytän valon päälle, sillä pimeys ahdistaa. Istun, sillä makaaminen tuntuu pahalta. Pelkään säryn iskevän taas ja otan särkylääkettä. Kello tulee neljä, olen valmis sekoamaan ja päätän lähteä aamulla päivystykseen jos olo jatkuu. Puen vaatteet päälle, sillä en ole lainkaan varma pystyväni siihen myöhemmin. Samalla otan nännikorut pois, sillä ahdistaa että jos jostain syystä päivystyksen kautta päädyn magneettikuvaukseen niin että joku muu niitä räpeltäisi irti. En tiedä, mitä ne microdermaleille tekisivät siinä tapauksessa, mutta niille minäkään en voi nyt mitään. Toinen koru on jumissa, ja taistelen sen kanssa puoli tuntia erilaisten apuvälineiden kanssa kunnes saan sen auki. On hiki, tärisen, ahdistaa - ja kaadun taas sänkyyn.


Herään puoli seitsemän - siis tosiaankin herään. Olen nukahtanut. Linkkaan keittiöön, juon lasin tuoremehua. Harvinaisen siedettävä olo. Päätän skipata päivystykseen lähdön taas, sillä vaikka olen pukeissa ja muutoin valmis, en vain jaksaisi edes selittää minkä takia olen tullut paikalle. Väsyttää niin. Eikä edes säre. Pyydän äitiä avaamaan huoneeni oven koiraa varten kun lähtee ja poistun jälleen kerran sänkyyn. Nukahdan. Ei se kovin levollista unta olo, mutta näen jopa unta. Heräilen jatkuvasti, mutta nukahdan uudestaan. Väsyttää, väsyttää fyysisesti niin perkeleesti. Välillä havahdun koiran hyppiessä ikkunaan tai viereeni, mutta nukahdan. Nukun. Herään. Nukahdan. Monta kertaa. Puoli kahdelta nousen ylös. Kävely sujuu siedettävästi. Käsi nykii todella vähän. Jalka ei ollenkaan. Olo ei silti ole mitenkään loistava, mutta ei säre. Pää jumittaa, mutta fyysisesti on ihan siedettävä olla.

Olihan se tietenkin liian hyvää ollakseen merkki mistään kestävästä paremmasta. En jaksa olla ylhäällä kovin kauaa, ja makoilen sängyssä puoliunessa viiteen asti. Tärinä lisääntyy. Nykiminen lisääntyy. Suu vääntyy ja silmä räpsyy. Nousen ja menen rapsuttelemaan koiraa, kun makaaminen alkaa ahdistaa. Äiti kysyy pitäisikö sen kuvata mua videolle, koska nyin kuulemma kamalasti - että voisi näyttää lääkärille. Kiellän; näkeehän se itsekin ja ahdistaa että mua kuvattaisiin. Ja kyllä mä tiedän itsekin, että mua on varmasti ahdistavaa katsoa. Pää nyökkii. Kädet vaeltavat ylös ilmaan, selän taakse, nykivät, toistavat samaa liikettä monta kertaa saamatta sitä loppuun. Koko keho keinuu ja painun kasaan. Jalat tärisevät. Kävelen hitaasti ja/tai vaikeasti. Kasvot nykivät. Ja mua ahdistaa, kyllä, niin helvetisti. Ei sitä tarvitse kuvata. Ja silti mietin tämänkin postauksen asioiden videoimista kirjoittamisen sijaan, sillä kirjoittaminen on hidasta nykimisen ja kaiken muun paskan takia. En vain voi. En halua että kukaan näkee mua näin, jos ei ole aivan välttämätön pakko.

Torstai oli kuitenkin siitä hyvä, ettei särkenyt oikeastaan ollenkaan. Otin koko päivänä vain yhden Buranan. Olen ottanut niitä ainakin kaksi - yleensä kuitenkin kolme tai neljä - päivittäin sen kuukauden ajan. Uskaltauduin jopa mukaan koiran iltalenkille, sillä ulkona on niin jäistä ettei äitikään voinut kävellä nopeasti. Turhautti kun silti köpöttelin jatkuvasti jäljessä koiran tahtoessa mennä kovempaa. Ei helvetti, oon kakskytäkuus ja kävelen kuin kasivitonen - ja suurin osa niistäkin liikkuu paremmin. No, ainakin tuli poistuttua ulos. Olin mä kai melkein viikon homehtunut paikoillani. Jaksoin myös käydä saunassa vaikka lauteille nousu pelottikin näillä tärinöillä. Veli oli käymässä, ja tuijotti mua hämmentyneenä ruokapöydässä. En tiedä oliko kukaan sanonut sille, että nyin nykyään vähän enemmän - tai että oliko se ainakaan uskonut kuulemaansa. No, näkipähän nyt että siskostaan on päävammaisuuden lisäksi tullut (tai ainakin tulossa?) myös kehovammainen. Jes.

