Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Oi kuinka turhia toiveita meil on meil on meil on

Pitää tarkistaa, mitä olen tehnyt eilen. Se ei johdu siitä, etten muistaisi mitä olen tehnyt, vaan enemmän siitä etten muista koska olen tehnyt. Oma vikani, tiedän. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että tunnen suurta tarvetta horrostaa sängyssä suurimman osan päivästä ja useassa eri osassa. Kun käy nukkumaan päivän aikana vähintään viiteen eri kertaan niin kyllä siinä katoaa kaikennäköistä, mm. normaali ajantaju. Mutta kuten sanoin, itsehän olen paskaa itselleni kasannut. En vain tiedä. En koskaan tiedä, en mitään, ikinä. Suhteellisen turha toistaa sitä; suhteellisen turhauttavaa toistaa sitä. Oon ollut kaksi tuntia hereillä, ja tuntuu että olen tehnyt aivan järjettömän paljon kaikkea. Sitten kun oikeasti mietin mitä olen saanut aikaan niin. Pettymys. Join lasin tuoremehua. Palasin sänkyyn. Kävin vessassa. Palasin sänkyyn. Hain jäätelöä sänkyyn (enkä edes pitänyt siitä, yh). Avasin tietokoneen. Siinä se. Tekee mieli palata taas sänkyyn, takaisin sänkyyn. Oh gosh miten ihminen voikaan olla turha.

Ajattelin tossa että pitäisi kai tosiaan ostaa uusi puhelin. Tuo nykyinen on alkanut kaiken muun lisäksi niin näköjään sekoilemaan enemmänkin. Mulla on ollut jo kauan vaikeuksia saada soitettua sillä, tai siis että ajoittain se ei ole vain halunnut muodostaa yhteyttä. Näköjään se tekee nyt myös sitä, ettei siihen saa yhteyttä. Tai yhteys onnistuu, kyllä, soittaja kuulee tutun tuuttauksen ja odottaa mun vastaavan. Mutta mun puhelin ei koskaan soi. Tekstiviestit kulkee, netti toimii. Soittaa en pysty, mulle ei voi soittaa. Tää korjaantui puhelimen buuttauksella, mutta onhan se nyt suhteellisen häiritsevää että sen kerran kun joku yrittää tavoittaa niin sen sijaan että se ei saisi yhteyttä mun puhelimeen niin sille jää mielikuva etten vain jaksa/halua vastata. Kun en mä niin usein soita että huomaisin koska se alkaa taas sekoilla. Joten. Pitäisi se uusi puhelin. Huomenna ois tilaisuus kun meen kaupunkiin koska poli. Mutten tiedä. Tarvinko mä sitä? Ihan todella, tarvinko? Saisin taas vaan paskaa niskaani (ei sulla olis ollut varaa tohon ja ostit senkin taas osamaksulla ja jos oli kerran ihan pakko niin mikset ostanut edes jotain halvempaa), ja kun. Mä voin selata nettiä koneellakin, ja todennäköisesti konekin vaatii itseään uusittavan tässä vuoden sisään. Voin maksaa kaksitoista ja puoli euroa kuussa puhelimesta, jota tuskin käytän - tai säästää vaikka parikymppiä kuussa sen saman ajan ja sen kahden vuoden päästä mulla pitäisi olla melkein viisisataa, jolla saisin jo puolikkaan tietokoneen. Hmmmh. Ottaen huomioon kaikki muuttujat, olisi kyllä kai parempi unohtaa molemmat. Mul on jo ihan tarpeeksi velkaa osareissa kiinni jos vaikka katoankin. En mä haluaisi jättää niitä muille, en silti.

Eilen oli yks hyvin pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu. Tai lähinnä monologi. Kävin sen tyhjyyden kanssa. Kerroin sille tarinaa itsestäni, elämästäni. Muistin itseasiassa muutamia hyviäkin hetkiä. Kolme tai neljä sellaista erityisen jotenkin mukavaa, joihin tiivistyi jotain ... tärkeää. Osasto 51 ja Suomen lätkämatsia puolisalaa yöhoitajan kanssa; huudettiin maaleja kunnes tajuttiin että muut kai nukkuu. Se kerta kun ensimmäisellä tai toisella luokalla kiipesin mäkeä ylös lumihangen läpi kohti kotia ja toivoin että voisin jäädä vain siihen lähimmän kuusen alle ja nukkua aika kauan, ja itkien kaaduin eteiseen, ja sisällä tuoksui mustikkapiirakka ja kaikui isoäidin ääni ja elämän ristiriitaisuus iski kasvoihin. Se kun haettiin Joona kotiin, ja pidin ensinnäistä kertaa oikeaa koiranpentua sylissäni, ja siihen se nukahti ja puklasi hieman unissaan. Se kesä kun Oton kanssa leikittiin vain intiaaneja ja kun Otto vaati saada olla Nakoma niin mun piti olla Pocahontas ja aurinko paistoi jotenkin ihan eri tavalla kuin nykyään. Ne oli kevät 2009 + talvi 1997/-98 tai 1998/-99 + aivan vuoden 2008 alku + ehkäpä kesä 1996 tai 1997. Vois olla huonomminkin.

Oon muutenkin... en tiedä miten sitä pitäisi kuvailla. Kirjoittanut mentaalisia kirjeitä ihmisille päässäni. En saa niitä koskaan purettua oikeasti ulos edes digitaaliseen muotoon, eikä kai tarvitsekaan. Yritän niissä selittää asioita ihmisille. Ystäville, vanhemmille, hoitajille - ja eilen myös lukion maantiedon opettajalleni. Yritän kiittää, yritän pukea ajatuksiani ja tunteitani sanoiksi. Se on vaikeaa, ja tunteja kuluu. Mutten valita, sillä tää on ihan ok vaihtelua siihen että pohtisin vain itseäni omasta näkökulmastani itselleni, tai yrittäisin selvittää tyhmän pääni avulla asioita, joihin ei vain ole vastauksia (elämän tarkoitus jne.). Ja menneisyyden muistelusta tuli mieleen, että tajusin vasta hiljattain olleeni vain 11-vuotias kun WTC-iskut tapahtuivat. Ei siinä muuten mitään, mutta olin jotenkin kuvitellut olleeni jo yläasteella. En muista siitä juuri mitään muuta kuin sen että tulimme kaupasta ja porukat avasivat television ja siellä näytettiin kuinka lentokoneet iskeytyivät pilvenpiirtäjiin ja mä nauroin ääneen. En voi vieläkään sanoa ääneen, että mua nauratti koska olin tyytyväinen kun ihmiset saivat rangaistuksen. Irrelevantti ja tarkentumaton ajatus, mutta se vain tuntui oikeutetulta. Sillä ei ollut mitään tekemistä minkään ihmisryhmän kanssa, ei, olin vain yleisesti iloinen kun ihmisiin sattui. Se oli ensimmäinen kerta kun muistan iloinneeni muiden tuskasta. Nykyään osaan nähdä ajatukseni epäloogisuuden, ja se on vastoin ajatusmaailmaani, mutta silti joku osa mussa nauraa edelleen aina kun joku kuolee satunnaisen väkivaltaisesti.

En tiedä miksi kirjoitan ja kerron näitä asioita. Miksi edes mietin niitä. Olisihan se vain helpompaa olla päästään täysin tyhjä, ja kun ei tästä edes ole mitään hyötyä. Ehkä ihmisellä on vain joku tarve tunnustaa asioita, en tiedä. Ja mun korvassa huutaa virtaava veri, se iskee bassoa pulssin tahdissa - ja se paineen tunne. Yritin hiljentää sen tunkemalla korvan täyteen pumpulia kun en jaksaisi oainaa kädellä korvaani koko ajan - ei auttanut. Piti soittaa ja varata gynekologille se sen toivoma soittoaika eilen. Nousin hakeakseni puhelimen, ja onnistuin niin tehokkaasti välttelemään asiaa että kahden tunnin päästä istuin olohuoneen sohvalla tuijottaen tyhjyyteen jotta ei vain tarvinut soittaa. Ahdisti ja pelotti ajatus siitä. Olisi pitänyt muistaa ketä tavoittelen, ja pelkäsin etten muista sitä vaikka mulla oli sitä varten kyseisen gynen tietoprofiili auki selaimessa ja nimi oikein siitä maalattuna. Ja miten mä olisin asiani esittänyt? Entä jos en olisi edes muistanut miksi soitin? Miksi mun pitikään soittaa? Olen surkea, anteeksi. Mä en haluaisi mennä huomenna polillekaan, mutta mulla ei ole syytä perua. Mä en jaksa kun pitäisi keskustella, ja ääneen puhuminen on vaikeaa ja raskasta. Kirjoittaminen on vain paljon helpompaa ja kevyempää, ajatukset virtaavat paremmin ja virheet voi korjata.

Tavallaan voisin syödä. Tavallaan tekisi mieli paistaa itselleen ranskalaisia. Tavallaan voisinkin, hups ja hui, kun painokin on tehnyt oudon tempun ja palannut takaisin kolme kiloa ja siihen missä olinkin. Pitäisi lopettaa kysnien painaminen otsaan kun se ei tunne hyvältä ja kirvelee. Uh, ah ja eh - miten vitun turhaa; miten vitun turha olen.


np: Ruger Hauer - Aika jätä älä

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Hiljaiset, tai kun tyhjyys yrittää saada äänensä kuuluviin


Talon lämmitysjärjestelmä ilmoittaa kärsivänsä jostain mystisestä tilasta nimeltään "fatal error". Lämmintä vettä ei tule, eikä kai ihan yleinen lämmityskään pelaa. En tiedä, minulle ei ole tarkemmin kerrottu, mutta voisin päätellä asian olevan näin kun tänään herätessäni sisälämpötila oli lähes neljä astetta kylmempi kuin nukkumaan käydessäni. Neljä peittoani eivät todellakaan olleet liikaa, ja olisin niiden alla edelleen ellei olisi mahdollista että jossain määrittämättömässä vaiheessa tätä päivää tänne ehkä ilmestyy jonkinlainen mies tutkimaan tuota lämmitysasiaa. Tehtäväni on estää Joonaa syömästä ko. kaveria. Ja näyttää normaalilta ihmiseltä. Mitä ikinä se sitten onkaan. Joten nyt olen tuomittu kerrospukeutumaan ja ikävöimään peittokasaani kunnes voin olla varma että se tyyppi on kadonnut näköpiiristä lopullisesti. Ja kyllä, täällä on edelleen parikymmentä astetta lämmintä, ja uskon että se on aika normaali monissa asunnoissa. Mutta ottaen huomioon että mä palelin kun täällä oli se kakskytäneljä plussaa, niin. Voin kertoa että tuntuu vähän siltä että sormista lähtee jossain vaiheessa kyllä tunto. Ehkä tuo lämmitysjärjestelmä on muutenkin ollut sekaisin kun on ylipäätään pitänyt yllä tuollaisia lämpötiloja mut. En tiedä. En ymmärrä noista.

Nyt kun mulla sitten on ylenmääräisesti tyhjää aikaa niin voisin valittaa. Ensiksi haluan korostaa, että valitan omasta subjektiivisesta kokemuksestani eikä tarkoitukseni ole vieläkään tai edelleenkään vähätellä kenenkään toisen omaa subjektiivista kokemusta. Ja etten tiedä kaikkea; tiedoissani on aukkoja enkä millään tasolla katso olevani minkäänsortin asiantuntija. Ihan vain kaiken varalta, sillä vaikka blogini on ollut aikalailla nillittäjävapaa, tiedän että kyseiset oliot elävät ja voivat hyvin kaikkialla internetissä iskien juuri kun vähiten odotat. Tää ei edes liity mihinkään erityisen ajankohtaiseen, eikä sinänsä mitään erikoista ole tapahtunut. Ihan vain. Yleisesti, yleisestä ilmapiiristä. Tai siitä, mikä välittyy mulle ihan liian valitettavan usein. En edes tiedä miten muotoilisin tän oikein, koska en tiedä onko tää enemmän tyhmyyttä, tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä, yleistä trollailua tarkoituksena aiheuttaa muille mielipaha koska itse on kokenut jotain epäoikeudenmukaista vai vain... jonkinlaista mystistä yleistämistä, jossa sitä että en minä yleistetään käsittämään kaikki muutkin?

Internet ei valitettavasti unohda, ja siksi törmään jatkuvasti uusiin ja vanhoihin keskusteluihin mielenterveysongelmista. Aion keskittyä yhtään erityiseen osa-alueeseen, josta luultavasti rönsyilen vähän kaikkeen muuhunkin, mutta juu. Ja mua ihmetyttää suuresti. Todella suuresti. Että mikä logiikka on taustalla että kun joku aloittaa keskustelun skitsofreniasta (aivan sama oliko näkökulma aloituksessa nyt sitten mikä hyvänsä) niin pian jo joku tulee kertomaan että masennuksesta parannutaan lähtemällä ulos. En ensiksikään pysty ymmärtämään tuota väitettä, jonka mukaan masentunut parantuisi vain alkamalla tehdä asioita, ja useinhan sitten tullaankin korjailemaan että "puhuinkin todella lievästi masentuneista". Mutta enemmän mua ihmetyttää vielä se että miten helvetissä masennus (tai erityisesti vielä se lievä masentuneisuus) liittyy skitsofreniaan? Millä logiikalla voidaan alkaa neuvoa masennuksen hoidossa, jos toinen haluaa keskustella skitsofreniasta? Skitsofreniaan toki voi kuulua masennusta, joka usein on tasoltaan vaikeaa. Mutta se on useammin enemmänkin seuraus kuin syy; jotain, mitä voidaan kyllä lievittää, mutta jonka poistaminen ei korjaa alkuperäistä, pohjimmaista ongelmaa.

Ja sitten löytyy vielä näitä "olen kuulkaa ollut itsekin psykoosissa kerran - ihan sairaalaan asti jouduin!" -tyyppejä. Juu, ei se ole mukavaa, enkä kyseenalaista kenenkään psykoottista kokemusta. Itsekin olen ollut vain kerran varsinaisessa psykoosissa - se kehittyi hitaasti ja oikeastaan ne pahimmat oireet häiritsivät lähes vuoden ajan yhtämittaisesti. Ongelma on vain se, että skitsofrenia harvoin on pelkkiä positiivisia oireita - psykoottisuutta. Aika usein tulee sellainen olo, että koko skitsofreniani kyseenalaistetaan kun "ethän sä ole harhainen". Harva tietää, että useilla varsinainen avoimen psykoottinen oireilu on sinänsä vain se jäävuoren huippu, joka näkyy ja kuuluu. Skitsofrenia koostuu paljon muustakin. On negatiivisiksi kutsuttuja oireita, ja kognitiivisia oireita. Joidenkin sairaus voi koostua lähinnä näistä, ja positiivisen oireet ovat vain mitättömän pieni osa kaikesta muusta - häiritsevä, mutta oikeastaan aika siedettävissä oleva kun vertaa muuhun. Itse ainakin koen, että harhaluuloisuus, vainoharhat ja erilaiset ajatushäiriöt, esimerkiksi ajatuksen pomppiminen ja epäloogisuus, ovat oikeastaan ihan ok, kun vertaan niitä negatiivisiin oireisiini. En pidä kummistakaan, mutta harhaluulojen kanssa voi oppia pärjäämään.

