Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 22. helmikuuta 2016

We live where the war is raging - - hoping that the bridge won’t cave in

suhteellisen tarkka klo 03:14
Kylmä kylmä kylmä kylmä. Peitto ja toinenkin, sellainen oikein paksu. Villasukat. Tärisen ja... no siis en vain tiedä. Kylmyys täyttää kaiken päässäni. Olen napannut särkylääkettä säryn ilmoittaessa taas voimistumisestaan. Väsyttää, ja yritän nukahtaa. Vasemmassa korvassa kaikuu whum whum whum whum veren kohina sydämenlyöntieni tahdissa, ja sydän on tainnut siirtyäkin asumaan korvaani. Sieltä se pumppaa pahaa verta kipua ympäri kehoa; ohimoon, takaraivoon, kaikkialle kasvojen vasempaan puoleen, aivan kaikkialle. Kuulen kuinka olohuoneessa televisiossa joku lukee uutisia tasaisen monotonisesti, ja televisio pitää sitä tyypillistä sähköistä särinäänsä. Näen sieluni silmin siitä lähtevän tutun sinivihertävän säteilyn. Tämä silti, vaikka tiedän varsin hyvin, ettei kukaan ole hereillä katsomassa televisiota, ja ettei uutisia edes kyseiseen kellonaikaan lueta. Suljen silmäni - enhän niitä edes jaksaisi auki pitää - ja lopulta nukahdan.


suhteellisen epätarkka klo 06:27
Herään. On kuuma kuuma kuuma kuuma. Uin hiessä; selässä valuu, varpaat hukkuvat. On päästävä pikaisesti pois peiton alta - ja ne villasukat pois! En kai kuullut, kun iskä on lähtenyt aikaisin töihin. Se lähti ajamaan kohti Tamperetta. Nousen. Äiti istuu vielä hetken olohuoneessa television ääressä, ja sen jälkeen säntäilee edestakaisin ja ympäriinsä aamutoimissaan. Syön rahkan ja juon lasin tuoremehua, mustikkamuffinssi. Äiti lähtee; mietin että pitää ottaa aamulääkkeet nyt tai unohdan. Ja kai joku on jossain vaiheessa käyttänyt koiran ulkona? Löyhkään - ja se ällöttää ja oksettaa. Pitää pestä pyykkiä, pakko. Oikeestaan kaikki alusvaatteet taitavat olla pyykissä, ja puhtaat yöpaidat - ja yöpaidaksi sopivat vaateasiat myös. Ja paljon muuta. En ole hetkeen jaksanut täyttää pyykkikonetta, laittaa sitä käyntiin, odottaa, ripustaa pestyjä pyykkejä narulle. Nyt on kai pakko. Ehkä pitää tehdä se nyt heti. Muuten saattaa käydä niin, että aika vain kuluu ja katoaa ja en ole pessyt pyykkejä sittenkään. Olisi kai vähän vielä nälkäkin. Kai. Ja ne aamulääkkeet, nyt. En vain jaksaisi edes nousta.


erittäin tarkka klo 11:18
Oon tässä vaan miettinyt että miten turhaa kaikki on - oi kyllä, olen. Pesin pyykit kylläkin, ja sain ne ripustettua kuivumaan. Mä jaksoin ottaa lääkkeet, sillä lupasin itselleni toisen lasin tuoremehua ja toisen muffinssin, kun niin jaksan tehdä. Sen lisäksi olen vain kirjoittanut. Ei siinä sinänsä mitään, se teki todella hyvää. Mutta laittoi pohtimaan, miten turha sitten kuitenkin olen. Mä vain kirjoitan. Kirjoitan. En mitään muuta. Ja mun on tässä pitänyt jo kai pari päivää selventää yksi asia tänne blogiin. Ja se liittyy kirjoittamiseen. Kun mä en tiedä ketään itseni kaltaista tässä suhteessa. Tai siis. Yleensä kun ihmisellä on paha olla; väsyttää, ahdistaa, masentaa, sattuu jne. niin. Se on aika hiljaa. Vetäytyy omiin oloihinsa, ei ehkä halua häiritä - tai jaksa. Bloggaajien blogit hiljentyvät monista syistä, ja välillä koska niiden kirjoittajilla on erittäin huono olla. Tää on mullekin se ainoa oikea normaali tapa reagoida. Se hyväksytty ja ymmärretty. Näin pitäisi toimia. Ja taas kerran, mä itse en sovi normiin.