Että. Vittuakos tässä. Ei innosta juurikaan tehdä mitään. Netin selaus puhelimella on haastavaa; siinä kun pitäisi keskittyä jatkuvasti hallitsemaan sormensa liikkeitä. Tää tietokoneella dataus on hieman helpompaa, mutta. Ei vain. Kiinnosta. Ahdistaa. Välillä olen varma, että tää kaikki on vaan mun päässä ja että voin lopettaa nykimisen vain tahdon voimalla. Makaan siis sängyllä keskittyen olemaan liikkumatta. Onnistun. Riemu valtaa mut; se on ohi! Nousen istumaan - ja tärinä ja nykiminen alkaa taas. En voi sanoin kuvailla miten ... siis ei mulla ole edes sanoja. En ole edes pettynyt. En surullinen. En vihainen. Sanat ei riitä. Sentään pystyn ainakin toistaiseksi vielä ilmaisemaan itseäni. Pelottaa tosin että en ehkä aina pysty. Pelotti illalla etten enää pysty puhua. Muut nukkuivat, ja mietin että nyt on pakko soittaa jollekin jotta saan todistettua itselleni että todella musta lähtee ääntä. Kello oli jo kohtalaisen paljon, enkä tiennyt kenelle soittaa. Kaikki vaihtoehdot ahdistivat, sillä en pidä vieläkään puhelimessa puhumisesta - enkä mä juuri ole soittanut kenellekään kaverille. En keksi ketään muuta, joten soitan Eetulle. Sen kanssa oon ainakin puhunut puhelimessa ennenkin. Herätän sen, ja se vähän ihmettelee, koska en ole pitänyt siihenkään mitään yhteyttä yli kolmeen kuukauteen. Puhutaan kaksi ja puoli tuntia. Itkettääkin, kun tajuan että mä pystyn todella puhua. Helpotus. Ahdistustaso laskee, ja lopulta uskallan avata koneen ja alkaa kirjoittaa tätä kesken jäänyttä tekstiä.

Tätä kirjoittaessa - täytyy myöntää - pitää napata Burana. Se kuitenkin auttaa, ja särky hellittää alkuunsa. En usko, että kukaan teistä kehtaa edes kuvitella miltä mä todella näytän tätä kirjoittaessani. En haluaisi käyttää seuraavaa ilmausta, sillä se kuulostaa halventavalta niitä kohtaan joita se todella koskee, mutta teen sen silti. Aion nyt siis todeta näyttäväni todellakin aika kehitysvammaiselta. Ja se on ihan nätisti sanottu tästä tilastani, sillä voisin sanoa että suuri osa kehitysvammaisista näyttää ... paremmalta kuin minä nyt. Pää tosiaan nykii edestakaisin. Sormet liikkuvat näppäinten yllä lukuisia kertoja ennen kuin pystyvät painamaan näppäimen pohjaan. Oikea jalka tärisee. Suu on vääntynyt mutruun, nenä nyrpistää. Oikea silmä painuu ajoittain lujasti kiinni, ja molemmat silmät räpyttelevät liiaksi. Kädet - sekä oikea että vasen - harovat ilmaa; välillä koska haen sanoja ja kädet luulevat helpottavansa hakuprosessia heilumalla (taitavat olla väärässä), välillä ihan muuten vain. Tää ei ole kaunista. Missään määrin. Mä en nauti tästä. Missään määrin.

Jos mun keho jää tällaiseksi... En tiedä haluanko - voinko - enää koskaan nähdä ketään. Lupasin Eetulle puhelimessa harkitsevani, että voisin tulla joskus pelaamaan jätkien kanssa taas lautapelejä. Mutten tiedä haluanko. Olematta mitenkään turhan dramaattinen - tää on aika dramaattista mitä mulle on tapahtunut. Tää on tapahtunut suhteellisen äkkiä. Ei saisi maalailla turhia pelkoja ilmaan, mut ihan oikeasti pelkään. Mitä jos tää menee pahemmaksi? Jos en tosiaan enää kykene ilmaisemaan itseäni? Jos mun järki toimii, mutta keho ei? Mun pitäisi huomenna soittaa lävistäjälle. Pahoitella etten kyennyt ilmoittamaan puhelimitse siitä etten kyennyt paikalle. Ja kysyä josko lauantaille irtoaisi aika vaikka olenkin ihmisperse. Pitäisi saada tosiaan nuo microdermalit pois siltä varalta että se magneettikuvaus tosiaan osuu kohdalle, ja lauantaina porukat lupasivat heittää mut Helsinkiin. En kykenisi kyllä ihan rehellisesti yksin itse itseäni Helsinkiin toimittamaan. Ahdistaisi jo kaikki katseet junassa. Nytkin ahdistaa; pitkä aika autossa, jossa on rajoitetusti tilaa nykiä (oi, kyllä, first world problems), ja pitää näyttäytyä lävistäjälle tässä tilassa. Ja pystynkö edes olemaan paikallani siellä? Ajoittain toivon vain olevani loppuelämäni lepareissa. Suht hilpeää.

Sitten: anteeksi loputtoman pitkä ja lähinnä turhaa lätinää sisältävä teksti. Aika huikeaa jos luit kokonaan - siis ihan oikeasti. Mun kehon toiminta - tai lähinnä sen toimimattomuus - ei varmaan ole kovinkaan monen ykköskiinnostuksenkohde, ymmärrettävästi. Tää oisi tavallaan jopa aika huvittavaa - jos olisi. Mun elämä skitsofreenikkona (jne.) on suoraan helvetistä. Mun elämä skitsofreenikkona (jne.), jonka keho vaikuttaa hitaasti sanovan itsensä irti mun vallasta, on ... niin. Sitä voi miettiä, mulla ei ole tarpeeksi kuvaavaa ilmausta tähän hätään - tällekään. Sitä aina välillä kysytään ihmisiltä, mitä eivät toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen. Mulla on nyt aika selkeä mielipide tähän asiaan, ja helvetti, mä koen sen aika fyysisenä myös just nyt. Jos jotain tätä pahempaa ja epämiellyttävämpää vielä on niin en todellakaan halua sitä enää kokea. Mutta, kuten olen saanut oppia aika monen kantapään kautta, kaikki on mahdollista - ja mun tapauksessa jopa aika todennäköistä, jos se tarkoittaa jotain entistä paskempaa. En taida olla todennäköisyyksien bestis ainakaan siinä mielessä, että ne ois mun puolella mitenkään positiivisessa mielessä.

Kyynistelemättä tässä nyt sen enempää enää taidan lopetella paskanjauhannan tältä erää tähän. Niskakin alkaa ilmoitella, että on päivän nyökyttelyt kasassa, eikä juuri innosta ajatus niskasärystä tähän päälle. Ainakin oon nyt ehkä saattanut oppia sen, ettei koskaan voi olla liian tyytyväinen siihen, miten hyvin itsellä asiat on - aina voi tosiaan olla vielä paskemmin. Tolla logiikalla tosin munkin pitäis nyt vaan osata olla onnellinen; voinhan mä tosiaan vielä kommunikoida, pääsen liikkumaan vaikka nyinkin matkani eteenpäin, ja järkikin toimii (...ainakin joskus, kuten ennenkin). Mut jos nyt sanon oman mitättömän mielipiteeni, jolla ei ole äskeisen onnellisuus -väitteeni valossa minkäänlaista painoarvoa (eikä se ole mitenkään kovinkaan asiallinenkaan, paitsi ehkä tietyssä valossa, mutta valot taitaa olla tässä tunnelissa edelleen sammuksissa - tai jotain), niin: haista maailma pitkä paska :3 !! Kiitti, kuitti ja ... Niin.


I WANT TO KEEP
SMASHING MYSELF
UNTIL I FUCKING AM NO MORE

np: Violet Cold - Astral Suicide, Pt. 1

3 kommenttia :

  1. Mulle tuli tätä lukiessa sellainen tunne, että voisinpa jotenkin helpottaa sun oloa. Valvoa sun unta että uskallat nukahtaa (en mitenkään creepysti sängynlaidalla tuijottaen kuitenkaan :D). Se on kamala tunne kun kroppakin vammaa, ei saa nukuttua ja hereilläolokin on tuskaa. Toivon niin kovasti että toi tilanne jo pian helpottaisi. Enkä uskokaan että se kestää kuitenkaan ikuisesti, yleensä mikään ei kestä. Tsemppiä <3

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa kyllä todella pelottavilta noi sun oireet. Toivottavasti niihin saadaan pian selvyys ja saat apua. Kunhan kyseessä ei vaan olisi aivokasvain, en halua pelotella, mut se mulle tuli ekana mieleen.

    VastaaPoista
  3. Tiedätkö siis mistä toi sun nykiminen ja muut oireet johtuu? Vai oonko ymmärtänyt oikein, että ne alkoi ihan vaan yhtäkkiä? Toivottavasti saat joka tapauksessa apua mahdollisimman pian!

    VastaaPoista