Negatiivisiksi oireiksi sanotaan ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisen häiriöitä/ongelmia, joissa jotain ikään kuin "puuttuu". Tunteet latistuvat, puhe köyhtyy niin sisällöltään kuin määrältäänkin. On vaikea tai mahdoton tuntea mielihyvää, asioilta katoaa merkitys eikä ole energiaakaan tehdä mitään. Se, että makaa sängyssä koko päivän, tuntuu oikeastaan ihan hyvältä ja oikealta - tai oikeastaan se ei tunnu miltään, kuten ei mikään muukaan. On vaikea tehdä mitään, kun et näe tai tunne tarkoitusta missään. Ja muiden on todella vaikea käsittää tätä, sillä harva ihan oikeasti ymmärtää tämän olevan oikea osa oikeaa sairautta. Se, että ihminen ei ole harhainen, ei aina tarkoita että hän olisi parantunut. Omasta mielestäni, käsittääkseni, suurin ero masennuksen ja skitsofrenian negatiivisten oireiden välillä on se, että masentunut ei tee asioita, koska tuntee niin suuria tunteita (toivottomuus, surullisuus, ahdistuneisuus jne.) että lamautuu. Skitsofrenian negatiiviset oireet estävät tekemästä asioita, koska ei tunnu miltään. Tiedän, että usein itsekin sorrun käyttämään masennustestejä oloni mittarina, vaikka tavallaan ne eivät kohdallani mittaa oikeaa asiaa tai sinänsä kerro mitään.

Mun on todella vaikea tunnistaa tunteita. Pystyn nimeämään muutaman, kyllä, varsinkin kun en ajattele, mitä ne todella tarkoittavat. Jos pitäisi kuvailla niitä tarkemmin, menee sormi suuhun. Miltä tuntuu olla surullinen? Entä iloinen? En tiedä. Jotkut ovat helpompia, kuten ahdistus. Siinä on paljon fyysisiä oireita, joita voi luetella koskematta juuri siihen sisällä vellovaan tunteeseen. On helppo sanoa että "ahdistaa", koska sen nyt jotenkin käsittää. Ja ehkä yksi iso ero on myös se, että mä en koe sinänsä tunnetiloja, vain hetkellisiä tunteita. On jokin ärsyke, joka aiheuttaa tuntemuksen. Kun ärsyke poistuu, tuntemus poistuu. Tuntuu mukavalta tavata ystävä. Kun ystävä katoaa näköpiiristä, palaa tyhjyys. Jokin asia saattaa suututtaa, mutta kun ajattelen jotain muuta, unohtuu suuttumuskin. Ja tosiaankin: asiat unohtuvat helposti. On vaikea painaa mieleen mitään uutta, on vaikea keskittyä. On vaikea käsitellä tietoa niin, että sitä todella pystyisi myös soveltamaan. Kun pitäisi tehdä kahta asiaa suhteellisen samanaikaisesti, niin kun vaihdat ensimmäisestä toiseen, unohdat ensimmäisen täysin, ja oikeastaan et tiedä edes mitä olit alunperinkään tekemässä. Et voi leikata kurkkua ja paistaa jauhelihaa samaan aikaan. Ei onnistu. Kun keskityt leikkaamaan kurkkua, joudut keskittymään siihen täysillä vaikka tietäisitkin miten asia periaattessa tapahtuu. Et voi keskittyä pannulla olevaan jauhelihaan. Kun se alkaa palaa pohjaan, saatat havahtua ja siirtyä pelastamaan sitä. Unohdat kurkun täysin, ja kun jauheliha on valmis mietit että tuntuu vähän siltä että jotain muutakin olisi pitänyt tehdä, muttet vain muista. Nämä ovat sitten niitä kognitiivisia oireita.

Että ihan oikeasti. Jos kuvittelen että skitsofrenia on sitä, että heilutaan harhaisena pitkin kaupunkia julistaen ufojen hyökkäystä samalla piiloutuen FBI:lta lähimpään puskaan, ja ohimennen saatetaan vielä tappaa pari viatonta ohikulkijaa, niin. Jos asetan tämän mahdollisimman kohteliaasti: ota pääsi pois perseestäsi ja hanki oikeaa tietoa. Kysy joltain, joka tietää. Älä usko vauva.fi:n kaikkitietäviä elämäm_koululaisia, ja ääriantipsykiatrian edustajia, joiden mielestä esimerkiksi skitsofrenia on vain aivan luonnollinen tila ihmiselle. Mä en tunne tarpeeksi montaa skitsofreenikkoa tehdäkseni suuria yleistyksiä, mutta henkilökohtaisesti en ole tavannut vielä yhtä ainoaa, jonka mielestä hänen sairautensa olisi mitenkään mukava asia. En ainakaan sellaista, joka ei olisi ollut psykoottinen. Onhan se totta, ja nyt vedän tähän tämän lievä masennus -kortin itsekin, että joitain tiloja ylidiagnosoidaan ja ihan suoranaisesti hoidetaan väärin. Lievää masennusta ei välttämättä tarvitsisi ihan diagnosoida, ja sitten antaa reseptiä, ja that's it. Se hoituisi luultavasti paljon paremmin keskusteluavulla; sillä että neuvottaisiin ja annettaisiin tietoa, kuunneltaisiin ja ymmärrettäisiin toista (HUOM! Luulen, en tiedä. Itsellä ei ole kokemusta kyseisentyyppisestä oireilusta - ei ainakaan siinä määrin että siihen olisin kaikelta muulta juuri kiinnittänyt huomiota.). Mutta kun ihminen kärsii psykoottistasoisesta vaikeasta ja usein ainakin suhteellisen kroonisesta mielisauraudesta niin on aika suhteellisen kyseenalaista puoskaroida jotain vaihtoehtoishoitoja. "Haistele näitä ruusuntuoksuisia yrttipussukoita niin pahat henget väistyvät." Juujuu.

Kaikki on suhteellista, ja jokainen ihminen kokee asiat omalta kannaltaan, omalla tavallaan. Mutta mä kehtaan sanoa, että vaikka sulla olisi ollut kuinka vaikea masennus, joka osaltaan on todella sietämätön sairaus, niin et voi silti väittää tietäväsi, millaita on sairastaa skitsofreniaa. Mä olen alkanut enemmän ja enemmän ymmärtää itsekin sitä, että en tiedä millaista on olla vaikeasti masentunut. Tavallaan jotain voin kuvitella ymmärtäväni, mutta sitten taas... en voi tietää. Mun mielialanlasku on yleensä lähinnä juuri sitä mielialan puutetta. On vain helpompi ilmaista että on "paha olo" kuin että "ei tunnu miltään", koska niin ristiriitaista kuin se onkin, myös tyhjyys tuntuu pahalta - muttei sillä samalla tavalla kuin mielialan lasku, luulen. Mä olen toivoton, koska ristiriita muiden ja mun välillä on niin suuri. En kykene ymmärtämään muita moniltakaan osin, ja se on aika invalidisoivaa. Vielä kun en pysty samaistumaan muiden tunteisiin, koska ne ovat niin vieraita, niin yritäppä siinä sitten olla ja elää.

Tosiaan, korostan vielä, tämä oli oma henkilökohtainen mielipiteeni. Se perustuu omaan kokemukseeni, ja raakoihin yleistyksiin, joita käytin pystyäkseni esittämään edes jotenkin pointtini, joka luultavasti jäi hieman epäselväksi kaikesta huolimatta, mutten osaa purkaa tätä muuhun muotoon nyt. On vain todella turhauttavaa, kun kuulen itseäni sanottavan "laiskaksi" ja "saamattomaksi". Kun kuulen, että en vain yritä tarpeeksi. Että "kyllä muitakin masentaa ja silti ne yrittää". Mua ei masenna, ei kovinkaan usein. Se vain erottuu aika selvästi, ja sitä on helpompi ilmaista, kun hetkellisesti oikeasti on jotain mitä ilmaista. Ei kukaan kiinnitä erityistä huomiota mihinkään mitä ei ole, eihän? Tämä tyhjyys huomataan vasta, kun jokin täyttää sen yllättävästi. Juuri nyt harhaluulot ovat erityisen paljon taustalla, ja oikeastaan tämä aihe triggeröi esiin jonkinlaista tuntemista (en osaa kyllä oikein nimetä tätä), joten olen ulospäin jopa suhteellisen normaali. Se ei tee musta tervettä, ei parantunutta. Ei vaikka kuinka tahtoisi. Ja joskus sitä ihan oikeasti toivoisi, että psykoosi olisi puhjennut kahdessa päivässä erittäin rajuilla positiivisilla oireilla varustettuna. Olisin saanut apua todennäköisesti nopeammin, enemmän ajoissa, ja sekin nyt on vain fakta että yleistettynä mitä rajumpi ja nopeampi alku, mitä enemmän selkeitä harhoja, sitä parempi ennuste. Hiljaiset ja tyhjät skitsofreenikot unohdetaan - ja kuinka helppoa onkaan unohtaa jotain, jonka olemassaolosta ei edes tiedä! Mutta meitä on. Meitä on paljon - vähintään kolmasosa, sanovat tilastot. Ja dramatisoimatta ja ilman minkäänlaista huomion- ja/tai säälinhakua: meitä on yleensä vaan niin helvetin paljon vaikeampi hoitaa. En tiedä. Jätän tän vain tähän.

np: Fear of Domination - Control Within

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

I'm floating away


"I fall asleep in my own tears
I cry for the the world, for everyone
and I built a boat to float in
I'm floating away

I can't recall last time I opened my eyes to see the world as beautiful
and I built a cage to hide in
I'm hiding, I'm trying to battle the night"

Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota. Nukkua. Kadota - - on vaikea lopettaa toistamista. Haluaisin saunaan, tai suihkuun. Todella lämpimään ja loputtoman pitkään suihkuun. En uskalla, en voi, en saa. Enkä jaksa. Mä olen menettänyt toivoni, enkä halua enää mitään - paitsi pois. Silläkään ei sinänsä ole väliä, mutta olisihan se parempi niin. Olla ilman tuskaa, ilman kärsimystä. Ängin itseeni liikaa suklaata, ja oksettaa. Livahdin perinteiseltä pääsiäisaterialta isovanhempien luona väsymyksen nojalla vaikka todella en vain tahtonut mennä. Ei mua niin erityisesti väsyttänyt, mutta on helpompi antaa muiden luulla niin kuin kertoa että vika on teissä, en jaksa teitä, en kestä teitä, te väsytätte minua, te olette ihmisiä ja te pakotatte minut tekemään asioita, joita en halua tai jaksa tehdä. Kun ei mua kiinnosta turhanpäiväinen juoruilu ja smalltalk. En näe tarvetta arkisille asioille - miksi muka pitää siivota? En vain kykene ymmärtämään. Jos saisin valita, en olisi edes näin "normaali" kuin nyt. Tämä on raskasta. Olisin itsekkäämpi, ja oudompi. Eristäytyneempi ja manipuloivampi. Viettäisin enemmän aikaa näennäisesti turhien asioiden parissa (kuten tiedon kerääminen/omatoiminen opiskeluntapainen) ja tekisin vähemmän asioita, joita yhteiskunta pakottaa. Mä en ymmärrä maailmaa tai ihmisiä. Mä en jaksa. Mä haluan pois täältä kun en mä tänne kuulu.

Olen kyllästynyt esittämään, olen kyllästynyt olemaan. Mikään ei tarjoa mulle mitään - ei ainakaan läheskään tarpeeksi. Kukaan muu ei hyväksyisi tätä kohdalleen - miksi minun pitäisi? Mä en näe toivoa itselleni - sitä ei vain ole. Jos toivon puute johtuu sairaudestani niin minkä sillekään voi. Kaikissa tapauksissa tulos on sama: en jaksa. Mun vasemman käden keskisormessa on jokin häiritsevä finnintapainen näppylä. Olen yrittänyt puhkoa ja puristaa ja kaikin tavoin tuhota sitä jo usean tunnin ajan ilman tulosta. Kudosnestettä, mutta näppylä pysyy. Ahdistun. Ehkä menen sittenkin suihkuun.

np: AURORA - Winter Bird

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Legendary tragedy


Jos olen aivan rehellinen, niin musta Shakespeare on jokseenkin kuraa. En ole oikeutettu sanomaan näin, sillä en ole lukenut johtuen tästä oletuksestani, ja sen johdosta kokemastani vastenmielisyydestä ko. herraa ja hänen tekstejään kohtaan. Mutta kai se jotain osasikin sanoa - kiitos Anski tuon lainauksen jakamisesta kanssani. En edelleenkään pidä Shakespearesta, mutta tuo nyt vaan oli aika hyvä. Kaikessa - - tuo piristi aamuani. Voitte siis vain kuvitella alkuperäisen tunnelman. Olisin vain tahtonut jatkaa nukkumista - tai lähinnähän mä vain horrostin kykenemättä nousemaan -, mutta maailma päätti toisin. Kehoa väsyttää, mielestä en tiedä tai jaksa välittää. Kehoni tahtoo unta, vaatii lepoa. Silti ahdistaa vain maata peittokasan alla kaiken aikaa, ja tulen levottomaksi siellä. Enhän mä edes pysty kunnolla nukkumaan kuin pari tuntia kerrallaan, sen jälkeen olen hereillä vaikken olekaan - ahdistava välitila, jossa en ole läsnä vaikka tiedostan kaiken. En vain jaksaisi olla hereillä - tai olla.

Tekee jumalattomasti mieli karkkia. Kirpeitä hedelmäkarkkeja. Ei pitäisi, sillä paino hilautuu hitaasti ylöspäin enkä kykene estämään. Tuntuukin, että syön koko ajan, eikä se ole hyvä kun en mä kuluta peruskulutuksen lisäksi juuri mitään ylimääräistä. Parin päivän välein paino pomppaa nelisensataa grammaa ylöspäin laskematta enää - ahdistaa. Tiedän, että kohta ollaan pisteessä, jossa en jaksa enää välittää, ja heitän kaiken läskiksi kun eihän tästä mitään tule ja kaikki on jo pilalla. En halua. En en en en halua. Onneksi ei ole (ylimääräistä) rahaa kuin vasta neljäs päivä, joten en voi ostaa itselleni mitään turhaa syömistä, ja syön vain pakolliset, normaalit ateriat. Jos se tästä. Tasoittuisi kääntyisi laskuun taas. Tietysti pitäisi raahautua ulos ja lenkille, mutta en mä näe siitä mitään oikeaa hyötyä. Syksylläkin juoksutin koiraa jatkuvasti, ja olihan se mieliala (näennäisesti?) korkeammalla. Lopulta tää mielialan nousu kuitenkin jäi sen varjoon, että pakonomaisuuden johdosta ahdistus kipusi huimiin lukemiin. Itsesyytökset astuivat kuvaan, ja kaloreiden kyttääminen, ja vaa'alla ravaaminen puolen tunnin välein. En halua sitä, en vaikka saisinkin "palkinnoksi" hieman paremman mielialan, joka luultavasti oli enemmän esittämistä kuin todellista. Mä en jaksa syyttää itseäni kymmentä kertaa päivässä surkeaksi paskaksi vain koska paino on noussut sata grammaa tunnissa. Enkä mä jaksa riemuita jokaisena kertana, kun vaaka näyttää sata grammaa vähemmän. En näe siinä järkeä, ja eniten: en näe sen tuovan mulle minkäänlaista hyötyä.