Mä kirjoitan paljon aina. Olen aina kirjoittanut. Mä olen aloittanut todella aikaisin, koska se oli vielä tosiaan sitä aikaa, kun asiat tallennettiin korpuille. Myös mun jäätävän pitkät päiväkirjatekstini. Tuhansia ja taas tuhansia sanoja päivässä. Enkä ole pystynyt lopettamaan tätä sen jälkeen. On ollut vuosi kaksituhattaneljä, luulen, kun kirjauduin ensimmäisen kerran livejournaliin. Ei oikeen minkäännäköisiä muistikuvia siitä, mutta siitä alkoi julkinen/suht julkinen päiväkirjakirjoittelu. Opin kirjoittamaan ala-asteen ensimmäisellä luokalla, joten jos jotenkin laskee, niin elämässäni kirjoitustaidon kanssa on ollut seitsemän vuotta ilman minkäänlaista nettipäiväkirjaa - saman verran kuin vuosia ilman kirjoitustaitoa, vaikkeivat ne samat vuodet tietysti olekaan. Tavallaan se on hieman pelottavaa, tavallaan se kertoo vain siitä miten tärkeää tämä mulle on. Sulkeutunut mieli on löytänyt keinon tuoda itseään esille; se tyttö, jota kukaan ei todella huomannut, on löytänyt tavan tehdä itsestään olevan. Ja tää on erittäin tärkeä tietää, jos ja kun ahdistaa se tekstimäärä, mitä mä tähän maailmaan oksennan esimerkiksi tämän blogin kautta.

En kiellä, etteivätkö esimerkiksi nämä pahan olon edessä hiljenevät bloggaajat kirjoittaisi purkaakseen tunteitaan tai hyötyisi kirjoittaessaan niistä. En todellakaan väitä niin. Olen sitä mieltä, että kirjoittaminen on aina hyvä asia. Pitäisi aina kirjoittaa, kun siltä tuntuu. Jos ei tunnu, ei pidä yrittää väkisin. Paskaa siitä vain lähinnä syntyy, valitettavasti, ja harmia ja pahaa oloa ja stressiä ja ahdistusta. Tämä perustuu täysin omiin kokemuksiini, enkä ole asiantuntija vaikka olenkin pikkaisen saattanut kirjoittaa. Paskaahan sekin on lähinnä ollut, vaikka se ei pakosta olekaan aina syntynyt. Mutta niin. Mä olen sillä tavalla vähän outo, että kirjoittaminen tosiaan on mulle lähinnä ainoa tapa, jolla osaan ilmaista pahaa oloani. Mä olen sellainen, että kaikki on hajalla sisältä, mutta kukaan ei tiedä eikä huomaa. Nykyään kyllä joskus joo, mutta mä olen opetellut näyttämään sen vähänkin. Mä olen taivutellut aivojani uskomaan, että on ok välillä näyttää miltä todella tuntuu. Ja tästä syystä mä kirjoitan erityisen paljon silloin kun olo on kaikista kauheimmillaan. Tää nyt on hyvin väärin ilmaistu, antakaa anteeksi, mutta jos saisitte jonkinlaisen kuvan: mulla ei ole kykyä ilmaista oloani fyysisesti. Se ei johdu mistään fyysisestä poikkeavuudesta, vaan kaikki on täysin psyykkistä. Se vain näkyy fyysisenä - tai lähinnä siis ei näy.

Jos mä en kirjoittaisi, multa varmaan hajoaisi kroppa kaikesta siihen kertyneestä jännityksestä ja tekemättömistä eleistä, noin esimerkiksi. Ei se taida olla kovin todennäköistä - en tiedä olisiko edes mahdollista - mutta siltä se tuntuu. Mieli tosiaan on vankiloista pahin, mutta se rajaton vankila sijaitsee kehossa. Pidän yleisesti tietoisuutta omalla kohdallani kaikista kamalimpana kirouksena, joka päälleni on koskaan langetettu. Jos en olisi tietoinen, mitään pahaa ei todella olisi - enhän olisi siitä tietoinen. Tietoisuuteni on aika tiiviisti yhteydessä siihen, että minulla on keho - ja siinä tarvittavat toiminnot ja elimet tietoisuuden luomiseen. Ja ne toimivat oikein - tai ainakin tarpeeksi oikein, jotta olen tietoinen. Joten tavallaan se, että mulla on keho, on syypää siihen, että voin olla tietoinen. Tiedän, ettei se nyt oikeasti ole mitenkään lähellekään näin yksinkertainen ajatusketju, mutta älkää nyt pilatko iloani. Niin että tästä kehosta, jossa tietoisuuteni elää, ei ole ollut mulle kovin paljoa iloa. Se vain pitää tietoisuuteni "hengissä", tietoisena. Tämä mahdollistaa sen, että tiedostan kaiken paskan, mitä mulle on tapahtunut. Ja sitten se keho vielä tämän kaiken paskan takia ei suostu ilmaisemaan, että paskaa on tapahtunut (ja tapahtuu edelleen) - ja se tuntuu aivan kamalalta.