Eilen olin aivan ylisosiaalinen verrattuna siihen, mitä olisin jaksanut olla. En vain voinut itselleni mitään. Isovanhemmat kävivät, ja juttelin muutamalle vielä koneella, ja oivoi! siinä oli aivan loputtomasti liikaa. Huomenna pitäisi mennä vuorostaan isovanhemmille - ruokaa ja sukua. Ihmisiä, paljon. Levottomuutta, hallitsematon määrä ärsykkeitä, joka suunnasta, koko ajan, apua. Suunnittelin jo jääväni väsymyksen varjolla pois - en edes valehtelisi. Isoäiti vain eilen varmisteli moneen kertaan että nähdäänhän me sitten sunnuntaina ja en tiedä. Ehkä teen päätöksen vasta huomenna, en osaa nyt, en kykene nyt. Tuskin kykenen kyllä huomennakaan, mutta ainakaan ei tarvitse ahdistua vielä nyt. Kovin paljoa. Nyt kai pitää kaikesta huolimatta upota takaisin peittojen alle. Ahdistaa, kun se tietää sitä että pitää sammuttaa tietokone metelin minimoimiseksi, mikä vuorostaan tarkoittaa, että tietokone on käynnistettävä uudelleen jos haluan sitä myöhemmin käyttää. Naurettavaa, kyllä, mutta tietokoneen käynnistäminen on raskasta. Sekin.

Onneksi illalla pääsen kai taas saunaan.

np: Lana Del Rey - Gods & Monsters

torstai 24. maaliskuuta 2016

Jälleen yksi merkityksetön


I mean, I never can.

Niin. No. ... En vain tiedä. Mistään mitään. Olen liian erilainen, liian outo, liian kaikkea - vääränlainen. Yritän, mutten osaa olla. Sen takia en aina jaksa yrittää. Yritän yrittää, siltikin, aina kun jaksan ja pystyn. Helvetinvittu sentään. Kaikki tuntuu hirveän sotkuiselta, ja turhalta. Mä oon huomannut että viimeisen vuoden aikana tasaisen paskan alta löytyy kolme päätasoa, olomuotoa, jaksoa, tapaa olla. On ne jaksot, kun pystyn useimmiten sietämään itseäni ja muita (sellainen paskan perustaso). Näitä seuraa aina sellainen kahtiajakoisuuden kausi, jonka aikana olen ja teen (muka) hirveästi: sosiaalisuuteni kipuaa mulle henkilökohtaisesti huikaiseviin määriin ja pääni riehuu ylenmääräisesti sekä toimii ylikierroksilla. Olen levoton ja vainoharhainen. Väsynyt ja energinen. Kaikkea yhtä aikaa, enkä mitään kunnolla (tai oikeasti?). Ja kun energiavarastot tippuvat lopulta nollaan, mä katoan maailmalta ja itseltäni. Vetäydyn rauhaan ja hiljaisuuteen, yksinäisyyteen ja väsymykseeni. Olen loppuunpalanut, vaikken juuri mitään ole oikeasti tehnytkään. Silti kaikki on ollut liikaa, enkä jaksa. Ensimmäiseksi mainittu alkoi viimeksi tuossa... tammikuun aikana. Helmikuun loppupuolella oloni alkoi feidaantua seuraavaan vaiheeseen. Ja nyt tunnen oloni valuvan kohti tuota viimeistä väsymisen vaihetta. Jos tarkastelen viime syksyä, niin samalla kaavalla tää taisi mennä silloinkin? Kuukausi "tasaista", kuukausi levotonta sekavuutta, kolmisen kuukautta lepoa. Sitten kierto alkoi alusta. Tää ei taida juuri näkyä musta ulospäin, tämä olettamani vaihtelu, mutta sisäisesti sen tunnen. Kai, luulen.

Viime yö meni taas... miten meni. Nelisen tuntia unta - ja mä herään tuona aikana ainakin neljästi niin että tajuan heränneeni. Puoli kuudelta aamusta tunnen oloni jo niin pirteäksi, etten halua enää takaisin sänkyyn. Kaiken lisäksi on vielä aivan liian valoisaakin nukkumisen kannalta, eikä kaihtimista ole apua. Kuutisen tuntia pyörin hereillä. Kymmeneltä tuntuu jo kuin takana olisi kolme valvottua päivää, ja ennen kahtatoista kaivaudun peittojeni alle palelevaksi mytyksi. Onneksi koira lämmittää - tai yrittää ainakin. Hyötyä ei nimittäin huomaa, ja koiralle tulee kuuma ennen kuin minä tunnen pienintäkään lämpöä kehossani. Tunti lämmittelyä, ja lopulta onnistun nukahtamaan hetkeksi herätäkseni puolen tunnin kuluttua "pirteänä". Vittu. Kylmyys palaa luokseni vielä kahdesti, ja kahdesti pakenen peittojen alle. Ensimmäisellä kerralla en saa unta, toisella saan. Nukun kevyttä koiranunta tunnin havahtuen leukasärkyyn. Puoli naamaa puuduksiin kylmällä, ei siinä mitään.

Saunassa on liian kuuma, mutta yritän silti viipyä mahdollisimman pitkään - palelee. Sisukseni, tai varpaani, eivät lämpene ennen kuin ahdistava lämpö ajaa mut suihkuun. Paleluhan nyt voi johtua monesta, tiedän. Nyt olen sentään saanut syötyä sen verran, että painokin pomppii ylöspäin, mutta väsymys voi aiheuttaa palelemista, kyllä. En kyllä tunne itseäni sinänsä erityisen väsyneeksi, mutta kaikkeen tottuu? Väsyttää kyllä toki, mutta. Ei mitenkään... Erityisesti. Mun sormet, ja erityisesti varpaat, ovat jäässä todella usein. Tää on omituista, koska mua ei palele. Ikinä. Mä käytän talvisin käsineitä vasta, kun pakkasta on lähemmäs kaksikymmentäviisi astetta - muutoin iskee tuskanhiki. Ja tänä talvena mulla on ollut lapaset kädessä, lämpimässä autossa, kun ulkona on ollut about nollassa. Ja paleli. En sitten tiedä, luulosairautta taas varmaan. (Onko mahdollista luulla olevansa luulosairas? Luulosairas, joka luulee olevansa luulosairas, hmmh. Kuulostaa epäloogiselta, mutta mä olen?)

Suihkusta siirryn takaisin koneelle. Laskeskelen ensi kuun rahoja. On pelottavaa ja epäilyttävää, kun sähköposti ei pursuile laskuista - olen varmasti kadottanut tai unohtanut ne, sillä tämä ei ole mahdollista. Jonkin täytyy olla pielessä - vaikken löydä siitä todisteita. Sheivausaineasia on aivan lopussa, vaikka sitä todella harvoin jaksan käyttääkään, joten päätän tilata sitä lisää - tai paremminkin jotain toista. Tuon nykyisen pitäisi tuoksua mansikalle, mutta mielestäni se muistuttaa enemmän vanhaksi mennyttä ruusua (en pidä ruusuntuoksusta, yh yöks). Ja koska en näe järkeä tilata Lushilta yksittäisiä asioita noilla posti- ym. kuluilla, saattaa mukaan tarttua nestemäinen hoitoaine, suihkugeeli ja pari saippuaa. Laskua odotellessa yritän saada itseni uskomaan, että on ihan ok kuluttaa rahaa asioihin, jos niistä saa edes minimaalisen verran irti jotain mukavaa. Lushin tuotteista saan, suihkussa asioimisesta saan. Paljon muusta sitten en, joten. Kai tämä oli ihan oikeutettu ostos. Ainakin noille on käyttöä; ainakin nuo ovat hyödyllisiä.

Aiemmin päivällä oli tylsää, ja ajankuluksi tein Tieteen Kuvalehden ÄO-testin. En ole kykenevä arvioimaan sen pätevyyttä kuin omalta kannaltani, mutta. Niin. Kyllähän se jotain mittaa, kuten kaikki älykkyystestit ym., mutta mulla ainakin tippui (?) tulos huomattavasti (?) sen takia, että muistini ei toimi kovinkaan hyvin - tai mieleni nopeasti. Niinpä feilasin nopeutta vaatineet laskutehtävät (olen myös suhteellisen käsi matematiikan saralla, tälleen btw) ja muistitehtävät aika urakalla. Laskuista oikein vain 11/20 - ja silti tuon mukaan suoriuduin paremmin kuin lähes 93% väestöstä? En ymmärrä. Tuo väitti ÄO-tuloksekseni 121. Uskokoon ken tahtoo. Jäi kuitenkin vaivaamaan, joten tein tuossa saunan jälkeen vielä Mensan koti(netti)testin, joka nyt on käsittääkseni hieman luotettavampi testausväline. En ollutkaan tehnyt sitä pitkään aikaan? Ainakin siltä se tuntui, sillä en muista koska olisin viimeksi siihen koskenut. Lisäksi oli ihan mielenkiintoista nähdä, miten vastailen (lähes) lääkkeettömällä päälläni. Huomasin eron: ensimmäistä kertaa ikinä löysin suurimmasta osasta tehtäviä logiikan, ja  muutenkin tuntui että ymmärsin. Se ei kyllä sitten varsinaisesti heijastunut tulokseen, joka oli samansuuntainen kuin aina ennenkin. Oh well.


Pitäisi kai yrittää nukahtaa. Unettaa kovin. Nukkumaan meneminen on vain niin... turhauttavaa. En jaksaisi pyöriä ensin satoja kertoja ympäri ja ympäri vähintään tunnin ajan - ja sitten nukahtaa hetkeksi vain herätäkseni joko lopullisesti tai vajotakseni takaisin levottomaan uneen, josta taas herään, jne. Olen nähnyt kaiken päälle vielä paljon uniakin. Ihan kai tavallisia unia, mutta kovin selkeitä ja loogisia. Ei mun unissa kyllä oikeastaan koskaan tapahdu mitään jännittävää. En koskaan lennä - korkeintaan putoan -, eikä niissä kellään ole supervoimia, eikä taivas välkehdi vaaleanpunaisena glitterinä, eivätkä eläimetkään osaa puhua. Tylsää ja arkista. Käyn koulussa, syön, käyn kaupassa, tapaan ihmisiä. Joskus harvoin törmään unissani johonkin oudompaan, kuten menninkäisiin, mutta ei niissäkään ole muuta erikoista kuin ulkonäkö - joiltain osin. Yleensä uniani vaivaa pelon tunne, epäonnistuminen, arki ja pettymys. Toisin sanoen unimaailmani ei juuri eroa totuudesta. Onneksi en yleensä muista nähneeni unta. Nyt olen kuitenkin muistanut, ja unet sekoittuvat todellisuuteen kiusallisesti - mutteivat tarpeeksi ollakseen todella oikeasti häiritseviä. Tuttuja kasvoja menneisyydestä taas unissa, tietenkin tuttuja, ja sitä yhtä on erityisesti ikävä vaikka tiedän ajan ajaneet ohi kaikesta jo vuosia sitten. Yritän kai edelleen kasvaa irti siitä, että minulla oli väliä jollekin - että joku oli niin läsnä. Se oli erilaista, outoa, pelottavaa - huumaavaa. Olin olemassa.

Kun tässä on jo muutaman päivän ollut rauhallisempaa päässä ja levollisempaa mielessä - kyllä, kaikesta huolimatta - niin ehkä voin listata tähän muutaman asian... sellaisen. Edes hieman mukavan. 1) Lushin paketti; odotan (paitsi sitä laskua). 2) Alle kuukausi veljen syntymäpäiviin, ja kohta voin antaa itselleni luvan paketoida sen lahjat - pitää vain ostaa ensin jotain paketointiasioita. 3) On tosiaan helpompi. Pikkaisen, mutta on. Olo ei ole edes siedettävän puolella, mutta suljen sitä pois omaa väsymystäni - ja se tuntuu hyvältä. Väsymys on pakokeino mulle, tiedän, mutten pysty käyttämään sitä kuin ääritapauksissa ja -oloissa, valitettavasti. 4) En voi jättää listausta kolmeen kohtaan... Joten. JGDIhjsgsdjf. No. Rugereilta tuli tänään uusi levy. En osaa sanoa mielipidettäni vielä kunnolla, mutta kämpällä pitäisi odottaa fyysinen versio + kangaskassi. Uuh & aah. Että. Kai mä nyt sitten vain yritän kaivautua peittojeni alle. Oispa vielä yksi peitto; paksu ja kunnollinen. Mulla oli se täällä, mutta se on kadonnut. Pitää ehkä tarkistaa ensin olisiko se siellä missä ennenkin; aikana ennen kuin omin sen. Sitten nukahdan - joskus, toivottavasti.

np: Ghost Brigade - Clawmaster

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Of the control I've lost, and other themes as pointless

Olen taas... ajatellut. Liikaa kai, en sitten tiedä. Kaikesta on kadonnut järki - sitä jää jäljelle sitä vähemmän, mitä enemmän ajattelen (ja ymmärrän?). Haluan kytkeä aivoni lopullisesti off -tilaan, kiitos. En vain jaksa tätä enää; ajatuksia, tunteita, elämää, mitään. Elämä sattuu. Mun mieli kipuilee, ja kehokin haraa vastaan. Ristiriitoja kaikessa, epätietoisuutta, epävarmuutta, en kestä. Ei mua ole jumalauta tehty tällaista paskaa varten. Jos elämässä ei ole järkeä - onko missään? Mua repii paloiksi yksilön, yhteisön, lajin jne. eri suuntiin ohjaavat tavoitteet - ja se, että suurinta osaa ei edes kiinnosta. Ei siinä sinänsä mitään. Olen aina tiennyt olevani jotenkin outo ja erilainen. Mutta. Kyllähän se subjektiivisesti vituttaa; olla tällainen, epäkelpo ja omituinen. Ja helvetti kun ajatuksia on niin paljon etten saa niistä enää selvää. Ristiriitoja, enkä jaksaisi ratkaista yhtä löytääkseni vain kaksi uutta. Ei tämä etene, ei etene sitten yhtään. Tarvitsen taukoa itsestäni - ja elämästä. Sellainen kevyt ikuisuus voisi mahdollisesti riittää.

Joinain päivinä naurattaa. Lähinnä, koska tajuan miten paskaan tilanteeseen olen itse itseni ajanut. Olen ehkä enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan. Aivot toimivat edes jotenkin sen sijaan, että olisivat jatkuvasti jumissa ja sumussa. Muistini toimii paremmin kuin vuosiin. Tavallaan jopa tiedän, mitä haluan ja mistä pidän, mitä arvostan. Näitä asioita on vähän, mutta on (tämä ei silti automaationa tarkoita, että ne tekisivät minut onnelliseksi). Toisaalta olen etääntynyt kaikesta, mitä olin ennen. Vaikka vain vuosi sitten. Mä olin jotenkin "toimiva" ihminen, kuitenkin. Mulla oli paljon sosiaalisia suhteita, jotka tuottivat mulle hyvää. Laskin, että ystäviä tai hyviä/läheisiä kavereita mulla oli kymmenestä viiteentoista. Sellaisia ihmisiä, joihin halusin ja osasin olla yhteydessä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Joiden kanssa jaoin asioita, molemmin puolin. Nykyään samankaltaisia ihmissuhteita mulla on kolme. Se ei tarkoita, ettenkö olisi enää väleissä muiden kanssa, ei - tai etten pitäisi heistä. En vain ole juurikaan yhteydessä; en tiedä heistä enää juuri mitään. Olen etääntynyt - vetäytynyt pois - näistä ihmissuhteista. Se on helpottavaa, tavallaan. Tavallaan olen nyt yksinäinen kahdella tavalla: koen itseni erilaiseksi ja yhteenkuuluvuuden tunne muiden kanssa puuttuu, ja tämän lisäksi olen nyt enemmän yksin myös ihan ... fyysisesti ja konkreettisesti.

Omilla valinnoillani olen saanut aikaan itselleni hyviä asioita, mutta myös huonoja. Nää on monitasoisia asioita, enkä jaksaisi millään pohtia niitä nyt sanoiksi tässä - joten en taida. Olen vain väsynyt. Kyllästynyt ja loputtoman väsynyt. En ole sanonutkaan noin kuin miljoonasti - mutta se on totta. Tavallaan mä toivoisin, että mun aivot turrutettaisiin taas puuroon lääkkeillä. Etten ymmärtäisi ja kykenisi ajattelemaan näin tehokkaasti. Tavallaan zombeilussa on puolensa. Ehkä pitäisi kokeilla kemiallisen lobotomian sijaan sitä ihan aitoa ja oikeaa, fyysistä lobotomiaa. Kyllä, se ei ollut kysymys vaan toteamus, olen tosissani. Olen vain niin väsynyt olemaan ihminen. Olen väsynyt itseni lisäksi myös muihin, kaikkeen, kaikkiin. Olen väsynyt olemaan. Olen väsynyt yrittämään selittää asioita, joita muut eivät voi tai halua ymmärtää. Olen väsynyt kyseenalaistamaan itseni ja ajatukseni jatkuvasti. Olen väsynyt etsimään vastauksia - varsinkin, kun samaan aikaan tiedän ettei niitä ole. Tahdon vain nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua ja nukkua. Nyt, ja aina. Kiitos.

Ei näissä teksteissä ole enää sitä vähääkään järkeä. Ehkä mä alan olla lopussa - toivottavasti. Maybe I'm running out of time as well as ideas and thoughts. Ehkä odotus ei olekaan loputon. Pelko ja ahdistus taistelevat helpotusta vastaan. Voittajalla ei lopulta ole väliä; vain tuskan loppumisella on. Oman naurettavuuden, naiiviuden ja suoranaisen idiotismin ymmärtäminen sattuu - ja huvittaa. Olen ihminen. Olen ihminen. Olen ihmisyyden vanki. En pidä ajatuksesta. Sekavuudesta on tullut normi, enkä tiedä enää mitä järjestys on. Uupumus estää edes yrittämästä järjestää - järkeistää? - maailmaa. Oksettaa. Vuoroin ruoka ei maistu, vuoroin syön liikaa. Aamupalaksi jäätelöä. Iltapalaksi kunnon annos ajatuksissa vellomista - en vain osaa lopettaa. Jos vain lopulta saisin jotain aikaiseksi näin. Ymmärtäisin jotain hyödyllistä, tärkeää. Mutta ei! Mä vain vellon ja vellon, ahdistun ja hajoan. Totean ja todistan ihmiselämän järjettömyyttä uudestaan ja uudestaan. Parantakaa mut. Parantakaa mut ajattelusta. Mä en jaksaisi enää.


np: Paloma Faith - Stargazer

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Kesken - -

Leuka vittuilee pitkästä aikaa tasaisen jomotuksen sijaan viiltävällä kivulla. Sattuu niin ettei ajatus tahdo kulkea sumussaan, tähdet seikkailevat näkökentän rajoilla, suussa maistuu veri ja tekee mieli vain kaivaa silmä päästä - niin epäloogista kuin se onkin. Buranaa ja mä toivon ton yhden jo auttavan, sillä mulla ei ole enää kuin kaksi jäljellä. En ole täydentänyt varastoja kun en mä ole tarvinut särkylääkettä varmaan melkein kahteen viikkoon ollenkaan. Ehkä haen kylmäpakkauksen, ja jäädytän puolet kasvoista tunnottomaksi. Sekään tosin ei ole pitkään aikaan auttanut; ihoa alkaa vain polttaa ja sitten katoaa tunto, mutta syvällä palaa tuli ja huutaa kipu. Odotan nyt kuitenkin hetken josko Burana alkaisi yllättäen toimia. En vain haluaisi vielä sänkyyn - tai säryn kannaltahan se ei edes auttaisi, päinvastoin - joten kirjoitan keskittymisen vaikeudesta huolimatta.

Olen palellut taas useana päivänä, ja yönä. Loputon vesinuha ja aivastussarjat ovat palanneet. En tiedä onko näillä yhteyttä keskenään, mutta kuitenkin. Peitto, kaksi vilttiä ja villasukat - ja mä palelen. Lämmin suihku saa kehon kihelmöimään; iholla polttaa ja kiehuu. Seison suihkun alla niin kauan kuin kehtaan, mutta lämpö ei löydä tietään mun luo - ei todella, ei oikeasti. Tuntuu kuin lämpö hylkisi mua. Suihkun sammuttua kylmyys ympäröi mun sisältä kylmän kehoni myös ulkoapäin. Iho tuntuu lämpimältä, ja kehon lämpötila on aivan normaali. Silti palelen. Palelen loputtomasti. Vika on kai siis vain päässäni - jälleen kerran, oi kuinka mukavaa! Odotan vain viestiä siitä, että kehoni todella hajoaa, tekee kuolemaa. Se saisi tapahtua paljon nopeammin - mutta pääasia on kai, että se tapahtuu. Mut valtasi tänään ainakin hetkellisesti syvä rauha, sillä tunsin kuoleman läheisyyden. Loppuni tulee, se saapuu. Ei tarvitse odottaa loputtomiin - eikä edes kauan, uskon.

Ei helvetti. Tahtoisin kirjoittaa, tai en tiedä, mutta voisin kuitenkin. Mutta nyt sattuu. Sattuu todella. Kohta en enää pysty ajattelemaan ollenkaan. Apua. Pakko lopettaa nyt, kesken, heti. Anteeksi.


np: Suffocate For Fuck Sake - Blue Lights and Sunshine

HKM


Tästä päivästä tulee niin oksettava, niin loputtoman rankka. Ja sillä ei ole mitään tekemistä mun kanssa - enkä mä voi vaikuttaa siihen. Tekopyhät, kapeakatseiset pikkusielut mässäilevät taas tänään muiden verellä. Milloin maailmasta tuli tällainen? Miten ihmisistä tuli tällaisia? En ymmärrä, en voi käsittää. Miksi tuntematon jossain kaukana on tärkeämpi kuin läheinen metrien etäisyydellä? Ihmisarvoa ei voi mitata - ja onhan sekin vain ihmisen luoma ja keksimä käsite mitata jotain abstraktia -, mutta... Eikö jokainen haluaisi, että hänet tunnistetaan ihmisenä erityisesti omassa yhteisössään, omassa ympäristössään? Kenen ensisijainen toive on tulla hyväksytyksi jossain kaukana, jonkun tuntemattoman toimesta? Mä en jaksa, mä en halua kuulla. En yhtä ainutta kauhistunutta järkyttynyttä sanaa. En nähdä surua ja tuskaa niiden kasvoilla, jotka eivät oikeasti voi edes käsittää mitä joku muu kokee - joku, jota asiat koskettavat oikeasti, henkilökohtaisesti.

Ja sitten pelataan siihen pussiin, jota vastaan taistellaan. Uudelleentwiitti, klikkaus, jako. Uudestaan ja uudestaan. Jotta kaikki varmasti saavat tietää. Jotta kukaan ei jää paitsi. Häviävän pieni joukko ihmisiä julistaa "me voitimme tänään", ja koko maailma polvistuu, kumartaa, palvoo. Mä en jaksa käsittää. Mä en jaksa ymmärtää. Enkä mä omassa itsekeskeisyydessäni jaksa ymmärtää, miksi mun subjektiivinen kärsimys ei ole saman arvoista. Miksi mulla ei ole oikeutta, miksi mä en ole arvokas, miksi mä en ole ihminen, miksi mä olen vain heikko ja vaativa näin? Vihaisin ihmistä, mutta misantropiakin tuntuu liialta tunnustukselta tämän pelkkää tuhoa ja kärsimystä levittävän lajin suuntaan. Mitä hyvää olemme koskaan saaneet aikaan? Oikeasti? Ja millä tavoin voimme oikeuttaa sillä kaiken aiheuttamamme pahan ja väärän? Olemme tuhoisin, tappavin, vitsaus, joka on maapalloa riivannut - ikinä. Eikö riitä, että mä en jaksa itseäni - pitääkö mun vielä kuulua lajiin, joka kykenee ymmärtämään oman huonommuutensa? Ja katsoa vierestä, kun suurin osa muista kaltaisistani ei näe tätä? Oksettaa.

Pahinta on tajuta, että oma vinkumiseni - tämä teksti - on sekin vain lajityypillistä itsekeskeisyyttä, huomiohakuisuutta. Ehkä on parempi, ettei kukaan välitä minusta tai tuskastani. Niin se on parempi, niin se on tavallaan oikein. Ainakaan ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, helvetti sentään. Mutta mä en silti ansaitse tätä paskaa. Mä en ansaitse olla roskaa. En tällaisessa joukossa. En. Ja silti mä olen sitä. Täysin ja vain ja ainoastaan sitä; roskaa. Pohjasakkaa. Turha. Tarpeeton. Tyhmä, laiska ja saamaton. Viallinen. Mielipiteeni ovat vääriä, tekoni eivät ole oikein. En ole normaali, en uppoa siihen muottiin. Mulla ei ole oikeutta elää tällaisena.

Ja mä haluan kuolla - en muiden takia, vaan pelastaakseni itseni.

np: Broken Twin - Roam

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Mitä sä tahdot? "Pois"


klo 08:32
Porukat ilmestyivät eilen isovanhempien luo kahville, sillä isän ei tarvinut lähteä työmatkalle ollenkaan. Näen tilaisuuteni koittaneen, joten oakkaan tavarani ja ilmoitan siirtyväni takaisin porukoille. Mieluummin lähden aamusta isän kyydissä kaupunkiin kuin kestän enää hetkeäkään pakkoruokintaa ja jatkuvaa tekemistä vain tekemisen takia. Olen todella väsynyt. Kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta ja omaa sänkyä, jossa selkäni ei kipeydy. Isoäiti panikoi kun lähden liian aikaisin, ja isä julistaa kovaan ääneen että pitäähän mun tietty päästä takaisin heille, jotta voin rauhassa jatkaa "tietokoneen palvomista" - ja nauraa päälle. Aggressiot huutavat murhaa, mutta saan hillittyä itseni muistuttamalla ettei muiden ymmärtämättömyys ole oikeasti hyvä syy päästää näitä liian helpolla. Harmillista vain, etteivät nämä kyseiset yksilöt useinkaan kykene ymmärtämään omaa vajavaisuuttaan. Se on tavallaan todella pelottavaa. En jatka aiheesta, sillä näkemykseni eivät keräisi kovinkaan suurta yleistä hyväksyntää - monestakaan syystä. Se taas on tavallaan todella surullista, mutta väistämätöntä.

Porukoilla kaaduin sänkyyn heti suihkusta selvittyäni. Puoli yhdeksältä taisin olla jo täysin unessa, eli nukahdin erittäin nopeasti - toisin sanoen jo mahdottomalta kuulostavassa viidessätoista minuutissa. Heräsin oikeastaan tasan kymmeneltä, enkä sen jälkeen nukkunut enää kunnolla. Horrostin loppuyön, tai koomasin istuen sängylläni. En jaksanut edes avata konetta, sillä mitäpä minä sielläkään. Ja oikeastaan vain kaipasin hiljaisuutta ja aikaa ajatella. Kello soi kuudelta, ja havahduin horroksestani. Puoli seitsemältä olin valmis, ja odottelin tunnin, jotta isä selvisi aamutoimistaan autoon asti. Nyt aion yrittää nukkua hieman - ainakin suljen silmäni ja asetun makuuasentoon. Yhdeltä on poli. Kirjoitin eilen aamulla hoitajille reilut kaksituhatta sanaa sähköpostiin, mutta. Niin. Eipä silläkään ole kai väliä. Kyllä ne jo tietävät halustani kuolla, ja menneisyyden ja nykyisyyden yksityiskohdat ja pohdinnat ovat osaltaan turhia, sillä ne eivät lopulta ratkaise mitään vaan vain kasvattavat omaa tuskaista tietoisuuden taakkaani. Nyt siis suljen silmäni, ja toivon maailman katoavan kunnes kello ilmoittaa soitollaan olevan ajan siirtyä kohti polia.

- -

klo 14:11
Istuessani polin odotushuoneessa pohdin itseäni ja lääkkeitä. Lääkityksestä on ollut mulle hyötyä - silloin joskus. Psykoosista katkesi terä, ja aloin ymmärtää taas toden ja harhan eroa. Joskus olen myös hyötynyt rauhoittavista ja unilääkkeistä. Siihen se kuitenkin jää. En usko, että kohdallani mielialaan vaikuttavat lääkkeet ovat toimineet. Lopulta antipsykooteistakin oli enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä kaikkia oireita nekään eivät vieneet pois. Nyt, syödessäni vain Venlafaxinia (joka ei vaikuta muhun mitenkään?), pää on selkiytynyt. Kykenen ajattelemaan taas paremmin ja selvemmin. Ajatukseni eivät ole enää puuroa, ja muistikin toimii huomattavasti paremmin ja luotettavammin. Pystyn näkemään asioiden välisiä yhteyksiä, ja ymmärtämään niitä. Olen entistä onnettomampi, kyllä, ja epätoivoni on suurempaa. En nauti enää asioista, tai löydä pienintäkään syytä elää. On edelleen olemassa mukavia ja hyviä asioita (kuten ystävät ja eläimet, kuten Joona), mutta en saa muutettua näitäkään asioita enää tarpeeksi tärkeiksi ja merkitseviksi, jotta jaksaisin niiden takia elää. Ymmärrän väliaikaisuutta ja ihmisen toimintaa - omaa toimintaani - eri tavalla kuin lääkittynä. Kaikin puolin aivoni toimivat tehokkaammin - niin hyvässä kuin huonossakin.

Polilla puhumme lähinnä lapsuudestani ja siitä, miten lapsuuden kokemukset ja silloin minuun juurrutetut toimintatavat vaikuttavat edelkeen käytökseeni, vaikka tiedän ja ymmärrän syyt, minkä takia minut on niin kasvatettu. Hoitaja puhuu useita minuutteja yksin - kuin pohtien - asioista,  jotka ovat itsestäänselvyyksiä. Tottakai tiedän miksi vanhempani ovat toimineet tietyllä tavalla! Heillä ei periaatteessa ollut vaihtoehtoja, sillä he olivat itse saaneet samanlaisen kasvatuksen. Kulttuurin ja yhteiskunnan paine ohjasivat heitä myös. Niin asiat usein toimivat. Tiedän ja ymmärrän tämän - ehkä jopa selvemmin ja paremmin kuin keskivertoihminen? - mutta se ei poista kasvatukseni minuun jättämiä merkkejä, tai muuta tuntemuksiani. En olisi halunnut puhua siitä miksi vaan siitä miten. Siinä kuitenkin ymmärsin, että ajatukseni ja tunteeni taitavat olla tavallaan ... muiden, ainakin suurimman osan, tavoittamattomissa. Annoin siis asian olla - en olisi muutenkaan jaksanut alkaa vääntää rautalangasta. Sivusimme pakkotoimintojanikin, mutta aika loppui kesken ennen kuin pääsimme mihinkään järkevään aiheeseen. Olisin halunnut vain sanoa, ettei millään ole väliä. Tarvitsisin vain kyvyn tuhota itseni lopullisesti - kuolla. En pyytäisi mitään muuta. Mutta tätäkään en saa.

- -

klo 22:33
Väsyttää, väsyttää, väsyttää, väsyttää. Kaikki vain tuntuu niin turhalta, ja kaiken päälle tunnen olevani kovin yksin. Ei sillä tavalla, etteikö olisi ketään kelle puhua - kukaan ei vain voi ymmärtää, ei vaikka tahtoisikin. En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Missään ei ole järkeä, ei missään, ja kuolema on ainoa tapa päästä elämän kirouksesta eroon. Olen kuluttanut tunteja elämästäni tutkien ja opetellen asioita, joista on hyötyä tappaessaan itseään - en vain ole koskaan kokeillut niitä oikeasti toimivia käytännössä, ja pelkään epäonnistuvani. Mä haluan olla varma - ja täyttä varmuutta ei voi saavuttaa ikinä. Ensi viikolla polilla pitäisi puhua asioista, joista en todellakaan jaksaisi. Niihin ei juuri voi vaikuttaa; ei niin, että kaikki tuntisivat olonsa siedettäväksi/mukavaksi. Joku kärsii aina, ja vaikka se onkin fakta kaikessa, en haluaisi aktiivisesti hyväksyä sitä viattomien kohdalla. Mun olon ei tarvitse satuttaa ketään muuta, eikä pidä. Olisi kai vain paras lopettaa käynnit polilla, sillä kuten hoitaja tänään sanoi, ei nykyisessä tilanteessa ole tavallaan minkäänlaista järkeä käydä sillä - en kykene puhua juuri mistään siellä, joten hyötyä ei ole eikä tule. Onhan siinä se puoli, että rahantulo katkeaisi siihen. Pitäisi irtisanoa kämppä, ja lopettaa ... oikeastaan kaikki. Kai mulla olisi mahdollisuus hakea toimeentulotukea, ja saadakin sielä muutama roponen, mutta se on sitten toinen asia jaksanko nähdä sitä kaikkea vaivaa.

Kaikki on vain niin loputtoman toivotonta. Vajoan aina vain syvemmälle, ja yhä useampi asia menettää merkityksensä. Olemalla tällainen työnnän ihmiset pois - ja en jaksa edes välittää. Silti jokin pieni osa minussa on sitä vastaan. En vain jaksa kuunnella sitäkään, vinkukoot taustameluna kaiken muun turhan joukossa. Tuntuu jotenkin niin naurettavalta, että vaikka syön edelleen masennuslääkettä, BDI-21:n tulokset näyttävät aina ja vain vaikeaa masennusta (tein sen taas, kyllä; 48pts all the way). Jokin on pielessä ja/tai väärässä: minä, lääkitys tai testi. Kokemukseni pohjalta veikkaisin villisti vian ja syyn löytyvän itsestäni. En jaksaisi keskittyä kirjoittamiseen - tai mihinkään -, sillä on paljon helpompi vain lukea ja tutkia tilastoja yms. Tavallaan voisin jopa yrittää nukkua, vaikkei varsinaisesti  nukutakaan. En halua vain olla hereilläkään. Täällä ei ole mitään mulle, enkä mä kuulu tänne. Helvetti kun olisin vain kykenevämpi yksilö. Pääsisin pois, mahdollisesti. Nyt tää menee niin kuin kaikki aina kohdallani: tunnen teorian, mutta käytäntö on vierasta hepreaa. Takapihan lintulaudalla vieraili kuulemma supikoira tuossa illasta. En ehtinyt nähdä sitä, sillä mulla kesti puolitoista tuntia jaksaa nousta paikaltani. Onneksi en varsinaisesti menettänyt mitään.

Ajatukset irtoaa, ote kirpoaa; katoan. Olisipa se todellista, olisipa se vain totta. Ainoa totuuteni on tyhjyys; ainoa elämäni uppoaa liian lämpimänä hengityksenä tyynyliinaan. Ne puhuvat yhtä ja tekevät toista - minä en osaa siirtyä sanoista tekoihin. Mä olen irrallaan muista ja liian tiiviisti kiinni itsessäni - sattuu. En halua ymmärtää, että maaliskuu on jo näin pitkällä; kevät oksettaa, valo ahdistaa, sulava lumi pelottaa, keskilämpötilan vääjäämätön nousu saa tuskanhien nousemaan esiin. Älkää tehkö tätä mulle, älkää.

Tahdon vain rauhan, ok? Pois.

np: Dahlia's Tear - 2nd Sky Between Lights, Unreleased Colours and Earth

lauantai 19. maaliskuuta 2016

"- - it seems like your mind is full of thoughts coming one after another"

klo 06:17
Olen tavallaan taas jotain kaukaista, en kosketuksessa mihinkään. En tunne mitään, paitsi oman pahuuteni. Kehoni on väärin. Ahdistaa tuntea se. Torstain ja perjantain välisenä yönä en nukkunut kuin satunnaisia, olemattoman lyhyitä hetkiä, joiden aikana ajatukset eivät ehtineet katketa. Perjantai kuluu ylikierroksilla enkä tunne mitään. Isoäiti kysyy toistuvasti eikö väsytä, mutta ei, ei mitenkään! En voisi edes kuvitella sulkevani silmiäni, joten lopulta valvon yli kolmekymmentä tuntia putkeen; torstain puolestapäivästä perjantain iltakahdeksaan. Torstaina sentään nukuin nelisen tuntia ennen kuin hoidin turhanpäiväisiä, mutta pakollisia asioita, ja näin Saran. Silloinkin nukuin lähinnä, sillä en halunnut ajatella tai ymmärtää mitä olin tekemässä. Kävellessäni kirjastolle mua vain oksetti. Jälkeenpäin koko tapaaminen tuntuu epätodelliselle. Pitäisi kai siirtyä pois tästä huoneesta ja mennä aamupalalle. Muuttua taas ihmiseksi. En jaksaisi, enkä haluaisi. En halua muuttua itselleni vieraaksi, enkä jaksaisi nyt ketään. Haluan olla yksin. Sentään horrostin yön läpi jotenkin. Nyt tahtoisin vain suihkuun. Pestä ja polttaa ja raastaa irti ihoni (ja kaiken). Kaivaa silmät päästä ja repiä pois ahdistavat hiukset. Kamala ja levoton olo. Tappakaa mut.


- -

klo 17:55
Aaltoilen. Aaltoilun ääripäinä toimivat tyhjyys ja ahdistunut ärtyneisyys. Seilaan niiden välillä odottamattoman arvaamattomasti. Ainoa, mistä olen oikeasti varma, on se, että tahdon olla yksin. Mahdollisimman yksin. En todellakaan jaksaisi koko ajan jotakuta samassa asunnossa. Keho tuntuu niin loputtoman pahalta, eikä edes sauna puhdista oloani tai poista ahdistavaa likaisuuden tunnetta ihostani. On kuuma huolimatta siitä, että seisoin mahdollisimman kauan jääkylmän suihkun alla. Olen joutunut niin järjettömän koville täällä isovanhemmilla. Sosiaalisuutta, ihmisiä, tekemistä, menemistä. Ja koko ajan pitäisi syödä. "Ei ole nälkä" ei kelpaa vastaukseksi, vaikka edellisestä ruoasta ei olisi aikaa kuin parisen tuntia - puhumattakaan jos aikaa on kulunut enemmän. Mä en ole tottunut syömään aamupalaa, ruokaa, päiväkahveja, välipalaa, iltapalaa ja vielä ehkä jotain välipalaa. Eikä tämä "ruokasääntö" koske muita kuin minua. "Eihän ihminen nyt nälässä voi olla!" Ahdistaa, en jaksaisi. Tekee mieli iskeä se keittiöveitsi vaikka sitten itseensä ettei tarvitsisi jaksaa. Ihmiset ja seura ovat ok vain, jos ne eivät ole päällekäyviä, yliäänekkäitä, levottomia ja ahdistavia. Ja vain tietyissä määrin, tietyissä rajoissa. Kolmisen tuntia päivässä, maksimissaan, kiitos.

Mua oksettaa. Tosiaan horrostin yön läpi. Toinen tapa kuvata tuota olotilaa on kai jonkinlainen kokovartalohalvaus, sillä aivoni toimivat, mutta kehoni ei. Keho nukkuu, mieli ei. Tahtoisin vain saada myös mieleni nukkumaan; levätä todella, kaikesta. Mutta en onnistu siinä. En tiedä miten se toimii - oikea uni, oikea nukkuminen. Yllättävä nukkumispaikan muutos omasta sängystäni isovanhempien asunnon lattialle patjalle on kipeyttänyt koko selkäni. Ja siis en voi korostaa tarpeeksi miten raskasta tämä on ollut. Mä olen ollut täällä - sosiaalinen - nyt reilut pari vuorokautta ja ei helvetinvittu mä en jaksa. Olen siinä pisteessä, että joukkomurha ois ihan ok vaihtoehto. Ei kielikuvana, vaan oikeasti - mutta se nyt ei tarkoita että niin tekisin. Suunnittelin kaatuvani sänkyyn ihan tässä just ja nyt. Vielä hetki hereillä ja seurassa ja napsahdan. Toivon, ja myös uskon, herääväni yöllä. Saisin hetken rauhaa ja yksinäisyyttä. Pimeyttä ja turvallisuutta. Pitäisi vastata sen järjestön sähköpostiin taas. Tai siis lähinnä haluaisin vastata. En vain pysty nyt. Pää räjähtää. Pakko saada se sammumaan, tai edes sammuttaa mahdollisimman monta ärsykettä pois. Valot pois, äänet pois, ovi kiinni, silmät kiinni. Nyt.

np: Stam1na - D.S.M.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Alienation

Kun mä vaihdan yöpaitaa, maailma pyörii silmissä. Kun mä asettaudun makuulle sänkyyn, ja kaivaudun peittoni alle, maailma jatkaa pyörimistään. Maailman kanssa kilpaa pyörivät aivojeni sisältö; ympäri ja ympäri, kovalla vauhdilla. Nukahdan. Ja herään. Ja nukahdan. Ja herään. Näen unta lapsuudenkodistani. On pimeä talviyö. Nukun veljeni huoneessa, tai yritän. Jotain suurta tapahtuu, on meneillään. Vaellan ympäriinsä, enkä oikeastaan sitten lopulta nuku. En saa selville, mikä on vialla. Ja sitten taas herään. Kävelen vessaan, ja kello näyttää yhtätoista. Olen nukkunut - enemmän tai vähemmän - neljän tunnin ajan. No, kai sekin jotain on. Käynnistän tietokoneen, sillä oloni on pirteä. Sellainen, kuin olisin nukkunut ne yli kymmenen tunnin sikeät ja hyvät unet. Kai se on tärkeintä, en tiedä.

Ja mietin edelleen samaa kuin nukkumaan käydessäni: mä haluan vain kadota. Periaatteessa pitäisi kai lopettaa tämä postaus tuohon, sillä kaikki (muka) sanomisen arvoinen on jo sanottu. Jatkan silti, ei tässä ole paljon muutakaan. Leuka vittuilee pitkästä aikaa taas enemmän ja kunnolla. Sattuu - ja hävettää. Vituttaa olla tällainen ongelmakerä. Kaikessa on vikaa, minussa on vikaa, ja sitten vielä kehtaan valittaa vaikka tiedän, että mustahan tää kaikki kumpuaa eikä mua voi korjata. Kyllä se on jo aika tehokkaasti todistettu. Mä en kuulu tänne, tähän elämään. En mä osaa tällaista, eikä tää tunnu hyvältä tai oikealta. Vika tosiaan on mussa, eikä muissa. Niin suuri osa toimii oikein, tai edes haluaa sitä, mutta mä en vain kykene tavoittamaan mitään siitä, mitä pitäisi. En osaa sitä paremmin kuvailla. Tämä - mikään - ei tunnu oikealta. Mä en tunne yhteenkuuluvuutta ... oikeastaan mihinkään, minkään kanssa. Ja lopulta en mä edes haluaisi samaistua ihmislajiin. Ihmisessä ei ole mitään hienoa, ei mitään hyvää. Ei ainakaan niin, että se peittoaisi ne ylivoimaiset miinuspuolet. Hyi saatana sentään.

Taas olisi nälkä. Ja koin tuossa valaistumisen, että mistä tämä luultavasti johtuu. Yöaikainen nälkä. Koska ymmärsin syöväni päivässä yleensä kaksi ateriaa. Yleensä syön aamupalaa siinä kuuden ja seitsemän välillä. Se on ollut maustamatonta jogurttia ja banaani tässä aika pitkään. Ja lasi tuoremehua. Seuraava ateriani osuu sitten iltapäivälle, kun on tarjolla lämmin ruoka. Tämä ajoittuu yleensä siihen viiden paikkeille. Yleensä tummaa pastaa tai riisiä, ja sitten jotain sen kanssa. Kanaa, lihaa, jotain. Lasi maitoa. Ja siinä se säännölliset ovat. Välillä on jotain muuta sitten, tyyliin kahvilla jokin pulla-asia, kuten tänään. Söin muffinssin, mutta toisaalta en ollut syönyt aamupalaa, koska en jaksanut tehdä sitä itselleni. Ja illasta ja yöstä saatan napsia jotain epäterveellistä, tai tehdä leivän, tai jotain vastaavaa. Huolestuttavinta tässä on mielessäni se, että kaikesta huolimatta painoni hitaasti nousee. Kehoni on kai mennyt siis jonkinlaiselle säästöliekille, ja kaikki muka-ylimääräinen on... ylimääräistä. Ja eihän se yöaikainen syöminen ainakaan auta. Ja tietenkin sitten se, että mulla on ihan oikeasti todella harvoin nälkä. Sellainen, että oikeasti tekisi mieli ruokaa koska tunnen tarvitsevani sitä. Yleensä mun vain tekee mieli syödä. Ei ole nälkä, ei sellainen fyysinen. Tekee mieli, ja vain sanon että on nälkä. Se kuulostaa paremmalta. Mutta joo. Se tästä aiheesta.

On vaan niin loputtoman toivoton olo. Väsynyt - ja en nyt puhu vain fyysisestä väsymyksestä, jota sitäkin kyllä löytyy. Mutta tää väsymys on sellaista. Kaikennielevää. Se vie tahdon, ja se vie halun. Se vie elämästäni pois kaiken lopunkin värin - kaiken mustan ja kaiken valkoisen. Harmaansävytkin liukuvärjäytyvät ja haalistuvat kohti täyttä värittömyyttä - tyhjyyttä, ei-mitään. Ja sitten taas toisaalta... en tiedä kumpi oli ensin; väsymys vai kaikki muu. Ehkä ne tulivat yhdessä. Tekevät julmaa yhteistyötä tehtävänään vain tuhota minut. Ja se ei haittaisi mua ollenkaan! Ei, jos se vain olisi jotenkin hyväksyttävää, eikä mua syyllistettäisi siitä. Ja jos se vain tapahtuisi nopeammin. Mutta näin ei ole. Ja se on kamalaa. Haluaisin vain olla pieni kerä jotain pehmeää ja lämmintä - ja sitten hautautua peittovuoren alle jonnekin pehmeään ja lämpimään ikuisuuksiin asti. Olla olematta. SItten kai voisin olla tyytyväinen - enkä tietäisi edes sitä. Ja se olisi vain kaikin puolin parasta ikinä.


Pääni tekee jatkuvasti työtä työtä työtä työtä ja sitä voi olla vaikea ymmärtää. Vaikka siltä ehkä vaikuttaa, mä en ajattele vain itseäni ja olojani - en mä pysty rajata tätä jatkuvaa hyrrää päässäni niin. Jokainen ärsyke tuntuu kimmoittavan uuden ajatuksen. Tonnikalapurkki triggeröi ajattelemaan, ja - mitä tonnikalat syövät? Miten niitä pyydetään? Pyytämisen eettiset ongelmat, ja millaisia muutoksia se aiheuttaa tonnikalakannassa? Näkeekö tonnikala värejä? Paljonko erilaisia raskasmetalleja tonnikalasta siirtyy ihmiseen nykyään? Mitä tästä aiheutuu ihmiselle? Entä tonnikalalle? Mikä olikaan "tonnikala" englanniksi? Miksen muista? Miksi muistini on nykyään niin heikko? Onko sillä enemmän tekemistä syömieni lääkkeiden vai sairauteeni kuuluvan luonnollisen kehityksen kanssa? Kuinka huonoksi muistini menee vain skitsofrenian aiheuttamana? Olisiko tilanne kuinka erilainen, jos olisin syönyt eri lääkkeitä? Eri annoksilla? Mitkä muut tekijät vaikuttavat? ... Ja tämä oli vain yksi hyvin yksinkertaistettu ajatusketju. Niitä pyörii yhtä aikaa monia. Jokainen uusi ajatus kirvoittaa uuden ajatusketjun. Välillä ne yhdistyvät. Välillä eriytyvät taas. Ja haluaisin kaikkeen vastauksen. Ahdistun, kun en tiedä kaikkea. Onneksi on internet! Olisin vaipunut epätoivoiseen hulluuteen (...) jo kauan aikaa sitten (...), jos olisin vain pelkkien kirjojen varassa. Mutta kun mikään ei riitä. Ei aika, ei jaksaminen, eikä tieto.

Tonnikalan ajatteleminen yhdistettynä mielihaluuni syödä triggeröivät seuraavan ajatuksen: mulla olisi tonnikalaa tuolla kaapissa. Taidankin tehdä sitä terveellistä yöpalaa. Mussuttaa vähän tonnikalaleipää. En kyllä olekaan syönyt leipää varmaan viikkoon. Voi olla, että se maistuu tavallista paremmalle. Pitää ottaa selvää. Jos vain jaksaisi siirtää ruhonsa tästä koneen äärestä kohti keittiötä... Äh. Monet asiat tuntuvat menettävän merkitystään, ja vauhti tämän suhteen tuntuu vain kiihtyvän. Vaihtoehdoiksi näen, että jäljelle jää vain oikeasti tärkeitä asioita - tai ei yhtään mitään. Aika näyttää - jos jaksan odottaa niin kauan. Mikään kun ei ole varmaa - ja oi kuinka ahdistaakaan kun ei voi tietää varmasti! Mutta jos nyt keskityn keräämään ne voimat, jotka tarvitsen siihen tonnikalaleivän valmistukseen - ja sitä ennen keittiöön siirtymiseen.

np: Cult of Luna - Ghost Trail

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Today all colors are bleeding


Nukun kahdeksan tuntia. Aamuseitsemästä iltapäiväkolmeen. Herään isoäidin soittaessa. Sovimme, että menenkin jo huomenna isovanhemmille, ja olen siellä maanantaihin asti. Olisi pitänyt mennä heille viimeistään sunnuntaina kuitenkin, jotta pääsen maanantaina polille, ja nyt heidän ei vain tarvitse ajaa yli kuuttakymmentä kilometriä turhaan kun siirryn kaupungin suuntaan huomenna isän kyydissä. Huomenna pitäisi etsiä vuokrasopimus, käydä ottamassa siitä kopiot, ja viedä koko paska Kelaan, jotta saavat todistusaineistoa sitä saatanan asumistuen määräaikaistarkistusta varten. Saraa pitäisi nähdä tuossa samalla. Jännittää ja ahdistaa. Kauhistuttaa. En ole nähnyt ketään perheen tai hoitotahon ulkopuolista aika tasan neljään kuukauteen. En tiedä osaanko olla seurassa. En tiedä jaksanko olla. Enkä oikeastaan tiedä haluankokaan. On niin paljon helpompaa ja turvallisempaa pitää pieni etäisyys, ja hoitaa kaikki sosiaalinen vain online. Mutta sehän ei kai ole sallittua, tai normaalia, tai suositeltavaa.

Väsyttää kamalasti. Aivan järkyttävästi. Niin paljon, että sattuu. Lihakset huutavat tuskissaan. Silmät vaativat unta. Ja pää... se ei jaksaisi enää olla hereillä. Onneksi pakkasin jo tavarat. Taidan mennä nukkumaan sen sijaan että olisin käynyt suihkussa ja pessyt hiukset. Nyt heti. Menen. Olenhan mä jo melkein neljä tuntia ollutkin hereillä... Kaikki vain sattuu tällä hetkellä liikaa. Osuu arkoihin paikkoihin, tuhoaa mua hitaasti. Tulkoon uni, tulkoon lepo. Rauha ja unohdus, tyhjyys. Edes hetkeksi. Aamun herätykseen on yksitoista tuntia. Siinä olisi ehkä jo tarpeeksi unta. Ehkä - ainakin pieneksi hetkeksi. Pelkään vain herääväni. Mutta se ei ole minun hallinnassani. En voi valita sitä. Sitäkään. Mä ajelehdin, heittelehdin. Kaikki ahdistaa, enkä ole turvassa enää edes omassa sängyssäni. Mutta vaihtoehtoja ei ole. Pitää sopeutua. Kärsiä ja kitua. Tuska ei lopu, enkä minä. Eikä mulla ole valtaa päättää siitäkään. Mistään.

np: Ghost Brigade - Aurora

tiistai 15. maaliskuuta 2016

I never knew daylight could be so violent

Mistä tiedän, että asiat ovat jollain tavoin todella sekaisin? Mä kirjoitan. Kirjoitan vitusti. Jokaiseen mahdolliseen paikkaan. Kaikkea. Jatkuvasti. En vain pahoista asioista, myös neutraalimmista, mutta. Kirjoitan. Tiedän, kirjoitan aina paljon. Ja että se on hyvä. Mutta mulle on muodostunut tunne vuosien aikana, että kun mä tunnen näin suuren tarpeen purkaa oloani, niin edessä on romahdus. Kyllä, tiedän, ei se ole automaatio tai pakko. Mutta todennäköisyydet ovat aika vahvat. Pahinta on odottaa. Pahinta on, että olen jo todella pohjalla, ja suunta näyttää jatkuvan aina vain alaspäin. Eikö tämä helvetti voi loppua koskaan? Epätoivo asuu sisälläni, ja hitaasti se hiipuu täydeksi toivottomuudeksi. Mä en saisi voida näin. Mä en ole ansainnut tätä, tai mitään. Mulla ei ole lupaa. Mun pitäisi voida oikeasti huonosti, jotta saisin valittaa. Mutta kaikki on hyvin. Niin loputtoman hyvin. Ja mä en saisi. Idiootti. Olen väärin.

Toistan samaa valitusmantraa sekunnista toiseen. Mietin, missä vaiheessa skitsofrenian voidaan sanoa kroonistuneen, ja mitä se sitten lopulta oikeastaan tarkoittaa. Etsin epätoivoisesti ratkaisuja, apua, syitä, tarkoitusta. En löydä mitään - pelkkää tyhjyyttä. Hiljaisuus vastaa huutoihini. Kukaan ei kuule. Olen kovin yksin, niin kamalan yksin. Ja se ei ole kenenkään syy. En mäkään jaksaisi. En mä syytä, en osoita sormella. Yritän ymmärtää, haluan ymmärtää. Tärkeintä on, ettei ole kadonnut kokonaan. Mä taidan olla. Ja silti, silti. Yksinäisyys sattuu. Aivan saatanallisen paljon. Anteeksi. Kun en mä jaksaisi enää yrittää. Helpoin suunta on alaspäin. Poistumistie on siellä lähimpänä - ja ovi jo raollaan. Alaspäin pääsee aina. Alamäkeen voi vaikka kieriä, jos ei jaksa enää kävellä. Ylämäki on rankka. Pitää nähdä vaivaa, käyttää energiaa. Kuluttaa voimiaan. Yrittää. Ja mä en jaksa. Mulla ei ole voimia edes kävellä. Mä kierin. Alas, alas, alas, alas. En tiedä kuinka pitkä matka on vielä jäljellä; pääni on sekaisin ja pyörällä kierittyäni jo niin kauan. Mutta tiedän, että jossain tuolla se on - pohja. Matka sattuu, sattuu niin perkeleesti, mutta sitten se on ohi. Ei enää mitään. Enkä mä glorifioi. Niinhän se vain menee.

Mä olen tosiaan tässä kirjoittaessani joutunut pohtimaan paljon asioita. Ja on jotenkin kamalan surullista huomata, miten asiat ovat edenneet. Yritän katsella ulkopuolisen objektiivisin silmin samalla kun omin subjektiivisinkin, ja... aina se on yhtä kamala näky. Mussa on vika, mutta sitä ei osata korjata tai edes kunnolla paikallistaa. Varsinkin tuo kokeiltujen lääkkeiden määrä masentaa. Mulle on määrätty antipsykootteja yhdeksää eri lajia (tai kahdeksaa, jos Ketipinorin ja Seroquel Prolongin haluaa laskea samaksi vaikuttavan aineen perusteella). Masennuslääkkeitä olen syönyt kolmea eri valmistetta. Neljää eri bentsoakin on tullut napsittua. Yhtä mielialantasaajaa, yhtä ahdistuslääkettä, yhtä väsyttävää allergialääkettä, yhtä beetasalpaajaa. Ja sitten vielä tuo Akineton (onko se sitten... antikolinergi? en osaa näitä). Ja hauskinta - sekä masentavinta - on jotenkin se, että yhdestäkään ei ole sitten lopulta ollut kovin suurta apua. Ei ainakaan niin suurta, että lääkitystä olisi jatkettu. En mä koe, että tuo Venlafaxinkaan auttaa oikeasti. Siis for real: onko ihan ok, että syön masennuslääkettä ja saan masennustesteistä vaikean masennuksen pisteitä? En todellakaan tiedä; ehkä vika on vain minussa? Varmasti onkin. Ehkä olen vain loputtoman tyhmä, ja kaiken päälle vielä immuuni lääkeaineille. Luultavasti vain tyhmä.

Mä niin vihaan itseäni. Mussa on sisällä jotain todella pahaa. Se säteilee ympärilleni ja saastuttaa kaiken lähelläni. Kaikki hyvä kuihtuu ja kuolee vaikutuspiirissäni. Enkä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Itse mä olen itseni tähän tilaan ajanut. En osannut valita oikein, tai aina edes halunnut. Ja tässä sitä ollaan; matkalla pohjalle ja pois. Sen pitäisi olla pelottavaa, ja todella väärin. Mutta mulle se on vain pelottavaa. Mä en pysty nähdä mitään väärää toiveessani lopettaa kaikki. Ja jatkuvasti mä voin lukea sen saman, tiedostamattoman, toiveen muista ympärilläni. Ei kenelläkään ole lupaa sanoa ääneen "olisipa Elina kuollut" - niin ei vain saa sanoa, se on kiellettyä ja väärin. Mutta mä tiedän, että moni toivoo sitä salaa. Ehkä jopa kuiskaa sen hiljaa toiselle kaltaiselleen, kun on varma etten voi kuulla. Eikä siinä ole mitään väärää. Ihan oikeasti! Ei ole. Mä tiedän, että vaikka antaisin luvan, ei kukaan sanoisi sitä mulle päin naamaa. Ei niinkään voi vain tehdä - en mäkään tekisi. Mutta tavallaan on lohdullista, että mulla on valta vapauttaa myös muita siitä tuskasta, jota aiheutan. Se ei jatku loputtomiin. Mä voin katkaista sen. Tilalle voi tulla muunlaista tuskaa, mutta jälleen kerran on olemassa muita keinoja sen katkaisuun. Mä vain satun olemaan se ongelma itseni kohdalla - loogisesti.

Mä olen pohtinut myös niitä "terveitä" vaihtoehtoja. Avun hakemista. Mutten oikein vain keksi edes mitä yrittää. Osasto ei vain ole vaihtoehto monestakaan syystä. Aivan ensimmäisenä sen suhteen mieleeni nousee vain pelko siitä, ettei mua tunneta siellä. Ja että mulla on skitsofrenia -diagnoosi, muttei antipsykootteja lääkityksessä. Osastolle meno ois siis aika automaattonen "lisää lääkettä koneeseen" -teko. Mulla ei ole mitään lääkkeitä vastaan sinänsä - jos niistä on apua kaikin puolin. Mä olen tehnyt selväksi, että mä en aio lihoa enää lääkkeiden takia, ja avohoidossa se ymmärretään. En vain voi uskoa, että mua kuunneltaisiin samalla tavalla osastolla. Ja kun mun jaksaminen, mielenkiinto, motivaatio ja kaikki muu vastaava on aika lailla negatiivisen puolella. Niin en mä pärjäisi osastolla. Jos heittäisin esittämisvaihteen päälle ja valehtelisin tieni sieltä ulos niin joo, sitten ehkä homma "toimisi". Mutta en näe mitään järkeä siinä, että menen osastolle → esitän jotain, mitä en ole → pääsen pois → palaan takaisin vanhaan. Se ei ole toipumista, ei edistymistä. Se on puhdasta valhetta. Enkä mä edes viitsi jatkaa tän pohtimista, koska musta jo noi on tarpeeksi päteviä syitä osastoa vastaan. Ja tähän mun ideat oikeastaan loppuvat. Mun kiinnostuksen puute ja jaksamattomuus, jotka ovat aika tiiviissä yhteydessä, sulkevat pois muut tietämäni vaihtoehdot. Tietenkin ainahan mä voin toimia vastoin omaa jaksamista ja tahtoa - mutta onko se hyödyllistä? Rehellisesti sanottuna en halua edes ottaa selvää. Mun usko ja luotto on mennyt kaikenlaiseen apuun omalla kohdallani. Vika on siis kai (taas) mussa.

On helvetin raskasta pohtia koko ajan ja jatkuvasti ja aina vain omaa itseään, olemistaan ja kohtaloaan. Mutta onhan se kai aika olennaista? Se, että on hyvä olla. Että on edes siedettävä olla. En mä usko, että kenenkään tarvii tällaisia pyöritellä päässään ilman syytä. En tiedä, en ole muut eikä mulla ole kokemusta, mutta oletan. Oletan, vaikka olettaminen onkin yksi saatana. Äh. Edessä on taas yksi yö. Vaikka pidänkin öistä, ne muistuttavat myös monesta asiasta - niistä, jotka ovat "väärin" tai väärin elämässäni. Yksinäisyys korostuu. Erilaisuus korostuu. Etäisyys muuhun maailmaan kasvaa, ja mä näen asioita selvemmin. Olo on ehkä kokonaisuutena jotenkin helpompi ja vapaampi, rauhallisempi. Mutta summatessa kaiken yhteen, mä jään silti miinukselle. Taas miinukselle, aina miinukselle. Ja mä vihaan kuinka pieni osa musta riemuitsee siitä kun Placebo on tulossa lokakuussa Suomeen keikalle. Perkele sentään.


np: noradrenaline - Run or Hide

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Ajatuksilleni (#1000)

"I've said it once, I've said it twice
I've said it a thousand fucking times
that I'm ok, that I'm fine, that it's all just in my mind
but this has got the best of me, and I can't seem to sleep
it's not 'cause you're not with me, it's 'cause you never leave"


Oh, how I love my life as it is now! ... No mutta, eipä siitä. Tämä postaus on tosiaan tuhannes tässä blogissa julkaistu. Aika paljon paskaa on tullut jauhettua, hmmh. Ja mitään en ole oppinut? Sama jatkuu vain, joten. Kiitos kaikille, jotka edelleen roikkuvat mukana - uusille, vanhoille, kaikille. Niillekin, jotka ovat jossain vaiheessa seuranneet ja lukeneet, mutta päättäneet pelastaa oman mielenterveytensä lopettamalla. Ei se väärin ole. Äh. En mä tiedä. Kuvasin videon teille. Se taitaa olla materiaalia "älä julkaise - ikinä", mutta enhän mä koskaan tee fiksuja päätöksiä, joten tungen sen tähän nyt sitten. Ne, jotka katsovat: yrittäkää kestää ja selvitä.


Tein muutakin. Nyt mulla on instagram-tili, jolle suollan myös paskaa aiheena minä ja vaikeudet päässäni. Se on yksityinen, mutta voittepa lisäillä käyttäjän siberiadrowning, jos siltä tuntuu. Olisi kuitenkin mukaisaa, jos pystyisin jotenkin tietää kuka siellä on - eli jos en pysty tai kykene tunnistamaan sua profiilistasi, niin arvostaisin jonkinlaista ilmoitusta esim. tähän postaukseen. En välttämättä hyväksy pyyntöäsi, jos epäilyttää. Ja olisihan se nyt vain ihan mukava muutenkin. Tiedän, että näitä recovery-instatilejä on ilmestynyt lähiaikoina monia (ainakin musta, hmm, en tiedä sitten), ja en nyt siis niihin mitenkään puutu, vaan haluan ilmoittaa ettei tämä tilini ole mikään varsinainen "suuri selviytymistarina". Yritän vain selvitä, ja toi saa olla jonkinlainen apu - ehkä, toivottavasti, en tiedä. Mutta en lupaile yltiöpositiivisuutta, tai edes pieniä onnistumisia - välttämättä. Tiedätte millainen olen, joten. Osaatte kai varautuakin. Ääh.

Koko päivän ollut sellainen olo, etten vain halua enää ikinä puhua mistään. Polilla sanoin hoitajille olevani todella aivan täysin lopussa jotenkin. Hoitajat sitten kysyvät, että pitäisikö niiden reagoida jotenkin. En tiedä oliko se sarkasmia vai mitä, mutten oikein vastannut mitään kunnollista. En enää tiedä, miten voisivat auttaa - voivatko enää edes. Kaikki on vain. Erittäin paskaa. Osaisinpa ilmaista sen oikein; niin, että sen voisi uskoa ja ymmärtää. En vain osaa. Enkä mä jaksaisi. Mut koska mä olen laiska, läpeensä paha, paska ja idiootti niin ei maailma anna mulle paljoa vaihtoehtoja. Odotan vain sitä päähän tippuvaa satelliittia (fakta: oon pelannut simssiä kuudentoista vuoden ajan, enkä ole kertaakaan todistanut tätä tapahtumaa). Jos vain pääsisin pois. Jos vain ei tarvitsisi enää mitään. Kaikki olisi niin helppoa. Ei olisi mitään. En mä halua edes sitä rauhaa, en oikeasti. Mä en halua mitään. Kaikki vain pois, se vähä mitä nytkin on jäljellä. Ihminen mussa on kuollut, kadonnut - poissa. Joten miksei tämä kaikki tuska - ja tämä kirottu keho - kuole myöskin? En ymmärrä. En vieläkään, en tätäkään. En kai koskaan. Ja ennen kaikkea tahdon ymmärtää ja tietää. Ahdistaa niin, ja väsyttää.

Tää on mun blogin kuudes vuosi. Tää on mun kahdeksas vuosi mielenterveyspotilaana. En halua käyttää omalla kohdallani sanaa "mielenterveyskuntoutuja", koska en koe itseäni soveliaaksi siihen muottiin. Se on väärin multa, kai, mutta. En mä halua pakottaa asioita. Eikä kai pidäkään. En tiedä. EN TIEDÄ. Tyhjentäkää mieleni. ... Kai mun jotain piti sanoa tästä blogista. En enää sitten... tiedä. Äh. Ehkä lihotan itseäni syömällä jotain epäterveellistä, ja tartun tuohon Frida Kahlon elämänkertaan? Katoan hetkeksi muualle, kun vielä ainakin (toistaiseksi?) luulen lukemisen onnistuvan. Helvetinsaatana kun ajatus ei kulje. Anteeksi. Tahtoisin, mutten vain pysty. Vitun huonoja tekosyitä; yrittäkää antaa nekin anteeksi. Olisin toivonut pystyväni hieman parempaan suoritukseen tän Suuren Juhlapostauksen suhteen mutta. Paskaa mikä paskaa, ei sille mitään voi. Ei ny saatana, parempi lopettaa. Anteeksi.


np: Cats of Transnistria - Violet

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

And when I leave this island I book myself into a soul asylum

Kaikki tuntuu valheelta. Pelkoja, jotka kertovat asioita, joiden en haluaisi olevan totta. Mikä on totta; onko mikään totta? Ahdistaa. Tuntuu, että otteeni lipeää taas. Mä olen paha hirviö - tai sitten kaikki muut ovat. Pahan tulee kuolla, hirviöiden tulee kuolla. Tätä peliä ei voi voittaa. Kaikkialla on viitteitä niistä, enkä tiedä kuka niitä jättää. Ehkäpä ne itse, sekoittaakseen pakkaa. Kyllähän ne tietävät kaikesta pääni sisällä liikkuvasta muutenkin, joten en aivan ymmärrä. Ei kai tarvitsekaan. Taistelen jonkin rajalla, aina ja edelleen, ikuisesti. En edes tiedä, mitä rajan kummallakaan puolella on; tunnen ja tiedän vain rajan, ja sen, ettei mun ole tarkoitus pudota - olla mitään. Haluaisin itkeä, mutten osaa. Haluaisin irroittaa kynteni ihostani - mutta tavallaan en halua sittenkään. Haluaisin huutaa, mutta mulla ei ole syytä. Haluaisin olla olemassa niin, ettei tarvitsisi jatkuvasti toivoa katoamista - mutta ymmärrän että näin täytyy olla parempi ja oikein. Mutta nukuin kai seitsemän ja puoli tuntia heräämättä kertaakaan - aamukahdeksasta puoli neljään. Haluan vain pois.

On vain niin loputtoman paha ja kamala olla. Kaikkihan on hyvin, mutta mä en jaksa. Säälittävää. Mä en löydä itsestäni sitä ihmisarvoa, jonka kaikille muille lupaan ja annan. Mä olen jotain niin erilaista, enkä ihminen tai arvokas. Eihän mua tavallaan edes ole. Välillä tuntuu, että kaikki on vain mun kuvitelmaa. Ympäristö, kaikki mihin internetissä törmään, musiikki kaijuttimissa ja kirjoitetut sanat kirjoissa, ihmiset ympärilläni - aivan kaikki. Oikeasti mua ei ole - tai mut on suljettu jonnekin kauas muista - ja mä vain kuvittelen tän kaiken. Että kirjoitan nytkin blogia. Että siellä näyttöruudun toisella puolella on muita ihmisiä. Kuvittelen teidänkin mahdolliset bloginne, ja niiden sisällön. Olen luonut päähäni valtaisan suuren valheen. Enkä voi todistaa tätä millään tavalla valheeksi. Naurattaa oikein ääneen, sillä pelkään. Maailma on paha, eikä mua ole tehty tällaista varten. Mun pitää tuhoutua, mut pitää tuhota.

Enkä mä tiedä onko millään merkitystä. Enkä mä halua, että kukaan ymmärtää mua. Enkä mä tahdo voida enää paremmin, sillä aina vajoan vajoan vajoan vajoan ja hajoan taas uudestaan. Enkä mä jaksa enää. Sattuu - en halua kivun loppuvan. Väsyttää - en halua nukkua. Ahdistaa - en halua elää ilman. Pelkään - en halua sen katoavan. Tappakaa mut. Ja huomenna poli, enkä mä jaksaisi. Mä pelkään niin, kaikki ovat mua vastaan. Ne etsivät mua, vaikka tietävät kyllä missä olen. Uhkailevat, pelottelevat. Ne, viranomaiset, hoitohenkilökunta, jokainen vastaantulija. Ja pahinta on, että vaikka pelkään niin helvetin paljon, en jaksa välittää. Pelko syö ja välinpitämättömyys ruokkii sitä. Yhdessä ne syövät tietään läpi kehoni, jäytävät sisäelimiäni ja luitani ja kudoksiani ja lihaksiani - kunnes kaikki näkyvä on poissa ja vain tuska jää. Ei mua voi vapauttaa. Ja on kai jo kahden viikon ajan pitänyt puhdistaa korvien venytysten paskakorut, sillä korvat ilmoittavat epämukavuudestaan kutisemalla ja on/off -tulehduksentapaisilla, mutta en mä vain ole jaksanut tai pystynyt. Pitäisi ostaa ne oikeasti laadukkaat plugitkin, mutta olen idiootti ilman rahaa tai jaksamista siihenkään. Saanko kadota?

En mä halua olla tällainen. Inhottava, epämiellyttävä, ärsyttävä, rasittava. Jatkuvasti valittamassa. Yksilö, joka ei osaa käyttäytyä oikein. Virheellinen. Mutta kun mä en osaa muuttaa itseäni. Mä yritän, mä oikeasti yritän. En vain jaksa yrittää tarpeeksi, luulen. En jaksa taistella vastaan, ja siksi haluan vain pahoja ja huonoja asioita. Ei musta tule oikeaa koskaan, ei. Ja vaikka oppisinkin täysin esittämään sellaista, haluanko? Jaksanko? Onko se sen arvoista? En todellakaan tiedä. Lohduttaakseni itseäni mussutan valkosipulikrutonkeja suoraan pussista - oi kuinka fiksu ja terveellinen valinta! Mut nehän mä osaan. Välillä toivon, että joku pahoinpitelisi mut niin pahasti, että jäisin juuri ja juuri eloon, vammautuisin vaikeasti - ja tämä, jotta ymmärtäisin, ettei mulla ole asiat edes huonosti. Että valitan turhaan. Että on muita, joilla on paljon huonommin - paljon vaikeampaa. Etten ansaitse mitään, mitä mulla on. Mä ansaitsen vain pahaa, pahempaa ja pahinta, eikä sekään riittäisi rangaistukseksi ja opetukseksi. Kiittämätön paska. Miksi edes synnyin, miksi?


"and when I leave this planet
you know I'd stay but I just can't stand it and
I can feel the warning signs running around my mind
and if I can leave this spirit
I'll find me a hole and I'll live in it
I can feel the warning signs running around my mind"

np: AURORA - Runaway

(I can't take the pressure)

Itken, taas. Se on tavallaan kyllä ihan hyvä - tätä mä olen odottanut koko illan. Helpottavaa, puhdistavaa itkua. En tiedä. Maailma pyörii mun ympärillä ilman mua hurjalla vauhdilla, enkä saa siitä otetta. Osa jalkojen kynsimishaavoista on muuttunut paksuiksi ja koviksi arviksi revittyäni ne auki uudestaan ja uudestaan, aina vain. Jatkan edelleen, vaikka tunnottoman ja paksun ihon repiminen on turhauttavaa. Osa arpeutuvista haavoista taas on tulehduksen tilassa; valkoista, punaista, kipeää, kuumaa. Mä yritän vain selvitä. Oon jatkanut niiden sähköpostien kirjoittamista. Tai no, mahtavat kolme olen lähettänyt, mutta en nyt voi olettaakaan kovin paljon nopeampaa vastaustoimintaa. Jotenkin vain se, että kirjoitan kasvottomalle, tuntemattomalle, persoonattomalle ja (näennäisesti, tietenkin) tunteettomalle jollekin (vaikka tiedän, että ihminenhän siellä on, mutta) on jollain tapaa... tyynnyttävää. Kun ei tarvitse kohdata sitä aitoa ja tahatonta reaktiota. Kun kaikki pysyy tavallaan kylmän asiallisena, ja tälla tavoin hallittavana. Kun ei tarvitse huolehtia siitä, mitä tuokin kulmakarvan liikahdus tarkoitti todella. Voin unohtaa, että keskustelen tuntevan ihmisen kanssa - ainakin voin yrittää unohtaa helpommin - ja se on helpottava ajatus. Muutenkin tuo tyyli, jolla viesteihin vastataan... Ei paisutella, ei dramatisoida. Ei tunteilla. Voidaan todeta, että ollaan pahoillaan puolestani, mutta sitten siirrytään kysymään asioita sen sijaan että jäätäisiin voivottelemaan. En tiedä. Se on kai tuo kaiken yhdistelmä. Kylmän kliininen, ja oi!, niin mukavan turvallinen. Tunteet sekoittavat aina kaiken, ja mulla on tarpeeksi kestämissä omissani, joten on parempi että kun haluan puhua omistani, vastapuoli ei tunteile (ainakaan niin, että on olemassa pienintäkään mahdollisuutta, että huomaisin). En nyt sano tätä, että kenellekään tulisi tunne, että kanssani ei voisi tai saisi keskustella. On vain eri asia kuin kevyemmät, normaalit keskustelut, kun ainoa tarkoitus keskustelulla on puhua musta ja oloistani. Se on todellakin täysin eri asia.

Viime yönä en nukkunut. Ollenkaan. Ei edes väsyttänyt, ja sekös ahdisti vaikka kuinka yritin olla ahdistumatta. Helpotusta ja ajatusten siirtämistä muuhun toi tekstipohjainen RPG Heroes Rise: The Prodigy, jonka saatoin pelata läpi (onko tämä oikea termi?) aamuun mennessä. Nyt sitten olen yrittänyt edetä sen jatko-osassa, kun ostin koko trilogian bundlena ja säästin rahaa. Aivot vain tahtovat jumittaa (kai unenpuutteen takia, vaikka nukuin mä kolmisen tuntia päivällä), joten ajattelin kokeilla kirjoittamista vaihteeksi. Tahtoisin kyllä nukkua, mutta tiedän ettei sängyssä ole mitään järkeä pyöriä jos ei väsytä laisinkaan. Lisäksi tiedän, että vain kynsisin itseäni aktiivisemmin ja tehokkaammin kuin tässä koneella, jossa useimmiten sentään vähintään toinen käsi on poissa kynsimispelistä. Jotenkin epätodellinen olo. Ei mitenkään fyysisesti, mutta tuntuu vain siltä ettei mua ole olemassa. Ei voi olla. Kaikki on absurdia.


Miss Chaos oli haastettu/palkittu, ja koska hän antoi luvan pölliä kysymykset parempaan käyttöön myös ilman suoraa haastamista (ja koska blogini on muuten niin täynnä kaikenmoista epämukavaa paskaa), aion nyt vastailla noihin kysymyksiin. Kuluu vähän aikaa, ja saan tänne muutakin sisältöä kuin ainaisen valitukseni kaikesta. Ja koska vain vastaan kysymyksiin ilman haastetta en koe velvollisuudekseni edes yrittää miettiä lisä-/vastakysymyksiä tai kenenkään haastamista. Kunhan vain vastailen noihin. Piste. :----)

1. Mitä harrastit lapsena?
- Apua. Asioita? Ihan todella pienenä mua raahattiin muskariin, mutta koska tästä ei ole muistikuvia tai mitään niin en nyt kyllä laske tätä oikeaksi harrastukseksi. Partiota nyt ainakin (oh my, paljon vihasinkaan, lähinnä moninaisten pelkojeni takia). Ja balettia (jonka lopetin kun en saanut käyttää lahjaksi saamaani tutua koska se sai kuulemma muut kaltaiseni pikkulapset kateelliseksi?), ja sitten myöhemmin showtanssia - vihasin molempia, sillä mä en ole koskaan ollut kropaltani mihinkään suuntaan taipuva tai muutenkaan tuntenut oloani hyväksi kehossani. Lisäksi oon aina ollut aivan liian iso tanssijoiden joukkoon, joten erotuin jo sen takia - ja myöskin koska olen vain erittäin awkward kun pitäisi liikkua jotenkin hillitysti, hallitusti ja/tai sulokkaasti. Yh. Unohtamatta tietenkään kansan ylivoimaista suosikkia: rivitanssia (taisin tehdä suhteeni tanssiin jo aika selväksi aikaisemmin)! Musiikkia en lapsena oikeastaan kuunnellut mitenkään erityisesti ja olin ala-asteellakin ihan pihalla kaikesta. Lukemaan opittuani mä sitten kyllä luin aika tehokkaasti sen meidän pienen kirjastoauton läpi. Mutta. Nothing that special or interesting.

2. Uskotko kummituksiin?
- Pelkään niitä, mutten usko niihin (...kyllä). Pelkään olevani väärässä, sillä aina välillä tunnen mystisiä asioita, ja silloin alitajunta heittää kehiin "tän täytyy olla kummittelua" -ajatukset, vaikken näille ajatuksille minkäänlaista rationaalista selitystä keksikään - tai ehkä ajatuksille joo, mutta kummituksille en.

3. Paras jäätelömaku?
- Well shit this is a hard one :C En ole kyllä syönyt jäätelöä pitkiin aikoihin. No aloitetaan helpoimmasta: vanilja - mitä aidompi sitä parempi, yleensä. Ja banaania sekaan! Tiikeri on myös hyvää. Ja irish coffee & pähkinä! Ja pähkinäjäätelöt noin yleensäkin. Aino -pakkauksista samettinen nougat ja sitten wanhan ajan vanilja & mansikka on parhaat. Joskus tekee mieli minttujäätelöä, ja mango-melonikin voi olla hyvää - jos on. Tykkään myös banaanisuklaasta! Aika moni uppoaa, mut älkää jumalauta kehdatko tarjota sitä lakritsia/salmiakkia/mitään vastaavaa. Kiitos.

4. Mikä on bravuurisi keittiössä?
- Syöminen? Eh heh. En mää oikeein... tiedä. En kokkaa. Pastaa keitän sujuvasti! \o Joskus saatan onnistua tekemään ihan ok muffinssejakin. Mut jos bravuurilla tarkoitetaan jotain, mitä valmistan (ja syön) mielelläni, niin kyllä se on tumma pasta, johon ängen aivan liikaa jonkinnäköistä rasva-asiaa (...) ja ketsuppia. Jos olen hurja niin myös juustoa, mutta harvoin olen hurja. Tää on parasta. Tekis kyllä nytkin mieli syödä sitä, apua, en mää nyt voi kun kello on lähempänä neljää, fugggg.

5. Onko sinulla fobioita?
- Todella voimakkaita pelkoja, muttei kai fobioita. Tai koska käsittääkseni fobia on sellainen, joka haittaa elämää ja/tai aiheuttaa jatkuvaa haittaa kokijalleen. Mutta joo. Hämähäkit on aika kova pelko, ja yllättävästi liian lähelle ilmestyvät yksilöt ovat voineet aiheuttaa täysimittaisen paniikkikohtauksen. Nykyään pystyn kuitenkin jopa tilapäisissä ja pakottavissa mielenhäiriötiloissa tuhoamaan hyökkäävän hämähäkin (sitähän ne aina aikovat; hyökätä). Pimeä on toinen, tai siis ulkona oleminen pimeällä, jos on mahdollista, että samassa tilassa ("saman tilan" määritelmä vaihtelee ajasta ja tilanteesta riippuen aika valtaisastikin) on mahdollisesti joku/jotain/jokin jne., jonka olemassaolosta en ole tietoinen, ja joka voi näin ollen yllätyshyökätä kimppuuni. Pelkään myös kuolevani niin, ettei minulla ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa siihen. Ja pelkään epäonnistumista ja siitä seuraavaa nöyryytystä. Noin esimerkiksi, hmmmh.

6. Paras väriyhdistelmä?
- Tämä kyllä riippuu suuresti asiasta! En ehkä nyt osaa sanoa sitä kaikista parasta yhdistelmää, joten vain leikittelen ajatuksilla väreistä. Tai siis, musta on paras. Piste. Sitten on tietystä sellainen mystinen tummanvioletti. Ja syvä metsänvihreä. Ja suhteellisen tumma sinapinkeltainen. Ja tummanpunainen. Helmenharmaa on joissakin tilanteissa upea myös. Ja todella syvä tummansininen, mutta toisaalta sitten taas sellainen turkoosihtava merensininenkin. Joissain tilanteissa "shokeeraavat" väriyhdistelmät toimivat ja näyttävät hyvältä. AHGUHdgssdg. Perkele. En mää tiedä. Musta + musta + mustempi musta, ehkä?

7. Mihin kuluttaisit miljoona euroa, jos sinun olisi pakko tuhlata kaikki yhden päivän aikana?
- Maksaisin osamaksut pois. Jäisi vielä melkein se koko miljoona euroa jäljelle, joten hmmh. Pitäisi tehdä kyllä enemmän tutkimusta ennen päätöstä, jos vain mahdollista. Luulen, että antaisin mahdollisesti kaiken yli jäävän hyväntekeväisyyteen - jo ihan siitä syystä, että mä en sitä osaisi mitenkään rakentavasti käyttää kuitenkaan. Parempi siis laittaa raha tekemään jotain hyvää, kuin ostaa sillä joku viisikymmentätuhatta kappaletta turhia vaate- ja asusteasioita, noin esimerkiksi, äh. Mutta just nyt en osaa päättää, liikaa vaihtoehtoja. Pitäisi tehdä tosiaan tutkimusta ja lisäpohdintaa. Ehkä jättäisin pari satasta itelleni myös, mutta niitä en enää sitten seuraavan kuun jälkeen näkisikään, joten... Parempi luopua asioista, joiden käyttöä ei hallitse?

8. Mikä on tähänastisen elämäsi suurin tai itsellesi tärkein saavutus?
- Yhdestä olen varma: se ei ole lukion suorittaminen eikä hengissä pysyminen. Tavallaan olisi kiusaus sanoa että Noora, mutta toisaalta ei se ole mikään saavutus. Ei ystävää voi mitenkään näin kylmästi esineellistää, ja toisaalta en ole varsinaisesti tehnyt mitään suuria ponnistuksia "saavuttaakseni" tämän ystävyyden (koska Noora vain roikkuu mukana eikä kulu pois, oi ja voi, ja se ei haittaa yhtään!) - tai siis tehnyt oikeastaan mitään epämiellyttävää tän takia. Tai siis. Niin. :=) Mä en koe saavuttaneeni mitään, ainakaan suurta, koska ei mulla juurikaan ole ollut tavoitteita - enhän mä ole oikein koskaan tiennyt, mitä haluan. Ehkä se, että oon uskaltanut - ja uskallan - olla sellainen kuin olen, enkä peittele sitä, ellei siitä koidu mulle itselleni kestämättömän suurta tuskaa. Toisin sanoen en mene tahallani kaivamaan verta nenästäni jonkun sellaisen kanssa, jonka tiedän edustavan äärimmäisen kapeakatseista ja "vastakkaista" näkökantaa. Ainakin pyrin välttämään tätä, vaikkakaan joskus ei vain voi vastustaa kiusausta kun tietää että paskaa lentää urakalla myös tän vastapuolen kasvoille... Hmmmh, valintoja.

9. Jos sinulla olisi oma yksisarvinen, miten nimeäisit sen?
- Apuvaaaaaa. ... EIKO JUMALAUTA :---------D Tiedän! Tähän liittyy kaunis tarina. TS4:ssa on jättikokoinen pehmoleluyksisarvinen, jonka nimi on oletukseni "Uni" (ainakin uskon että se on näin aina?), joten vittuillakseni vaihdan sen nimeksi aina "Corn". Joten jos mulla olisi yksisarvinen, sen nimi olis ihan ehdottomasti "Corn"! Siitä sais väännettyä myös äärettömän rumia ja vammaisia lempinimiä alkaen "Kornista" aina "Maissipatukkaan" asti. Tai vähintäänkin jotain sellaista. Voi yksisarvisparkaa ;____;

10. Kuvaile unelmatalosi.
Suhteellisen pieni, muttei ahdas tai sellainen tunkkainen. Järven/meren rannalla. Jos ulkoseinät puuta, niin ne olisi maalattu siniharmaaksi. Jos kiveä, niin valkoiset. Ei muita vaihtoehtoja, ja ehdoton "ei" sellaiselle näkyvälle tiilikuviolle! Suhteellisen isot ikkunat, varsinkin sen vesiasian suuntaan. Vaaleat seinät, luultavasti tummempi lattia kontrastiksi. Pääasiaksi yhdessä kerroksessa, mutta jokin sellainen kiva ja suhteellisen kuitenkin tilava parvijuttu voisi olla. Moderni, kontrasteja, yksinkertaisuutta, jonkinnäköistä (munnäköistä) "tyylikkyyttä". Mutta se lopputulos ei saisi olla kuitenkaan sellainen liian kliininen. Iso piha, ja paljon pensaita ja puita. Vähemmän kukkia ym. Hevoskastanja pitää olla (olen halunnut sellaisen mmmmh aika todella kauan, melkein kaksikymmentä vuotta, uskaltaisin väittää), ja tuomi, ja vanha lehmus (!!), ja hopeapajuistakin pidän, ja ja ja ja pensaista en tiedä tarpeeksi ;____; Kaikennäköisiä. Aivan, ja ranta ei olis mitään hiekkaa tai muuta, vaan kalliota. Sellaista kaunista ja jäiden siloittamaa, siniharmaata. Talossa ois kaikki tarpeellinen eikä mitään turhaa. Vaatehuone ois jees, ja sauna on oltava. Arvostaisin tyyliin aurinkopaneeleja tai muita uusiutuvaa energiaa käyttäviä energiantuotantosysteemejä. Ei naapureita liian lähellä! Olohuone ja keittiö ym. olisivat ideaalisti periaatteessa yhtä tilaa. Se ois kokonaisuutena sellainen ulkoa suht pienen ja mystisen oloinen, hieman ehkä jopa synkähkö, mut sitten sisältä valoisa ja suurempi kuin uskoisi. ...ja nyt tuli mieleeni se tehtävä, jossa pitää miettiä mm. millainen se ajattelemasi talo on ulkoa ja sisältä... Ja tämä sitten kertoo paljon asioita sinusta. Hmmh :---D Njoo, parasta lopettaa tähän.

11. Kun käyt nukkumaan, mihin asentoon asettaudut ensimmäisenä?
- Yleensä oikealle kyljelleni, jolloin oikea käsi pitää laittaa tyynyn alle, ja vasen niin että se on tavallaan kasvojeni edessä ja oikean käteni päällä. En osaa selittää. Oikea jalka on suorana, ja vasen koukussa niin että vasen jalkapohja on "tarttunut" kiinni oikeasta polvesta. Tässä asennossa on mahdollista nukahtaa. Joskus on kyllä päivä, kun pitää aloittaa päinvastoin; vasemmalla kyljelläni - ja silloin kaikki on luonnollisesti toisin päin. Ja siis ennen kuin nukahdan niin vaihdan noiden puolien välillä ehkä keskimäärin noin kuusikymmentäseitsemän kertaa. Selälläni en osaa nukahtaa sitten mitenkään, vaikka useimmiten heräänkin suhteellisen selälläni... Tai no siis oletan myös, että tässä tosiaan kysyttiin sitä kun käynj nukkumaan eikä sitä kun asettaudun sänkyyn :---D Jos ei ole aikeita(/toiveita) nukkua, niin yleensä silloin makaan selälläni, mutta siinä asennossa on mahdoton nukahtaa.

- -

Nnnngh. En tiedä. Tuntuu hieman siltä, että leukaa saattaisi alkaa särkeä oikeasti tämän jomotuksen sijaan. Muutenkin outo tunne päässä, mutta kai sen ymmärtää kun en ole nukkunut. Jo eilen huimasi ja heitti päässä niin istuessa kuin etenkin seisoessa ja/tai kävellessä. Lisäksi lihakset nykivät, oh yeah. Enkä mä periaatteessa ollut ollut kokonaan nukkumatta siinä vaiheessa kuin vasta alle kaksikymmentäneljä tuntia? Ehkä kokonaisunivajekertymä oli sitten sitä luokkaa, että keho alkaa taas prakata. Ja ehkä oon entistä (/normaalia) herkempi kun edellisestä unettomuuskaudesta ei ole vielä lainkaan kauaa? En tiedä. Ottaa vain päähän. Tahtoisin nukkua, mutten halua mennä sänkyyn yrittämään kun tiedän ettei se johda mihinkään. Silti kun tässä silmät alkavat painua kiinni (vaikka aivot eivät osoita lainkaan väsymyksen tai levon tarpeen merkkejä) niin houkuttaa kovasti painaa pää tyynyyn. Ehkä mä kohta yritän, kuitenkin, koska tää ei tee hyvää mulle millään tavoin.

On sunnuntaiaamu. Huomenna mulla on poli, ja ahdistaa sekä pelottaa, mutten halua puhua syistä ainakaan vielä kaiken ollessa auki ja epäselvää. Kaikki on luultavasti turhaa, joten ei sillä edes väliä. Ahdistaa tosin sekin, että pitää liikkua ulos, ihmisten ilmoille. Astua asuntooni, tarkistaa saapunut posti, vaeltaa elävänäkuolleena katujen halki polille - ja takaisin. Kaikki tää on lähimpänä "normaalia elämää", mitä mulla tällä hetkellä on - ja se on samaan aikaan ahdistavaa sekä säälittävää. Säälittävää, vaikka mielestäni sääli on kaikista pahinta; todellinen tunteiden syöpä. Siitä ei ole mitään hyötyä kohteelleen, vaan sääliä koetaan vain "omaksi iloksi". Säälin kohteesta se taas taitaa oikeastaan aina tuntua nöyryyttävältä ja alentavalta, vaikka tarkoitus olisikin päinvastainen. Aina kun joku kertoo tuntevansa sääliä syystä tai toisesta, tekisi mieli huutaa mielipuolisesti ilman sanoja. Älkää säälikö. Se satuttaa. Tai no, tämähän on vain minun mielipiteeni, mutta noin yleisesti en näe säälistä mitään hyötyä vaikkei se minuun kohdistuisikaan. Säälin ainoa "positiivinen" vaikutus on se, että sen kokija saa buustausta omalle itselleen säälimällä toista. Ei hyvä. Mutta kuten sanoin, mitäpä minä tietäisin, mistään, koskaan. Mutta älkää nyt vaan jumalauta säälikö sen(kin) takia! Kaikki muu käy, mutta sääli ei. Kiitos, anteeksi, ja näkemiin.


"dreams are what I like; travel through the night
I'm invincible once I close my eyes"

np: Maya Jane Coles - Stranger