Olen saattanut ennenkin nauraa sanonnalle "on lottovoitto syntyä Suomeen". Sitä pidetään niin hyvänä ja epätodennäköisenä juttuna että oksat pois. En kuitenkaan aio puuttua tähän sen enempää, sanonpahan vain, että olen todennäköisyyksien mukaan aika vitun moninkertainen lottovoittaja lottovoitto = Suomi -logiikalla. Mutta ei siitäkään enempää, en halua kirjoittaa siitä. Mä haluan kirjoittaa siitä, että yrittäkää ymmärtää mua ja mun tekstihirviöitä. Ja sitä, että ihmiset ovat erilaisia ja reagoivat eri asioihin eri tavoin. Toiset lamaantuvat pahan olon takia, kadottavat kykynsä ja halunsa ja tahtonsa vaikka sitten myös kirjoittaa. Ne on hetkiä, jollon mun on kaikista elintärkeintä kirjoittaa. Siksi teen sitä lähes koko ajan kun on aivan sanoinkuvailemattoman kamalaa. Ja mä hiljenen, kun elämässä kaikki on paremmin. Kun ei tarvitse ilmaista tunteita, ainakaan vaikeita tai kiellettyjä tai epämieluisia tai ahdistavia. Silloin, kun elämä on sellaista mitäänsanomattoman tavallista - rauhallista, mahdollisimman tunnevapaata. Helppoa. Se ei tarkoita, etteikö mulla olisi sanottavaa. Mulla ei vain ole aivan välitön pakko ilmaista itseäni pysyäkseni jotenkin järjissäni ja/tai hengissä. Oh well.


samaan putkeen jatkaen klo 12:07
Vaikka mä en osaa tuntea oikein - en sitten psyykkisesti enkä myöskään fyysisesti - niin mä yritän, kai, luulen. Ainakin joskus, silloin kun pystyn. Ja vaikka tämä, ja kaikki syyt tämän takana, on tehnyt musta pelkkiä paloja vailla muotoa, joinain hyvinä hetkinä kaksi yksittäistä palaa sopivatkin yhteen, ja pystyn nähdä hyviäkin asioita. Niin usein se ymmärretään väärin, ja luullaan että voin hyvin. Se ei tunnu kamalan hyvältä, sillä vaikka on usein mukavaa, ja joskus jopa toivottua, vaihtelua voida paremmin, tiedän itse aika hyvin kuinka hyvin - tai huonosti - tiettynä hetkenä voin. Kukaan muu sitä ei tiedä samoin, saati tunne. Tänään kuitenkin koira on maannut mun sängyllä koko päivän. Se on mukavaa, sillä uskon vahvasti että meillä on Joonan kanssa special connection. Se vaistoaa erityisesti mun tunteet - sattuneista valitettavista syistä, anteeksi koiruli - erittäin voimakkaasti. Eikä se hengaa mun lähelläni, jos mulla on aivan erityisen paska olo. Taitaa siis olla ihan ok nyt. Ja mä pesin ne pyykit. Oli aika pakko, mutta olisin voinut myös olla pesemättä ja elää paskassa. Ja mä suunnittelen tässä keittäväni ihan itse itselleni jonkinasteista pasta-asiaa. Semmoisen kunnon lohtukattilallisen. Nää hetket on aika harvassa, ja ilmestyy aina aika puun takaa - vai oiskohan tällä tänään tekemistä sen kanssa, että oon kirjoittanut jo kevyesti semmoiset lähemmäs kolmetuhattakuusisataa sanaa tässä tän päivän aikana? Niinpä rakkaat lukijani, beware, päivä on vielä aika todella nuori. Mä ehdin vielä (ihan liian) paljon.

np: Major Lazer - Light It Up (feat. Nyla & Fuse ODG) [remix]

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti